Piristävä ja sivistävä lukukokemus! Ruotsalainen tutkivan journalismin uranuurtaja Ester Blenda Nordström (1891–1947) oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon henkilö, niin toimittaja kuin olenkin. Ilmeisesti hän on jäänyt historian pimentoon tai ainakin vaille ansaitsemaansa mainetta myös kotimaassaan, mihin elämäkerran mukaan saattaa olla muutamakin syy. Lukuvinkki tuli Bokpodden Hietanen och Henriksson -podcastin joulukuisesta jaksosta #49.
Pidän oikeastaan juuri tällaisista elämäkerroista, jotka yllättävät nostamalla esiin aiemmin vähemmän tunnettuja henkilöitä ja kertovat samalla jotain olennaista yhteiskunnasta ja historiasta. Arvokasta työtä.
Ester Blenda Nordström ei halunnut mahtua ajan oloihin tyypilliseen naisen muottiin. Hän ajoi moottoripyörällä, poltti piippua, käytti vaivatta asetta ja nousi Ruotsin tunnetuimpien toimittajien joukkoon 1910-luvulla, jolloin ammattikunta oli hyvin miehinen. Hänen tarinansa on tarina naisen asemasta 1900-luvun alussa.
Ester har bestämt sig för att göra det ingen annan svensk reporter tidigare gjort. Utklädd till piga ska hon ta tjänst på en lantgård och själv undersöka orsakerna till varför unga kvinnor flyr pigplatserna.
– Ote luvusta ”Sveriges mest kända piga”; Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström
Nordströmin nimimerkki Bansai nousi kertaheitolla valtakunnan julkisuuteen kesällä 1914. Svenska Dagbladet julkaisi kohua herättäneen artikkelisarjan, jossa toimittaja pestautui piiaksi ruotsalaiselle maatilalle ottaakseen selvää palvelusväen arjesta. Nordströmin omakohtainen, elävä kirjoitustapa veti lukijoita puoleensa. Hän teki tutkivaa toimitustyötä oikeastaan ennen kuin koko termiä keksittiin, ensimmäisten joukossa maailmassa.
1910- ja 1920-luvuilla Nordström matkusti Amerikkaan kolmannessa luokassa tavallisten siirtolaisten seurassa ja ratsasti muulilla Andien yli. Hän hakeutui usein pois Tukholman riennoista ja teki töitä kiertävänä opettajana Ruotsin Lapissa saamelaisten keskuudessa sekä asui yli kaksi vuotta Siperiassa. Suomalaisesta näkökulmasta on kiinnostavaa kuulla, että Nordström riensi Tornion kautta auttamaan hiljattain itsenäistyneen naapurimaan asukkaita sisällissodan aikana ja keräsi Ruotsista avustuksia, jotka mitä ilmeisimmin pelastivat ihmisiä varmalta nälkäkuolemalta.
Ett jävla solsken oli lempinimi, jolla perhe kutsui eläväistä kuopusta lapsuudesta lähtien; suomeksi ehkä pahuksen päivänpaiste?
Hämmentävin tieto koski Nordsrömin kirjoittamien nuortenkirjojen yhteyttä Astrid Lindgrenin teoksiin, joista useisiin on mitä ilmeisimmin eksynyt vähintäänkin vahvoja vaikutteita vuosina 1919–1931 ilmestyneestä En rackarunge -sarjasta. Elämäkerrassa kerrotaan, että Nordströmin kirjoissa rämäpäinen päähenkilö Ann-Mari tekee muun muassa uskaliaita temppuja sirkuksessa hevosen selässä (kuten Peppi Pitkätossu) ja kokeilee, voisiko sateenvarjon avulla lentää katolta alas (kuten Marikki). Hmm! Oma asiantuntemukseni ei riitä sanomaan asiasta sen enempää, mutta vuonna 2011 ilmestyneen väitöskirjan mukaan Lindgren on vähintään ”tietoisesti lainannut” aineksia omiin kirjoihinsa. Täytynee vetää johtopäätös, että Astrid Lindgren ja hänen perintönsä on kuitenkin too big to fail, kun asiasta ei ole noussut sen suurempaa kohua. En tiedä saiko vahvaan ihailuun perustunut Lindgren-suhteeni tästä kolausta, mutta jonkinlaisen varjon tieto kirjailijaesikuvan ylle kieltämättä heitti…
Miksi 1910-1930-luvuilla valtavan tunnettu ja suosittu julkkistoimittaja-kirjailija on jäänyt pimentoon? Elämäkerran mukaan Nordströmin elämän viimeiset vuodet kuluivat vähemmän auvoisasti: terveys heikkeni, riippuvuudet riivasivat ja rahasta oli alituinen pula. Yhtä syytä ei mainita, mutta ehkä tähden hiipuminen himmensi myöhempää loistoa. 1930- ja 1940-luvuilla Nordström erakoitui ja vietti aikaa lähinnä pitkäaikaisen ystävänsä, salaisen rakastettunsa Carin Hellströmin seurassa. Fatima Bremmer käsittelee mielestäni asiallisesti Nordströmin elämän suurta tragediaa, sitä, että tämä joutui piilottamaan seksuaalisuutensa ja olemaan pitkiä aikoja erossa rakastetustaan.
Omaehtoisuudessaan ja myös homoseksuaalisuudessaan Nordström toi itselleni mieleen Tove Janssonin: perinteinen perhe-elämä osoittautui intohimoisesti työtätekevälle ja aviomiestä kaihtavalle naiselle mahdottomaksi.
Kirjeitä, otteita sanomalehtiartikkeleista, päiväkirjamerkintöjä, paljon valokuvia – runsas lähdemateriaali nivottuna vetävään kerrontaan: elämäkertakirjallisuutta parhaimmillaan! Ei ihme, että Fatima Bremmer sai teoksestaan Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin. Ajoittain Bremmerin tyyli on omaan makuuni hivenen melodramaattinen ja toisinaan hän ottaa suhteellisen suuria vapauksia eläytyessään kirjailijana ihmisten oletettuihin mielenliikkeisiin tiettyinä ajankohtina… todennäköisesti smaksak. Kokonaisuudessaan näin hienon teoksen kohdalla ei oikein jaksa nipottaa, tuntuu pikkumaiselta.
P.S. Entäs se ruotsi? Luokittelisin oman ruotsin taitoni perushyväksi (en erinomaiseksi), eikä kirja ollut liian vaikea. Ajoittain nykylukijalle haastetta toki toi erityissanasto vaikkapa maataloustöistä tai se, että tiuhaan siteeratuissa kirjeissä ja lehtiartikkeleissa kieli oli 1900-luvun alun ruotsia: ”Och kanske mina skildringar i någon mån kunna för en utomstående klargöra hvarför svårigheten är så stor att skaffa med tillräckligt med kvinnlig arbetskraft till landet.” (Ote Nordströmin kirjasta vuodelta 1914; kursiivi alkuperäinen.) Itse olin oikeastaan iloinen, että kielitaito koheni, jatkossa vanhaa ruotsia lukee varmasti vaivattomammin.
San Franciscossa asuva kirjailija ja aktivisti tunnetaan siitä, että hän keksi antaa nimen mansplaining-ilmiölle (mikä tapahtui puolivahingossa).
Men Explain Things to Me oli kuitenkin itselleni järjestyksessä vasta toinen teos, johon tutustuin.
Listassa mukana myös tuorein teos, syyskuussa ilmestynyt kokoelma Call Them by Their True Names.
1. The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)
Ensimmäisen kerran Solnitin ajatukset tulivat tietoisuuteeni, kun luin BrainPickings-blogin Maria Popovan kirjoituksen We’re Breaking Up -esseestä.
Solnit kirjoitti esseen 2013, nykyisin samasta aiheesta julkaistaan artikkeleita joka viikko. Harvoin kuitenkaan näin tarkkanäköisesti ja elegantisti.
It’s hard now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of a train window, or contemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces.
— We’re Breaking Up. Noncommunications in the Silicon Age (2013)
On vaikea liioitella tämän kirjoituksen merkitystä itselleni, vaikka jo asian myöntäminen tuntuu jotenkin oudolta… Mutta viimeistään tässä vaiheessa ryhdyin varjelemaan ja arvostamaan tyhjiä hetkiäni.
The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014) on kirja, joka sai minut ihastumaan Solnitin tapaan runolliseen tapaan kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista. Kokoelmaan on koottu esseitä vuosien varsilta ja niissä Solnit kertoo niin retkestään Jäämerelle kuin siitä, mitä merkitystä on Henry David Thoreaun likapyykillä.
Hieno ja raju kirja. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 2014, mutta nimiessee on vuodelta 2008. Tässä kuitenkin lainaus toisesta, vähemmän tunnetusta esseestä, jossa Solnit kirjoittaa Virginia Woolfista ja yhdestä lempiteemoistaan: tulevaisuudesta, joka voi olla synkkä, mutta ei koskaan vailla toivoa.
