Det blir alltid dyrt till slut

Det kostar ingenting i början
Det blir alltid dyrt till slut
Till slut
Den första är alltid gratis
Och det blir alltid dyrt till slut
Till slut

I samma stund så vet jag att allting har ett slut

Allt är för bra nu
Går runt i t-shirt och är trött
Sitter på pianot mellan flaskor, glas och fimpar
Blundar tills jag skymtar lyckan och jag vet att allt är för bra nu
Allt är bra nu

Veronica Maggio, Helsingin Jäähallin Black Box, 8.10.2016

Ystävällinen kuolema, julmat ihmiset

fullsizerender-5

Olen se, joka tuo vapautuksen tuskasta,

en se, joka antaa teidän kärsiä.

Millaisissa oloissa ihminen tekee taidetta? Onko taide ekstraa, johon ryhdytään, kun tarvehierarkian alimmat asteikot on tyydytetty? Vai onko se kenties jotakin, joka tuo elämiseen mielen silloinkin, kun sen edellytykset – elämän siis – eivät tunnu edes täyttyvän, se on sietämätöntä ja saattaa päättyä minä hetkenä hyvänsä?

Olen mukava lämmin pesä,

johon pelon vainoama elämä pakenee.

Saaristo-ooppera: Der Kaiser von Atlantis (17.9.2016), Turku, Logomo

 

Tällaisia asioita minut sai miettimään lauantai-illan oopperakokemus Der Kaiser von Atlantis Turun Logomossa.

Der Kaiser von Atlantis eli Atlantiksen Keisari on yksinäytöksinen ooppera, jonka vertauskuvallisessa tarinassa Kuolema menee lakkoon. Kuoleman mielestä yksinvaltainen ja sotaa lietsova keisari huseeraa hänen tontillaan. Niinpä kukaan ei kuole, ja pian keisari on pulassa: mihin hänenkään valtansa perustuu, jos kuolemalla ei voi enää pelotella? Kuolema taipuu jatkamaan kunniakasta tehtäväänsä, kunhan keisari suostuu hänen ensimmäiseksi uudeksi uhrikseen.

Oopperasta tekee erityisen se, että se on sävelletty keskitysleirillä vuonna 1943. Säveltäjä Viktor Ullmann ja libretisti Peter Kien olivat vangittuina Theresienstadtissa nykyisen Tšekin alueella. Oopperaa jopa harjoiteltiin, mutta sitten mitä ilmeisimmin produktiossa havaittiin tiettyjä mahdollisia yhtäläisyyksiä Kolmannen valtakunnan johtajaan. Ullmann ja Kien lähetettiin Auschwitziin, ja heidät tapettiin kaasukammiossa.

Jos en olisi tiennyt taustatietoja, en olisi itse oopperasta arvannut sen syntyolosuhteiden poikkeuksellisuutta. Toki sota on läsnä teoksessa. Nuori tyttö kysyy sotilaalta: ”Onko totta, että on maisemia, / jotka eivät ole kranaatinkuoppien autioittamia? (…) Onko totta, että on niittyjä, jotka ovat täynnä värejä ja tuoksuja?”

Silti Der Kaiser von Atlantis oli kaunis, jopa levollinen kokemus. Teoksessa on mustaa huumoria ja humaani viesti: diktaattorin sisimpään voi syttyä valo ja silmitön sodankäynti voi loppua; toisenlainen maailma on mahdollinen.

fullsizerender-6
Ja musiikki, se on yllättävän harmonista – ehkä sitä olettaisi, että sodan keskellä tehtäisiin jotakin todella raastavaa ja kaoottista? Luonnehdintani lienee amatöörimäinen, mutta ooppera-asiantuntemukseni pohjaakin enemmmän vilpittömään kiinnostukseen kuin muodolliseen pätevyyteen.

Teen taidetta, siis elän (vielä) – teen taidetta, siis olen ihminen

 

”Taide käsittelee tärkeimpiä, kipeimpiä ja kiistellyimpiä kysymyksiä. Se kysyy: ’Miten elää?’ ja ’Miksi elää?'”, kirjoittaa Teemu Mäki eräässä esseessään.

