”Huomenna hankitaan seuraajia” / Kansallisteatteri: Sinuus

29047374373_e040e034e1_o
Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

Saako näkyä, jos ei ole kiinnostava? Saako näkyä, jos ei ole taitava?

Aika: torstai 6.10.2016

Paikka: Kansallisteatterin Willensauna

Agenda: Anna Paavilainen ja Marja Salo: Sinuus

Sinuus on mediakriittinen tutkimusmatka maailmassa, jossa ihanneminän saavuttaminen karkaa koko ajan kauemmaksi”, kerrotaan Kansallisteatterin esittelytekstissä. Näytelmä on osa laajempaa Mitä tuijotat -projektia, jossa rooleja, ulkonäköpaineita ja nähdyksi tulemista pohditaan muun muassa työpajoissa.

Aiheen perusteella voisi odottaa moralisoivaa liketyshuorauksen kauhistelua, mutta Sinuus onkin oivaltava, moniulotteinen ja vilpitön. Sekä hauska.

fullsizerender-16
Tekijät ovat ystävällisesti kirjoittaneet esityksestään valmiita arvosteluja, esimerkiksi tähän tapaan: ”Sinuus kertoo ulkonäkökeskeisestä mainosten ja male-gazen maailmasta, ihmisestä joka on photoshopattu ja muokattu, maailmasta joka perustuu laikkeihin, peileihin ja itsensä brändäämiseen.” – Näytelmän oheismateriaali

5 x SINUUS

1. HUOMINEN ON HUOMENNA

”Onko nyt huominen”, kysyy pieni lapsi, kun hän herää aamulla. Ja kun koittaa aamu, jolloin kysymystä ei kuulu, iskee haikeus. Lapsi ymmärtää.

Huomenna hankitaan seuraajia.

– Didi

Sinuuden Didillä ja Gogolla on projekti: blogi. Ja huolimatta ajoittaisesta epätoivostaan (”miten ei oo muka tullut yhtään uutta seuraajaa”), he ovat pohjattoman sinnikkäitä. Näyttämöllä on kaksi puista arkkua, joiden kannet kolisevat, kun naiset toivottavat hyvät yöt ja katoavat näkyvistä. Aamulla palataan siihen, mihin illalla jäätiin.

ESTRAGON: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?

VLADIMIR: Odotamme Godot’ta.

Absurdin teatterin Huomenna hän tulee -klassikossa rähjäiset kulkurit Vladimir ja Estragon eli Didi ja Gogo jumittavat anonyymillä, ankealla joutomaalla odottamassa herra Godot’ta. Siis ketä? Jumalaa, vapahtajaa –  ylipäätään ratkaisua?  Samuel Beckett kieltäytyi tulkitsemasta hahmojaan tai tekstiään, mikä on vapauttanut muun maailman esittämään analyysejään ja mielipiteitään, ja niitä on riittänyt: holokaustin kauhut? Kasvottomat valtasuhteet? Arjen pinnan alla lymyävä jatkuva eksistentialistinen ahdistus? Vuonna 1949 ilmestynyttä monitulkintaista tragikomediaa on sanottu 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi.

Jota eivät muuten saa näytellä naiset.

2. MIEHET ON MIEHIÄ, NAISET NAISIA JA TÄMÄ ON TEATTERIA

Beckettin perikunta kieltää pienimmätkin muutokset esitykseen, miksei sitten suurempia.*) Mutta onko se nyt sitten mikään ongelma?

Italialaisessa produktiossa vuonna 2006 teatteri voitti perikunnan oikeudessa ja sai toteuttaa esityksen naisroolituksella (miehiksi pukeutuneina). Guardianin toimittaja piti tuolloin Godotta niin suurena klassikkona, että sille olisi suotava erilaiset tulkinnat: ”It is part of the universal language of theatre and has been played everywhere from America’s San Quentin jail to Sarajevo after the bombing.”

*) Ts. Sinuudessa seikkailee sattumalta tyypit nimeltä Didi ja Gogo.

fullsizerender-17
Aika mainio on mielestäni tämä Kiiltomato-kirjallisuusjulkaisun kommentti asiaan: ”näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko”. Aikatasku indeed.

Anna Paavilainen on kyseenalaistanut teatterin oikeuden elää irrallaan muusta yhteiskunnasta monologissaan PLAY RAPE. Viime vuosien puhutuimmassa kotimaisessa teatteriteoksessa ruoditaan seksistisiä ja alistavia naisrooleja ja yleensä kulttuuria, joka toistaa stereotyyppistä nais- ja mieskuvastoa. – Nyt syksyllä PLAY RAPE:stä on muuten kaksi lisäesitystä, tiedoksi!

Ja Kansallisteatterin lavalla nähdään kuin nähdäänkin naispuoliset Didi ja Gogo, jotka etsivät merkitystä nykyihmisen elämään: tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

sinuus_kissavideot
”Ne vois tehdä kissavideoita.” Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

3. KUVAT ON KUVIA, KUVAT ON TODELLISUUS

Tiesittekö, että on olemassa käsite celluloid ceilingvalkokangaskatto? Minä opin sen vasta tätä kirjoittaessani.

Vain 17% mediassa näkyvistä naisista yli 35-vuotiaita.

Sinuus-näytelmässä esitetty tilasto

Sinuuden tekijät puhuvat representaatioista. Heitä on innoittanut dokumenttielokuva Miss Representation, joka on saatavilla Netflixissä. Katsoin sen heti samana iltana näytelmän jälkeen.