Most people are afraid of the dark. Literally when it comes to children, while many adults fear, above all, the darkness that is the unknown, the unseeable, the obscure. At the night in which distinctions and definitions cannot be readily made is the same night in which love is made, in which things merge, change, come enchanted, aroused, impregnated, possessed, released, renewed.
— Woolf’s Darkness. Embracing the Inexplicable (2009)
Tämäkin kirja on muuten todella kaunis. Olen kahteen otteeseen päätynyt antamaan omani ex tempore lahjaksi, joten itse asiassa kirjahyllyssä on nyt jo kolmas kappale samasta kirjasta.
3. A Field Guide to Getting Lost (2005)
Tämä, tämä, tämä kirja on kuitenkin ehkä lempikirjani: The Field Guide to Getting Lost (2005). Kirja matkustamisesta, kadottamisesta, löytämisestä, etäisyyksistä ja horisontin sinestä.
Eduardo Galeano notes that America was conquered, but not discovered, that the men who arrived with a religion to impose and dreams of gold never really knew who they were, and that this discovery is still taking place in our time. This suggests that most European-American remained lost over the centuries, lost not in practical terms but in the more profound sense of apprehending were they truly were, of caring what the history of the place was and its nature. Instead, they named it after the places they had left and tried to reconstruct those places through imported plants, animals and practices, though pumpkin, maple, and other staples would enter their diet as words like Connecticut and Dakota and raccoond would enter their vocabularies.
— The Blue of Distance
Tämäkin kirja on kerran lähtenyt hyllystäni lahjana, Etelä-Amerikkaa tutkimaan reissanneen ystävän repussa. Pyysin häntä antamaan sen eteenpäin, joten en tiedä, kuka kirjan ajatuksiin tällä hetkellä tutustuu, ellei ole jo luettu puhki.
Wanderlust (2000) on kävelemisen ylistys. Se on toistaiseksi jäänyt itselleni etäisimmäksi.
Walking allows us to be in our bodies and in the world without being made busy by them.
5. Hope in the Dark (2004/2016)
Tämä pieni, painava kirja koki uuden tulemisen noin kaksi vuotta sitten, hieman Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen tapaan. Syykin on sama.
Alun perin Solnit kirjoitti Hope in the Dark -teoksen George Bushin hallinnon aikaan ja se julkaistiin vuonna 2004. Uusi painos on vuodelta 2016.
Ydinajatus on toivon tärkeys, ja tärkeää on se, mitä toivo ei ole.
On tärkeää sanoa, mitä toivo ei ole: se ei ole uskoa siihen, että kaikki on ollut tai tulee olemaan hyvin. Ympärillämme on todisteita suunnattomasta kärsimyksestä ja suunnattomasta tuhosta. Minua kiinnostaa toivo, joka tarkoittaa avaria näkemyksiä ja täsmällisiä mahdollisuuksia, sellaisia, jotka kutsuvat tai vaativat meitä toimimaan. Se ei myöskään ole aurinkoinen narratiivi siitä miten kaikki-muuttuu-paremmaksi, joskin se voi olla vastakkainen narratiiville siitä miten kaikki-muuttuu-pahemmaksi.
Poikkeuksellisesti suomenkielinen käännös, olen joskus suomentanut kyseisen kohdan omia tarpeitani varten.
Solnitille toivo ei ole sokeaa optimismia, sillä hänen mielestään emme voi passiivisesti odottaa, että kaikki tulee menemään hyvin. Toivoa on, ja siksi on toimittava.
6. The Mother of All Questions (2017)
Tämä teos sai minut ajattelemaan, että okei, nyt pidän vähän taukoa. Alkoi tuntua siltä, että Solnit toistaa itseään, että hän on muuttunut rasittavaksi. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän silti kirjoittaisi todella hyvin.
The list made me think there should be another, with some of the same books, called ”80 Books No Woman Should Read”, though of course I believe everyone should read anything they want. I just think some books are instructions on why women are dirt or hardly exist at all except as accessories or are inherently evil or empty. Or they’re instructions in the versions of masculinity that means being unaware or unkind, that set of values that expands out into violence at home, in war, and by economic means.
— 80 Books No Woman Should Read
Samassa yhteydessä tulee mieleen mainita, että näinhän se menee, kaikkiin kirjoittajiin pettyy jossain vaiheessa. Solnit esittää monissa kirjoituksissaan myös näkemyksiä, joita en itse jaa.
7. Call Them by Their True Names (2018)
Syksyllä ilmestynyt uusin teos kiinnosti kuitenkin niin paljon, että marraskuussa posti toi sen. Ja siitä olen jälleen tykännyt tosi paljon!
Kielen käyttö on vallankäyttöä. Tuoreimmassa teoksessaan Rebecca Solnit kehottaa ottamaan kielen ja tarinat haltuun.
”Asioiden kutsuminen niiden oikeilla nimillä voi leikata läpi niiden valheiden, jotka oikeuttavat toimettomuuden, välinpitämättömyyden tai muistamattomuuden epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan edessä, tai hämäävät, välttävät ja rohkaisevat siihen.”
You can blame the victim or reframe the story so that women are chronically dishonest or delusional rather than that they are chronically assaulted, because the former reaffirms the status quo as the latter dissassembles it—which is a a reminder that sometimes tearing down is constructive.
— Foreword
Some of the stories we need to break are not exceptional events, they’re the ugly wallpaper of our everyday lives. For example, there’s a widespread belief that women lie about being raped, not a few women, not an anomalous woman, but women in general. This framework comes from the assumption that reliability and credibility are as natural to men as mendacity and vindictiveness are to women. In other words, feminists just made it all up, because otherwise we’d have to question a really big story whose nickname is patriarchy. But the data confirms that people who come forward about being raped are, overall, telling the truth (and that rapists tend to lie, a lot). Many people have gotten on board with the data, many have not, and so behind every report on a sexual assault is a battle over the terms in which we tell, in what we believe about gender and violence.
— Break the Story
…Seuraavaksi?
Solnitin tuotanto on paljon tätä listaa laajempi. Ja ainakin yhden teoksen haluaisin vielä omakseni. Vanhana leffanörttinä jo pitkään on kiehtonut River of Shadows: Eadweard Muybridge and the Technological WildWest (2003).
Se on muuten myös sama kirja, jonka Solnit yritti kertoa kirjoittaneensa miehelle, joka ei ollut kiinnostunut kuuntelemaan vaan sen sijaan selitti Solnitille, mistä kirjassa oli kysymys. Keskustelu, jolla alkaa Men Explain Things to Me.
Rastapäinen mies katsoo kohti. Hän kiinnittää huomioni, ja niin on tarkoituskin.
Milloin kulttuuri on sinun?
Amsterdamin maailman kulttuureja esittelevän Tropenmuseumin alakertaan oli koottu superkiinnostava näyttely, joka kysyy hyviä kysymyksiä kulttuurien sekoittumisesta ja rinnakkainelosta.
Jooga, kimono, primitiivinen taide – inspiraatiota vai hyväksikäyttöä?
Lopulta omimisessa on kyse rahasta, toteaa eräs teksti.
Vierailin museossa lokakuun puolessavälissä 2018 hyvin pikaisesti, joten muut varsinaiset näyttelyt jäivät tällä kertaa näkemättä. Uskomattoman hieno rakennus ja kiehtova museo, kannattaa pitää mielessä.
Niin kauan kuin on ok ihailla tosi monen elämän tuhonnutta henkilöä, eikä tämän toimintaan liity myötähäpeää, häpeä pysyy uhreilla. #metoo-keskustelu on aloittanut sen, että puhumme siitä, kenelle häpeä kuuluu ja miten häpeää pidetään yllä.
Turkan perintönä teatterikoulussa on voimakas pelon ilmapiiri, joka näkyy vahvana vallankäytön pelkona ja ohjaajan pelkona. Näyttelijöitä suojellaan ja pohditaan, tarvitaanko ohjaajia ylipäätään enää lainkaan.
– Ruusu Haarla, Aamulehti 8.8.2018
Miksi tämä esitys ja miksi nyt? Ohjaaja Ruusu Haarlan kommentit avaavat tiivistetysti niitä kysymyksiä, joihin jokaisen esityksen ja työryhmän toivoo aina jotenkin vastaavan.
Siksi nyt Turkka kuolee.
Keskiviikkoiltana istuin kolme tuntia Korjaamon keinonahkatuolilla seuraamassa Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen tulkintaa siitä, mitä Teatterikorkeakoulussa tapahtui 80-luvulla ja miten se säteili muuhun Suomeen niin aikanaan kuin myöhemmin. Eturivissä, aitiopaikalla, onneksi.
Teatterikorkean vaikutusvaltainen professori ja rehtori Jouko Turkka kuoli vuonna 2016. Jos kyse olisi vain yhdestä ihmisestä, voisi ajatella, että kaikki tähän suomalaisen teatterikentän kiistellyimpään hahmoon liittyvät ristiriidat olisivat kadonneet viimeistään hänen poismenonsa myötä.
