”Kerro meille satu… Kerro historiasta” / Ryhmäteatteri: Farmi

Ei, se ei ollut kirjallinen elämys. Ensimmäinen oma muistikuvani Eläinten vallankumouksesta – se on tässä:

Näyttääkö tutulta? Muistaako joku muu tämän? Jäljitin nimittäin itse ensikohtaamisen yläasteen tunnille, jossa katsoimme kirjan pohjalta tehdyn piirroselokuvan. Olen kysellyt viime päivinä sattumanvaraisesti vastaan tulleilta kavereilta, liekö heillä käytetty samaa filmiä opetustarkoituksessa. Harva muisti.

Jotenkin vavahduttava kokemus leffa hurjine käänteineen oli, 50-luvun lempeästä käsin piirretystä jäljestä huolimatta. (Niin tarkkaan en muista, että voisin väittää kyseessä olleen saman shokkiarvon nimeen vannoneen opettajan, joka näytti kasiluokkalaisille uskonnontunnilla Sevenin. Yikes.)

”Minkä sadun haluaisit kuulla?” ”Kerro historiasta!”

Vehreä niitty, niityllä eläimiä, eläimet heräilemässä uuteen aamun, aamuun joka toistuu samanlaisena kuin kaikki aiemmat. Falabella, maailman pienin hevonen, esittää pyynnön: ”Possu?” Sika vastaa: ”Niin, pikku ystävä?” ”Kerro meille satu”, hevonen jatkaa.

Sika: ”Minkä sadun haluaisit kuulla?”

Hevonen: ”Kerro historiasta!”

Sika: ”Voi, se on niin pitkä! Jaksatteko kuunnella?”

Hevonen ja muut eläimet: ”Joo!”

Sika avaa suuren kirjan, jonka kannessa lukee Animal Farm, ja aloittaa: ”Olipa kerran…”

Minulla on ollut tänä syksynä haaste: syyskuussa päätin kirjoittaa jokaisesta näkemästäni näytelmästä jotakin, tuoreeltaan. (Ja näin teinkin, lukuun ottamatta Kansallisteatterin Sumua, joka jätti vaan tosi kylmäksi. Sääli.)

Aina on löytynyt jokin ajatus ja näkökulma, jota on ollut hauska pyöritellä. En väitä keksineeni mitään kristallinkirkkaita analyysejä, eikä tarkoituksenani ole ollut kirjoittaa varsinaisia arvioita.

Mutta tämä Ryhmiksen Farmi — se olikin hankala tapaus. Mikä oli aika yllättävää, ennakko-odotukseni huomioon ottaen, sillä Orwellin teos on, itsellenikin, tuttu teksti (sittemmin tuli siis tutustuttua alkuperäisversioon). Tosin on hyvä muistaa, ettei Farmi ole tarkalleen ottaen versio Eläinten vallankumouksesta, vaan kirjan maailma toimii ikään kuin esihistoriana näytelmälle, kuten ohjaaja Linda Wallgren Ylen Kultakuumeen haastattelussa asian muotoili.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mistä viehätyin?

• musiikista, varsinkin kiehtovasti luuppaavasta viuluteemasta
• näyttämön idyllisestä niitystä, visuaalisesta ilmeestä ja tunnelmallisesta valaistuksesta
• sekä erityisesti Kissan eli Samuli Niittymäen lopussa esittämästä nonsense-monologista (johon uumoilen osuutta olleen työryhmään kuuluneella runoilija Henriikka Tavilla): ”Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä… Jokainen ovellinen tai ikkunallinen voi olla naapuri…”

Näyttelijätkin olivat eläimiä tulkitessaan erinomaisia, mutta kokonaisuus jäi itselleni kovin etäiseksi ja kryptiseksi. Ehkä en osannut ottaa faabeliin tarpeeksi allegorista asennetta vaan jumitin konkretiassa (”miksi tuo Kana epäilee, että joku katsomossa on varastanut sen munan”). Nautin siis siitä, mitä irti sain, enkä vaivannut päätäni liiaksi.

Historia —  se selkeästi tuntuu olleen tekijöiden mielissä. Farmin dramaturgi Sinna Virtanen kertoo Teatteri & Tanssi -lehdessä, että Teatterikorkeakoulun opinnäytetyön myötä hän löysi ”ison oman aiheen”, jossa yhdistyy ”aikojen kerroksellisuus, näkymätön historia sekä hänelle tärkeät poliittiset teemat ja kysymykset siitä, miksi meillä on tietynlaisia narratiiveja ja päähenkilöitä”.