You can’t be what you can’t see.Miss Representationissa pohditaan kulttuurin ja erityisesti median – siis television, elokuvien, mainosten, musiikkivideoiden ja netin noin yleensä – ahdasta naiskuvaa. Haastateltavien joukossa on paljon kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Hillary Clinton ja Condoleezza Rice. Mitä tyttö kasvaa näkemään tavoittelemisen arvoisena omassa elämässään? Tietyntyyppistä vartaloa vai yhteiskunnallista vaikuttamista?

Tai mitä pojat päätyvät ajattelemaan naisista – ja itsestään naisten rinnalla?

4. YKSITTÄINEN TARINA, JAETTU KOKEMUS

Arjessa kyse on siitä, kokeeko tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on – saako näkyä.

Yhteiskunnallisella tasolla kysymys on paljon laajempi: keitä näemme – ketkä pääsevät vaikuttamaan?

Kuvat joiden keskellä elämme, rakentavat todellisuuttamme: ”…how social groups are treated in cultural representation is part and parcel of how they are treated in life”, kirjoittaa kulttuurintutkija Richard Dyer. ”How a group is presented, presented over again in cultural forms, (…) these all have to do with how members of the group see themselves and others like themselves, how they see their place in society, their right to the rights the society claims to ensure its citizens.”

5. TÄSSÄ JA NYT

Teatterissa ollaan läsnä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Vuosituhantisen tradition voima on jokaisen esityksen ainutkertaisuudessa, erityisesti tässä ajassa, jossa suurin osa sisällöistä on loputtomasti toistettavissa missä ja milloin vain – niiden ruutujen kautta, joilla tarkkailemme ympäristöämme ja itseämme muutenkin.

Olen aina rakastanut teatteria, mutta vasta viime aikoina tajuntaani on lopullisesti uponnut, miten paljon merkityksellisemmältä elämä tuntuu näyttämön äärellä elettyjen hetkien ansiosta. Niin hyvien kuin huonojenkin. Tänä syksynä vietänkin paljon aikaa teatterin parissa.

Ikinä ei tietenkään tarkalleen tiedä, mitä saa. Sinuuden toinen puoliaika vietettiin täysin erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen, uudenlaiseen katsomisen tapaan totutellen.

Lopussa istuttiin pimeydessä.

Olin kiitollinen, että mieleeni oli juolahtanut edellisenä iltana laittaa käsilaukkuun uusi nenäliina.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee. (En attendant Godot, 1949; Waiting for Godot 1954/1965.) Suom. Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen, Love-kirjat, 1990.

Richard Dyer: The Matter of Images. Essays on Representations. Second Edition. Routledge, 2002.

Virpi Alanen: Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia? Kiiltomato 28.3.2012

HS Kulttuuri 19.9.2016: Kansallisteatterin viiden tähden näytelmä Sinuus on oivaltavaa analyysia omakuvista

HS Kulttuuri 8.1.2016: ”Naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi” – näyttelijä Anna Paavilainen on lopen kyllästynyt epäasialliseen kommentointiin

Mainokset

”joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin” / Teatteri Jurkka: Lokki

Eikö lokki ole aika arkinen lintu näytelmän aiheeksi? Se ei ole runollinen kuin joutsen tai kohtalokas kuten korppi.

Niin vain Anton Tšehov kirjoitti valkoisesta lokista draaman, maineikkaimmista näytelmistään ensimmäisen.

Ja nähtävästi tämä lokkikin on vertauskuva, mutta, suokaa anteeksi, minä en ymmärrä sitä… Minä olen niin yksinkertainen, etten ymmärrä teitä.

– Nina

Lokki ilman lokkia

Näin eilen Teatteri Jurkassa version Lokista. Kompakti tulkinta klassikosta oli niin oivaltava iloittelu, että olen edelleen aivan myyty.

Kaksi näyttelijää, seitsemän roolia – kaikki erilaisia ja tunnistettavia. Ella Mettäsen ja Eero Ojalan salamannopeat vaihdot henkilöhahmosta toiseen ihastuttivat ja riemastuttivat. Jurkan intiimissä tunnelmassa yleisö ja esitys olivat yhtä, näyttelijät kosketusetäisyydellä, miltei yleisön sylissä – ja tuntui, että puolin ja toisin, aidosti ja aistittavasti, nautittiin joka hetkestä. Olipa mahtavaa olla läsnä kokemassa tämä.

Minä tein tänään halpamaisen teon, tapoin tämän lokin.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Minimalistinen puvustus ja lavastus, muutama harkittu proppi (kirjoitetaanko se muuten noin?), siinä kaikki tarvittava. Oivaltavaa oli sekin, että tämä Lokki toimii mainiosti ilman lokkia: linnunraatoa ei näyttämöllä nähdä.

Mutta kattoon on ripustettu flyygelin muotoinen pilvi, jonka varjo heijastuu seinälle.

On olemassa pakkomielteitä – ihminen ajattelee koko ajan yötä ja päivää esimerkiksi kuuta, ja minulla on sellainen oma kuuni. Yötä päivää minä olen yhden ja saman hellittämättömän ajatuksen vallassa: minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy… (…) Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi.

– Trigorin

Kirjailija Trigorin metsästää pilviä, kunnes hänen nenänsä eteen ilmestyy maalaistyttö, joka pysäyttää ja pyytämällä pyytää: ”Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se.”

