7 oivallusta vuodelta 2016

img_1778_srgb
Kasakkasaarten välinen salmi Pielisellä heinäkuisena yönä 2016.

1. Opettelen keskittymään (ja tylsistymään)

”Jos ihmiset ei enää oo omien ajatustensa kanssa, jos ne ei enää vajoa semmoiseen tilaan, missä aika kuluu hitaasti —niin keksitäänkö me enää mitään uutta?” – Sosiaalipsykologi Eeva Raita

Alkuvuodesta ajattelin paljon elämää älypuhelinten aikakaudella. Haastattelin töiden puolesta sosiaalipsykologi Eeva Raitaa, ja juttelimme tylsyydestä, luovuudesta ja siitä, mitä tapahtuu, jos ajatukset keskeytyvät jatkuvasti — jos ei koskaan pääse syventymään omiin ajatuksiinsa. Että onko se niin hyvä asia, jos ei koskaan ole tylsää? Paljonhan puhutaan, että nykyään keskittymiskykymme ei pärjää enää kultakaloille. Harva juttuprosessi on vaikuttanut omaan elämääni näin paljon. Tuli halu nostaa pää pois maljasta.

Mitä tein? Tulin paljon tietoisemmaksi puhelimen käytöstäni (tutkimusten mukaan ihmiset muuten arvioivat puhelimen käyttönsä rankasti alakanttiin…), valitsin pois kaikki ruudulle välähtävät push-ilmoitukset (eli vilkuilen viestit ehtiessäni) ja poistin Facebookin sovelluksen (kun sitä käyttää selaimella, joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa ja rutiininomainen vilkuilu vähenee). Opettelen katselemaan ruudun sijaan ympärilleni tai vain miettimään niitä näitä, en bussissa tai sporassa kaiva aina puhelinta (tai edes kirjaa) esiin ja yritän —ainakin yritän —tietoisesti välttää monen asian tekemistä yhtä aikaa (en esimerkiksi kokouksessa vilkuile puhelinta tai välilehtiä).

Entä sitten? No ainakin tätä: olen ainakin hieman vähemmän hajamielinen kuin aiemmin, ajatukset eivät katkeile yhtä aljon, keskityn ja syvennyn paremmin. Puhelin on mahtava ja tärkeä digiaikakauden tarvekalu, ja ennen kaikkea sen avulla on helppoa olla yhteydessä muihin ihmisiin, ihaniin ja tärkeisiin tyyppeihin. En kuitenkaan halua kadota levottomaan ylivireeseen, johon puhelimen jatkuva vilkuilu itseni aiemmin ajoi.

FullSizeRender (8).jpg

2. Ilmajoogan ihanuus

Mahtava laji. Roikutaan pää alaspäin selkä suoraksi ja mieli kepeäksi. Toimii, vaikka olen akrobaattinen kuin kilpikonna.

3. Rebecca Solnitin nerous

A city is built to resemble a conscious mind, a network that can calculate, administrate, manufacture. Ruins become the unconscious of a city, its memory, unknown, darkness, lost lands, and in this truly bring it to life.

— Rebecca Solnit: A Field Guide to Getting Lost

Upea sanankäyttäjä, inspiroiva kirjailija ja aktivisti, kirjoittaa hän sitten raunioista, feminismistä tai ilmastonmuutoksesta. Kuten elokuussa kirjoitin: People, read Rebecca Solnit. It makes you think = smarter.

4. Aivojumppaa arjen iloksi: New York Times Mini Crossword Puzzle

Kesäkuun löytö (jota mainostinkin jo): New York Times tarjoaa päivittäin vaihtuvan miniristikon maksutta. Muutama minuutti englanninkielistä aivojumppaa — ihana arkinen ilonaihe! (Toimii erityisen hyvin älypuhelimella – hmm hmm…)

5. Every Outfit on SATC

Kuka kommentoi viisaasti sitoutumiskammoiselle kumppanilleen: ”I have my own life… I’m just making you room in it”? Jos tiedät, omistautumisesi on ehkä tasolla, jolla innostut Sinkkuelämän reinkarnaatiosta Instagramissa. (Ja siinä tapauksessa tämä ei ole tietenkään enää mikään uutinen! Olit luonnollisesti kartalla jo kesällä, jolloin tätä ensimmäisen kerran hehkutin.) Puhdasta neroutta kaivaa Sinkuista esiin viides päähenkilö: vaatteet, jotka elivätkin aivan omaa elämäänsä, usein juonikuljetusta metakommentoiden.

6. Superseerumi pelasti talvi-ihon

Jos sinulla ei ole iho-ongelmia — no, onneksi olkoon, mutta täällä ei ole mitään nähtävää. Mutta jos olet kohtalotoveri — I feel you. Olen ehkä ikuisesti vähän iho-ongelmainen, mutta myös äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihonhoitaja sekä loputtoman utelias testailemaan uusia rohtoja. Ja näissä asioissa vinkit ovat kullanarvoisia. Pari vuotta sitten löysin kotimaisen luomukosmetiikkasarja EKOPHARMAN Hietalahden hurmaavan Hilla-luomuhoitolan ansiosta. Sittemmin kylppärin kaappi on täyttynyt hiljalleen näistä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisista tuotteista. Tavallisesti kiristelevän pintakuiva nassuni on tykännyt ihan älyttömästi esimerkiksi mustaherukkanaamiosta.

Tänä syksynä keksin kokeilla sarjan kosteuttavaa vadelmaseerumia päivävoiteen alle – ja mitä! En olisi ikinä uskonut, että hipiä voi pysyä näin hehkeänä pahimmankin Siperian viiman puhaltaessa. Lämpimimmät suosittelut! Kannattaa myös käydä moikkaamassa ihanaa ja asiantuntevaa Minnaa Hillassa. (Luonnollisesti tämä suosittelu on täysin oma idikseni ilman minkäänlaista sovittua yhteistyötä. Joskus sitä vaan haluaa jakaa hyviä kokemuksia — kohtalotoverit ymmärtävät.)

EKOPHARMAN tuotteita, seerumi kulkee näemmä nyt nimellä hoitoseerumi. Kuva: hillankauppa.fi

7. Kirjapäiväkirja

Variaatio vanhasta puu kaatuu metsässä -kysymyksestä: jos on lukenut kirjan, muttei muista siitä mitään, onko silloin lukenut ko. kirjan? Miten keksinkin tämän vasta nyt, sitä olen saanut ihmetellä, mutta hyvä näinkin.

fullsizerender-9

EDIT myöhemmin tänään 30.12.2016: korjattu Hilla-hoitolan sijainti Hietalahdeksi (ei siis Ruoholahti). Hilla sijaitsee Ruoholahdenkadulla, mikä varmaan sai mut ajatuksissani kirjoittamaan sen kotikaupunginosan väärin.

”Why Be Happy When You Could Be Normal?”