Esitys on hyytävä, hauska ja aikamoinen järkäle. Haarla on kommentoinut esityksen pitkää kestoa toteamalla, että myös 80-luku oli pitkä. Ja onhan kohdekin aikamoinen mammutti.
Turkka ei ole vain Turkka, Turkka on ilmiö. Tarkastelemalla vain Turkkaa ei ehkä voi ymmärtää sitä ilmiötä.
– Ruusu Haarla, Kulttuuriykkönen, 18.7.2018
Päästäkseen kiinni ilmiöön Haarla ja Lappalainen tuovat esille kaikkia niitä mahdollistajia, joiden syystä tai ansiosta Turkan annettiin vaikuttaa pedagogina ja ohjaajana niin pitkään ja tekijät, jotka ovat kasvattaneet hänen vaikutusvaltaansa. Ohimennen mainituiksi tulevat myös iltapäivälehdet, jotka hyödynsivät teatteriskandaaleja lööpeissään.
Haluammeko ylläpitää ristiriitaisen neron myyttiä, vaikka samalla vaiennamme hänen uhrinsa hiljaiseen häpeään? Miksi kohotamme taiteen (mitä se ikinä tarkoittaakaan) sitä tekevien ihmisten yläpuolelle? Miksi kaipaamme autoritäärisiä johtajia? Miksi se ainainen lammaslauma ylläpitämässä konsensusta?
Kuva: Carolin Büttner / Tampereen Teatterikesä
Suhteeni teatteriin: läheinen, intohimoinen.
Suhteeni Turkkaan: etäinen, välinpitämätön.
Oikeastaan tämän esityksen myötä, sitä ennen ja sen jälkeen, päädyin ensimmäistä kertaa todella miettimään Turkkaa. Se on kyllä vähän hämmentävää, kun ottaa huomioon, kuinka merkittävän osan aikuiselämäni illanseuduista olen viettänyt teatterin katsomossa.
Mitä useamman lehtijutun Turkasta luin (kuten Long Playn vuodentakaisen sinänsä ansiokkaan artikkelin), sitä enemmän itseäni alkoi häiritä, että keskipisteessä oli lopulta aina sama ristiriitainen teatteripersoona. Vaikka artikkeleissa olisi käsitelty väärinkäytöksiä, tuntui, että jutut saattoivat päätyä pönkittämään Turkan mainetta, tahattomastikin.
Siksi Haarlan ja Lappalaisen esityksessä pidin siitä, miten paljon äänessä olivat henkilöitä, jotka kärsivät Turkan vaikutuspiirissä ja joiden kokemukset ovat ainakin jossain määrin jääneet vähemmälle huomiolle. Katja Kiurun kanssa vierailtiin videolla Eirassa vanhassa Teatterikorkeassa täsmälleen sillä paikalla, jossa Turkka pisti nyrkin hänen ohimolleen ja uhkasi.
Tekijöiden työhuoneen sohvalla istuvalle Satu Silvolle nousevat yhtäkkiä kyyneleet silmiin: ”Tästä on niin kauan… Mä luulin, että se ei koskettaisi mua enää.” Hän muistelee aikaa, jolloin oli kertomansa mukaan lähellä itsemurhaa. Siis itsemurhaa.
Usein siihen väärään, mitä Turkka on tehnyt, viitataan keskenjäävällä sivulauseella tyyliin ’olihan Turkka ristiriitainen henkilö’ tai ’kaikesta huolimatta’. Oletetaan että se ’kaikki’ on itsestäänselvä asia, eikä sitä tarvitse enää purkaa. Alatekstinä on ’otetaan jo muita näkökulmia’, mutta vain nämä muut näkökulmat toteutuvat.
Kiinnostavaa tai ehkä jopa huvittavaa on, miten oikeastaan jokainen haastateltava (näyttelijöitä, toki) alkaa välittömästi Turkkaa siteeratessaan myös imitoida tämän eleitä ja äänen tamperelaisnuottia. Lopulta siinä oli myös jotakin todella häiritsevää ja kauheaa – miten selkeästi tämä mielivaltainen hahmo on onnistunut pitämään lahjakkaita ja älykkäitä ihmisiä otteessaan.
Pidin Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta valtavasti, mutten näemmä tietämättömyyttäni ollut noteerannut dramaturgin nimeä. Se oli Ruusu Haarla.
Turkka kuolee hyödyntää monia Eduskunnista tuttuja dokumenttiteatterin menetelmiä. Toteutustapa pitää esityksen tiiviisti kiinni siinä, miten kaikki nämä asiat ovat tapahtuneet todella: faktapohjaista materiaalia, lehtileikkeitä ja haastatteluita on hyödynnetty dialogissa ja Haarla ja Lappalainen muuntautuvat oikeiksi henkilöiksi aidoissa tilanteissa, kuten Teatterikorkean opetushenkilökunnaksi promootiossa, jossa Turkalle myönnettiin kunniatohtorin arvonimi.
Haarlan tulkitsemana lavalle astelee heti alkupuolella myös palavasilmäinen ja hohotteleva Jouko Turkka kommentoimaan esityksen kulkua. Tunnistettavine maneereineen hän olisi helposti karikatyyri, mutta hahmossa on ulottuvuuksia ja etenkin loppua kohti päähenkilön ikääntyessä ja liikkuessa klonkkumaisesti myös jotakin liikuttavaa.
Tämä kivi. Katsokaa: näin vihaiselta näyttävä mies. Mutta toiselta puolelta: näin lempeä. Mutta näin – tappoväline! Näin tätä on aina käytetty.
Loppukohtauksessa kotipihansa kiviä esittelee hyväntahtoinen vanhus. Esityksessä on armoa, jota Turkka ei ehkä itse suonut muille ihmisille.
Ruusu Haarla: Mä muistan kun mä luin sen Aiheita-kirjan niin mä tein nopeesti itselleni (…) listan asioista tai inhimillisistä ominaisuuksista kautta tunteista joista mä koin että ne loistivat poissaolollaan. Ja se lista oli aika surullista luettavaa, koska siinä oli sellaisia asioita kuten ystävyys, pehmeys, suru, empatia, tämmösiä, kohtuus…
Julia Lappalainen: Se oli hyvä lista. Se jäi kyllä meille työhuoneen seinälle, myös muistutuksena siitä, mitkä on ne vastavoimat tälle Turkan maailmalle tätä teosta tehdessä, ettei ajaudu liikaa myöskään siihen samaan mielentilaan.
Kulttuuriykkönen 18.7.2018
Anna PaavilaisenPlay Rape, Anna Paavilaisen ja Marja SalonSinuus, Noora DadunMinun Palestiinani ja Fail, miksei myös Laura GustafssoninKikka Fan Club: Haarlan ja Lappalaisen esitys rinnastui mielessäni tähän löyhään jatkumoon, jossa (erityisesti nais-) teatteriammattilaiset ovat lähteneet tekemään teosta omien havaintojensa pohjalta. Ne käsittelevät yhteiskunnallisia sekä kulttuurisia sokeita pisteitä ja tasa-arvoa niin näyttämöllä kuin se ulkopuolella, henkilökohtaista otetta kaihtamatta. Loistava juttu, että Turkka kuolee teos saa lisäesityksiä Kansallisteatterissa keväällä 2019.
Haarla sanoo viime keväänä tehdyn haastattelunsa lopussa jotakin todella viisasta ja ihanaa. Tarkoituksena ei kaiketi ollut eikä tässäkään ole kommentoida suoraan Turkkaa, mutta lainaus sopii hyvin tämän kirjoituksen päätössanoiksi. Taiteen tilalle voi vaihtaa myös työn ja lainaus on vielä yleispätevämpi.
Olen pyrkinyt siihen, etten hukkuisi taiteeseen ja jättäisi huolehtimatta esimerkiksi ihmissuhteista. Jos laiminlyö ihmissuhteitaan, todellista kasvua ei tapahdu. Jos tekisin paljon juttuja putkeen, niistä tulisi sijaiselämä.
Kun elää vain taiteen kautta, elämä jää elämättä. Saattaa kasvaa taideteoksissaan ja omissa kuvitelmissaan tosi hienoksi ihmiseksi. Illuusio omasta viisaudesta ja kypsyydestä kasvaa, vaikka on yksityiselämässään keskeneräinen, tietämätön ja kokematon.
Tätä kirjoittaessani mietin, miten Turkka loisti poissaolollaan myös teatteritaiteen perusopinnoissa, joita tein viimeisen parin vuoden ajan Työväenopistossa. Fyysistä teatteria toki tehtiin, mutta Turkasta ei paljoakaan puhuttu. Olin jo kirjoittamassa, miten hän oikeastaan hän tuli jossain määrin esiin vain yhdellä monologikurssilla, jolloin viikonlopun molemmat kurssikerrat aloitettiin lyhyellä lenkillä. Ymmärsin silloin, miten kevyellä fyysisellä rasituksella haetaan esimerkiksi vapautumista arkiminästä ja turhasta sosiaalisesta kontrollista. Kurssin ilmapiiri oli kannustava.