Pienen kertomuksen aihe: järven rannalla on asunut lapsuudestaan saakka nuori tyttö, sellainen kuin te. Hän rakastaa järveä kuin lokki ja on onnellinen ja vapaa kuin lokki. Mutta sitten tuli mies, näki ja joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin.

– Trigorin

 

Sattumalta tuli mies, näki ja joutessaan ampui… Pienen kertomuksen aihe…

– Nina

 ”Miten voi kutsua komediaksi näytelmää, joka päättyy laukaukseen…”

”Halusimme valmistaa Lokin, joka on ennen kaikkea hauska, kevyt ja liikuteltava versio ja joka liitää keikalle kutsuttaessa”, käsiohjelmassa kerrotaan. (Toivottavasti muuten jossain, jotenkin, tulee lisää mahdollisuuksia päästä osalliseksi, nyt esitykset vaikuttavat loppuunmyydyiltä. – Edit 8.10. – lokakuulle on tullut kaksi lisäesitystä. Jee!)

fullsizerender-15

Käsiohjelma myös lupaa: ”Mitään ei ole Lokkiin lisätty, jotain on kylläkin poistettu, mutta ei huumoria ja draamaa.” Ohjaaja Henri Tuulasjärvellä ja työryhmällä tuntui olevan kristallinkirkas näkemys Lokistaan, ei sitä ollut turhan päiten silvottu. Kuplivasta keveydestään huolimatta – tai ehkä juuri sen ansiosta? – 1890-luvun venäläisklassikko hengitti suoraan tähän aikaan.

Mutta miten ihmeessä Lokin kaltaisesta surullisuuden huipentumasta kuoriutuu näinkin koominen 80-minuuttinen? Tosin jo Tšehov itsepintaisesti nimitti Lokkia komediaksi, ehkä siksi, että sen traagisuus on niin äärimmäistä, että kääntyy tragikoomisuudeksi.

”Miten voi kutsua komediaksi näytelmää, joka päättyy laukaukseen, nuoren runoilijan itsemurhaan?”, miettii Kirsikka Moring esipuheessaan Lokin suomennokseen vuodelta 1998, ja jatkaa: ”Sehän kuulostaa julmalta. Kuin kirjailija nauraisi luomilleen henkilöille. Mutta sitä Tšehov ei tee. Hän kirjoittaa ihmisistä suurella rakkaudella, myötäeläen – ja samalla hyvin kriittisesti.”

Raivostuttavat, rakkaat ihmiset

Naiset eivät anna anteeksi epäonnistumista.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Tšehov tuntuukin edelleen tuoreelta ja samastuttavalta juuri ihmiskuvansa vuoksi: itserakkaat, pikkumaiset, raivostuttavat ja hellyttävät ihmiset ovat hyvin tuttuja. Kuten Kujerruksia-blogin Linnea osuvasti tiivistää: ”…näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen.” (Kannattaa lukea tuo arvio muutenkin.)

Te kyselette aina vedenpaisumuksen aikaisia asioita. Mistä minä tietäisin.

– Irina Nikolajevna Arkadina

Lempihenkilöhahmoni on muuten varmaan itsekäs diiva Irina Nikolajevna, hänellä on monta loistavaa replaa:

Se on kateutta. Ihmiset, joilla ei ole lahjoja, mutta jotka luulottelevat olevansa jotakin, kykenevät vain kieltämään todelliset kyvyt.

– Irina Nikolajevna Arkadina

 

Sanokaa mitä tahansa, mutta pukeutua minä osaan.

– Irina Nikolajevna Arkadina

Tšehov myös ironisoi ihmisten halua palvoa taiteilijoita puolijumalina (aika paljon luovaa elämäntapaa ihannoidaan nykyisinkin…).

Mutta minä luulisin, että sille, joka on kokenut luomistyön ilon, ovat kaikki muut nautinnot olemattomia.

– Nina

Jonkinlainen piikki on ehkä aistittavissa myös kirjailijoiden suuntaan, tai taiteilijoiden, noin ylipäätään. Lokki-Nina kun on Trigorinille ”pieni kertomuksen aihe”, ja niinhän kaikki ympäröivä maailma aina on taiteilijalle materiaa. Valta vie helposti mennessään.

Minä tahtoisin antaa Kostjalle aiheen kertomukseen. Sen nimeksi on pantava: ”Ihminen joka tahtoi”, ”L’Homme qui a voulu.”

– Sorin

Samalla Tšehov  ymmärtää halun elää elämää, jolla on syvempi merkitys – jotakin muuta kuin mitä oleskelu järvenrannan maalaistalossa pitää sisällään. Helpotusta ei aina ole luvassa. Vuodet valuvat sormien läpi, joskus on tyytyminen laimeaan kompromissiin.

Minä olen palvellut oikeuslaitoksessa kaksikymmentäkahdeksan vuotta, mutta en ole vielä elänyt, en mitään kokenut, loppujen lopuksi, ja tietenkin minulla on kova halu elää. Te olette kylläinen ja välinpitämätön, ja siksi teillä on taipumusta filosofointiin, minä taas tahdon elää ja siksi juon päivällisen jälkeen viiniä ja poltan sikaria ja niin poispäin. Selvä juttu.

