Aseta naamio kasvoillesi ja astu satuun / Teatteri Vapaa Vyöhyke: 13. tunti

Kun ovet aukeavat, eteisaulaan laskeutuu hiljaisuus. Yksi kerrallaan katsojat viitataan astumaan sisään. Naamio kasvoilla, kohti tuntematonta.

fullsizerender-28
punchdrunk.com

Olipa kerran…

Koin elämäni oudoimman, kiehtovimman ja mieleenpainuvimman teatterielämyksen elokuussa 2012 New Yorkissa, kun säntäilin McKittrick-hotellin sokkeloisilla käytävillä Sleep No More -näytelmän maailmassa. Siitä lähtien olen toivonut kokevani jotakin vastaavaa Suomessa. Teatteriesityksen, jonka maailmaan katsoja saa sukeltaa itse.

fullsizerender-25
Sleep No Moren naamio ja käsiohjelma (miksi heittää mitään pois)
fullsizerender-27
”13. tunti on se ylimääräinen hetki, joka saa epäilemään kaikkia edellisiä tunteja. (…) Onko tämä unta vai totta?

Ovesta sisään ja jälleen kohti tuntematonta, siis. Saan ja joudun itse päättämään, mihin suuntaan käännyn, kauanko katselen kohtausta, jäänkö tähän, vai seuraanko häntä? Mistä kuuluu koputusta, kuka nauroi seinän takana? Ei pelkoa — en aio spoilata. Kirjoitukseni ei sisällä mitään sellaista, mikä ei tulisi ilmi 13. tunnin nettisivuilta tai käsiohjelmasta.

De noche todos los gatos son pardos, yöllä kaikki kissat ovat harmaita, sanovat espanjalaiset: pimeässä kaikki on toisin. Siksi täälläkin valot on himmennetty ja kasvoillamme on naamiot.

The masks create a sense of anonimity; they make the rest of the audience dissolve into generic, ghostly presences, so that each person can explore the space alone. They allow people to be more selfish and more voyeuristic than they might normally be. Hidden behind a fictional layer, they lose some of their inhibitions. It’s an important part of the dreamlike world we are trying to create.

— Felix Barrett, Director, Sleep No More

”Mikä saa kaikkien jumaloiman Lumikin maistamaan myrkkyomenaa kerta toisensa jälkeen? Minkälainen on Punahilkka, joka houkutteleekin suden luokseen?” Grimmin sadut ovat inspiroineet freelance-taiteilijoista koostuvan Teatteri Vapaan Vyöhykkeen 13. tuntia, siinä missä Sleep No Moressa taustalla on Shakespearen verinen valtataistelu Macbeth. Sadut käsittelevät verhotusti ”yhteiskunnassa vallitsevia kieltoja, pelkoja, salattuja toiveita ja tabuja”, esittelyteksti kertoo. Kuten: kenelle sopii roolin sadun sankarina?

Tutut tarinat ja tunnistettavat hahmot auttavat hahmottamaan juonenpätkiä ja kokonaisuuksia, kun esitys ei ole lineaarinen, vaan kohtauksia tapahtuu samanaikaisesti eri tiloissa (ne luuppaavat muutaman kerran, jotta katsojalla on mahdollisuus nähdä mahdollisimman monta).  Mitään yhtä, oikeaa kokonaista tarinaa ei ole.

Suurin osa elämystä on itse esitystila, 13. tunnin maailma: saduista tuttu, outo ja unenomainen — kuin rikki mennyt taikapeili, nyrjähtänyt iltasatu. Runsas, viimeistelty, tutkimaan houkutteleva.

fullsizerender-26
Sleep No More, käsiohjelma

Vuodesta 2011 lähtien New Yorkissa pyörinyt Sleep No More on sysännyt ympäri maailmaa liikkeelle halun luoda samankaltaisia, uudenlaisia teatterielämyksiä. Fiktiiviseen 1930-luvun hotelliin sijoittuvan tarinan on luonut brittiläinen Punchdrunk, joka on maailman tunnetuin immersiivisisiksi teatteriesityksiksi (immersive theatre) kutsuttuihin kokemuksiin erikoistunut teatteri.