Mieleeni muistui, missä muualla olin törmännyt taiteeseen yllättävissä, lohduttomissakin ympäristöissä: Latvian miehitysmuseossa Riiassa oli vitriineissä gulageilta säästyneitä piirustuksia ja kirjoituksia. Genevessä Punaisen Ristin museossa oli taas kerätty taidetta pakolaisleireiltä – näyttelyssä oli jopa vähäisistä pakkausjätteistä rakennettuja soittimia.

lascaux2
Taide on jotakin, joka varmuudella yhdistää meidät tässä hetkessä siihen ihmiseen, joka eli muutoin hyvin erilaista elämäänsä jääkauden loppupuolella eteläisessä Ranskassa.

En haluaisi heretä tässä yksinkertaistavaan ja usein toisteltuun päätelmään siitä, miten ”taide lisää empatiakykyä”. Taide herättää (parhaimmillaan) voimakkaita tunteita, eivätkä voimakkaat tunteet johda yksinomaan rakentaviin lopputuloksiin tässä maailmassa; taidetta on valjastettu moniin tarkoituksiin.

Ajauduin mietteissäni pohtimaan taideopetusta ja sen roolia kouluissa ja lopulta ihmisen elämässä – miten edelleen tuntuu, että taideaineet nähdään jonakin keveyenä välipalana vakavasti otettavan tietoaineksen rinnalla. Taiteen tekeminen ja omien juttujen löytäminen luo väyliä itsetutkiskelulle ja -ilmaisulle, ja se tässä nykyisessä turhautumisen jopa potentiaalisen väkivaltaisessa ilmapiirissä tuntuu akuutin tärkeältä.

Taiteen ymmärrys antaa myös välineitä kriittiseen ajatteluun ja auttaa erottamaan moraalikritiikin moralismista. Kuten Teemu Mäki pohdiskelee: ”Kriittinen taide ei ole vallitsevan moraalin kertosäe. Sen sijaan kriittisen taiteen tehtävä on moraalikriittinen. (…) Moraalikritiikki on kriittisen taiteen ehkä tärkein tehtävä. Se tarkoittaa ihmisten moraalin ja käytöksen välisen kuilun paljastamista. ”

Ja kun kuolen…

 

Kun keskitysleiriyhteyden on kerran kuullut, ei Kuoleman ja Keisarin tarinaa voi tietenkään katsoa sitä unohtamatta. Se tekee kokemuksesta väistämättä hurjan, pohdiskeli myös Päivi Nisula, produktion toteuttaneen Saaristo-oopperan taiteellinen johtaja, Ylen Kultakuume-ohjelman haastattelussa.

Kuolema laulaa Peter Kienin libretossa olevansa ”mukava lämmin pesä, / johon pelon vainoama elämä pakenee”:

Olen suurin vapauden juhla,

viimeinen kehtolaulu.

Hiljaisuutta ja rauhaa on täynnä vieraanvarainen taloni!

Tulkaa, levätkää!

Ehkä juutalaisvainojen ja sotavuosien puristuksessa sekä jatkuvan tuhoamisen ilmapiirissä kuolema alkaa vaikuttaa lopulta ystävällishenkiseltä hahmolta – verrattuna inhimillisten lajitovereiden harjoittamaan julmuuteen.

Siinä on jotakin hyvin lohdullista. Ja samalla hyytävää. Tuntuisi typerältä ja irvokkaalta romantisoida Der Kaiser von Atlantisin syntytarinaa liiaksi.

Keskitysleiriooppera vuosikymmenten takaa saa miettimään sitä kuilua, joka nykyhetkessä vallitsee moraalimme ja käytöksemme välillä – ja ihmettelemään kykyämme pohtia asiaa taiteen keinoin, viimeiseen hengenvetoon asti.

fullsizerender-4

Sitaatit oopperan Der Kaiser von Atlantis libretosta / Peter Kien, suomennos Juhani Koivisto.