Sitten muistin toisen viikonloppukurssin, jonka ohjaaja antoi tarkkanäköistä, mutta usein varsin kärsimätöntä, ajoittain suorastaan ilkeää palautetta. Vaikka ohjaaja oli selkeästi älykäs ja lahjakas, kurssin edetessä ilmassa alkoi olla hämmennystä ja varovaisuutta. Mistä lie hän sitten omaksunut tylytyksen pedagogiseksi ohjenuoraksi.
”Teatteri ei saa olla kuori”. Riina Maukola, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018.
NPR:n Invisibilia kertoo käsittelevänsä ”ihmisluontoa ohjaavia näkymättömiä voimia”, kuten uskomuksia, tunteita ja ajatuksia. Jaksoissa sukelletaan ihmismielen syövereihin ja yhdistellään kiehtovia human interest -haastatteluja tieteelliseen tietoon. Kerta toisensa jälkeen ällistyttää, millaisia tositarinoita toimittajat ovat kaivaneet esiin ja miten he onnistuvat tarjoamaan ne kuulijoille.
Myönnän: kun kuuntelin ensimmäisen jakson, itkin. (Mikä oli vähän hämmentävää.) Suomessa podcast tunnutaan usein ymmärtävänä (sinänsä/ihan/todella) kiinnostavien tyyppien (sinänsä/ihan/todella) kiinnostavaa lätinänä aiheesta X. Olen kuitenkin itse huomannut hakeutuvani yhä enemmän tällaisten podcastien äärelle, joissa kuuntelijalle on rakennettu tarina, joka hyödyntää monipuolisesti äänikerronnan erilaisia elementtejä. Taitavat toimittajat ovat käyneet läpi suuren aineiston ja luovat siitä kokonaisuuden, joka ällistyttää, naurattaa ja liikuttaa – ja jää mieleen: lopulta siis myös sivistää, viihdyttämisen lisäksi. Työhön on käytetty aikaa, ja näin hieno kokonaisuus vaatii jo suuremman joukon työpanoksen, minkä huomaa, kun kuuntelee jaksojen lopussa tekijätietoja.
Koukuttava seitsenosainen journalistinen draama Serialin ja This American Lifen tekijöiltä. Mies nimeltä John lähettää toimittaja Brian Reedille sähköpostin, jossa hän kertoo kotikaupungissaan Alabamassa olevan tekeillä jotain hämärää. Kun tarkentaa oikein lähelle ja yksityiseen, tulee kertoneeksi jotain hyvin yleispätevää ihmisyydestä.
Kuka oikeasti on opiskelijabileissä otetun valokuvan rastatukkainen poika, jonka internet tuntee nimellä Wayne? Reply All edustaa myös koukuttavaa kerrontaa kiehtovista aiheista, jotka on usein kaivettu esiin internetistä, kuten Reddit-ketjuista. Jakson ”Man of the People” pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, ohjaajana Richard Linklater, pääosassa Robert Downey Jr.
Fiksua ja hauskaa puhetta kirjoista ja populaarikulttuurista på svenska, toimittajina ja juontajina Anne Hietanen ja Ida Henrikson.
Tämänkin podcastin äärelle päädyin kaksikielisen, ihanan kollegani vinkistä (tackar!). Keväällä kävi nimittäin sellainen hauska juttu, että pääsin uuteen kaksikieliseen työryhmään, jonka kanssa kiersimme kesällä ympäri Suomea ja syksyllä jatkoimme töitä konttoriympäristössä. Yhtäkkiä ruotsista tuli osa arkea ja arjesta rikkaampaa. Vad fint!
Hietasen ja Henriksonin monipuolisuus tulee hyvin esille vuoden 2017 viimeisessä joulujuhlajaksossa: käsittelyssä on ruotsalaisen Evin Ahmadin esikoisrunokokoelma En dag ska jag bygga ett slott av pengar (vai olikohan se sittenkin romaani… en ole varma), Valerie Solanasin 1960-luvun SCUM-manifesti (josta Anne kertoo, että meinasi feidata lukemisen, onneksi ei) ja Netflix-sarja She’s Gotta Have It.
Varmaan suurin Suomi 100 -tekoni tänä vuonna oli, että kuuntelin Pietari Kylmälän hauskan purevia katsauksia maamme kirjallisuuteen. Kiehtoo: näkökulmat, raikas toimitustyö ja notkea puheenparsi.
Seuraavaksi aion antaa ennakkoluuloistani huolimatta mahdollisuuden Bret Easton Ellisin podcastille, jota ystävä suositteli. Kuulemma täsmälleen niin provosoivaa sisältöä kuin voi olettaakin. Podcastien suhteen kaikkein toimivin suosittelualgoritmi on oikea ihminen.
Surkeassa valokuvassa on sellainen hauska piirre, että ’happened’-sanan loppu on näkymättömissä, ja viesti voisi muuttua preesensiin: ”What Happens”.
En halua palata enää hetkeksikään vuoden takaisiin hirveisiin vaaleihin. Koko ajatus puistattaa.
En ole erityisen kiinnostunut Hillary Clintonin elämästä ja ajatuksista. Olemme ehkä molemmat naisia, mutta olen taipuvainen uskomaan, että meillä on muuten vähän yhteistä: Clinton on upporikas, etuoikeutettuun asemaan noussut vallankäyttäjä, joka on elänyt erossa tavallisesta arjesta jo vuosikymmeniä ja sekaantunut ajoittain häikäilemättömiinkin manöövereihin. Miksi käyttäisin aikaani tutustumalla häneen yhtään lähemmin?
What Happened: niin vain päädyin lukemaan tämän kirjan, sillä sain sen ystävältäni lahjaksi, painokkaiden saatesanojen kera. (Olen aiemminkin ystäväni ansiosta päätynyt ruokkimaan ajatuksiani yllättävällä, onnekkaalla tavalla. Viisas ihminen!)
Kuinkas sitten kävikään: aloin lukea, päädyin ahmimaan.
Ja suosittelen sitä nyt muille yhtä lämpimästi kuin ystäväni minulle. Lukekaa tämä kirja maailman hirveimmistä vaaleista ja niiden häviäjästä. Tai edes tämä kirjoitus.
1. Mitä ajattelemme naisjohtajista… (tärkeää kaikille)
”The accusation that I’m a woman is incontrovertible.”
— Frances Perkins, työministeri (1933–1945) F.D.Rooseveltin hallituksessa ja ensimmäinen yhdysvaltalaisnainen hallituksen jäsenenä; lainaus Clintonin kirjasta
Clinton kertoo, miten, kampanjan ollessa vielä alussa, Facebook-johtaja Sheryl Sandberg halusi kertoa hänelle jotakin. Se oli asia, jonka Sandberg toivoi tulevan kaikkien tietoisuuteen ja josta hän oli myös kirjoittanut bestsellerissään Lean In:
… the data show that for men, likability and professional success are correlated. The more succesful a man is, the more people like him. With women, it’s the exact opposite. The more professionally successful we are, the less people like us. Hearing it put that simply, with data behind it, felt like a lightbulb turning on. Here was proof of something so many women have felt intuitively throughout our lives.
Sandberg kehotti Clintonia varautumaan pahimpaan: You have a steep mountain to climb, Sheryl warned that day. ”They will have no empathy for you.”
Kirjassa on kokonainen luku otsikolla ”On being a Woman in Politics”. Suuri osa tekstistä varmaan pätisi myös otsikolla ”On being a Woman in Business” tai ”On being a Woman and a Boss”. Tai ehkä vain ”On being a Woman.”
It’s not easy to be a woman in politics. That’s an understatement. (…) I hesitate to write this, because I know that women who should run for office might read it and say ”no thanks”, and I passionately believe that the only way we’re going to get sexism out of politics is by getting more women into politics.
Vaikka en ihan ensi kertaa tällaisia asioita kelaile, osiota lukiessani jouduin tarkastelemaan kriittisesti omaa näkemystäni Clintonista: olinko ajatellut hänestä niin negatiivisesti osittain myös siksi ja nimenomaan siksi, että hän on nainen?
Samalla mieleen tuli seuraava ajatus: niin vähän kuin itsekin välitän eräästä suomalaisesta populistipuolueen presidenttiehdokkaasta, pidetäänkö häntä erityisen vastenmielisenä siksi, että hän on nainen? Mahdotonhan asiaa on täysin todentaa. Mutta voi ainakin vähän mietiskellä.
Jokaiselle tehnee hyvää pohtia vaikuttimiaan silloin, kun pitää itsevarmaa ja kenties johtoasemassa olevaa naista hankalana tyyppinä. Mikä ärsyttää? Tekeekö hän jotain, mitä ei itse uskalla? Onko mukana sellainenkin piilevä ajatus, että naisen ei jotenkin kuuluisi olla äänessä ja esillä… eli miten tuo kehtaa? Vai olisiko hän ainoastaan määrätietoinen? Ajattelisiko miehestä samoin?
