”Why Be Happy When You Could Be Normal?”

Kun Jeanette Winterson oli kuusitoistavuotias, hän rakastui tyttöön, uskovaisten vanhempiensa kauhistukseksi. Hänen piti muuttaa pois kotoa. Lähtiessään hän yritti selittää äidilleen, mistä oli kysymys: tyttö teki hänestä onnellisen. Äiti ei ymmärtänyt: ”Miksi olla onnellinen, kun voisit olla normaali?”

img_2633

Eipä niin, että Jeanetten lapsuudenkoti olisi ollut tavallisimmasta päästä. Hänen adoptioäitinsä oli dominoiva marttyyri ja mitä ilmeisimmin kroonisesti masentunut, valvoi yöt läpeensä radiota kuunnellen ja piilotti eväsleipien väliin synkkiä raamatunlauseita. Fiktiokirjallisuuden lukeminen oli ankarasti kiellettyä, sillä ”kirjojen ongelma on, ettei koskaan tiedä, mitä niissä on, ennen kuin on liian myöhäistä”.

Täysin odotusten vastaisesti kaltoin kohdellusta, työväentaustaisesta pohjoisenglantilaisen pikkukaupungin kasvatista tuli tunnettu kirjailija. Winterson teki läpimurtonsa vain 25-vuotiaana esikoisromaanillaan Oranges Are Not the Only Fruit (suomenkielinen käännös Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007). Vahvasti omaelämäkerrallinen teos oli kirjallinen sensaatio ilmestyessään vuonna 1985. Why Be Happy When You Could Be Normal? (2011) on esikoisen sisarteos, viisikymppisen kirjailijan katse lapsuuteen ja siihen, miten kaikesta huolimatta hän selviytyi tavoittelemaan onnellisempaa elämää.

And I suppose that the saddest thing for me, thinking about the cover version that is Oranges, is that I wrote a story I could live with. The other one was too painful. I could not survive it.

Mikä Jeanetten sitten pelasti?

Ei yksin leivästä

Yes, the stories are dangerous, she was right. A book is a magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door. You open it. You step through. Do you come back?

Jeanetten elämässä hyvän haltijakummin virkaa toimitti sama instituutio, jonka ansiosta minä löysin hänen tarinansa: kaupunginkirjastoa.

Joku Kallion kirjaston maanmainioista työntekijöistä oli nostanut kirjan esille, onnekkaasti minun kannaltani. Oudon kutsuva kansi osui silmiini, pakotti ottamaan mukaan. (Kyllä kirjaston esittelyhyllyt ja pöydät ovatkin verraton suosittelumekanismi –  netin algoritmit häviää vertailussa!)

Jeanetten kannalta onnekasta oli, että vieraillessaan paikallisessa kirjastossa hän osui englantilaisen kirjallisuuden osaston äärelle. Hän aloitti A:sta ja alkoi lukea hyllyrivejä läpi aakkosjärjestyksessä. Salaa, tietenkin.

Lukemisesta tuli pääasiallinen harrastus ja pakopaikka, lopulta myös kirjaimellisesti: kun teini-ikäinen Jeanette oli häädetty pois kotoaan, hän asui alkuun autossaan ja vietti illat kirjastossa sen sulkemisaikaan saakka. Ja vähitellen hän alkoi kirjoittaa itse.

The more I read, the more I felt connected across time to other lives and deeper sympathies. I felt less isolated.

Ei yksin sanoja

Ei ihme, että Winterson on nykyisin julkisten kirjastojen palavasieluinen puolustaja (tekisi mieli lisätä: kuten kuka tahansa täysijärkinen ihminen). Sekä kirjassaan että aiheesta Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa hän nostaa esiin Andrew Carnegien ajatukset.

There is not such a cradle of democracy upon the earth as the Free Public Library, this republic of letters, where neither rank, office, nor wealth receives the slightest consideration.

– Andrew Carnegie

Carnegien mielestä hyväosaiset olivat velvoitettuja käyttämään vaurauttaan koko yhteiskunnan eduksi. Maailman rikkaimpiin lukeutunut liikemies oli hyväntekijä ja edesauttoi rakentamaan kirjastoja, kouluja ja yliopistoja englanninkieliseen maailmaan; hänen tuellaan Brittein saarille perustettiin 660 kirjastoa 1800-1900-luvuilla. Erään ”demokratian kehdon” avajaispuheessa hän kertoi mielipiteensä siitä, mikä tekee ihmisestä todella rikkaan: ”It is the mind that makes the body rich. There is no class so pitiably wretched as that which possesses money and nothing else.”