Linkkejä yms:

Spotify-linkki: Ullmann: Der Kaiser von Atlantis

Yle Kulttuuri 14.9.2016: Natsit uskoivat teoksen olevan satiiri Hitleristä – Keskitysleirillä sävelletyn pienoisoopperan tekijät kuolivat Auschwitzissa

HS Kulttuuri 12.9.2016: Juutalaistaiteilijat tekivät keskitysleirissä kokonaisen oopperan – ”pelottavan ajankohtainen” teos esitetään nyt Turussa

Teemu Mäki: Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. WSOY, 2009.

(Neiti Hoin loppukaneetti: Kirjoitin tämän tekstin muuten jo maanantaina, mutta oli sen verran kiireinen työviikko, etten yksinkertaisesti ehtinyt lisäämään kuvia yms. vikoja juttuja aiemmin. Näin se vaan välillä menee.)

I would fear nothing

 

Last September, one Saturday night in Geneva, I was watching French tv. I happened to land on a tribute show dedicated to France Gall. One of my favourite French singers of all time, ever since the French classes back in school, got to hear her songs performed by different artists. I just loved how young Selah Sue remade one of her greatest hits from the 60’s, ”Laisse tomber les filles”.

About a month ago, while leaving a restaurant in Helsinki, I saw a pair of fiercely blue eyes staring at me, amongst a wall plastered with posters of different gigs. Oh, she would be in Helsinki, on the 30th of April, I thought. Interesting, I thought. And then the thought would not leave me alone.

nostur_tapahtuma

I just had to see her live, hear her live.

And I did, and it was magical, and yet strangely cosy at the same time. It was another beautiful Saturday night, after what now seems a long, long winter. She sang:

I would fear nothing.

Apropos, another wonderful tribute of a kind from one great artist to another, this time from charming France to the one and unforgettable Ella.

Elle a ce tout petit supplément d’âme
Cet indéfinissable charme
Cette petite flamme

Je ne sais quoi. That’s what they have, each one of these three amazing women and artists. Ella, elle l’a.

Ella, elle l’a
Ella, elle l’a
Ce je n’sais quoi

I think that the album Babacar (1987) will be my soundtrack for this spring.

 

And, apropos, tonight my friend wrote a wonderful post on her blog. She wrote about how we should pay attention to whom we admire, for these people (real or fictitious) tell a great deal about our own selves – about something that may still be hidden deep inside, but waits to burst into bloom, if we give it a chance.

Je ne sais quoi.

 

 

Yllätysvieraat

And I am done with my graceless heart

So tonight I’m gonna cut it out and then restart

’Cause I like to keep my issues drawn

It’s always darkest before the dawn

Lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Mielestäni parhaat jutut elämässä tapahtuvat usein yllättäen. Spontaanisti pitkäksi venyvä illanvietto, joka kulminoituu villiin juhlintaan epätodennäköisellä kokoonpanolla, kotiin arki-iltana piipahtavat ystävät, joiden hyväksyvä läsnäolo ei häiriinny tuolinselkämyksille sedimentoituneista vaatekasoista; se kirja, johon tarttuu kirjastossa vahingossa, ja jonka sivuilta lukee täydellisen, kauniin heijastuksen sen hetkisestä elämästään. Ei odotuksia lunastettaviksi, kuin sydämellinen pieni lahja.

Pidän siis paljon yllätysvieraista. Ja muutaman kerran olen elämässäni ollut niin onnellisessa tilanteessa, että minulle on järjestetty yllätysjuhlat. Nyt minulla on hivenen samanlainen tunne. Kerron tarinan naisesta ja kasvihuoneesta.

YLLÄTYSVIERAAT

Olipa kerran nainen. (Hänet voi halutessaan kuvitella vähän Florencen kaltaiseksi. Mutta tämä on vain ehdotus. Saattaa olla, että tämä nainen ehkä haluaisi muistuttaa vähän sellaista sielukasta ja karismaattista hahmoa, ainakin tilaisuuden tullen tällaisessa tarinassa.) No niin. Olipa kerran siis nainen, joka hankki kasvihuoneen, sillä hän kaipasi mielekästä tekemistä, ja asioiden kasvattaminen ja hoitaminen tuntui kiehtovalta. Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa: kerrankin hän vain lähti tekemään ainaisen suunnittelun, puntaroinnin ja analysoinnin sijaan.