– Sorin

Hölynpölyä! Toivoton rakkaus – sitä on vain romaaneissa. Lorua! Ei vain saa heittäytyä hervottomaksi ja koko ajan odottaaa jotakin, odottaa tyhjää tulevaksi… Jos rakkaus on päässyt pesiytymään sydämeen, niin se on ajettava pois.

– Maša

Vaikka elämisen ehdot olisivat olleet toiset näytelmän ilmestyessä 1895, nykyihminenkin ymmärtää Kostjan, Ninan, Trigorinin ja Irina Nikolajevnan epäröinnin, haikailun ja ahdistuksen.

Te olette löytänyt oman tienne, te tiedätte, mihin pyritte, mutta minä heittelehdin koko ajan houreiden ja kuvien sekamelskassa, tietämättä mihin ja kenelle ne ovat tarpeen. Minulta puuttuu usko, enkä minä edes tiedä, mikä on kutsumukseni.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Sitaatit Jalo Kaliman suomentamasta Lokin painoksesta vuodelta 1998 (WSOY). Jurkan versiossa on muuten käytetty Martti Anhavan suomennosta (Otava, 1999). Vaikuttavat tyyliltään aika samanlaisilta.

Taas kävi niin, että pitää siteerata Goethea: ”Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyttä kirjettä, saat tyytyä pitkään.” Sitä kuvittelee kirjoittavansa vain pari hassua lausetta – mutta oh well, yöunet kutsuvat, ei tässä nyt editoimaankaan aleta.

 

”En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa…” — Ihminen nimeltä Minna Canth

Eräänä iltana löysin ystävän. Haluaisin esitellä hänet teille — tai esitelköön hän itse itsensä:

Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuksi, kun kuulin etehisen oven käyvän. Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki paperit kätköön? Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoleiseen kaappiin sekä Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä erään tuttavani pää pisti sisään.

— Otetaanko vastaan?

— Otetaan! Terve tultua.

Ja minä kiirehdin tulijaa kättelemään hyvin viattoman näköisenä. En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

– – –

Päivemmällä virkistyin taaskin ja tuolla puolisten jälkeen asettui pieni tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen. No nyt — ajattelin — nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli kätkyen luokse, minä kaappasin ylös. Suomennos esille! Mutta —? Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin käsistäni? Hain, etsin kaikista mahdollisista paikoista. Turhaa! Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan. Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi? Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, täytyyhän sen löytyä. Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä kiireessäni — Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän — niin, aivan varmaa, minä työnsin paperit kaikki ruokakaaappiin! Ja nyt ne olivat matkalla Kuopioon!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Näin Minna Canth myöhemmin muisteli kiihdyttävää tapausta elämänsä varrelta. Tapahtumien aikaan vuonna 1879 hän oli juuri jäänyt yllättäen leskeksi vain 35-vuotiaana, odottaessaan seitsemättä lastaan. Edessä oli muutto rakkaasta Jyväskylästä lapsuuden kotikaupunkiin Kuopioon, missä Minna pystyi saamaan toimeentulon isänsä kangaskaupassa. Imeväisen tuoreena äitinä, suurperheen muuttoa tuon ajan oloissa yksinhuoltajana organisoiden, hän etsi yhtä kaikki aikaa omistautua intohimolleen: kirjoittamiselle.

Miksi Minna sitten poti tästä suomennoksesta niin suurta huolta? Hän oli kieltämättä käyttäytynyt juonikkaasti, joskin hyvissä aikeissa. Minnan ystävä Robert Kiljander oli kirjoittanut näytelmän, mutta hänellä oli itsekritiikin korventaessa pahana tapana polttaa tällaiset  hengentuotteensa ennen kuin kukaan näki niistä silmäystäkään. Minna taivutteli Robertin vaimon Olgan ottamaan salaa ”Mästarens snusdosa” -käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja tuomaan sen hänelle näytille. Minna halusi suomentaa ruotsinkielisen alkuteoksen ja samalla todistaa ystävälleen, että hänen piti ehdottomasti julkaista teos.

Nyt asiat olivat siis hullusti: Robert saattaisi kaivata näytelmäänsä minä hetkenä hyvänsä, ja paperinivaska oli visusti ruokakaapissa, joka matkasi kohti Kuopiota. Seuraavina päivinä (ja öinä) Minna tuskailee, saako hän näytelmän takaisin ja paljastuuko juoni. Hän keksii hätävalheita pelokkaalle Olgalle, joka tuon tuosta kovistelee ystäväänsä jouduttamaan käännöstä.

— Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

— Ensi viikolla.

— Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

— En mitenkään.

— No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa.

Pelottihan minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämmeni sykki pelosta ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei huomannut minussa mitään vilppiä.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994) Kirjoitusasu on alkuperäinen, jos joku miettii tuon sydämen kahta ämmää. 🙂

Kuinka Minnan salajuonen kävi? Jäikö hän nalkkiin vai pääsikö pälkähästä? Palataan siihen myöhemmin. Tässä välissä kerron muutamia hauskoja seikkoja suurenmoisesta ihmisestä, joka edelleen — toistaiseksi — on ainoa suomalainen nainen, jolla on oma liputuspäivä.

FullSizeRender (44)
Kuva kirjasta Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth (2014).