Perinteisen näyttämön sijaan immersiivinen esitys tapahtuu erikseen esitystä varten rakennetussa tilassa, jossa yleisö liikkuu omaan tahtiin. Näyttämöä ja katsomoa ei ole rajattu, ja katsojat kiertelevät näyttelijöiden, tanssijoiden ja muiden esiintyjien keskuudessa; jokaisen kokemus on yksilöllinen. Olennaista on, että katsojat siis ”uppoavat” tai ”sulautuvat” esityksiin, joissa yhdistellään teatterin, tanssin, elokuvan ja pelien maailmaa. Tilan lavastus ja tunnelma on kokemuksen kannalta keskeinen, kuten Sleep No Moren miljöössä 1930-luvun loisto ja dekadenssi: punaisia samettiverhoja, kirjastohuoneita ja kolkkoja mielisairaalakäytäviä. Voi levähtää nojatuolissa,  kurkistaa komeroon, lukea pöydälle jätetyn kirjeen… Kaikki riippuu katsojasta.

Kun kävelin alkuillasta kohti esitystä, mietin, että vertailukohta on kohtuuton. Muistoissani palasin helteisen lomapäivän (häämatkan!) iltaan elämäniloa kuhisevassa Chelseassa — nyt kiiruhdin teatteriin hyisessä helmikuun illassa, keskellä kiireistä työviikkoa, kotikaupungin uneliaan teollisuuskorttelin takapihalle. Mutta halusin karkottaa kokonaan turhan kilpailuasetelman, sillä mieleni oli aidon odottavainen. Muutamaa tuntia myöhemmin, vielä kesken esitystä, havahduin hetkeksi ja samassa tajusin, miten nerokasta on tarjoilla itselleen tällainen elämys arki-iltana: mikään ei irroita päivittäisestä hälystä kuin pieni immersiivinen seikkailu satumaailmassa.

Esityksiä on helmikuun loppuun asti, eli kannattaa pitää kiirettä, jos kiinnostaa. Harkitsen, lähtisinkö itse vielä uudestaan.

…Sen pituinen se.

Loppuun sopii hyvin katkelma yhdestä lempirunostani:

Mutta, hän sanoo, elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista. Hän sulkee kirjan, peilit joenpohjissa sälähtävät rikki. Olipa kerran maailma, hän nauraa, eikä siitä tule loppua.

Saila Susiluoto: Epilogi (katkelma), Siivekkäät ja Hännäkkäät, 2001

13. tunti Helsingin Vallilassa 27.1. – 26.2.2017

Lue lisää:

Pelillisyys tekee tuloaan myös teatteriin – Immersiivisessä teatterissa draama syntyy katsojan tajunnassa / HS Kulttuuri 9.2. 2017

Pieni jälkikirjoitus

Tiedän, että Juhlaviikoilla oli immersiivinen Neuromaani-esitys Marian sairaalassa, joka vaikutti todella kunnianhimoiselta ja kiinnostavalta; itse en päässyt sitä näkemään, harmi kyllä. Jäin pohdiskelemaan, että kiinnostavaa olisikin nähdä seuraavaksi toteutettuna jotain aivan muuta, vaikka jotakin yhteiskuntaan, ilmastoon, luontoon liittyvää… Mielessä kävi esimerkiksi versio Eduskunta-näytelmistä immersiivisinä esityksinä: mitä jos sukeltaisi kokemukseen yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja tiloista, joissa valtaa käytetään?

Edit 11.2.2017: korjasin muutaman kirjoitusvirheen ja lisäsin pari linkkiä tekstiin.

Mainokset

Solstice in Times Square

Näin kesäpäivänseisauksena Facebook muistutti, mitä tein päivälleen neljä vuotta sitten. Muistelen samaa juttua silloin tällöin muutenkin, sillä se on varmaan paras matkamuistoni ikinä.