Kun Jeanette Winterson oli kuusitoistavuotias, hän rakastui tyttöön, uskovaisten vanhempiensa kauhistukseksi. Hänen piti muuttaa pois kotoa. Lähtiessään hän yritti selittää äidilleen, mistä oli kysymys: tyttö teki hänestä onnellisen. Äiti ei ymmärtänyt: ”Miksi olla onnellinen, kun voisit olla normaali?”

img_2633

Eipä niin, että Jeanetten lapsuudenkoti olisi ollut tavallisimmasta päästä. Hänen adoptioäitinsä oli dominoiva marttyyri ja mitä ilmeisimmin kroonisesti masentunut, valvoi yöt läpeensä radiota kuunnellen ja piilotti eväsleipien väliin synkkiä raamatunlauseita. Fiktiokirjallisuuden lukeminen oli ankarasti kiellettyä, sillä ”kirjojen ongelma on, ettei koskaan tiedä, mitä niissä on, ennen kuin on liian myöhäistä”.

Täysin odotusten vastaisesti kaltoin kohdellusta, työväentaustaisesta pohjoisenglantilaisen pikkukaupungin kasvatista tuli tunnettu kirjailija. Winterson teki läpimurtonsa vain 25-vuotiaana esikoisromaanillaan Oranges Are Not the Only Fruit (suomenkielinen käännös Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007). Vahvasti omaelämäkerrallinen teos oli kirjallinen sensaatio ilmestyessään vuonna 1985. Why Be Happy When You Could Be Normal? (2011) on esikoisen sisarteos, viisikymppisen kirjailijan katse lapsuuteen ja siihen, miten kaikesta huolimatta hän selviytyi tavoittelemaan onnellisempaa elämää.

And I suppose that the saddest thing for me, thinking about the cover version that is Oranges, is that I wrote a story I could live with. The other one was too painful. I could not survive it.

Mikä Jeanetten sitten pelasti?

Ei yksin leivästä

Yes, the stories are dangerous, she was right. A book is a magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door. You open it. You step through. Do you come back?

Jeanetten elämässä hyvän haltijakummin virkaa toimitti sama instituutio, jonka ansiosta minä löysin hänen tarinansa: kaupunginkirjastoa.

Joku Kallion kirjaston maanmainioista työntekijöistä oli nostanut kirjan esille, onnekkaasti minun kannaltani. Oudon kutsuva kansi osui silmiini, pakotti ottamaan mukaan. (Kyllä kirjaston esittelyhyllyt ja pöydät ovatkin verraton suosittelumekanismi –  netin algoritmit häviää vertailussa!)

Jeanetten kannalta onnekasta oli, että vieraillessaan paikallisessa kirjastossa hän osui englantilaisen kirjallisuuden osaston äärelle. Hän aloitti A:sta ja alkoi lukea hyllyrivejä läpi aakkosjärjestyksessä. Salaa, tietenkin.

Lukemisesta tuli pääasiallinen harrastus ja pakopaikka, lopulta myös kirjaimellisesti: kun teini-ikäinen Jeanette oli häädetty pois kotoaan, hän asui alkuun autossaan ja vietti illat kirjastossa sen sulkemisaikaan saakka. Ja vähitellen hän alkoi kirjoittaa itse.

The more I read, the more I felt connected across time to other lives and deeper sympathies. I felt less isolated.

Ei yksin sanoja

Ei ihme, että Winterson on nykyisin julkisten kirjastojen palavasieluinen puolustaja (tekisi mieli lisätä: kuten kuka tahansa täysijärkinen ihminen). Sekä kirjassaan että aiheesta Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa hän nostaa esiin Andrew Carnegien ajatukset.

There is not such a cradle of democracy upon the earth as the Free Public Library, this republic of letters, where neither rank, office, nor wealth receives the slightest consideration.

– Andrew Carnegie

Carnegien mielestä hyväosaiset olivat velvoitettuja käyttämään vaurauttaan koko yhteiskunnan eduksi. Maailman rikkaimpiin lukeutunut liikemies oli hyväntekijä ja edesauttoi rakentamaan kirjastoja, kouluja ja yliopistoja englanninkieliseen maailmaan; hänen tuellaan Brittein saarille perustettiin 660 kirjastoa 1800-1900-luvuilla. Erään ”demokratian kehdon” avajaispuheessa hän kertoi mielipiteensä siitä, mikä tekee ihmisestä todella rikkaan: ”It is the mind that makes the body rich. There is no class so pitiably wretched as that which possesses money and nothing else.”

Paitsi ehkä vielä surkeammassa asemassa ovat he, joilla ei ole edes rahaa – eikä sitten mitään muutakaan, Winterson on itse huomauttanut. Kirjasto tarjoaa silloin paljon muutakin kuin lukemista.

On bad days I just held onto the thinning rope. The rope was poetry. (…) If poetry was a rope, then the books themselves were rafts. At my most precarious I balanced on a book, and the books rafted me over the tides of feelings that left me soaked and shattered.

Kuinka tärkeää voi olla pääsy kirjallisuuden pariin. Että toisen ihmisen paperille kirjoittamat sanat voivat olla – elintärkeitä. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta muu olisi asian vähättelyä.

I had been damaged and a very important part of me had been destroyed – that was my reality, the facts of my life;  but on the other side of the facts was who I could be, how I could feel, and as long as I had words for that, images for that, stories for that, then I wasn’t lost.

Wintersonin ajatukset tuovat mieleen, miten Astrid Lingren on kommentoinut omien surumielisten kirjojensa lapsisankareita:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ei yksin onnellisuudesta

img_2625

Kun luin Jeanetten tarinaa, itkin, epäuskoisena. Tuntui käsittämättömältä, että kukaan kohtelisi lasta niin julmasti – ja että tämä selviäisi kertomaan koettelemuksistaan niin kauniisti ja pohdiskelevasti.

Miksi sitten lukea tällaisia kauhutarinoita? Siksi, että kaikesta huolimatta kirja on täynnä toivoa ja huumoria – Wintersonista tuli nimittäin erinomainen kirjailija. Hän pohtii kiehtovasti rakkauden olemusta ja kertoo, miten on oppinut itse tuntemaan ja rakastamaan. Tytär on elänyt tarpeeksi ymmärtääkseen jopa äitinsä käytöstä (joskaan ymmärrys ei tietenkään tarkoita hyväksymistä).

Only later, much later, too late, did I understand how small she was to herself. The baby nobody picked up. The uncarried child still inside her.

Katkeruus on poissa, jäljellä on kirkkautta. Winterson toteuttaa Hemingwayn ohjetta ensiluokkaisella tavalla, ja yksittäistapaus kasvaa kertomaan paljon laajempaa kertomusta eräästä aikakaudesta sekä keinoista käsitellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

What the Americans, in their constitution, call ”the right to the pursuit of happiness” (please note, not ”the right to happiness”), is the right to swim upstream, salmon-wise. Pursuing happiness, and I did, and I still do, is not at all same as being happy – which I think is fleeting, dependent on circumstances, and a bit bovine. (…) Happy times are great, but happy times pass – they have to, because time passes. (…) What you are pursuing is meaning – a meaningful life.