Paitsi ehkä vielä surkeammassa asemassa ovat he, joilla ei ole edes rahaa – eikä sitten mitään muutakaan, Winterson on itse huomauttanut. Kirjasto tarjoaa silloin paljon muutakin kuin lukemista.

On bad days I just held onto the thinning rope. The rope was poetry. (…) If poetry was a rope, then the books themselves were rafts. At my most precarious I balanced on a book, and the books rafted me over the tides of feelings that left me soaked and shattered.

Kuinka tärkeää voi olla pääsy kirjallisuuden pariin. Että toisen ihmisen paperille kirjoittamat sanat voivat olla – elintärkeitä. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta muu olisi asian vähättelyä.

I had been damaged and a very important part of me had been destroyed – that was my reality, the facts of my life;  but on the other side of the facts was who I could be, how I could feel, and as long as I had words for that, images for that, stories for that, then I wasn’t lost.

Wintersonin ajatukset tuovat mieleen, miten Astrid Lingren on kommentoinut omien surumielisten kirjojensa lapsisankareita:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ei yksin onnellisuudesta

img_2625

Kun luin Jeanetten tarinaa, itkin, epäuskoisena. Tuntui käsittämättömältä, että kukaan kohtelisi lasta niin julmasti – ja että tämä selviäisi kertomaan koettelemuksistaan niin kauniisti ja pohdiskelevasti.

Miksi sitten lukea tällaisia kauhutarinoita? Siksi, että kaikesta huolimatta kirja on täynnä toivoa ja huumoria – Wintersonista tuli nimittäin erinomainen kirjailija. Hän pohtii kiehtovasti rakkauden olemusta ja kertoo, miten on oppinut itse tuntemaan ja rakastamaan. Tytär on elänyt tarpeeksi ymmärtääkseen jopa äitinsä käytöstä (joskaan ymmärrys ei tietenkään tarkoita hyväksymistä).

Only later, much later, too late, did I understand how small she was to herself. The baby nobody picked up. The uncarried child still inside her.

Katkeruus on poissa, jäljellä on kirkkautta. Winterson toteuttaa Hemingwayn ohjetta ensiluokkaisella tavalla, ja yksittäistapaus kasvaa kertomaan paljon laajempaa kertomusta eräästä aikakaudesta sekä keinoista käsitellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

What the Americans, in their constitution, call ”the right to the pursuit of happiness” (please note, not ”the right to happiness”), is the right to swim upstream, salmon-wise. Pursuing happiness, and I did, and I still do, is not at all same as being happy – which I think is fleeting, dependent on circumstances, and a bit bovine. (…) Happy times are great, but happy times pass – they have to, because time passes. (…) What you are pursuing is meaning – a meaningful life.

Kirjallisuuden rikastuttaman mielikuvituksen keinoin kohti merkityksellistä – joskaan ei välttämättä normaalia – elämää.

#FBF young Sigourney Weaver 'please, don't let me be normal'

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

P.S. Vielä yksi onnekas sattuma loppuun. Kaikille käy varmaan toisinaan niin, että lukee samanaikaisesti tai peräkkäin sattumanvaraisesti valittuja kirjoja, jotka paljastuvat toistensa hengenheimolaisiksi. Se tuntuu aina jotenkin ihmeelliseltä. Minulle kävi nyt niin, kun luin Wintersonin teoksen kanssa samaan aikaan Saara Turusen erinomaista, vangitsevaa RakkaudenhirviötäTurusen teoksessa vain ponnistetaan irti suomalaisen syrjäseudun tasapäistävästä tynnekylmyydestä. Jos Winterson siis kiinnosti, suosittelen lämpimästi myös Turusta.

Piditkö kirjoituksesta? Saattaisit tykätä myös näistä: 

”Huomenna hankitaan seuraajia” / Kansallisteatteri: Sinuus

29047374373_e040e034e1_o
Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

Saako näkyä, jos ei ole kiinnostava? Saako näkyä, jos ei ole taitava?

Aika: torstai 6.10.2016

Paikka: Kansallisteatterin Willensauna

Agenda: Anna Paavilainen ja Marja Salo: Sinuus

Sinuus on mediakriittinen tutkimusmatka maailmassa, jossa ihanneminän saavuttaminen karkaa koko ajan kauemmaksi”, kerrotaan Kansallisteatterin esittelytekstissä. Näytelmä on osa laajempaa Mitä tuijotat -projektia, jossa rooleja, ulkonäköpaineita ja nähdyksi tulemista pohditaan muun muassa työpajoissa.