5 X CANTH

  • Nuorena sydämellinen ja kekseliäs Canth viehätti monia kosijoita. Hän päätti kuitenkin opiskella ensin opettajaksi ja muutti Jyväskylään. Hän haaveili siis ajan tapojen vastaisesti  — naisena — itsenäisen ihmisen elämästä. Canth osui toiveineen otolliseen vaiheeseen Suomen historiassa: hänen aloittaessaan opinnot ensimmäistä kertaa Suomessa nainen pystyi kouluttautumaan muuksi kuin kätilöksi. Opettajattaren toimi houkutteli, sillä se tarjosi toimeentulon ilman naimakauppaa. — Sittemmin opinnot keskeytyivät, kun Canth kihlautui opettajansa kanssa. Naimisissa olevan naisen opiskelua ei pidetty soveliaana.
  • Jotenkin vekkuli on tieto, että Canth rakasti elämänsä loppuun asti pitkiä kävelyitä ja — ympäröivä maailmanaika huomioiden — voimisteli vielä viimeisinä vuosinaan renkailla! Kuntoilu oli tarttunut häneen Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarissa, missä tulevia opettajattaria kannustettiin oman kehon voimistamiseen.

Ooh — joka olisi päässyt teaatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi! Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta — eihän semmoista voinut ajatellakaan. Ajatella? Miksei? Ajatukseni — ovathan ne tullista vapaat. Iltaisilla kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevinani teaatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön näyttelemiselläni.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

  • Suomalaisen teatterin vierailu Jyväskylässä vuonna 1876 oli Canthin elämässä käänteentekevä kokemus. Hän olisi kovasti mielinyt näyttelijäksi, mutta se oli perheenäidille aivan mahdoton toive (aika vaikeaa se olisi samassa tilanteessa muuten nykyäänkin, eikö totta). Canth kanavoi rakkautensa teatteriin alkamalla kirjoittaa näytelmiä. Hän yhdisti realististen draamojen tarinankerrontaan halunsa parantaa yhteiskunnan vähäosaisten elämää.
  • Canth kirjoitti teoksensa sohvapöydän ääressä, ja vierailijoiden pistäytyessä kylään hän sujautti paperit pöytäliinan alle piiloon. Kerran lapset päättivät lahjoittaa hänelle hienon kirjoituspöydän. Mutta ei Canth osannut muuttaa tapojaan. ”Minna naurahti, kun se tuotiin, mutta antoi kantaa sen sivuhuoneeseen, eikä käyttänyt sitä milloinkaan.” (Maijala 2014, s. 78) Tämä tieto tuntunee hauskalta kaikille meille, joilla ei ole omaa huonetta, vaan kirjoittelemme muistiin ajatuksiamme ties missä keittiönpöydän kulmalla.
  • Kun Canth leskeydyttyään joutui muuttamaan Kuopioon ja alkoi hoitaa isänsä kangaskauppaa, kaikki pitivät liiketoimen ryhtymistä sulana hulluutena ja povasivat konkurssia. Canth kuitenkin tajusi, ettei olisi pystynyt elättämään perhettään pelkillä sanomalehtikirjoituksilla ja näytelmillä. (Sivumennen tämä kertoo mielestäni paljon siitä, miten erilaisessa asemassa miehet ja naiset olivat kirjailijoina — leskimies olisi todennäköisesti päätynyt aivan toisenlaiseen ratkaisuun. Ylipäätään harvalla naisella historiassa on ollut uhrautuvaa fredrika runebergiä mahdollistamassa omaa luomistyötä…) Kun kauppa alkoi sujua ja myyntityötä alkoivat hoitaa apulaiset, Canthille vapautui aikaa kirjoittamiseen. Hän menestyi siis kulttuurin lisäksi myös liike-elämässä aikakauden olot huomioiden aivan epätodennäköisen hienosti. ”Arvostuksesta ja kunnioituksesta kollegojen taholta kertoi sekin, että Minna Canth valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleiseen kauppiaskokoukseen. Seuraavan kerran elinkeinoelämän ylimpään elimeen valittiin naisedustaja vasta vuonna 1989.” (Maijala 2014, s. 75)
FullSizeRender (42)
On aina sykähdyttävää, kun toisen aikakauden teksti puhuttelee kuin se olisi kirjoitettu tänään – tätä mietiskelin jo viime syksynä kirjoittaessani Vivica Bandlerista. Joskaan ei voi iloita siitä, että epätasa-arvoisuus on edelleen päivänpolttava ongelma. Tämä Kirjeitä Kuopiosta vuodelta 1885 päättyy sanoihin, joita siteerataan Canthilta usein: ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?” – Ote teoksesta Taisteleva Minna Canth (1994)

”MITEN EN OLE HOKSANNUT TUTUSTUA SINUUN PAREMMIN?”

Palataan alun jännitystarinaan ja Minnaan, joka siis saatuaan karkuteille lähteneen näytelmän takaisin suomentaa sitä henkensä hädässä ja kärvistelee vilpissään. Minna ehtii kuin ehtiikin kääntää koko käsikirjoituksen ennen kuin Robert Kiljander huomaa sen kadonneen. Koko juoni paljastuu sattumalta Minnan veljen (joka auttoi postittamalla paperit takaisin Jyväskylään) laittamattomiin sanoihin kahvipöydässä, mutta se tapahtuu onnekkaasti tarpeeksi myöhään. Kiljander pahastuu hieman, mutta ei lopulta pane vastaan, kun Minna kertoo aikovansa lähettää näytelmän Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille — ”joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia”, Minna kommentoi myöhemmin. Huh!