Kirjallisuuden rikastuttaman mielikuvituksen keinoin kohti merkityksellistä – joskaan ei välttämättä normaalia – elämää.

#FBF young Sigourney Weaver 'please, don't let me be normal'

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

P.S. Vielä yksi onnekas sattuma loppuun. Kaikille käy varmaan toisinaan niin, että lukee samanaikaisesti tai peräkkäin sattumanvaraisesti valittuja kirjoja, jotka paljastuvat toistensa hengenheimolaisiksi. Se tuntuu aina jotenkin ihmeelliseltä. Minulle kävi nyt niin, kun luin Wintersonin teoksen kanssa samaan aikaan Saara Turusen erinomaista, vangitsevaa RakkaudenhirviötäTurusen teoksessa vain ponnistetaan irti suomalaisen syrjäseudun tasapäistävästä tynnekylmyydestä. Jos Winterson siis kiinnosti, suosittelen lämpimästi myös Turusta.

Piditkö kirjoituksesta? Saattaisit tykätä myös näistä: 

Ystävällinen kuolema, julmat ihmiset

fullsizerender-5

Olen se, joka tuo vapautuksen tuskasta,

en se, joka antaa teidän kärsiä.

Millaisissa oloissa ihminen tekee taidetta? Onko taide ekstraa, johon ryhdytään, kun tarvehierarkian alimmat asteikot on tyydytetty? Vai onko se kenties jotakin, joka tuo elämiseen mielen silloinkin, kun sen edellytykset – elämän siis – eivät tunnu edes täyttyvän, se on sietämätöntä ja saattaa päättyä minä hetkenä hyvänsä?

Olen mukava lämmin pesä,

johon pelon vainoama elämä pakenee.

Saaristo-ooppera: Der Kaiser von Atlantis (17.9.2016), Turku, Logomo

 

Tällaisia asioita minut sai miettimään lauantai-illan oopperakokemus Der Kaiser von Atlantis Turun Logomossa.

Der Kaiser von Atlantis eli Atlantiksen Keisari on yksinäytöksinen ooppera, jonka vertauskuvallisessa tarinassa Kuolema menee lakkoon. Kuoleman mielestä yksinvaltainen ja sotaa lietsova keisari huseeraa hänen tontillaan. Niinpä kukaan ei kuole, ja pian keisari on pulassa: mihin hänenkään valtansa perustuu, jos kuolemalla ei voi enää pelotella? Kuolema taipuu jatkamaan kunniakasta tehtäväänsä, kunhan keisari suostuu hänen ensimmäiseksi uudeksi uhrikseen.

Oopperasta tekee erityisen se, että se on sävelletty keskitysleirillä vuonna 1943. Säveltäjä Viktor Ullmann ja libretisti Peter Kien olivat vangittuina Theresienstadtissa nykyisen Tšekin alueella. Oopperaa jopa harjoiteltiin, mutta sitten mitä ilmeisimmin produktiossa havaittiin tiettyjä mahdollisia yhtäläisyyksiä Kolmannen valtakunnan johtajaan. Ullmann ja Kien lähetettiin Auschwitziin, ja heidät tapettiin kaasukammiossa.

Jos en olisi tiennyt taustatietoja, en olisi itse oopperasta arvannut sen syntyolosuhteiden poikkeuksellisuutta. Toki sota on läsnä teoksessa. Nuori tyttö kysyy sotilaalta: ”Onko totta, että on maisemia, / jotka eivät ole kranaatinkuoppien autioittamia? (…) Onko totta, että on niittyjä, jotka ovat täynnä värejä ja tuoksuja?”

Silti Der Kaiser von Atlantis oli kaunis, jopa levollinen kokemus. Teoksessa on mustaa huumoria ja humaani viesti: diktaattorin sisimpään voi syttyä valo ja silmitön sodankäynti voi loppua; toisenlainen maailma on mahdollinen.

fullsizerender-6
Ja musiikki, se on yllättävän harmonista – ehkä sitä olettaisi, että sodan keskellä tehtäisiin jotakin todella raastavaa ja kaoottista? Luonnehdintani lienee amatöörimäinen, mutta ooppera-asiantuntemukseni pohjaakin enemmmän vilpittömään kiinnostukseen kuin muodolliseen pätevyyteen.

Teen taidetta, siis elän (vielä) – teen taidetta, siis olen ihminen

 

”Taide käsittelee tärkeimpiä, kipeimpiä ja kiistellyimpiä kysymyksiä. Se kysyy: ’Miten elää?’ ja ’Miksi elää?'”, kirjoittaa Teemu Mäki eräässä esseessään.

Mieleeni muistui, missä muualla olin törmännyt taiteeseen yllättävissä, lohduttomissakin ympäristöissä: Latvian miehitysmuseossa Riiassa oli vitriineissä gulageilta säästyneitä piirustuksia ja kirjoituksia. Genevessä Punaisen Ristin museossa oli taas kerätty taidetta pakolaisleireiltä – näyttelyssä oli jopa vähäisistä pakkausjätteistä rakennettuja soittimia.

lascaux2
Taide on jotakin, joka varmuudella yhdistää meidät tässä hetkessä siihen ihmiseen, joka eli muutoin hyvin erilaista elämäänsä jääkauden loppupuolella eteläisessä Ranskassa.

En haluaisi heretä tässä yksinkertaistavaan ja usein toisteltuun päätelmään siitä, miten ”taide lisää empatiakykyä”. Taide herättää (parhaimmillaan) voimakkaita tunteita, eivätkä voimakkaat tunteet johda yksinomaan rakentaviin lopputuloksiin tässä maailmassa; taidetta on valjastettu moniin tarkoituksiin.

Ajauduin mietteissäni pohtimaan taideopetusta ja sen roolia kouluissa ja lopulta ihmisen elämässä – miten edelleen tuntuu, että taideaineet nähdään jonakin keveyenä välipalana vakavasti otettavan tietoaineksen rinnalla. Taiteen tekeminen ja omien juttujen löytäminen luo väyliä itsetutkiskelulle ja -ilmaisulle, ja se tässä nykyisessä turhautumisen jopa potentiaalisen väkivaltaisessa ilmapiirissä tuntuu akuutin tärkeältä.

Taiteen ymmärrys antaa myös välineitä kriittiseen ajatteluun ja auttaa erottamaan moraalikritiikin moralismista. Kuten Teemu Mäki pohdiskelee: ”Kriittinen taide ei ole vallitsevan moraalin kertosäe. Sen sijaan kriittisen taiteen tehtävä on moraalikriittinen. (…) Moraalikritiikki on kriittisen taiteen ehkä tärkein tehtävä. Se tarkoittaa ihmisten moraalin ja käytöksen välisen kuilun paljastamista. ”

Ja kun kuolen…

 

Kun keskitysleiriyhteyden on kerran kuullut, ei Kuoleman ja Keisarin tarinaa voi tietenkään katsoa sitä unohtamatta. Se tekee kokemuksesta väistämättä hurjan, pohdiskeli myös Päivi Nisula, produktion toteuttaneen Saaristo-oopperan taiteellinen johtaja, Ylen Kultakuume-ohjelman haastattelussa.