For the record, it hurts to be torn apart. It may seem like it doesn’t bother me to be called terrible names or have my looks mocked viciously, but it does.
Joskus ulkoa päin voi myös vaikuttaa, että joillekin muille on erityisen helppoa astua esiin ja avata suunsa. Kuten kirjailija ja professori Brené Brown kertoi tutun sanoneen kerran hänelle, ”it’s so easy for you”. Brown suuttui. Päinvastoin! Asioista puhuminen vaatii usein jatkuvaa rohkaistumista ja kamppailua epävarmuuden kanssa. Mutta se on sen arvoista. Vaihtoehtoa kun ei ole, tai se on todella huono: vaikeneminen.
Joudumme edelleen tekemään töitä, jotta pitäisimme naista johtajan ja asiantuntijan roolissa yhtä luontevana kuin mieskollegojaan.
2. …ja mikä johtamisessa on parasta?
Mutta Clintonilla on myös hyviä uutisia:
The good news — and there is good news — is that there’s another side to all of this. It can also be deeply rewarding to be a woman in politics.
It felt really good to be in the room where things happen — the Oval Office, the Senate chamber — as an advocate for issues that mattered to me: education, equal pay, health care, women’s rights.
Ja lopulta osallistuminen on palkitsevaa monella tasolla:
It’s not just that politics can be rewarding for those women who choose to enter it. In the long run, it also makes our politics better for everyone. (…) We need our politics to resemble our people. When the people who run our cities, states and country overwhelmingly look a certain way (say, white and male) and overwhelmingly have a shared background (say, white and privileged) we end up with laws and policies that don’t come close to addressing the realities of Americans’ lives.
3. Miten karmeimmankin pettymyksen jälkeen voi päästä takaisin jaloilleen
I doubt that many people reading this will ever lose a presidential election. (Although maybe some have: hi Al, hi John, hi Mitt, hope you’re well.) But we all face loss at some point. We all face profound disappointment. Here’s what helped me during one of the lowest points of my life.
Jos joskus jonkun on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin takaiskun jälkeen, niin ehkä juuri Clintonin. Ensin hän nuoli haavojaan, käveli metsässä koirien kanssa, järjesteli vanhoja valokuvia ja katsoi tuntikausia rästiin jääneitä tv-sarjoja. (Ja myöntää: It wasn’t all yoga and breathing: I also drank my share of chardonnay. Kukapa meistä ei…)
Hävittyään Clinton kertoo tunteneensa musertavaa häpeää, ei ainoastaan itsensä, vaan koko maansa ja kansainvälisen yhteisön puolesta, peläten, mitä kaikesta seuraisi. Mutta hän päätti palata kuitenkin taistelemaan ja uudistamaan puoluettaan. Ja huomasi että, toisin kuin hän pelkäsi, monet hänen kannattajansa ryhtyivät ajamaan tärkeinä pitämiään asioita nyt entistä tarmokkaammin. Kirjan loppuluvussa hän kannustaakin: Resist, insist, persist, enlist. Vastusta, vaadi, pysy vahvana, lähde mukaan.
What Happened on, yllättäenkin, myös rohkaiseva ja lohdullinen kirja.
4. Kreisit vaalit, kreisimpi huumori
Ok, What Happened on ajoittain aika kauhea, kun se käy läpi niitä aivan järkyttävän kamalia vaaleja ja niiden seuraksia. Mutta samalla se on superkiinnostava tarjotessaan välähdyksiä kulisseista, ja välillä aika hauska — vaikka huumori onkin pikimustaa.
Kuten Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa (ei tarvitse arvailla kuinka kauhea kokemus se oli lähietäisyydeltä, Clinton kertoo), kun tuore presidentti päätti vuodattaa kuulijoille synkän ja sekoilevan saarnan.
”That was some weird shit”, George W. reportedly said with characteristic Texas bluntness. I couldn’t have agreed more.
Onko Clinton välillä suorastaan sietämättömän itseriittoinen vaalikampanjan tapahtumia kerratessaan? Kyllä. (Toisaalta, kun saa melkein 3 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastaehdokas, eikä silti tule valituksi…) Hän on myös itseironinen. Kaunisteleeko Clinton kirjassaan tapahtumia? Epäilemättä. Onko hän mielestäni edelleen etuoikeutettu, upporikas vallanpitäjä, joka on tehnyt arveluttavia kompromisseja? Olen edelleen taipuvainen ajattelemaan näin.
Mutta onko hän saanut urallaan myös merkittäviä asioita aikaiseksi? Aivan varmasti. Voinko oppia häneltä jotakin? Ehdottomasti.
Kaiken lukemani jälkeen suhtaudun edelleen Hillary Clintoniin ja Clintoneihin varauksella. En voi olla mainitsematta, että presidenttiparina he käyttivät valtaansa häikäilemättömästi, kun vastapuolena oli nuori harjoittelija, Monica Lewinsky. Niin teki myös media ja suuri yleisö. Clintoneille suurin mainehaitta oli lopulta väliaikainen.
Mutta olen silti tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Ja suosittelen sitä muillekin. Edellä mainittujen pointtien lisäksi tai ennen kaikkea What Happened
kertoo kiehtovasti, miten ison kampanjan arki rullaa
paljastaa, kuinka treenataan väittelyitä harjoitusvastustajien kanssa (Trumpia esittänyt tyyppi opetteli kaikki tämän oikut todella hyvin, ja kun Clinton räjähti harjoituksissa, hän pystyi pysymään tyynenä oikeassa tilanteessa)
kertaa ihan kaiken mitä olet halunnut tietää niistä sähköposteista (35 sivua)
sisältää otteita hienosta puheesta, joita Clinton olisi pitänyt voitettuaan (ja vaikka tuntuukin veitsen kääntämiseltä haavassa, se luo silti uskoa ja koskettaa)
on omaelämäkerta aika tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä, josta tuli juristi, presidentin puoliso, senaattori, ulkoministeri ja ensimmäinen suuren puolueen naispuolinen presidenttiehdokas Yhdysvalloissa
valottaa Clintonin ajatuksia äitiydestä ja isoäitiydestä, mikä tuo hänestä esiin uusia puolia
tuo esiin, miten paljon Clinton ihailee Eleanor Rooseveltia, ja Eleanor Roosevelt on ihminen, josta pitäisi puhua paljon enemmän
haluaa avata silmät voimille, jotka maailmanpolitiikassa jylläävät ja kannustaa taistelemaan demokratian puolesta
on todella vetävästi kirjoitettu teos (voi vain arvailla kirjoittajatiimin kokoa).
This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.
”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”
Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.
I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.
Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.
This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.
Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? KutenGuardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?
The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.
Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.
Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.
”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”
I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.
Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.
I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.
Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.
Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta. Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”
Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”
Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.
But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.
”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”
”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla HiidensalonMediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.
Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.
I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.
Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.
Että ihmiset katsoisivat silmiin
Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.
Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.
Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.
Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä?
”Aivan liian ujo näyttämölle.” Newyorkilaisesta teatterikoulusta lähetettiin kirje teini-ikäisen opiskelijan äidille 1920-luvun lopulla. Tyttären eli Lucille Désirée Ballin mahdollisuuksia menestyä näyttelijänä epäiltiin vahvasti: ”hän hukkaa vain aikaa, niin meidän kuin omaansa.”
Kuuntelen podcastin Lucille Ballista.
Kävelen Sturenkadun laitaa, todellakin, on vielä keväinen päiväkin hyytävien kuukausien jälkeen, ja olen matkalla kohti ruokakauppaa. Korvanapit korvissa.
Joskus 1990-luvun alkupuolella Suomen tv-kanavilla on lähetetty puolitoistatuntinen elämäkertadokumentti Lucille Ballin elämästä. Tiedän tämän siksi, että ohjelman vhs-taltio oli ala-asteikäisenä suurimpia aarteitani.
Muutamaa vuotta aiemmin nuoreen tietoisuuteeni oli astunut aivan uudenlainen naisen malli. I Love Lucyn uusinnat alkoivat TV2:lla, ja minä löysin esikuvan, joka oli fiksu, karismaattinen ja hauska. Hän oli höpsö, mutta moitteettoman tyylikäs. Usein hän oli aivan liikaa, mutta ei antanut sen haitata. Hän nauroi paljon, itselleen ja maailmalle. Minä ihailin ja palvoin Lucyä, mustavalkoisen tv-sarjan punatukkaista tähteä.
Public Domain / Pixabay
Joten tänä keväisenä launtaina kuuntelen podcastin Lucille Ballista. Opin kolme asiaa, jotka kirjoitan ylös:
1) Aivan liian ujo: rohkeuden kerääminen kiertotien kautta
Lucille Ball itse kommentoi opiskeluaikojaan myöhemmin toteamalla, että hän oppi teatterikoulussa ainoastaan olemaan peloissaan. Epävarmuutta ei ilmeisesti lieventänyt tippaakaan se, että luokkatoverina oli itsevarma tähtioppilas Bette Davis.