Aiheen perusteella voisi odottaa moralisoivaa liketyshuorauksen kauhistelua, mutta Sinuus onkin oivaltava, moniulotteinen ja vilpitön. Sekä hauska.

fullsizerender-16
Tekijät ovat ystävällisesti kirjoittaneet esityksestään valmiita arvosteluja, esimerkiksi tähän tapaan: ”Sinuus kertoo ulkonäkökeskeisestä mainosten ja male-gazen maailmasta, ihmisestä joka on photoshopattu ja muokattu, maailmasta joka perustuu laikkeihin, peileihin ja itsensä brändäämiseen.” – Näytelmän oheismateriaali

5 x SINUUS

1. HUOMINEN ON HUOMENNA

”Onko nyt huominen”, kysyy pieni lapsi, kun hän herää aamulla. Ja kun koittaa aamu, jolloin kysymystä ei kuulu, iskee haikeus. Lapsi ymmärtää.

Huomenna hankitaan seuraajia.

– Didi

Sinuuden Didillä ja Gogolla on projekti: blogi. Ja huolimatta ajoittaisesta epätoivostaan (”miten ei oo muka tullut yhtään uutta seuraajaa”), he ovat pohjattoman sinnikkäitä. Näyttämöllä on kaksi puista arkkua, joiden kannet kolisevat, kun naiset toivottavat hyvät yöt ja katoavat näkyvistä. Aamulla palataan siihen, mihin illalla jäätiin.

ESTRAGON: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?

VLADIMIR: Odotamme Godot’ta.

Absurdin teatterin Huomenna hän tulee -klassikossa rähjäiset kulkurit Vladimir ja Estragon eli Didi ja Gogo jumittavat anonyymillä, ankealla joutomaalla odottamassa herra Godot’ta. Siis ketä? Jumalaa, vapahtajaa –  ylipäätään ratkaisua?  Samuel Beckett kieltäytyi tulkitsemasta hahmojaan tai tekstiään, mikä on vapauttanut muun maailman esittämään analyysejään ja mielipiteitään, ja niitä on riittänyt: holokaustin kauhut? Kasvottomat valtasuhteet? Arjen pinnan alla lymyävä jatkuva eksistentialistinen ahdistus? Vuonna 1949 ilmestynyttä monitulkintaista tragikomediaa on sanottu 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi.

Jota eivät muuten saa näytellä naiset.

2. MIEHET ON MIEHIÄ, NAISET NAISIA JA TÄMÄ ON TEATTERIA

Beckettin perikunta kieltää pienimmätkin muutokset esitykseen, miksei sitten suurempia.*) Mutta onko se nyt sitten mikään ongelma?

Italialaisessa produktiossa vuonna 2006 teatteri voitti perikunnan oikeudessa ja sai toteuttaa esityksen naisroolituksella (miehiksi pukeutuneina). Guardianin toimittaja piti tuolloin Godotta niin suurena klassikkona, että sille olisi suotava erilaiset tulkinnat: ”It is part of the universal language of theatre and has been played everywhere from America’s San Quentin jail to Sarajevo after the bombing.”

*) Ts. Sinuudessa seikkailee sattumalta tyypit nimeltä Didi ja Gogo.

fullsizerender-17
Aika mainio on mielestäni tämä Kiiltomato-kirjallisuusjulkaisun kommentti asiaan: ”näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko”. Aikatasku indeed.

Anna Paavilainen on kyseenalaistanut teatterin oikeuden elää irrallaan muusta yhteiskunnasta monologissaan PLAY RAPE. Viime vuosien puhutuimmassa kotimaisessa teatteriteoksessa ruoditaan seksistisiä ja alistavia naisrooleja ja yleensä kulttuuria, joka toistaa stereotyyppistä nais- ja mieskuvastoa. – Nyt syksyllä PLAY RAPE:stä on muuten kaksi lisäesitystä, tiedoksi!

Ja Kansallisteatterin lavalla nähdään kuin nähdäänkin naispuoliset Didi ja Gogo, jotka etsivät merkitystä nykyihmisen elämään: tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

sinuus_kissavideot
”Ne vois tehdä kissavideoita.” Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

3. KUVAT ON KUVIA, KUVAT ON TODELLISUUS

Tiesittekö, että on olemassa käsite celluloid ceilingvalkokangaskatto? Minä opin sen vasta tätä kirjoittaessani.