Kuolema laulaa Peter Kienin libretossa olevansa ”mukava lämmin pesä, / johon pelon vainoama elämä pakenee”:

Olen suurin vapauden juhla,

viimeinen kehtolaulu.

Hiljaisuutta ja rauhaa on täynnä vieraanvarainen taloni!

Tulkaa, levätkää!

Ehkä juutalaisvainojen ja sotavuosien puristuksessa sekä jatkuvan tuhoamisen ilmapiirissä kuolema alkaa vaikuttaa lopulta ystävällishenkiseltä hahmolta – verrattuna inhimillisten lajitovereiden harjoittamaan julmuuteen.

Siinä on jotakin hyvin lohdullista. Ja samalla hyytävää. Tuntuisi typerältä ja irvokkaalta romantisoida Der Kaiser von Atlantisin syntytarinaa liiaksi.

Keskitysleiriooppera vuosikymmenten takaa saa miettimään sitä kuilua, joka nykyhetkessä vallitsee moraalimme ja käytöksemme välillä – ja ihmettelemään kykyämme pohtia asiaa taiteen keinoin, viimeiseen hengenvetoon asti.

fullsizerender-4

Sitaatit oopperan Der Kaiser von Atlantis libretosta / Peter Kien, suomennos Juhani Koivisto.

Linkkejä yms:

Spotify-linkki: Ullmann: Der Kaiser von Atlantis

Yle Kulttuuri 14.9.2016: Natsit uskoivat teoksen olevan satiiri Hitleristä – Keskitysleirillä sävelletyn pienoisoopperan tekijät kuolivat Auschwitzissa

HS Kulttuuri 12.9.2016: Juutalaistaiteilijat tekivät keskitysleirissä kokonaisen oopperan – ”pelottavan ajankohtainen” teos esitetään nyt Turussa

Teemu Mäki: Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. WSOY, 2009.

(Neiti Hoin loppukaneetti: Kirjoitin tämän tekstin muuten jo maanantaina, mutta oli sen verran kiireinen työviikko, etten yksinkertaisesti ehtinyt lisäämään kuvia yms. vikoja juttuja aiemmin. Näin se vaan välillä menee.)

Miksi herkkä johtaja on hyvä johtaja (ja mistä apua tiukassa paikassa)

Eihän herkkyys voi olla sellasta että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta.

barefoot-1149848_1920

Pääsiäisenä rahkapiirakoita leipoessani kuuntelin radiota ja kuulin niin viisaita sanoja, että niitä mielessäni pyöriteltyäni päätin palata kuuntelemaan ohjelman uudestaan. Jaan nyt ajatukset muidenkin iloksi.

”Kyllä se menee ihon alle…”

 

Helsingin piispa Irja Askola oli Yle Puheella Tuija Pehkosen haastateltavana 26.3. He keskustelivat siitä, miten Askola on ottanut julkisesti kantaa esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien sekä yhteiskunnan vähäosaisten puolesta. Kannustavien ja kiittävien viestien lisäksi hän saa näkemyksistään myös voimakasta kritiikkiä sekä suoranaisia uhkauksia. Pehkonen kysyi, miten Askola kestää, kannustettunakin, kaiken kielteisyyden. Miten hän pystyy käsittelemään palautteen musertumatta?

Askola vastasi seuraavasti:

Kun tää on tää solvaaminen ja herjanheitto ja ihan selkeä vihapuheuhkailukin, niin en mä oikein osaa sitä käsitellä. Kyllä se menee ihon alle, joskus valvottaa vähän öitäkin. Mutta sitte kun ystävät sanoo neuvoks juuri että ”hei että, et älä välitä, että tee vaan semmonen kuori itses ympärille”, niin mä sanon, että ”en mä voi mennä siihen”.

Koska minusta piispan yksi tärkein työväline on pysyä herkkänä. Ja eihän herkkyys voi olla sellasta, että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta – kun mä ajattelen, että piispan tehtävä on myös antaa ääntä ja puhua heidän kanssaan ja heidän puolestaan, joita tällä hetkellä ei oikein uutisissakaan kuulla, eikä päättäjät kuule, ja muuta – niin enhän mä nää ja kuule heitä, jos mä päätän, et mä en oo enää herkkä. Se ei vaan toimi.

Pehkonen pohdiskeli Askolan vastausta:

Tää herkkyysasia on tosi mielenkiintonen, ja niin kun sanoin, myöskin lähellä mua. Ja välillä kun lukee johtamisoppaita tai uutisointia, niin tuntuu että se herkkyys on melkein kirosana, ei pitäis olla kiltti tai herkkä tai pehmeä, pitäis olla kova kuori, pitäis mennä eteenpäin ja olla välittämättä negatiivisista kommenteista – ei se multa ainakaan onnistu.

Askola kommentoi:

No, kiva ettei onnistu, koska mä luulen, että sä oot parempi toimittaja ja mukavampi ystäväkin ihmisille sitä kautta.

Hän jatkoi vielä:

Kyllä mun mielestä herkkyys on myös vahvuutta, ja aikamoinen edellytys luovuudelle ja aikamoinen edellytys yhteisöllisyydelle ja solidaarisuudelle. Koska silloinhan mä en voi vaan zoomata katsettani omiin optioihini tai varmistaa omia taivaspaikkoja, tai mitä vaan paikkoja – vaan sillon mä joudun suhteuttamaan sitä omaa elämäntapaani muihin jotka on siinä ympärillä, ja mä ajattelen, että se herkkyys on myös vahvuutta.

Vähän yllätyin Askolan sanoista, siis tuosta ensimmäisestä osiosta. On kai tyypillisempää, että vastataan jotakin siihen suuntaan, että ei se nyt varsinaisesti häiritse, jättää ne ajatukset omaan arvoonsa, haters gonna hate, ja sitä rataa. Ja kuulija sitten miettii, että oho, siinäpä kylmäpäinen tyyppi (hyvässä ja pahassa). Askolan avoimuus valitsemansa tien suhteen yllätti ja viehätti.

Mielestäni tässä ajatustenvaihdossa oli niin kiehtovaa se, että Askola puhui herkkyydestä nimenomaan johtajan näkökulmasta. Kuten Pehkonenkin kommentoi, meillä on vielä paljon vallalla sellaisia näkemyksiä johtajuudesta, joissa herkkyys tuntuu enemmän heikkoudelta kuin ansiolta.

Askola esitti selkeän perustelun, miksi herkkyys tekee hänestä paremman johtajan. Hän piti sitä suositeltavana elämänasenteena myös toimittajille ja ihmisille, kuten hän kommentissaan Pehkoselle ilmaisi. Saattaa kiinnostaa siis muitakin kuin johtajia – esimerkiksi meitä toimittajia sekä ihmisiä. (Pieni vitsi, yritän parhaani mukaan olla molempia.) (Sain muuten huomata, että Askola ei olekaan ajatustensa kanssa yksin. Koska en itse ole mikään johtajuuskeskustelun eritysiasiantuntija,  googlasin hetkisen ja löysin ainakin aihetta sivuavan Digitalistin artikkelin ja Kodin Kuvalehden jutun – tilausta on siis ilmeisesti muuallakin kuin kirkon piirissä. Mitä herkkyys sitten käytännössä tarkoittaa, se on toisen tai useamman kirjoituksen aihe.)