Nainen valikoi kasvihuoneeseen tarkasti yhden lajikkeen kerrallaan, istutti sen rauhassa, tutustui kuhunkin yksilöön, opetteli hoitamaan sitä. Näki vaivaa, nautti käsiensä jäljestä. Nainen vietti aikaa kasviensa keskellä ja viihtyi, tunsi olonsa omaksi. Kuin huomaamatta kasvihuoneesta tuli hänelle yhä tärkeämpi paikka – mikä tuntui hassulta, olihan se saanut alkunsa miltei sattumalta, päähänpistosta: onnekas oikku. Kokoelma kasvoi vähitellen.

Kasvihuone oli auki yleisölle, ja siellä piipahti silloin tällöin jokunen vierailija, yleensä naisen tuttu, jolle hän oli kertonut uudesta harrastuksestaan. Hän piti itse kokoelmastaan, muttei laskenut sen varaan, että se kiinnostaisi muita – olihan paljon paremmin varustettuja ja pitkään toimineita, tunnettuja kasvihuoneita, joissa vierailijat saisivat varmemmin vastinetta uhraamalleen ajalle.

Eräänä päivänä kävi niin, että hänen käsiinsä sattui lajike, joka herätti ystävien kiinnostuksen. Siinä oli jotakin, joka veti ihmisiä puoleensa – mitä, sitä nainen ei itse tiennyt. Hän tiesi vain, että oli valinnut tämänkin yksilön rakkaudella, harkiten, kokoelmaansa täydentämään.

Yhtä kaikki, pikkuhiljaa kasvista alettiin puhua kaupungilla. Sana kiiri suusta suuhun, ja pian – yllättäen – kasvihuoneeseen virtasi vierailijoita. Heitä tuli solkenaan, ihan ventovieraitakin. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, niin hän halusi ajatella, tosin enimmäkseen he olivat hyvin vaiteliaita. Joku esitti kohteliaisuuden, toinen kiinnostuneen kysymyksen.

Nainen oli hämmentynyt – hyvin hämmentynyt – ja ilahtunut. Väkijoukon kasvaessa ja tuntemattomien yhä virratessa sisään hän ehti myös hivenen kauhistua. Mitäköhän vieraat oikeasti ajattelivat näkemästään? Ja: ”Enhän ehtinyt edes siivota täällä.”

Vähitellen kävijöiden virta laantui. Joku pisti päänsä ovesta uudestaan, ehkä saadakseen vielä toisen vilauksen ihmekasvista, ehkä tarkistaakseen, olisiko kokoelma sitten edellisen kerran jo karttunut.

Nainen istui kasvihuoneessaan, mietteliäänä. Hän katseli kasveja ja aisti niiden mykän ystävällisyyden ympärillään. Kaipasiko hän yllätysvieraiden ryntäystä? Palaisivatko he, ja jos, niin kasvaisiko hänen kokoelmansa heidän odottamallaan tavalla? Nainen tiesi viihtyvänsä kasviensa keskellä mainiosti yksinkin. Mutta jos hän olisi karttanut seuraa täysin, hän ei olisi koskaan avannut ovea, kertonut kellekään, kutsunut edes ystäviään katsomaan: asioiden jakaminen tekee kuitenkin kaikesta usein mielekkäämpää.

SINCERELY YOURS

En tiedä, kuinka kiinnostavaa kenestäkään on lukea blogin pitäjän pohdintoja blogin kirjoittamisesta – itsestäni se kuulostaa äärimmäisen pitkästyttävältä jorinoinnilta. Mutta olisi tuntunut myös omituiselta sivuuttaa täysin se seikka, että edellinen postaukseni Sanoja, jotka eivät auta ystävää... keräsi muutaman kuukauden ikäiselle blogilleni moninkertaisen lukijajoukon aiempiin kirjoituksiini verrattuna. Jos aiemmin täällä kävi joitakin kymmeniä tai satoja ihmisiä, nyt teitä oli yhtäkkiä tuhansia.