Vain 17% mediassa näkyvistä naisista yli 35-vuotiaita.

Sinuus-näytelmässä esitetty tilasto

Sinuuden tekijät puhuvat representaatioista. Heitä on innoittanut dokumenttielokuva Miss Representation, joka on saatavilla Netflixissä. Katsoin sen heti samana iltana näytelmän jälkeen.

You can’t be what you can’t see.Miss Representationissa pohditaan kulttuurin ja erityisesti median – siis television, elokuvien, mainosten, musiikkivideoiden ja netin noin yleensä – ahdasta naiskuvaa. Haastateltavien joukossa on paljon kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Hillary Clinton ja Condoleezza Rice. Mitä tyttö kasvaa näkemään tavoittelemisen arvoisena omassa elämässään? Tietyntyyppistä vartaloa vai yhteiskunnallista vaikuttamista?

Tai mitä pojat päätyvät ajattelemaan naisista – ja itsestään naisten rinnalla?

4. YKSITTÄINEN TARINA, JAETTU KOKEMUS

Arjessa kyse on siitä, kokeeko tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on – saako näkyä.

Yhteiskunnallisella tasolla kysymys on paljon laajempi: keitä näemme – ketkä pääsevät vaikuttamaan?

Kuvat joiden keskellä elämme, rakentavat todellisuuttamme: ”…how social groups are treated in cultural representation is part and parcel of how they are treated in life”, kirjoittaa kulttuurintutkija Richard Dyer. ”How a group is presented, presented over again in cultural forms, (…) these all have to do with how members of the group see themselves and others like themselves, how they see their place in society, their right to the rights the society claims to ensure its citizens.”

5. TÄSSÄ JA NYT

Teatterissa ollaan läsnä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Vuosituhantisen tradition voima on jokaisen esityksen ainutkertaisuudessa, erityisesti tässä ajassa, jossa suurin osa sisällöistä on loputtomasti toistettavissa missä ja milloin vain – niiden ruutujen kautta, joilla tarkkailemme ympäristöämme ja itseämme muutenkin.

Olen aina rakastanut teatteria, mutta vasta viime aikoina tajuntaani on lopullisesti uponnut, miten paljon merkityksellisemmältä elämä tuntuu näyttämön äärellä elettyjen hetkien ansiosta. Niin hyvien kuin huonojenkin. Tänä syksynä vietänkin paljon aikaa teatterin parissa.

Ikinä ei tietenkään tarkalleen tiedä, mitä saa. Sinuuden toinen puoliaika vietettiin täysin erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen, uudenlaiseen katsomisen tapaan totutellen.

Lopussa istuttiin pimeydessä.

Olin kiitollinen, että mieleeni oli juolahtanut edellisenä iltana laittaa käsilaukkuun uusi nenäliina.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee. (En attendant Godot, 1949; Waiting for Godot 1954/1965.) Suom. Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen, Love-kirjat, 1990.

Richard Dyer: The Matter of Images. Essays on Representations. Second Edition. Routledge, 2002.

Virpi Alanen: Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia? Kiiltomato 28.3.2012

HS Kulttuuri 19.9.2016: Kansallisteatterin viiden tähden näytelmä Sinuus on oivaltavaa analyysia omakuvista

HS Kulttuuri 8.1.2016: ”Naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi” – näyttelijä Anna Paavilainen on lopen kyllästynyt epäasialliseen kommentointiin

Det blir alltid dyrt till slut

Det kostar ingenting i början
Det blir alltid dyrt till slut
Till slut
Den första är alltid gratis
Och det blir alltid dyrt till slut
Till slut

I samma stund så vet jag att allting har ett slut

Allt är för bra nu
Går runt i t-shirt och är trött
Sitter på pianot mellan flaskor, glas och fimpar
Blundar tills jag skymtar lyckan och jag vet att allt är för bra nu
Allt är bra nu

Veronica Maggio, Helsingin Jäähallin Black Box, 8.10.2016

”joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin” / Teatteri Jurkka: Lokki

Eikö lokki ole aika arkinen lintu näytelmän aiheeksi? Se ei ole runollinen kuin joutsen tai kohtalokas kuten korppi.