Tärkeää tässä on se, että Askolan mukaan herkkyyteen ei siis voi suhtautua rusinapullameiningillä. Se on kaikki tai ei mitään. Jos arvostaa herkkyyttä ja ottaa sen lähtökohdaksi elämässä itsensä ja muiden ihmisten kanssa, hyväksyy myös varjopuolet.

Mutta entäs sitten, kun todella heikko hetki iskee? Kun kohtaa arvostelua, on vaarassa lannistua ja etsii voimaa jatkaa eteenpäin? Näitä pohdiskellessani mieleeni muistui eräs pieni, konkreettinen neuvo, ensiavuksi. Sellainen konsti, jonka jokainen meistä voi ottaa käyttöön vaikka nyt heti. Valmistelu vie aikaa noin minuutin. Tarvitaan kynä ja paperia.

Brené Brown ja pieni paperilappu

 

Neuvon myötä seuraan liittyy vielä yksi hurmaava naisihminen, teksasilaisprofessori Brené Brown. (Hän on esiintynyt blogissani useaan otteeseen aiemminkin, mm. lyhyessä kirjoituksessa  haavoittuvuudesta sekä pohtiessani sanoja, jotka eivät auta vastoinkäymisen äärellä. Mitäs sitä kieltämään – I’m a fan. Hänen näkemyksensä hyvästä johtajuudesta on samoilla linjoilla Askolan kanssa.)

Kirjassaan Daring Greatly (2012, suom. Uskalla haavoittua) Brown antaa seuraavan neuvon:

I carry a small sheet of paper in my wallet that has written on it the names of people whose opinions of me matter. To be on that list, you have to love me for my strengths and struggles. You have to know that I’m trying to be Wholehearted, but I still cuss too much, flip people off under the steering wheel, and have both Lawrence Welk and Metallica on my iPod.

Brown neuvoo leikkaamaan paperilapun, jonka koko on noin 2,5 cm x 2,5 cm (eli tuuma kertaa tuuma). Sille paperilapulle kirjoitetaan niiden ihmisten nimet, jotka ovat tukena, tapahtui sitten mitä tahansa.

Ne ihmiset, jotka tietävät sinusta kaiken – ja rakastavat sinua silti, ja juuri siksi. Ehdoitta.

Ne ihmiset, jotka eivät kavahda, vaikka mokaisit kuinka pahasti. Anglismia käyttääkseni ne ihmiset, jotka eivät koskaan heittäisi sinua bussin alle. Ne ihmiset tunnistaa siitä, ettei mielessä edes käy ajatus siitä, uskaltaako jotain kertoa – että mitäköhän se toinen ajattelee. Ihmiset, joiden seurassa saa olla totaalisen nolo.

Käänteisesti samat ihmiset ovat niitä, joiden mielipidettä kannattaa kuunnella erityisellä hartaudella: jos he kertovat, että olet tekemässä jotakin oikeasti arveluttavaa tai arvojesi vastaista, tune in.

On tärkeää, että lappu on tarpeeksi pieni. Sen tulee täyttyä nopeasti, muutamasta nimestä. Harvalla nimittäin on montaa tämän määritelmän täyttävää, näin läheistä ihmistä. Eikä tarvitsekaan olla. Yksikin riittää.

Jos on yksi sellainen ihminen tässä maailmassa, jonka nimen voi kirjoittaa paperilappuun, asiat ovat aivan loistavasti. 

Ja sitten tämä lappu laitetaan lompakkoon. Kun tiukka paikka tulee, kun joku parjaa, sivaltaa ilkeästi, nälvii, hymyilee alentuvasti tai kohtelee kuin ilmaa – niin kaivetaan se lappu esiin ja virkistetään muistia siitä, keiden mielipiteillä meistä ja meille oli lopulta minkään valtakunnan merkitystä. Ja jatketaan eteenpäin.

 

Perfect and bulletproof are seductive, but they don’t exist in the human experience.

– Brené Brown

Vastoinkäymiset satuttavat. Kuten Askola kuvasi, ne menevät ihon alle, niiltä ei voi suojautua. Mutta miten niistä pääsee yli – siihen on työkaluja. Ettei jää turhaa märehtimään.

Pohjimmaisena ajatuksena on uskaltaa elää omien arvojensa mukaista elämää, käyttäen aikansa tärkeänä pitämiinsä asioihin ja korottaen ääntään sellaisten asioiden puolesta, joita itse pitää merkityksellisinä. Laittaen itsensä peliin, jolloin väistämättä altistuu myös kritiikille.

Kuten Irja Askola.

  • Kuuntele koko haastattelu Yle Areenassa (kuunneltavissa toistaiseksi, ei aikarajaa).
  • Lue Tuija Pehkosen ajatuksia haastattelun jälkeen hänen blogistaan.

grass-946722_1920

Pieni jälkikirjoitus tähän postaukseen

Kiltteyttä, sattumalta / On random acts of kindness

On the importance of being kind, kindly scroll down for more.

Tällä viikolla yllätyin iloisesti, kahteen otteeseen.

Inboxiin oli ilmestynyt viesti.

krokus-1249936_1920

Ystävä – tai tarkalleen ottaen kaksi eri ystävää – yllätti lähettämällä kauniin ja rohkaisevan viestin. Ihan muuten vain.

Sellaisia lyhyitä viestejä, näin muuten hauskaa unta, jossa lauloit, tulit äsken mieleeni, sen sellaista. Ei mitään varsinaista asiaa, ei kuulumisten kyselyä tai kertomista. Kumpikaan ystävä ei muutenkaan ole sellainen tyyppi, että tapanamme olisi jakaa säännöllisesti arkisia sattumuksia. Virkistämme toisiamme höpöttelemällä henkeviä silloin tällöin.

Juuri sellaisia viestejä, joita ei ole mikään pakko lähettää. Jotka voisi unohtaa. Mutta sitten ei unohdakaan, vaan lähettää.

 

Ilahduin kannustavista sanoista, mutta erityisesti eleestä, pienestä vaivannäöstä. Sellaisesta, mitä mielessä liikkuu usein, mitä aikoo, mutta minkä unohtaa, kun pitääkin mennä pyykkitupaan tai ehtiä bussiin tai ottaa makaronilaatikko uunista. Ainakin minulle käy niin.

Osoittaa myös sopivan tervettä itsetuntoa, jos viestin lähettää noin vain sellaisellekin ihmiselle, jota ei välttämättä tunne vuosien takaa ja juurta jaksain. Ettei pysähdy epäilemään, tarvitseeko tuo toinen kauniita ajatuksiani.

Milloin niitä ei tarvitsisi? Eikä kyse ole siitä, että olisin juuri nyt ollut kovin onneton ja erityisesti kaivannut rohkaisua – mutta kellepä meistä se ei tekisi hyvää, milloin vain!

