”Fashion: Personality You Can Buy”

Oikeasti. Kenen mielestä tässä mainoksessa on kaikki kohdallaan?

Usko pois.

AS IF

Huhtikuussa oli pakko ottaa valokuva kauppakeskuksen ulkomainoksesta. Vaikken keksinytkään kuvalle mitään välitöntä käyttöä, blogikin oli alkutekijöissään. Sieppasi vaan niin hemmetisti. Tässä se nyt on.

Oikeasti? Vuonna 2015? Tällainen himoshopauttelun aivoton manifestointi oli ok ehkä joskus 1995, circa Clueless, you know. (Clueless on muuten aivan loistava satiiri ja teini-ikäisen elämäni yksi toteemipaalu. Täytyykin katsoa se pian uudestaan. Oi, tässä helposti herkistyisi kokonaan analysoimaan ysärilegendan erinomaisuutta ja hukkaisi hyvän ärhentelymoodin.)

Ymmärrän kyllä, että meillä on ostoskeskuksia, ja tiedän, mitä niissä tehdään. Käyn niissä itsekin. Mutta voitaisiinko edes vaikka teeskennellä, että tämä ei ole ok vaan tosi mautonta ja kertakaikkisen passé?

HALPAA KUIN SAIPPUA

Kuva tuli mieleen, kun katsoin uutissatiirishow’n Last Week Tonight with John Oliver jaksoa ”Fashion”, jossa ruodittiin halpamuodin kauheuksia. (Hassua muuten, jakso on tullut ulos 26.4.2015, eli päivää ennen kuin otin yllä näkyvän valokuvan. Tässä oli universumi jotenkin synkassa, minä vaan kirjoittelen vähän myöhässä.)

Aina ytimekäs (loistavan käsikirjoitustiimin tukema) Oliver aloittaa tykityksen tyhjentävästi:

Fashion: personality you can buy. (…) We buy a lot of clothes in this country. In 2013, Americans purchased, on average, 64 items per person. And we’re able to do that, because clothing is incredibly cheap these days.

Onhan kieltämättä paradoksaalista, että espanjalaisketju Zarasta irtoaa revittyjä farkkusortseja muutamalla eurolla, mutta sen perustaja, Amancio Ortega, on maailman 4. rikkain ihminen, peitoten mm. öljyalan monimiljardöörejä (lähteenä talousjulkaisu Forbes) . Siinä saa muutama halpishepene vaihtaa omistajaa, ennen kuin on pennit jonossa 64,5 miljardin edestä.

Oliver suomii erityisesti Gap-ketjua, jonka tuotantoketjusta on toistuvasti paljastunut ongelmia viimeisen 15 vuoden aikana. Hän muistuttaa, ettei preppy-lookin sanansaattajana tunnettu amerikkalaisketju ole kuitenkaan poikkeus:

All brands in the industry have problems, Gap is by no means the worst. And if you ask Gap, as we did, they’ll point out they’ve made real improvements and try, as hard as they can, to fix all this. But think about that: that means a company, trying as hard as it can, has been, not infrequently, connected to labor violations in multiple countries over two decades.

Kaikki palautuu tähän:

Deniability seems to have been stitched into the supply chain.

Mitään uuttahan tässä ei ole, tuskin kellekään. Mutta tuntuu, että näistä asioita pitää puhua, jatkuvasti, erilaisilla äänillä, eri areenoilla, eri yleisöille. Jottei kaikki jatkuisi kuin ennen, eihän.

Jutun juoni on kuitenkin siinä, että Oliverin harrastama kiivailu, jolle sillekin on tilauksensa, on aika helppoa. Se on nautittavaa ja tunteita nostattavaa. Komppaan kuitenkin tätä seuraavaa hänelle vastannutta tweettaajaa:

Aivan: mitä oikeita, relevantteja vaihtoehtoja on olemassa tälle nykyiselle, surullisen toimimattomalle systeemille?

Tuon edellä nähdyn ohjelman jälkeen sen Twitterissä käytiin nimittäin aiheesta kuumaa keskustelua, jossa monet ilmoittivat, ettei heillä ole varaa hankkia kalliita eettisesti valmistettuja vaatteita (vaikka oikeasti kyse voi olla siitäkin, että olemme muutamassa sukupolvessa tottuneet omistamaan hurjasti enemmän vaatekertoja kuin ennen ja soveltamaan pukeutumiseen kertakäytön ideologiaa). Surullista on, jos yhdet osattomat ajetaan toisia vähäosaisia vastaan, länsimaiden köyhät ihmiset vs. halpatuotantomaiden köyhät – siinä vasta näyttäytyykin koko globaalin tason ongelmat.  Asiaa ei voi myöskään sysätä vain yksittäisten kuluttajien vastuulle, vaan tarvitaan kansainvälisen tason poliittisia, laillisesti sitovia päätöksiä, vrt. vapaakauppa.

Pohdin aihetta aiemmin Stitched Up -postauksessa, ja aion pureutua asiaan myös jatkossa. Vaikka varaankin oikeuden yksittäisiin äkämöinteihin esimerkiksi typerien mainosten äärellä.