Sen, mitä haluan sanoa, sanon tässä: yllätysvieras, ystävä, mukavaa, kun kävit. Olen iloinen, jos tulet uudestaan. En tiedä, mitä tulevaisuuden kirjoitukset pitävät sisällään. Sen tiedän, että haluan, että  kaikki, mitä täällä teen, tuntuu aidolta ja vilpittömältä. On se sitten mitä tahansa: hämmästelen, hykertelen, haaveilen, välillä höpöttelen mitä sattuu. Yleensä aihe tulee luokseni kirjan, elokuvan, matkan tai jonkun silmien ohitse lipuvan ajattoman tai ajankohtaisen ilmiön muodossa. Mutta ehken jatkossakaan pelkää kirjoittaa silloin tällöin aiheista, jotka ovat osittain henkilökohtaisiakin. Silloin kun se tuntuu oikealta, vilpittömältä jutulta.

Jos haluaisit kertoa ajatuksiasi edellisestä kirjoituksestani, tai muista, kuuntelen ja keskustelen mielelläni.

There is a beauty in numbers, mutta massoja enemmän minua lämmittää, jos tiedän vaikka yhden ihmisen todella ilahtuneen – tai kun tuttava tarttuu hihaani törmätessämme ja kertoo kirjoitukseni koskettaneen. Vaikka ollakseni täysin vilpitön, ensi sijassa kirjoitan kai edelleen ennen kaikkea itselleni.

SHAKE IT OUT

Yllätyksiä, niitä mukavia sellaisia, koin viikonloppuna myös Flow-festivaalilla. Florence, punatukkainen jumalatar, asteli yleisön eteen paljain jaloin ja meikittä: hän oli teatraalinen, hauras, hurja ja herkkä.

Holy Florence. #flow #flow2015 #flowfestival #florenceandthemachine #ouhoh

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Kun koskettava, ihmeellinen konsertti läheni loppuaan, hän pyysi jokaista ottamaan laukustaan hatun, paidan, jotakin, ja heiluttamaan sitä ilmassa: ravistamaan pois turhan taakan. Shake it out!

And I’ve been a fool and I’ve been blind

I can never leave the past behind

I can see no way, I can see no way

I’m always dragging that horse around

All of his questions, such a mournful sound

Tonight I’m gonna bury that horse in the ground

So I like to keep my issues drawn

But it’s always darkest before the dawn

Florence + the Machine: Shake it Out

Dallapén juhannustaika

Olipa juhannusaatto. Olipa Helsingin Kivinokka, jossa vastoin odotuksia aurinko pilkisteli pilven takaa luvaten siedettävää juhlakeliä.

Kivinokan lava

Olipa ilta, jolloin rantalavalla soittaisi ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Dallapé. Ja olipa yhtäkkiä ihmisiä, enemmän ihmisiä, paljon, tuhottomasti! Juhlakansaa vaelsi ja vaelsi kiemurtelevaa hiekkatietä vanhaan kesäparatiisiin. Kivinokalla ikänsä viihtynyt rouva tarttui käsipuoleeni odottamatonta väenpaljoutta ihastellen ja ihmetellen: ”Vauvasta asti olen täällä käynyt, enkä ole ikinä nähnyt näin paljon ihmisiä. Sen täytyy johtua Dallapésta!”

Dallapé 1925
”Se taisi olla kangastusta…” Solisti tunnelmoi, ksylofoni helisi leikkisästi, viulu nyyhkäisi, banjo naukui. Juhlakansa tanssi hurmiossa. Kivinokan yllä leijui ainutkertainen lumous.

Once in a lifetime. Nyt jos koskaan saattoi aistia aavistuksen siitä, millaisia illanvietot Kivinokalla olivat Dallapén alkuaikoina 1920-luvulla. Orkesteri (jonka jäsenet ovat toki ehtineet vaihtua…) palasi syntysijoilleen ensimmäistä kertaa. Tietysti toivon, että tästä tulisi jokakesäinen traditio! Mutta jos näin ei käy, hellin tätä muistoa loppuikäni.

Dallapén keikan alkua Kivinokalla

Olipa taianomainen, ihana juhannusaatto.