Ihanat ihmiset. Olipa kiltisti tehty.

Ja mielestäni kyseessä oli tietty kiltteyden alalaji:

Random acts of kindness.

Sattumanvaraista, sydämeenkäyvää kiltteyttä.

Another successful #whiteelephant gift @tapalayapdx annual Christmas party #streetcarnameddesire

A post shared by Jula (@juliaisshooting) on

 

Näitä miettiessäni mieleeni juontui parin vuoden takaa tapaus, jossa kiltteys yllätti keskellä katua.

Fb2014muoks
Ei tätä ihan kuivin silmin muistele vieläkään, varsinkin kun näen, miten edelleen samaiset aikoinaan reilun kokoiset pinkit villasukat kurkkaavat kumisaappaiden suista eteisessä. Tarinaa on kerrottu monta kertaa eteenpäin. Tästä tulee mieleen se, että termillä random acts of kindness viitataan myös tiettyyn yhdysvaltalaislähtöiseen ilmiöön, jossa tehdään jotain mukavaa tuntemattomalle kanssaihmiselle, kuten että maksetaan seuraavan asiakkaan kahvi kahvilassa. Uskon tosin kotikulmien villasukkalahjoittajan keksineen idean ihan omin päin…

Kuinka voimakas ja tervehdyttävä, miltei kapinallinen asia arkipäiväinen kiltteys onkaan!

Kiltteys myös kannattaa, tutkitusti. Yhdysvaltalaisyliopiston tutkimuksessa päiväkoti-ikäisinä avuliaisuutta ja empaattisuutta osoittaneet lapset pärjäsivät myöhemmin elämässä paremmin, oli mittarina sitten henkilökohtainen tyytyväisyys tai ammatillinen menestys. Ja paljon on tietysti muitakin tutkimuksia siitä, miten hyvät teot lisäävät elämänlaatua.

Ja kiltteyshän ei tarkoita sitä, että olisi ovimattona. Voi oikein hyvin olla oikein kiltti ja pitää kiinni omista rajoistaan, kuten ystäväni omassa blogissaan viisaasti kirjoitti aiemmin keväällä.

 

Tässä vaiheessa tällaisia kirjoituksia on yleensä tapana luvata parantaa omat huonot tapansa, joten asiaan ehkä kuuluisi, että vannoisin ylevästi muistavani jatkossa lähettää kaikki ne viestit, jotka nykyisessä tilanteessa jäävät hajamielisen mieleni kätköihin. Olen hivenen huono taipumaan juhlaviin julistuksiin, sillä alan helposti kulostaa omissa korvissani tärkeilevältä. Mutta yritän muistaa tämän:

Mieluummin kadun ihan muita juttuja kuin kiltteyden puutetta.

Vaalitaan kiltteyttä.

Onko sinulla muuten mielessä esimerkkiä arkipäivää piristäneestä kiltteydestä, jonka haluaisit jakaa? Kerro! Kuulisin mielelläni, ja varmasti muutkin – voimme ottaa vaarin yllä näkyvästä vinkistä. Kiitos etukäteen!


 

During this week, on two occasions, a message from a friend made my day. A few nice words, ”thinking of you”, and so forth. What a delightful surprise.

What moved me, even more than the actual content of the messages, was the gesture. That these wonderful people took the time. (And, by the way, neither one of these lovely ladies is the kind of friend to me with whom I write on an everyday basis. We tend to meet only every now and then, and when we do, we focus on chattering about soul-searching etc).

It made me think about kindness. And a special version of it – it is something I’d call

random acts of kindness.

That you do something out the goodness of your heart, not that you need to write in order to ”stay in touch”, but just plain old altruism at work. Also, that you have the healthy confidence that your words are met with a warm-hearted smile, that you don’t stop to hesitate whether they’re ”needed” – who doesn’t need encouraging words, on any kind of day?!

I am confident that indeed this kind of kindness is extremely necessary these days. Well, in any point in history, naturally, but the challenges we are facing currently make no option.

You can practice kindness with strangers, too. It’s just as important.

Because even if, on an occasion, you cannot be absolutely sure of the benefits, the downsides are non-existent.

And here’s an idea – why not share your experiences or thoughts about kindness and write me a comment? Let’s spread kindness around like confetti.

Pieni kiltti lisälukemisto / Kindly, read on:

How to accept kindness (Rookie, issue 48, 2015)

How kindness became our forbidden pleasure (Brain Pickings, 07/13/2015)

George Saunders on the Power of Kindness, Animated (Brain Pickings, 04/28/2014)


 

Soundtrack: Tori Amos: Night of Hunters (Sin Palabras / Without Words), 2011

 

 

 

 

Heitä nimitettiin guancheiksi

Teneriffa – suosikkisaaren nimi on suomalaiseenkin suuhun sopiva. Mutta mistä nimi on peräisin?

Siinä missä naapuri Gran Canaria on espanjalaisittain looginen, Teneriffa ei tarkoita mitään – espanjaksi. Se onkin saanut nimensä toiselta naapurisaarelta, luoteisen La Palman alkuperäisasukkailta: tene = vuori + ife = valkoinen (espanjalaiset lisäsivät sujuvuuden vuoksi ärrän väliin). Palmalaiset nimesivät sen, mitä näkivät häämöttävän horisontissa eli maamerkki Teiden, lumihuippuisen tulivuoren.

Kanariansaaret ja historia, koko yhdistelmä voi kuulostaa vähän kummalliselta. Rooman kaduilla kävellessä katse eksyy historiankirjasta tuttuun näkymään ja mietteet hakeutuvat luontevasti kohti ihmiskunnan varhaisia vaiheita, mutta käsi pystyyn: kuka suuntaa charter-koneeseen tutkiakseen temppeleitä? Etelänmatkalla ensisijaista on nykyhetki, lohduttava lämpö ja virkistävä valo, ja se on ymmärrettävä juttu. Itsekin kiinnostuin historiasta vasta palattuani Teneriffalle useampaan otteeseen (miksi näin on käynyt, siitä kerroin edellisessä kirjoituksessani). Ja se mitä löysin ällistytti minut, kuten löytöretkeilijät aikoinaan:

ME KUTSUMME HEITÄ GUANCHEIKSI

Kun espanjalaiset valloittajat alkoivat saapua 1200-luvun lopulla Kanariansaarille, he kohtasivat erikoisen kansan.

Vielä ihmeellisempää on, että tässä melko lähellä Afrikan rannikoa sijaitsevassa saaristosssa alun perin asui vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja ihonväriltään vaalea kansa. Heitä nimitettiin guancheiksi. (…) Kun Kanarian saaret löydettiin, siellä vallitsi teknisesti kivikausi, mutta yhteiskuntakulttuuri oli korkealla tasolla. Aikaisemmin väitettiin, että kanarialaiset olivat viimeinen jäte Atlantis-mantereen kansasta.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

’Guanchi’ oli alun perin nimi, jolla teneriffalaisten kutsuivat itseään: guan = mies/ihminen + Chinech/Chinet = Teneriffa. Sittemmin termiä on alettu käyttää yhteisnimikkeenä kaikille Kanariansaarten alkuperäisasukkaille.