Jonkin aikaa Ball elätti itsensä mallintöillä. Sitten hän alkoi tehdä pikkurooleja elokuvissa. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän löi lopulta läpi prime time -televisiossa nelikymppisenä omalla ohjelmaideallaan.
Tiesittekö muuten, että Ball käytti nuorempana taiteilijanimeä Diane Belmont? Hmm. I love Diane…?
2) Kunnianhimo: valmistautuminen helpottaa hetkeen heittäytymistä
Ball suhtautui komedian tekemiseen hyvin vakavasti. Kollegoiden mukaan hän oli täysin peräänantamaton, absolutely relentless, tavoitellessaan täydellistä lopputulosta tv-tuotannoissaan.
I Love Lucy -show’n tilanteet vaikuttavat usein niin spontaaneilta, että monet ovat uskoneet kuvausten pohjanneen pitkälti improvisointiin. Oikeasti taustalla oli kuitenkin valtava työmäärä. Ball harjoitteli kohtauksia ja vähäisimpiäkin vuorosanoja niin kauan, että pystyi toistamaan ne virheettömästi ja antamaan vaikutelman siitä, että kaikki tapahtui hetkessä ja ennalta suunnittelematta.
Itsehän käsikirjoitusnatsina hykertelin kuullessani tämän. Olen itse tv-töissäni (tosin toimittajana, en näyttelijänä) aina vannonut tarkkojen käsisten nimeen, sillä omalla kohdallani olen huomannut, että nimenomaan taustatyö ja valmistautuminen vapauttaa reagoimaan hetkessä.
3) Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus
Lopulta se, mikä nosti Ballin omaan kastiinsa ja teki hänestä esikuvan monille tuleville naiskoomikoille, kuten Mary Tyler Moorelle tai vaikka Amy Schumerille, oli hänen valmiutensa heittäytyä tekemään täysin naurettavia juttuja.
Being pretty was not as important as being funny.Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus.
Huumorin avulla Ball teki historiaa. I love Lucyä pidetään yhtenä televisiohistorian vaikutusvaltaisimmista sit comeista, ja se on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi tv-ohjelmaksi. Newsweek valitsi Lucille Ballin 1900-luvun merkittävimmäksi naisviihdetaiteilijaksi.
Lucille Ball oli paitsi televisiokomedian uranuurtaja myös studiopomo ja liikenainen, joka teki töitä Hollywoodissa yli 50 vuoden ajan.
Ja hauskuuden takana…
Paitsi että oikeastaan Lucille ei pitänyt itseään hauskana:
Lähde: azquotes.com
I am not funny. What I am is brave. Hän piti itseään rohkeana. Ja sitä hän oli.
Mitä ujosta tytöstä tulee siis isona? Esimerkiksi yksi vuosisadan merkittävimmistä koomikoista. Ja esikuva miljoonille ujoille tytöille ympäri maailmaa.
…not as important as being funny. Lucille Ball & Harpo Marx. ❤ Tämän peilikohtauksen muistan erityisen hyvin siitä elämäkertadokkarista, jota katsoin uudestaan ja uudestaan, lukemattomia kertoja.
Lähde: Stuff You Missed in History Class: Lucille Ball (Feb 1, 2017). Podcastista myös englanninkieliset sitaatit ”absolutely relentless” ja ”being beautiful was not as important as being funny”.
Edit 1.6.: havahduin huomaamaan, että olin suomentanut alun sitaatin perin kökösti ja muokkasin paremmaksi, muutin ”lavalle” muotoon ”näyttämölle” (alun perin ”way too shy for stage”).
Tajusin hiljattain, että ihailemiani ihmisiä yhdistää eräs asia. Luulen, että heillä on erityinen kyky:
#jomo
Joy of missing out.Tiedän, ettei tämä ole uusi juttu. Mutta itse törmäsin termiin jostain syystä vasta muutama viikko sitten sitten.
Miksiköhän ihmeessä en ole kuullut tästä puhuttavan enemmän? Googlettelun perusteella JOMO alkoi trendata jo 2013–2014, jolloin siitä kirjoittivat ainakin Guardian ja Huffington Post – jälkimmäisessä jopa otsikolla So Long, FOMO – Here’s Why 2014 Will Be Year Of The JOMO (Joy Of Missing Out):
As a backlash against FOMO – aka Fear Of Missing Out – the term is a rebellion against saying yes to everything, and is about giving yourself the space to think and experience things without freaking out about what you ‘should’ be doing instead.
Huffington Post 31.12.2013
Koska ei on ikävä sana, missaamisen ilossa käännetäänkin huomio siihen, mille sanotaan kyllä: omalle ajalle, muiden ihmisten seuralle, läsnäololle, keskittymiselle. Hieno keikaus.
Suomenkielisessä internetissä sen on maininnut ainakin viime syksynä mainio Juliaihminen.
En siis ole etujoukoissa, mutta mitäs siitä. Ehkä ei ole liian myöhäistä. Mielestäni tästä, hmmm, JOMOsta, pitäisi puhua paljon enemmän! (Paitsi että ei pitäisi, noin tarkalleen ottaen, ja saman tien pahoittelut sekä selvennys: en yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan tekstiä, jossa vilisevät sanahirviöt JOMO ja FOMO. Puhun siis tästä eteenpäin yksinkertaisesti ilosta ja pelosta. Hemmetin akronyymit, joita on niin vaikea kääntää suomeksi.)
Mieleen tulee kolme juttua:
Rebecca Solnit ja ajatus hetkeen katoamisenmahdottomuudesta nykyaikana
A restlessness has seized hold of many of us, a sense that we should be doing something else, no matter what we are doing, or doing at least two things at once, or going to check some other medium. It’s an anxiety about keeping up, about not being left or getting behind.
Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)
Kirjailija ja aktivisti Rebecca Solnit pohtii ulkopuolisuuden pelkoa ja sen seurauksia (mainitsematta itse termiä) esseessä, joka on osa suurenmoista kokoelmaa The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness.
I forget practical stuff all the time, but I also forget to look at the distance and contemplate the mysteries of the universe and the oneness of all things.
Jos pitää valita, unohdanko mieluummin jonkun käytännön asian hoitamisen vai horisonttiin katselun, valitsen epäröimättä ensimmäisen. Jotta taas jälkimmäinen olisi mahdollista, on pystyttävä katoamaan hetkeen. Ja sen vaikeutta nykyaikana Solnit suree:
It’s hard, now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of the train window, or comptemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces. Space for free thought is routinely regarded as a void and filled up with sounds and distractions.
Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)
Hieno havainto tuo, miten työlästä on olla kokonaan jonkun kanssa tai täydellisen yksin (tai miten tärkeää tai autuasta se olisi).
Ping! Ajatuksiin uppoaminen katkeaa häiriötekijään. Vaikuttaa siltä, että missaamisen ilo liitetään usein someen. Esimerkiksi Urban Dictionaryn määritelmässä mainitaan erikseen, että ilo on sitä, että ”nauttii siitä mitä on tekemässä tässä ja nyt, eikä ole somessa julistamassa sitä mitä tekee tai seuraamassa muiden tekemisiä”:
jomo
Joy of Missing Out: You’re enjoying what you’re doing in the here and now and not on social media broadcasting or seeing what everybody else is doing. Opposite of fomo or the fear of missing out.
urbandictionary.com
Ehkä ei ole ihan mustavalkoisesti niin, että asioiden jakaminen tai seuraaminen somessa = automaattisesti ilmentymä pelosta. (Mielestäni tässä haisee potentiaalinen elitismija halu erottautua sekä määritellä jotkut toiset automaattisesti fomoilijoiksi.) Ehkä kyse on enemmän tekemisen motiivista, siitä miksi jotain tekee suhteessa omaan elämään tai muihin ihmisiin – kuin tekemisestä itsestään?
Itseäni viehättää yllä näkyvän määritelmän alkuosio, ajatus läsnäolosta ja asioiden balanssista. Joskus ei ole mitään parempaa kuin somen virtaan uppoaminen, mutta sitä kallisarvoisempi taito on osata irroittautua linkkien ja ilmoitusten pyörityksestä rauhallisin mielin. Kyky olla läsnä omassa seurassaan tai ihmisten kanssa ilman, että mielen takana jäytää ajatus siitä, että elämä jossain toisaalla on täydempää ja kiinnostavampaa.
Ilo siitä, että jättää kuvan ottamatta
Näitä samoja keloja ilmentää katkelma Johannes Ekholmin Graafisesta suunnittelusta – tuosta näennäisestä näyttelyjulkaisusta, joka on jotakin charmantin filosofisen tutkielman ja itsetietoisen kaunokirjallisen opuksen välimaastosta, ja yhtä kaikki tarkkaa ajankuvaa:
JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne vaan menee pilalle. Ehkä se on vähän sellainen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se luopuu Instagramista ja livebloggauksesta.
ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonki Facebookkiin kivoista jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä.
JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu, että jopa vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteeet ehkä on semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen!
Johannes Ekholm (toim): Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat. (2013)
Jos keskittyy ottamaan kuvaa tai kirjoittamaan postausta (edes mielessään), ei ole läsnä. Ja jos jatkuvasti keskittyy raportoimaan tekemisistään sen sijaan että eläisi niitä, ajatukset ovat koko ajan jossakin tulevassa, mahdollisesti toteutuvassa tai toteutumattomassa, eivätkä tässä hetkessä. Tuttua pallottelua. Välillä olisi tietysti kiva, jos olisi kuvia muistoina (mutta onko niitä pakko postata mihinkään)?
Kuvaamme, emmekä nauti; kirjoitamme, emmekä muista? Ajatus siitä, että kokemuksen tallentaminen tuhoaa sen autenttisen muiston, on itse asiassa ikivanha. Viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Sokrates oli vahvasti sitä mieltä, että kirjoitustaito johtaa muistin kuolemaan, kertoo historioitsija Abby Smith Rumsey hienossa teoksessaan When We Are No More.
Kirjoitustaito saa ihmiset unohtamaan olennaiset asiat, uskoi länsimaisen filosofian isä: kun luottaa ulkoiseen tukeen, ei harjoita muistiaan painamalla asioita mieleen. Sokrateelle muistaminen oli myös moraalinen teko, ihmisenä olemisen olennainen kysymys.
No, ehkä Sokrates oli lopulta tyytyväinen, että Platon kirjoitti hänen ajatuksensa ylös, Rumsey hymähtää. Ainakin me jälkipolvet olemme kiitollisia siitä. Mutta sekä Ekholmin teoksessa että Sokrateen pohdinnoissa ollaan saman ajatuksen jäljillä: kun ulkoistamme jonkun asian, onko se varmin tapa unohtaa itse kokemus? Voisiko ohikiitävään hetkeen pysähtyä ilman sen taltioimista?
Ilo siitä, että on elossa
Ehkä lopulta on kyse siitä, että pelko on helppoa ja ilo vaikeaa?
Kuten kaikki pelot, fear of missing out elää yksinäisyydestä ja häpeästä. ”Sä et riitä sellaisena kuin sä oot, sun on pakko yrittää”, se kuiskaa korvaan. Ratkaisuksi pelko tarjoaa erilaisia laastareita ja kuluttamista: kokemusten kuluttamista, rahan kuluttamista ja sen kaikkein arvokkaimman kuluttamista: ajan.
Pelko ajaa yrittämään tehdä monta asiaa samaan aikaan, olla monta ihmistä samaan aikaan, sillä valinta on vaikeaa. Samasta pelosta on kyse on kyse myös silloin, kun Brad Pittin näyttelemä Tyler Durden messuaa Fight Clubissa, ettei halua Jackin väistävän kipua: ”Don’t deal with this the way those dead people do. Deal with it the way a living person does.”
Iloon kykenevä ihminen on potentiaalisesti vähän vaarallinen, sillä hän ei tarvitse mitään täydentämään olotilaansa. Hän on jo elossa.
Mietin ihailemiani ihmisiä, arjen kapinallisia, jotka tuntuvat tekevän asioita niin kuin itse tykkäävät, luottaen omaan sisäiseen ääneensä enemmän kuin siihen, mitä pitäisi. Ihmisiä, jotka tuntuvat harkitusti (mutta sitä juurikaan alleviivaamatta) kääntävän selkänsä hälylle, ihmisiä, jotka uppoutuvat kiinnostuksensa kohteisiin, lukevat kirjoja, joita kukaan muu ei tällä hetkellä lue, miten heidän kanssaan voi käydä merkityksellisiä ja yllätyksellisiä keskusteluja. Ja jotka myös somettavat, silloin kun huvittaa.
Eivät he varmasti ole varsinaisesti iloisia kaiken aikaa (koko ajatus on, joskin hilpeä, niin aika järjetön). Uskon, että kyse on kyvystä tuntea mielihyvää ja mielenrauhaa sekä sietää ristiriitaisiakin tunteita omien valintojen äärellä.
Näin sen ymmärrän: joy of missing out on kepeää mutta merkityksellistä vastarintaa, suurta laupeutta, haahuilua, harkintaa, unissakävelyn ja autopilotin vastustamista.
Lopulta se on myös elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden hyväksymistä.
”This is your life, and it’s ending one minute at a time”, sanoo Tyler Durden.
Onhan sekin ajatus. Että kuluttaisi niitä minuutteja pelon sijaan iloon.
It’s hard to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use.
Adam Alter on psykologiasta väitellyt newyorkilainen markkinoinnin apulaisprofessori, jonka maaliskuussa 2017 ilmestynyt kirja Irresistible pureutuu digitaalisen maailman koukuttavuuteen. Miten me koukutumme esimerkiksi tykkäämään ja hakemaan tykkäyksiä – ja kuinka meitä tietoisesti koukutetaan tekemään niin?
Hän aloittaa pohtimalla Steve Jobsia ja lastenkasvatusta.
Gone fishing. Lähde: Pixabay
Vanha huumekauppiaiden sääntö: älä vedä kiksejä omasta kamasta
Mikä on selitys sille, ettei Jobs antanut lastensa käyttää Applen ihmetuotetta iPadiä? Noudattiko hän huumekauppiaiden vanhaa sääntöä never get high on your own supply eli ”älä vedä kiksejä omasta kamasta”?
Jobs ei myöskään ollut mikään poikkeus kaltaistensa visionäärien ja teknologia-alan johtajien joukossa. Vaikka he päivätyössään julistaisivat, miten heidän keksintönsä muuttavat maailman, heillä ei ole painetta tutustuttaa lapsiaan tähän maailmaan.
Hassua, eikö? Eikö etuoikeutettu kasvuympäristö suojelisi lapsia laitteiden haittavaikutuksilta?
Vai olisiko niin, että it-gurut tietävät, että laitteet koukuttavat yllättävän helposti riippumatta siitä, kuinka valistunut henkilö käyttäjä on, Alter puntaroi – sillä sellaisiksi ne on tällä hetkellä suunniteltu?
Product designers are smarter than ever. They know how to push our buttons and how to encourage us to use their products not just once but over and over.
Älä puhu 50-luvusta ja telkkarista, tämä on ihan eri juttu
On totta, että uutta teknologiaa on aina pelätty. Ihmisiä on peloteltu turhaankin, on maalailtu uhkakuvia, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Mutta älylaitteiden vertaaminen elokuviin, televisioon ja videopeleihin ei toimi, Alter sanoi puhuessaan kirjastaan Think Again -podcastin haastattelussa huhtikuussa.
Aiemmin lapset ovat saattaneet jumittaa television edessä tai pelata yltiöpäisesti, mutta he ovat silti menneet kouluun, ja laitteet ovat jääneet kotiin. Ennenkin on voinut törsätä koko tilin alerekkeihin, mutta sitä varten on pitänyt sentään vaivautua kaupungille; nyt luottorajan saa täyteen lounastunnilla.
Nykyisin taskussa kulkee yhteydenpitovälineen lisäksi niin viihdekeskus kuin ostoskeskus, jotka ovat auki kellonajasta riippumatta. Olemme eläneet älylaitteiden kanssa vasta vajaan vuosikymmenen, ja ne ovat mullistaneet arkemme. Ehkä muutoksen vaikuttavuutta on vaikea havaita sen mittakaavan vuoksi: emme kykene käsittämään, miten vallankumouksellinen muutos aiempaan aikaan on ollut, joten epädramatisoimme sitä.
Tech offers convenience, speed, and automation, but it also brings large costs. Human behavior is driven in part by a succession of reflexive cost-benefit calculations that determine whether an act will be performed once, twice, a hundred times, or not at all. When the benefits overwhelm the costs, it’s hard not to perform the act over and over again, particularly when it strikes just the right neurological notes.
A like on Facebook or Instagram strikes on of those notes, as does the reward of completing a World of Warcraft mission, or seeing one of your tweets shared by hundreds of Twitter users. The people who create and refine tech, games and interactive experiences are very good at what they do. They run thousands of tests with millions of users to learn which tweaks work and which ones don’t – which background colors, fonts and audio tones maximize engagement and minimize frustration.
Elämme koukuttavaa aikaa
Tech isn’t morally good or bad until it’s wielded by the corporations that fashion it for mass consumption. Apps and platforms can be designed to promote rich social connections; or, like cigarettes, they can be designed to addict. Today, unfortunately, many tech developments do promote addiction.
Digitaalinen ympäristö on luonut arkeemme paljon uusia potentiaalisia koukkuja, Alter pohtii. Muutama vuosikymmen sitten riippuvuutta aiheuttivat lähinnä päihdyttävät aineet, kuten alkoholi, tupakka ja huumeet, jossakin määrin myös uhkapelit. Ne olivat kuitenkin pääsääntöisesti kalliita ja rajoitetusti saatavilla. 2010-luvulla ympärillämme on vanhojen aineiden lisäksi kosolti asioita, joiden koukuttavuutta vasta opimme ymmärtämään:
There’s the Facebook hook. The Instagram hook. The porn hook. The email hook. The online shopping hook. And so on.