Niin vain Anton Tšehov kirjoitti valkoisesta lokista draaman, maineikkaimmista näytelmistään ensimmäisen.

Ja nähtävästi tämä lokkikin on vertauskuva, mutta, suokaa anteeksi, minä en ymmärrä sitä… Minä olen niin yksinkertainen, etten ymmärrä teitä.

– Nina

Lokki ilman lokkia

Näin eilen Teatteri Jurkassa version Lokista. Kompakti tulkinta klassikosta oli niin oivaltava iloittelu, että olen edelleen aivan myyty.

Kaksi näyttelijää, seitsemän roolia – kaikki erilaisia ja tunnistettavia. Ella Mettäsen ja Eero Ojalan salamannopeat vaihdot henkilöhahmosta toiseen ihastuttivat ja riemastuttivat. Jurkan intiimissä tunnelmassa yleisö ja esitys olivat yhtä, näyttelijät kosketusetäisyydellä, miltei yleisön sylissä – ja tuntui, että puolin ja toisin, aidosti ja aistittavasti, nautittiin joka hetkestä. Olipa mahtavaa olla läsnä kokemassa tämä.

Minä tein tänään halpamaisen teon, tapoin tämän lokin.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Minimalistinen puvustus ja lavastus, muutama harkittu proppi (kirjoitetaanko se muuten noin?), siinä kaikki tarvittava. Oivaltavaa oli sekin, että tämä Lokki toimii mainiosti ilman lokkia: linnunraatoa ei näyttämöllä nähdä.

Mutta kattoon on ripustettu flyygelin muotoinen pilvi, jonka varjo heijastuu seinälle.

On olemassa pakkomielteitä – ihminen ajattelee koko ajan yötä ja päivää esimerkiksi kuuta, ja minulla on sellainen oma kuuni. Yötä päivää minä olen yhden ja saman hellittämättömän ajatuksen vallassa: minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy… (…) Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi.

– Trigorin

Kirjailija Trigorin metsästää pilviä, kunnes hänen nenänsä eteen ilmestyy maalaistyttö, joka pysäyttää ja pyytämällä pyytää: ”Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se.”

Pienen kertomuksen aihe: järven rannalla on asunut lapsuudestaan saakka nuori tyttö, sellainen kuin te. Hän rakastaa järveä kuin lokki ja on onnellinen ja vapaa kuin lokki. Mutta sitten tuli mies, näki ja joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin.

– Trigorin

 

Sattumalta tuli mies, näki ja joutessaan ampui… Pienen kertomuksen aihe…

– Nina

 ”Miten voi kutsua komediaksi näytelmää, joka päättyy laukaukseen…”

”Halusimme valmistaa Lokin, joka on ennen kaikkea hauska, kevyt ja liikuteltava versio ja joka liitää keikalle kutsuttaessa”, käsiohjelmassa kerrotaan. (Toivottavasti muuten jossain, jotenkin, tulee lisää mahdollisuuksia päästä osalliseksi, nyt esitykset vaikuttavat loppuunmyydyiltä. – Edit 8.10. – lokakuulle on tullut kaksi lisäesitystä. Jee!)

fullsizerender-15

Käsiohjelma myös lupaa: ”Mitään ei ole Lokkiin lisätty, jotain on kylläkin poistettu, mutta ei huumoria ja draamaa.” Ohjaaja Henri Tuulasjärvellä ja työryhmällä tuntui olevan kristallinkirkas näkemys Lokistaan, ei sitä ollut turhan päiten silvottu. Kuplivasta keveydestään huolimatta – tai ehkä juuri sen ansiosta? – 1890-luvun venäläisklassikko hengitti suoraan tähän aikaan.

Mutta miten ihmeessä Lokin kaltaisesta surullisuuden huipentumasta kuoriutuu näinkin koominen 80-minuuttinen? Tosin jo Tšehov itsepintaisesti nimitti Lokkia komediaksi, ehkä siksi, että sen traagisuus on niin äärimmäistä, että kääntyy tragikoomisuudeksi.

”Miten voi kutsua komediaksi näytelmää, joka päättyy laukaukseen, nuoren runoilijan itsemurhaan?”, miettii Kirsikka Moring esipuheessaan Lokin suomennokseen vuodelta 1998, ja jatkaa: ”Sehän kuulostaa julmalta. Kuin kirjailija nauraisi luomilleen henkilöille. Mutta sitä Tšehov ei tee. Hän kirjoittaa ihmisistä suurella rakkaudella, myötäeläen – ja samalla hyvin kriittisesti.”