HE PYSYVÄT VAITI

Luku- ja kirjoitustaidottomilta guancheilta ei ole jäänyt omakohtaisia todistuksia kulttuureistaan. Tiedetään, että he asuivat luolissa, paimensivat vuohia, vaihtoivat asuinpaikkaa saaren eri puolille vuodenajan mukaan, viestivät vuoristossa rotkojen yli vihellyskielellä, valmistivat taidokkaita keramiikka-astioita ja balsamoivat vainajat tuonpuoleista varten. Heidän perintönään yhä tänä päivänä Kanariansaarilla syödään talkkunamaista gofio-maissijauhoa, joka maistuu mukavan paahteiselta viljalta, ja sopii hyvin aamupuuron sekaan. Ravintoloissa tarjoillaan myös gofiosta valmistettua jäätelöä ja muita erikoisuuksia.

FullSizeRender (41)

Vaikka tiedot ovat niukat, guancheista kerrotaan yhtä ja toista – ja ehkä juuri siksi toinen toistaan kiehtovampia ja mystisempiä seikkoja:

HE OLIVAT VAALEITA JA PITKÄIKÄISIÄ

Guanchit olivat espanjalaisiin verrattuna vaaleita ja pitkiä, mikä on tehnyt ensikohtaamisista varmasti entistä epätodellisempia, leveysasteet huomioon ottaen. Pääkallotutkimusten perusteella he olivat myös pitkäikäisiä, Teneriffan pohjoisosissa yli kolmasosa väestöstä eli yli 60-vuotiaiksi.

HE RAKASTIVAT RAUHAA, LIIKAAKIN

Edellisen kirjoitukseni lopussa lupasin paneutua siihen, miksi Teneriffalla ilma tuntuu jotenkin – onnelliselta. Hellin ajatusta, että tämä johtuu Kanariansaarten erityislaatuisesta menneisyydestä kaipuun kuviteltuna kultamaana: miten jo antiikin kreikkalaisten kerrotaan kutsuneen tätä maailmankolkkaa onnellisten saariksi, autuaitten asuinsijaksi, Elysiumiksi.

IMG_0753

Kiintoisaa on, miten sivistyneiltä kivikautisissa oloissa eläneet guanchit vaikuttivat. Kanariansaarten ”löytämistä” käsittelevissä kirjoituksissa kerrotaan vierailijoiden panneen merkille, että alkuperäiskansan keskuudessa vallitsi rauhaarakastava ilmapiiri. Kiinnostavaa tämä on siksi, että kertojan roolissa ovat valloittajat, siis käytännössä viholliset. Historiankirjoihin olisi hyvin voitu tallentaa kuva alkukantaisista barbaareista, mutta eri lähteissä toistuvasti ihaillaan guanchien yhteiskuntarakenteita sekä luonteenlujuutta ja jalomielisyyttä – mikä ei lopulta valitettavasti koitunut heidän edukseen. Arvostus ei estänyt guanchikulttuurin murskaamista.

Urhoollinen soturihenki tosin viivästytti valloittajien suunnitelmia useilla vuosikymmenillä: Teneriffa kukistettiin viimeisenä vasta vuonna 1496, kun ensimmäiset retket saarille tehtiin jo 1300-luvun vaihteessa.

He eivät surmanneet sotavankejaan, vaan nämä saivat, mikäli käyttäytyivät rauhallisesti, kansalaisoikeudet; heillä oli lupa mennä naimisiin saarten tyttöjen kanssa ja harjoittaa omaa uskontoaan. Nuo rauhaa rakastavat ihmiset olivat mitä parhaimpia sotilaita. Heidän korkea moraalinsa ihmetytti valloittajia.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

Kansa, joka ei osannut kirjoittaa, salli uskonnonvapauden? Nykypäivän näkökulmasta, näppisten sauhutessa syystä jos toisesta, kirjoitustaito ei totisesti ole lisännyt sivistystä kaikissa kansanosissa.

Kuinka paljon ihailussa on sitten kyse halustamme uskoa primitiiviseen idylliin vailla modernin maailman (tai aikanaan 1400-luvun…) murheita – en tiedä.

Kaikkein erikoisin on kuitenkin tämä tieto:

HE EIVÄT OSANNEET PURJEHTIA

Tästä tiedosta on pääteltävissä, että

  • joko saarille jätettiin (karkotettiin?) ihmisiä, jotka eivät osanneet rakentaa aluksia tai purjehtia alunperinkään, esimerkiksi Afrikan sisäosista, missä merenkulkutaidolle ei ollut tarvetta, tai
  • saarten asukkaat kadottivat taitonsa ajan saatossa. Omasta mielestäni jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa epätodennäköiseltä – vai tietäisikö joku, onko tällaisen merkittävän taidon kollektiivisesta katoamisesta muita esimerkkejä historian saatossa?

Oli miten oli, espanjalaisten saapuessa saarten asukkailla ei ollut merenkulkutaitoa. Se herättääkin ajatuksia… Ja muistoja.

Joulupäivän aamuna lähdimme automatkalle ja ajoimme ylhäällä pitkin Teiden luonnonpuiston kuunmaisemaa. Laskeuduimme maantietä vuorenrinteen länsipuolelta alas ja pysähdyimme lounasaikaan syömään eväitä levähdyspaikalla kanarianmäntyjen katveessa. Muistan erityisesti, miten matkaseuralaisia huvitti onneton omenankuorimistekniikkani (minkäs teet, olin tottunut käyttämään pyöriväteräistä kuorimaveistä, en tavallista teräväreunaista hedelmäveistä). Meillä oli tuuria; päivä oli kirkas, ja ihastelimme horisontissa siintävää La Palmaa.

– Kuinka tiedemiehet voivat väittää, etteivät guanchit käyneet katsomassa toisiaan naapurisaaressa ja etteivät he osanneet purjehtia. Jos minä olisin ollut heidän nuoria miehiään, olisin vaikka uinut toiseen saareen katsomaan, olisiko siellä ollut nätimpiä tyttöjä kuin omassa saaressa.