Törmäsin tähän episodiin lukiessani erinäisiä Minna Canthia käsitteleviä teoksia työprojektia varten. Selailin läpi vuonna 1994 ilmestynyttä teosta Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896 (toim. Eila Tuovinen). Jostain syystä tämä edellä mainittu päiväkirjanomainen merkintä hurmasi minut täysin. Tapa, jolla Minna kuvasi tapausta ja päänsisäistä maailmaansa, oli valloittavaa: hyväntahtoinen viekkaus, kiihdyttävä innostuminen työn äärellä, hajamielisyys, sen aiheuttama yhtäkkinen sydämen pysäyttävä kauhistuminen sekä luonnollisesti järkähtämätön hätävalheiden syöttäminen ovat elävästi kuvattuna vastaansanomattoman samastuttavaa toimintaa.

FullSizeRender (43)

Olin toki kunnioittanut Canthia jo aiemmin, ja vanhana kirjallisuuden(kin) opiskelijana osasin antaa hänelle arvoa näytelmäkirjallisuuden uranuurtajana. Jostakin syystä olin päätynyt pitämään häntä kaikki nämä vuodet jotenkin etäisenä.

Siksi yllätyin niin suuresti: tässä kirjoittaa ihminen, jonka ajatuksenjuoksun tunnistan – verevä, hengittävä, huumorintajuinen ihminen. Canth suorastaan rynnisti sivuilta viereeni sohvankulmalle istumaan ja tarinoimaan. Sukulaissielu! ”Missä sinä oikein olet ollut?”, teki mieleni kysyä. Siis oikeastaan: ”Miten en ole hoksannut tutustua sinuun paremmin?!”

Myös Minna Maijalan parin vuoden takainen elämäkerta Herkkä, hellä hehkuvainen: Minna Canth (2014) oli elämys. Se tuo Canthista esiin puolia, jotka itseltäni olivat jääneet aiemmin huomiomatta. Canthista on ollut ehkä tapana rakentaa kuvaa jonkinlaisena rautarouvana, joka puolusti tasa-arvoaatetta ja köyhien asemaa antamatta minkään horjuttaa itseään. Maijala näyttää, miten läpi elämänsä Canth oli impulsiivinen tunneihminen, joka poti syvää iloa sekä synkkiä tunnontuskia monista asioista.

Se sujui! Se sujui kuin itsestään! Oli kuin joku minulle vieras voima olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille herätti minussa riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Koskettavaa oli tietenkin ajatella nuorta leskeä, joka joutuu tekemään äkkikäännöksen itse piirretyn talon pihalla omaa ryytimaata viljelevästä lehtorin rouvasta ja rakentamaan elämänsä uudestaan vieraassa kaupungissa. Canth kirjoittaa muutosta raastavan rehellisesti; sydäntä viilsi, kun sovittelin itseäni samaan asemaan. Toisaalta häntä on turhaa uhriuttaa liiaksi. 1800-luvun lopulla Canth eli oman sukupuolensa edustajaksi harvinaisen itsellistä elämää menestyvänä liikkeenharjoittajana ja yhä enenevässä määrin kunnioitettuna kirjailijana — sekä, kaiken aikaa, rakastavana äitinä.

Et usko, kuinka uupuneena tulen iltaisin puodista ja kuinka suloista on vaipua pikku Lyylin kanssa unen helmoihin tuossa 1/2 9 aikaan. Kaikki lapset ovat olleet terveinä ja pikku Lyyli vaurastuu päivä päivältä. Jumalan avulla kaikki kuitenkin taas käy valoisaksi.

Minna Canthin kirjeet – teoksessa Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Ensimmäisenä opiskelemassa opettajaksi, ensimmäinen suomenkielinen naistoimittaja, ensimmäinen realistinen näytelmäkirjailija, ensimmäinen nainen äänivaltaisena edustajana kauppiaskokouksessa — jonkun on oltava ensimmäinen, jotta myöhemmin olisi hivenen helpompaa.  Jälkikäteen katsottuna tällaiset heittäytymiset saattavat näyttää turhan helpoilta, kun muistaa, kuinka paljon vieroksumista uusien ideoiden airuet aina saavat osakseen! Kunpa tässä ajassa olisimme yhtä rohkeita raivaamaan tietä tuleville sukupolville.

Kun nyt siis Canthin syntymäpäivänä 19.3. vietämme tasa-arvon päivää, mieleni tekee sanoa: malja sinulle, ystävä — malja Minnalle!


Lähteitä:

Eila Tuovinen (toim.). Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994.

Minna Maijala. Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth. Otava, 2014.

Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä 19.3.

Soundtrack:

Hilary Hahn: J.S.Bach: Violin Concertos (2003)

Edit 19.3.2016: Ihanan Tanin vinkkauksesta huomasin, että Robert Kiljander oli yhdessä kohdassa vaihtunut Kajanderiksi, korjasin sen. Lisäksi samalla korjasin yhdysmerkit ajatusviivoiksi tarpeellisissa kohdissa.

Smilla, elämäni nainen

I lived in books more than I lived anywhere else.
Neil Gaiman, The Ocean at the End of the Lane

No worries, no spoilers.