Raivostuttavat, rakkaat ihmiset

Naiset eivät anna anteeksi epäonnistumista.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Tšehov tuntuukin edelleen tuoreelta ja samastuttavalta juuri ihmiskuvansa vuoksi: itserakkaat, pikkumaiset, raivostuttavat ja hellyttävät ihmiset ovat hyvin tuttuja. Kuten Kujerruksia-blogin Linnea osuvasti tiivistää: ”…näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen.” (Kannattaa lukea tuo arvio muutenkin.)

Te kyselette aina vedenpaisumuksen aikaisia asioita. Mistä minä tietäisin.

– Irina Nikolajevna Arkadina

Lempihenkilöhahmoni on muuten varmaan itsekäs diiva Irina Nikolajevna, hänellä on monta loistavaa replaa:

Se on kateutta. Ihmiset, joilla ei ole lahjoja, mutta jotka luulottelevat olevansa jotakin, kykenevät vain kieltämään todelliset kyvyt.

– Irina Nikolajevna Arkadina

 

Sanokaa mitä tahansa, mutta pukeutua minä osaan.

– Irina Nikolajevna Arkadina

Tšehov myös ironisoi ihmisten halua palvoa taiteilijoita puolijumalina (aika paljon luovaa elämäntapaa ihannoidaan nykyisinkin…).

Mutta minä luulisin, että sille, joka on kokenut luomistyön ilon, ovat kaikki muut nautinnot olemattomia.

– Nina

Jonkinlainen piikki on ehkä aistittavissa myös kirjailijoiden suuntaan, tai taiteilijoiden, noin ylipäätään. Lokki-Nina kun on Trigorinille ”pieni kertomuksen aihe”, ja niinhän kaikki ympäröivä maailma aina on taiteilijalle materiaa. Valta vie helposti mennessään.

Minä tahtoisin antaa Kostjalle aiheen kertomukseen. Sen nimeksi on pantava: ”Ihminen joka tahtoi”, ”L’Homme qui a voulu.”

– Sorin

Samalla Tšehov  ymmärtää halun elää elämää, jolla on syvempi merkitys – jotakin muuta kuin mitä oleskelu järvenrannan maalaistalossa pitää sisällään. Helpotusta ei aina ole luvassa. Vuodet valuvat sormien läpi, joskus on tyytyminen laimeaan kompromissiin.

Minä olen palvellut oikeuslaitoksessa kaksikymmentäkahdeksan vuotta, mutta en ole vielä elänyt, en mitään kokenut, loppujen lopuksi, ja tietenkin minulla on kova halu elää. Te olette kylläinen ja välinpitämätön, ja siksi teillä on taipumusta filosofointiin, minä taas tahdon elää ja siksi juon päivällisen jälkeen viiniä ja poltan sikaria ja niin poispäin. Selvä juttu.

– Sorin

Hölynpölyä! Toivoton rakkaus – sitä on vain romaaneissa. Lorua! Ei vain saa heittäytyä hervottomaksi ja koko ajan odottaaa jotakin, odottaa tyhjää tulevaksi… Jos rakkaus on päässyt pesiytymään sydämeen, niin se on ajettava pois.

– Maša

Vaikka elämisen ehdot olisivat olleet toiset näytelmän ilmestyessä 1895, nykyihminenkin ymmärtää Kostjan, Ninan, Trigorinin ja Irina Nikolajevnan epäröinnin, haikailun ja ahdistuksen.

Te olette löytänyt oman tienne, te tiedätte, mihin pyritte, mutta minä heittelehdin koko ajan houreiden ja kuvien sekamelskassa, tietämättä mihin ja kenelle ne ovat tarpeen. Minulta puuttuu usko, enkä minä edes tiedä, mikä on kutsumukseni.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Sitaatit Jalo Kaliman suomentamasta Lokin painoksesta vuodelta 1998 (WSOY). Jurkan versiossa on muuten käytetty Martti Anhavan suomennosta (Otava, 1999). Vaikuttavat tyyliltään aika samanlaisilta.

Taas kävi niin, että pitää siteerata Goethea: ”Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyttä kirjettä, saat tyytyä pitkään.” Sitä kuvittelee kirjoittavansa vain pari hassua lausetta – mutta oh well, yöunet kutsuvat, ei tässä nyt editoimaankaan aleta.