– Vai niin, sanoi tytär painokkaasti.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

Ajatella: kutsumme Teneriffaa Teneriffaksi siksi, että La Palman asukkaat antoivat nimen taivaanrannassa häämöttävälle Valkoiselle vuorelle. Heillä oli siis jopa nimi tutulle merestä kohoavalle muodolle. Mutta että he eivät koskaan vuosisatojen saatossa ryhtyneet ylittämään tuota vettä, että sata kilometriä erotti nämä naapurit toisistaan niin, etteivät he koskaan kohdanneet…  Eikö ole huima juttu?

tenerife-375427_1920
”Yleensä saarelaiset saivat pysyä uskossaan, että he olivat ainoat ihmiset maailmassa ja että maailman muodosti kunkin saarelaisen oma saari.” Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

 

Lähteitä:

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret (WSOY, 1953)

Saga Roos: Arkea ja juhlaa Teneriffalla (Gummerus, 1991)

Manuel de Paz-Sánchez & Oliver Quintero Sánchez: La Historia de Canarias (2008)

HistoCanarias

Museo Arquelógico del Puerto de la Cruz

Guanches (Wikipedia)

The Guanches

La isla bonita

”Minähän olen aina pitänyt sellaisia ihmisiä, jotka matkustavat kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan, kovin mielikuvituksettomina”, hymähti perheenjäseneni. Sitten me nauroimme makeasti. Olimmehan jälleen kerran lähdössä – Teneriffalle.

tenerife-375436_1920

Jotenkin näin se meni: 1950-luvulla oli pariskunta, joka piti kovasti matkustelusta. He saivat päähänsä hankkia piletit höyrylaivaan ja matkasivat sillä eksoottisille Kanariansaarille asti. Myöhemmin he palasivat lastensa kanssa. He mieltyivät saareen niin, että ostivat pohjoisen vehreästä pikkukaupungista oman talon. Tuohon taloon he palasivat vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen Pohjolasta, kuin muuttolinnut konsanaan.

Perheen lapset kasvoivat aikuisiksi ja saivat omia lapsia. Lapsenlapset tottuivat odottamaan, miten talven keskellä lentokone vei heidät satujen saarelle. Vähän kuin mökille, paitsi että täällä hypättiin järven sijaan uima-altaaseen. Puutarhassa kasvoi palmuja ja joulutähtiä. Kaikkea vartioi saaren keskellä kohoava jylhä tulivuori, usein lumihuippuinen Teide.

IMG_6928
Teiden huippu pilviverhon keskellä.

Myöhemmin talosta luovuttiin. Silti yhteys saareen säilyi. Nyt sen kukkivia puita ihastelivat jo lapsenlapsien puolisot – ja hotellin uima-altaaseen hyppäsivät heidän lapsensa.

Kävi niin, että kerran matkustin itsekin tämän perheen mukana elämäni ensimmäistä kertaa Teneriffalle. Minulla oli ennakkoluuloni ja -asenteeni, mutta pitäisi olla aikamoinen typerys, jos ei lähtisi kutsuttuna matkalle, ja sitä paitsi olin kovin rakastunutkin. Vietimme saarella joulun, ja joulu on herkkää aikaa. Ja kas – tarina kietoi minut mukaansa, ja saari muuttui satumaiseksi myös minulle.

En tiedä, miten suhtautuisin kaikkeen, jos en jakaisi tätä tarinaa ja olisi kuullut lukemattomia muistoja vuosien takaa. (Niiden puutarhan joulutähtien kiemuraisille oksille oli kuulemma hirveän kätevää ripustaa pikkupyykkiä kuivumaan.) Mutta uskon, että kyse on muustakin.

Foinikialaiset, nuo kummalliset liikemiehet, jotka kävivät kauppaa ja rakensivat rauhaa, lienevät olleet ensimmäiset ihmiset ns. eurooppalaisesta kulttuuripiiristä, jotka kävivät Kanarian saarilla. He eivät voineet kauppiaina olla erityisen kiinnostuneita kanarialaisista, koska nämä elivät yksinkertaista kivikauden elämää. Mutta rauhaa rakastavina miehinä he muuallakin kertoivat ihanista saarista, joissa vallitsi maailman ihanin ilmasto ja joissa elivät maailman onnellisimmat ja sopusointuisimmat ihmiset. Heistä se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, koska he itse olivat huomanneet, että mitä enemmän he itse olivat tuoneet ihmisille hyvinvointia, sitä riitaisemmiksi nämä olivat tulleet.

Olen vakaasti sitä mieltä, että saarten ilmassa on jotakin – onnellista. Ja niin on myös se perheenjäseneni, jonka kanssa nauroimme estoitta itsellemme. Kuinkas muuten samaan paikkaan halajaisivat toistuvasti meidän kaltaisemme hauskat, runolliset ja kaikipuolin fiksut ihmiset!

Mutta kuinka ollakaan: emme ole aavistustemme kanssa yksin. Jaamme ne arvovaltaisten henkilöiden kanssa, sillä Kanariansaarten idylliä ylistivät jo antiikin Kreikan kynäniekat Homeros ja Plutarkhos.

Homeros kirjoittaa Elysiumista, kaukana lännen meressä olevista autuaitten saarista, joissa kaikki elävät onnellisina, joissa kentät viheriöivät alati ja joissa ei koskaan ole liian kuuma eikä liian kylmä.

Kansi
Teiden huippu häämöttää myös kirjan kannessa.

Viime kesän matkamme yhteydessä kerroin, kuinka rakastan vanhojen matkakertomusten lukemista. Törmäsinkin näihin historian saatossa Kanarian saarista esitettyihin luonnehdintoihin hankittuani käsiini Yrjö Kokon matkakertomuksen Hyvän tahdon saaret vuodelta 1953. Eläinlääkäri ja erämies Kokon tunnetuin teos on satu Pessi ja Illusia  (1944), ja hän kirjoitti myös paljon luontoaiheisia teoksia Lapista. 1950-luvulla hän (syistä jotka tuntuvat yhtä epämääräisiltä kuin alussa mainitun pariskunnan) päätti tehdä tutkimusmatkan Kanariansaarille abiturienttityttärensä kanssa ja kirjoitti havaintonsa seikkaperäiseksi ja humoristiseksi kuvaukseksi, joka on edelleen riemastuttavaa luettavaa.

Takakansi

Totuuden nimissä lienee syytä mainita, että Kokko ei pidä runoratsun ohjaksista turhan tiukasti kiinni, enkä ole varma, kestääkö hänen teoksensa kaikin osin nykytietämyksen mukaista historiantutkimuksellista tarkastelua. Lienee tulkinnanvaraista, liittyivätkö luonnehdinnat onnekkaista saarista juuri Kanariansaariin vai mahdollisesti muihin Atlantin saariryhmiin, jotka joka tapauksessa olivat Ateenasta käsin kaukana Herkuleen pylväiden (eli nykyisen Gibraltarinsalmen) tuolla puolen, ja seassa saattoi olla mytologista sepitettä. Siitä mistä lauletaan suomalaisissa iskelmissä, unelmoitiin jo antiikin Hellaassa.

Mutta turha proosallisuus sikseen, emmehän toki ole mielikuvitusta vailla! Leikittelen ajatuksella, että vuosituhansien takainen autuas elämä on luonut saarille taikapiirin, jonka me aistimme edelleen – halutessamme.

IMG_0557
Playa del Bollullo, onnellinen paikka.

Mutta mihin tarinat Teneriffan ja Kanariansaarten onnelasta perustuvat? Se onkin huikean kiehtova juttu, sillä saarilla oli pitkä historia jo ennen Espanjasta purjehtineiden valloittajien aikaa. Siitä ajattelin kirjoittaa seuraavaksi.

Lainaukset Yrjö Kokon teoksesta Hyvän tahdon saaret (WSOY, 1953).