Osallistuin Facebookissa kirjahaasteeseen. Viimeisenä viidentenä päivänä vuorossa oli ”kirja, johon palaat aina uudelleen”. Kuten kaikilla meillä, joilla suhteet kirjoihin muodostuvat elämän mittaan yhtä merkittäviksi kuin suhteet ihmismuotoisiin ystäviin, näitä on varmasti useita. Mutta minun oli myönnettävä, että yksi kirja on seurannut lähempänä kuin yksikään toinen. Kaiketi sen on aina pitänyt olla käden ulottuvilla.

Muistin, että tämän kirjan piti olla mukana, kun muutin opiskeluaikana Turun asunnostani kesäksi Lauttasaareen, kuten myös viime talvena putkiremonttievakossa Maunulassa, kun miltei koko muu elämä pakattiin varastoon. (Onnekseni muutoissa ovat avustaneet kiltit ja kärsivälliset perheenjäseneni, jotka ymmärtävät kirjahyllyn tärkeyden ihmisarvoiselle elämälle, myös väliaikaisissa olosuhteissa.) Se oli myös siinä kassissa, joka pakattiin etukäteen valmiiksi synnytyssairaalaan.

Kuin jonkinlainen talismaani siis.

PIENET ILOT JA LÄMMIN RUOKA

Minä istuudun varovaisesti. Olen saanut räätälimestari Rohrmannin Odrupvejenillä ompelemaan hansikasnahkahousuihin silkkivuorin. Rouva räätäli ei millään olisi halunnut. Hän väitti, että vuori ratkeaisi saumoista. Mutta minä vaadin ehdottomasti. Minun elämäni perustana ovat pienet ilot. Haluan tuntea silkin yhtaikaa viileän ja lämpimän kosketuksen reisilläni. Hintana on, että minun on istuuduttava hyvin varovaisesti.

 

Smilla: älykäs, turhamainen, esteetikko, tarkkavaistoinen, oikeudentajuinen, periksiantamaton, kiivas, tunne-elämältään vaurioitunut, ihmissuhteissa rajoittunut, erakoituva, turvautuu tarvittaessa väkivaltaan. Outolintu.

Esimerkillinen roolimalli? Siitä voi olla montaa mieltä. Mutta jonkinlainen hengenheimolainen, esikuva, isosisko tai ystävätär grönlantilais-tanskalainen jäätikköasiantuntija on ollut. Ja vain täysin mielikuvitukseton henkilö vaivautuisi huomauttamaan, että kyseessä on fiktiivinen hahmo, kirjailijan hengentuote. Eihän tarvitse olla todellinen ollakseen totta.

Minulla on pitkävartiset saapikkaat, savupiippukauluksinen punainen villapusero, Groenlandialta ostettu hylkeennahkaturkki ja Scotch Cornerista ostettu kiltti. Minun kokemukseni mukaan on helpompi puhua itsensä pälkähästä kun on pukeutunut elegantisti.

FullSizeRender (36)

Smillan sanat ovat myös pysyvästi vaikuttaneet käsitykseeni ruoanlaiton ja lämpimien aterioiden tärkeydestä elämässä, erityisesti silloin, kun eletään vaikeita aikoja.

Minulla on yksi ainoa nyrkkisääntö ruoanlaitossa. Teen päivittäin lämmintä ruokaa. Se on tärkeää, kun elää yksin. Sillä on mielenterveydellinen tehtävänsä. Se pitää pystyssä.

Kuinka kiehtovaa onkaan tutkia, miten erilaisiin kansiin sama tarina päätyy. Postauksen kuvituksena Instagramista löytämiäni kansikuvia Lumen tajusta.

”KUN ASIAT OVAT OIKEIN PAHASTI…”

Lumen taju (1992) on edelleen Peter Høegin merkittävin kansainvälinen menestysteos. Itse luin sen hänen kirjoistaan ensimmäisenä ja ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla, teini-ikäisenä. Sitten etsin käsiini Rajatapaukset, Kertomuksia yöstä, Kuvitelman 20. vuosisadasta ja Naisen ja apinan. Ja sitten kului monta vuotta, ennen kuin tuli mitään uutta.

Erään tietoteoreettisen näkemyksen mukaan ihminen voi olla varma oikeastaan vain sellaisen olemassaolosta, minkä on itse kokenut. Siinä tapauksessa varsin harva voi olla varma siitä, että Godthåbsvej on olemassa kello viisi aamulla.

Lumen tajussa ihailin ja ihailen edelleen Høegin taitoa yhdistää samojen kansien väliin eksaktia tietoutta monilta eri aloilta ja huikeaa kaunokirjallista virtuositeettia. Filosofiaa, matematiikkaa, Grönlannin maantiedettä ja jäätikkötutkimusta sekä yhteiskuntakritiikkiä: Tanskan kolonialistista suhdetta pohjoisen tutkimattomaan arktiseen valtakuntaan käsitellään ihailtavan luontevasti yksilötasolla; psykologisen tarkkanäköistä ihmisluonnon analyysiä ynnä samastuttavia sosiaalisten suhteiden kiemuroita – kaiken tämän hän punoo dekkarin juoneen.

FullSizeRender (37)

Høeg rakentaa tarinaa täsmällisesti, eri elementtejä vaivihkaa liikutellen: kappale lähtee liikkeelle jostakin viattomalta kuulostavasta yleisestä lausahduksesta, etenee harkitun verkkaisesti, vain kääntyäkseen salamannopeasti juonta ratkaisevalla tavalla edistävään tietoon.