Mitä vaivattomammin jokin asia tai toiminto tuottaa aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia, sitä voimattomampia olemme sen edessä, vaikka varsinaiset syyt koukuttumiseen ovat tietenkin monimutkaisempia ja yksilöllisiä.
Tykkäyskoukku – vertailemme, sillä olemme ihmisiä
Alter kirjoittaa monipuolisesti esimerkiksi pelaamisesta, nettishoppailusta sekä Netflix-ahmimisesta ja käy läpi useita kiinnostavia psykologisia tutkimuksia, jotka valottavat käyttäytymiseemme vaikuttavia tekijöitä.
Kiehtovaa antia ovat osiot, jotka käsittelevät sosiaalista mediaa, kuten Facebookia ja Instagramia.
Aloin itse perehtyä älypuhelimiin paremmin reilu vuosi sitten, kun tein aiheesta juttua silloisen työni puitteissa ja haastattelin puhelinten koukuttavuudesta väitellyttä sosiaalipsykologi Eeva Raitaa. Raita listasi monta syytä siihen, miksi kännykkä koukuttaa tehokkaasti. Yksi niistä oli sen väylä sosiaaliseen elämään, hyvässä ja pahassa.
Facebook ja muut suositut yhteisöpalvelut täyttävät olemassaolevan sosiaalisen tarpeen olla yhteydessä muihin. Mutta samalla niiden yritystoiminta perustuu pohjattomaan haluumme vertailla itseämme toisiin ihmisiin, sanoo Alter.
Janoamme jatkuvaa palautetta siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Luulemme, että sosiaalinen media kertoo meille vastauksen, mutta se tekee sen hyvin ovelalla tavalla. Meihin vaikuttaa nimittäin erityisen tehokkaasti se, jos emme pysty ennustamaan toimintamme seurauksia, ja tykkäysten määrähän on Facebookissa ja muissa palveluissa usein arvoitus.
It’s had to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use. What had begun as a passive way to track your friends’ lives was now deeply interactive and with exactly the sort of unpredictable feedback that motivated Zieler’s pigeons. Users were gambling every time they shared a photo, web link, or status update. A post with zero likes wasn’t just privately painful, but also a kind of public condemnation: either you didn’t have enough online friends, or worse still, your online friends weren’t impressed. Like pigeons, we’re more likely to seek feedback when it isn’t guaranteed. Facebook was the first major social networking force to introduce the like button, but others now have similar functions.
(Alter viittaa lainauksessa kyyhkystutkimukseen, josta on kertonut hieman aiemmin.)
Facebook on ollut monien sosiaalisten kokeilujen areena. Ovatko tykkäys- ja reagointinappulat, algoritmit ja muut keksinnöt palvelleet käyttäjiä vai yritystä itseään? Yrityksen päätöksillä on valtava maailmanlaajuinen merkitys, sillä palvelulla on arviolta miljardi käyttäjää: se on uskomaton inhimillinen potentiaali.
Mutta jos mulla ei ole ongelmaa, onko tässä mitään ongelmaa?
Mutta jos ihminen ei itse kärsi puhelimen käytöstään, onko asiassa edes ongelmaa?
If you’re on the phone for three hours daily, that’s time you’re not spending on face-to-face interactions with people. Smartphones give everything you need to enjoy the moment you’re in, but they don’t require much initiative.
Alter sekä monet hänen haastattelemansa asiantuntijat (kuten peliriippuvuutta hoitavan klinikan johtaja) päätyvät puhumaan painokkaasti kasvokkain käytävän vuorovaikutuksen tärkeydestä. He myöntävät, että nettiaika on lisännyt mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta muistuttavat, että esimerkiksi empatiakyky ei kehity samalla tavoin pelkkien ruutujen välityksellä,
Monet asiantuntijat ovat myös kysyneet, kuinka käy kykymme oppia ja luoda uutta, jos emme enää jaksa keskittyä, vaan keskeytämme heti orastavankin tylsyyden rutiininomaisella puhelimen vilkuilulla.
Sosiaalipsykologi Raita pohti tekemässämme televisiohaastattelussa, miten luovuus ja tylsyys kulkevat käsi kädessä: luovuus vaatii aikaa ja syventymistä omiin ajatuksiin.
Yhdysvaltalainen historioitsija Abby Smith Rumsey on taas pohtinut muistia ja muistamista digitaalisella aikakaudella. Myös muistojen kehittyminen vaatii sitä, että keskitymme ja syvennymme. Ilman muistoja emme ymmärrä mennyttä emmekä itseämme, emmekä pysty kuvittelemaan tulevaa.
Kukaan näistä asiantuntijoista ei kehota välttämään älypuhelinta tai netin käyttöä kokonaan, ja aika mahdotonta se olisikin. He vain herättävät miettimään käyttöä suhteessa muuhun elämään.
Parempaa arkea pienin kikoin
Jo joulukuussa kirjoitin, että olen itse opetellut käyttämään älypuhelintani vähemmän viimeisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, ettei tilanne ollut mielestäni kohdallani edes lähtökohtaisesti kovinkaan huono. (News flash: tutkimuksissa suuri enemmistö säännönmukaisesti aliarvioi päivittäisen käyttönsä ja uskoo käyttävänsä puhelintaan vähemmän kuin muut…) Mutta jokin tunne kyvyttömyydestä olla läsnä ja ajatusten pirstaleisuudesta kaihersi. Olen hirveän huono tekemään mitään kovin mustavalkoisesti (sokerilakko, ei kiitos), joten tässäkin kohtuullisuus on oma valintani, kaikessa tylsyydessään.
Itselläni ovat toimineet seuraavat kikat, jotka ovat osittain samoja, joita Alter esittelee kirjansa loppupuolella:
Pidän fyysistä etäisyyttä puhelimeen. Jätän sen työpaikalla tahallani laukkuun tai kotona toiseen huoneeseen. (Yritän muistaa pitää äänet päällä, jotta pystyn vastaamaan puheluihin.)
Olen poistanut kaikki ääni-ilmoitukset sekä suljetulle näytölle tulevat ilmoitukset. Niinpä voin tarkistaa kellonajan ilman muita houkutuksia. (Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että vastaan viesteihin usein keskimääräistä hitaammin. Mutta kuinka nopeasti viesteihin täytyy aina reagoida – tästä on varmaan monia mielipiteitä. Tilanteet vaihtelevat.)
Olen poistanut esimerkiksi Facebookin sovelluksen puhelimestani. Selaimen kautta vilkuiluun on suurempi kynnys. (Viime kesänä pidin huvikseni useamman kuukauden tauon koko jutusta, mikä oli aika kiinnostava kokeilu. Tosin silloin meinasi jäädä kyllä pari kivaa tapahtumaa väliin. Onneksi joku aina vinkkasi niistä.)
Somen curfew on 22.30, eli sen jälkeen ei hilluta selailemassa. (Harvoin kyllä sometan enää iltasin, mutta välillä sitä innostuu. Huomaan, että selkeä aika toimii itselleni paremmin.)
Yritän noin yleensä kiinnittää huomiota siihen, lisääntyykö ylenmääräinen tsekkailu eli onko checking habit taas lähtemässä lapasesta.
En voi nyt tässä vannoa, mitä kaikkea konkreettista hyötyä muutoksista on ollut, kuten tarkkoja lukuja keskittymiskyvyn lisääntymisestä tai luovuuden räjähdysmäisestä kasvusta, mutta mitään negatiivistakaan en ole havainnut. (No, lähipiiri sekä tuttavat ovat altistuneet ajoittaisille pitkähköille ja innostuneille monologeille aiheesta, halusivat tai eivät.) Rehellisesti sanottuna tunnen kyllä oloni seesteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin hektisimpinä aikoina. Yksittäisenä seikkana mieleen tulee, että enää vaikka kirjaa lukiessa ei tee mieli keskeyttää sitä koko aikaa, kuten joskus aiemmin huomasin automaattisesti tekeväni.
Uusien tapojen opettelun perustana on se, että hyväksyy, että on altis koukuttumaan, edes vähäsen. Pitää siis niellä rahtunen ylpeyttään, sillä mielelläänhän sitä ajattelisi olevansa rautaisella itsekurilla varustettu aikuinen ihminen.
Mutta tähän ajatukseen niin Alter kuin haastattelemani Raita tarjoavat armollisen näkökulman: emme ole yksin, kyse ei ole siitä, että minä yksin olisin tyhmä tai vailla tahdonvoimaa.
The technology is designed to hook us that way. Email is bottomless. Social media platforms are endless. Twitter? The feed never really ends. You could sit there 24 hours a day and you’ll never get to the end. And so you come back for more and more.
Adam Alter New York Timesin haastattelussa maaliskuussa 2017
Neiti Hoi 