Solstice in Times Square 2011
Solstice in Times Square 21.6.2011

Kesäkuussa 2011 olin toista kertaa New Yorkissa ja törmäsin kreisiltä kuulostavaan ehdotukseen: joogaa Times Square -aukiolla. Pakkohan sitä oli kokeilla.

#SOLSTICETSQ

Mind over Madness. Näillä sanoilla mainostetaan New Yorkissa jokavuotista tapahtumaa Solstice in Times Square, jolloin yksi maailman hektisimmistä ytimistä muuttuu jättimäiseksi jooga-areenaksi. Vuoden pisimpänä päivänä trikooasuiset tyypit rullaavat mattonsa auki ja etsivät mielenrauhaa keskellä videotaulujen välkettä.

Tapahtuma oli maksuton, mutta etukäteen piti ilmoittautua netissä. Sen verran olin viime tingassa, etten mahtunut aamun ja illan ryhmiin, piti osallistua keskipäivän bikramiin. Autenttista hot joogaa siis, huh!

Muistan edelleen, miten villiltä ja oudon rauhoittavalta tuntui makoilla keskellä sitä tavallisesti kaikkein hulluinta hulabaloon keskusta ja tuijotella pilvenpiirtäjiä selällään. Olin myös yksin kaikkien muiden joogien keskellä (reissukumppani päätti valloittaa Empire State Buildingin samaan aikaan), mikä vaikutti varmasti siihen, etten pelkästään hihitellyt homman absurdiudelle (mitä tein myös).

Hassu juttu, tämä ilmaistapahtuma on edelleen mun lempparimatkamuisto ikinä, vaikka vertaisi mihin huippuravintoloihin ja erilaisiin eksklusiivisiin asioihin, mitä on tullut puuhasteltua. Ja ainoa mitä se vaati, oli että laittoi vähän itseään likoon.

Hannamari Solstice 2011
Tässä sitä hengaillaan muina massajoogeina.

Ehkä tällainen semishowmeininki sopii enemmän kaltaiselleni mainstream-joogille, sillä mitään supersyvällistä mielenrauhaa massatapahtumassa tuskin saavuttaa. Myös se joogatunti oli suomalaiseen makuun aika ätläkkää menoa paikoittain, vaikka tehokasta kylläkin! Mutta jotakin jännää kombossa on. Ja se kesäpäivänseisaus. Se yhdistää musta homman hauskalla tavalla vuosituhansien taakse erilaisiin sivilisaatioihin. Aurinko seisahtaa, me suuntaamme kohti uutta.

Tänä vuonna New Yorkin tapahtuma muuten järjestettiin jo 13. kertaa, ja vasta illalla, harmikseni, huomasin, että koko homma streamattiin suorana verkossa! Eli juuri kun olin kirjoittamassa, että jos olet ensi kesäpäivänseisauksen aikaan paikan päällä, suosittelen lämpimästi, mutta eihän se vaadi edes sitä, nettiyhteyden vaan. Kappas. No suosittelen silti livekokemusta. Annoin kertoa itselleni, että tänään oli myös maailman ensimmäinen kansainvälinen joogapäivä, International Yoga Day. Joogailtu on ilmeisesti siis myös Suomessa, ainakin Helsingissä. 

Pääsin muuten tämän postauksen pariin niin myöhään, että lipsahti jo seuraavan päivän puolelle, hehe. Sinne meni kesäpäivänseisaus.


Solstice in Times Square 2011 is probably my best souvenir ever. This was my second time in NYC, and when I found out about the big yoga happening right in the middle of the mayhem of Times Square, I had to see it with my own eyes. Funny enough, it did not cost anything, all it took was the time and effort to go there, and do something potentially a bit absurd. Perhaps not the most mindfulness-y event there is (and, perhaps better suited for mainstream yogis such as I). Nevertheless, this Mind over Madness, as the logline of the event goes, is something I cherish today. Lying there on my back, watching the videoscreens, and feeling the frenzy around me calm down a little bit – it was amazing. If you happen to be in NYC during Solstice, and are at all bent towards (ha ha, pun intended) this kind of things, I absolutely recommend it. – Although, I discovered, that the event had been streamed live, so no need to even go there. Wow.