Tehdessään aamuöisiä puolilaittomia tutkimuksiaan Smilla pohdiskelee, miten ei tiedä juuri mitään autoista, eikä välitäkään tietää, mutta Volvo 840 on jäänyt mieleen automainoksista. Hän kuvailee mainosta. Sitten hän kuin hajamielisesti huomauttaa, miten kuura muodostuu auton katolle yöaikaan. Ja kuinka sattumalta kadunvarrella on parkissa tutunnäköinen auto, jonka katolla ei ole kuuraa. Ratin takana torkkuu mies. Kas, että joku on päättänyt hiljan saapua nukkumaan autoonsa samalle paikalle, jossa Smilla liikkuu.

It's been one crazy week, but through it all I still managed to steal time to read #MissSmillasFeelingForSnow. A long overdue pleasure I can tell you, though I think it should have been called Miss Smilla's Feeling for Ice, which would be more apt. I'm not going to pretend that I understood all of it – there's a fair bit of science going on – but as a thriller, it's a cracking read. I used to work on A Lot of crime/thriller titles and after a while it got so that I stopped reading them for pleasure. Partly because I needed to read outside of what I was always working on, but also because it takes something really special to capture your attention when you're over-exposed to one genre. That reluctance has left a scar but this is one book I've been hearing about for a long time and in this industry, longevity counts. So I finally got 'round to it and it did not disappoint – even whilst I was busy partying like I was 18 again… That's gotta say something right!? If you're in the UK & fancy giving it a go, I'm happy to send you my copy – I'm gonna get a new one for the shelf ; ). Just drop me a line. #PeterHoeg #books #booklove #booknerd #bookgeek #bookaday #bookpics #bookphotography #bookstyling #stylingbooks #ice #snow #thriller #mustread #bibliophile #instabooks #bookstagram #booksofinstagram

A post shared by Nicolette Praca (@_silver_birch_) on

Kieli on kaunista, hiottua ja tarkkaa. (Älkäämme toki unohtako suomentajaa: Pirkko Talvio-Jaatinen on kääntänyt miltei kaikki høegit ja luonut niiden suomenkielisen maailman.) Ja kaiken yllä väreilee äkkiväärä huumori.

Masennuksesta voi yrittää selvitä monella tavalla. Kuuntelemalla Bachin urkuteoksia Vapahtajankirkossa. Auraamalla partakoneenterällä taskupeilin pinnalle vallin jauhemaista mielihyvää ja imaisemalla sen pillillä nenäänsä. Huutamalla apua. Esimerkiksi puhelimeen, jotta voi olla varma, kuka kuulee avunhuudon.

Se on eurooppalainen tapa. Eurooppalainen toivoo pääsevänsä ongelmista toimimalla.

Minä valitsen grönlantilaisen tavan. Se on, että astuu sisään synkkyyteen. Panee tappionsa mikroskooppiin ja uppoaa näkemäänsä. Kun asiat ovat oikein pahasti – niin kuin nyt – minä näen edessäni mustan tunnelin. Minä kävelen tunnelin suulle. Riisun hienot vaatteeni, alusvaatteeni, suojakypäräni ja tanskalaisen passini ja kävelen pimeyteen.

KUN LAPSI OLI LAPSI

Useissa Høegin teoksissa itseäni viehättää niiden näkemys lapsuudesta. Se on usein varsin armoton – tai maailma, jossa lapset elävät, saattaa olla sellainen. Kirjojen riveiltä nousee esiin selkeitä prinsiippejä siitä, mikä lapsuudessa on arvokasta ja miten sitä tulisi varjella.

Yleisesti uskotaan että lapset ovat avomielisiä, että totuus heidän sisimmästään ikään kuin tihkuu esiin heistä. Se on väärä käsitys. Lapset jos ketkä kätkevät visusti sisimpänsä, ja heillä on siihen enemmän syytä kuin kenelläkään muulla. Se on heidän vastauksensa maailmalle, joka lakkaamatta yrittää purkinavaaja kourassa avata heidät ja kurkistaa sisään nähdäkseen mitä siellä on ja pitäisikö sen tilalle vaihtaa jotain kysytympää säilykettä.

YKSIN, YHDESSÄ

Hän keittää maitoa, jossa on tuoretta inkivääriä ja neljännestanko vaniljaa, ja teetä, joka on niin tummaa ja hienoksi silputtua että muistuttaa nokea. Hän siivilöi maidon ja laittaa kummallekin sekaan ruokosokeria. Juoma on oudon riehakkaasti virkistävää ja samalla täyttävää. Se maistuu siltä kuin kuvittelen Kaukoidän maistuvan.

Høegin kirjojen maailma on usein varsin synkkä, ja yksinäisyys on vallitseva, joskin myös haluttu, olotila. Silti ihmiset onnistuvat aina löytämään sukulaissieluja, jotka ovat toisilleen lojaaleja. Ja altavastaajat ovat – vajavaisuuksineen kaikkineen – aina vahvempia kuin systeemi.

Ihminen: erheellinen, ristiriitainen, turhauttava tapaus. Ja silti, ja siksi, rakastettava.

Ehkä juuri siksi Smilla olisikin esimerkillinen roolimalli, meille kaikille. ”Jos sinä rakastat minua (voisi Smilla kysyä) juuri tällaisena – niin miksi et rakastaisi itseäsi?”

#roses #flowers #plum #summer #rest #reading #book #peterhoeg #vsco #vscogrid #vscocam

A post shared by Социолог-неудачник (@aldri__) on