Niin: millaista tarinaa kerromme ja toivomme itsellemme kerrottavan? Onko aika litteä lätty, jonka lattialuukusta menneisyys odottamatta kurkistaa — vai itseään toistava, kuristava kehä, josta ei haluta silti eroon, sillä muutos pelottaa? Millaisia ovat yhteisöt, jotka eivät uskalla muuttua? Jos tätä jatkaisi, saattaisi päätyä pohdiskelemaan vaikkapa Benedict Andersonin ”kuviteltuja yhteisöjä”, joiden avulla hän tarkasteli nationalismin luonnetta.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mutta ei Farmista nyt tämän enempää.

Sen sijaan kiinnostuin etsimään tietoa siitä, miten Eläinten vallankumousta on muuten versioitu näyttämölle. Ympäri maailmaa tuli vastaan niin kiinnostavia produktioita, että koostin pienen listan. Siihen palaan vielä.

Muutama fiksu(mpi) kirjoitus Farmista sekä muita linkkejä:

Tuula Viitaniemi / Yle: Farmi on runollinen satu ihmisestä ja yhteiskunnasta

Maria Säkö / HS: Ryhmäteatterin orwellilainen Farmi onnistuu tiivistämään nykyihmisen varmuuden kaipuun – ja ehdottaa mikä auttaisi

Ohjaaja Linda Wallgrenin haastattelu Ylen Kultakuumeessa: Ryhmäteatteri laittaa Orwellin uuteen uskoon

Eläinten vallankumous 10 kirjaa vallasta -ohjelmassa professori Kari Uusikylän valintana, Yle Areena (kesältä 2012)

”Sä tuut aina olemaan yksin” / Teatteri Takomo: Noitavaino

Huh huh, ihmiset.

Outo, voimakas, terävä ja täysin hulvaton – sitä kaikkea on Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin Noitavaino.

View this post on Instagram

"Burn them at the stake!" Noitavaino (Witch hunt) at Teatteri Takomo. Strange, powerful and hilarious. Loved it. 🎭 Happy birthday Takomo, 20 years this year. #noitavaino #teatteritakomo #klockriketeatern

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on Nov 16, 2016 at 1:57pm PST

Julmasti sinun

Abusing you, ’cause you’re a friend. Niin lauloi Nina Persson aikoinaan The Cardigansin riveissä albumilla, jota kuuntelin paljon.

”Julmuus ja ystävällisyys on toistensa kääntöpuolet”, pohtii ohjaaja Akse Pettersson Noitavainon käsiohjelmassa. Työryhmä on valmistanut esitykseen sarjan ”yhteisöllisiä leikkejä” ja kertoo harjoitusprosessin aikana kysyneensä itseltään, ”mikä on pienin yhteinen jaettavamme ja toisaalta mikä riittäisi erottamaan meidät yhteisöstämme?”

Niinpä Ella käskee Eevan painumaan helvettiin, peruu sanansa ja pyytää takaisin, komentaa pois, huutaa itku kurkussa palaamaan – ja Eeva hyppää epävarmana edestakaisin. Callelta tivataan kiihtyvällä tahdilla, mitä hän haluaa kohtaukseensa: täytetyt eläimet, näyttämöllä vai pois? Aiotko pitää tuon takin? Otatko kahvia? Etkö voi tehdä yhtään päätöstä? Eikö sulla ole yhtään mielipidettä? Lopulta kiihtynyt kollega kaataa kahvit housuille. Marcin pää upotetaan vesiämpäriin. Leikkiä vain!

Mä oon nyt yksin ja etsin yhteisöä. Oon sellainen yhteisökala. Uin sekaan mihin vaan.

Varoitus: sisältää epätarkkoja lainauksia näytelmän repliikeistä. En muista koskaan näytelmän aikana toivoneeni yhtä paljon, että mukanani olisi ollut muistikirja – että olisin voinut kirjoittaa edes muutaman sitaatin tuoreeltaan ylös. Eihän niitä jälkikäteen enää sanatarkasti muista.

Normaali, tavallinen ihminen – toi on ehkä loukkaavinta, mitä mä oon ikinä kuullu. Sä oot niin outo. Sä tuut aina olemaan yksin. Vitun friikki!

Parhaiten muistan tästä näytelmästä kuitenkin sen, miten nauroin kaksin kerroin. Mille? Vaikea selittää. Ja vielä vähemmän halua siihen. ”Mä en halua käynnistää analyysiautomaattia”, kuvaili seuralaiseni tunnetilaansa, kun istuimme näytelmän jälkeen lasillisilla (tietysti) Rytmissä (tietysti). ”Mä en halua päästää irti.”

Roviolle kaikki! Tää on fragmentaarista paskaa. Ei dramaturgian häivääkään. Lavastaja tän on ohjannut…

Yhtäkkiä näyttämöllä alkaa liioiteltu, ihastuttava Harry Potter-iloittelu. Ja erityisesti Niina Hosiasluoman hahmot räjäyttävät pankin: niljakas inkvisiittorin nuoleskelija on mainio tribuutti Monty Pythonille; pilailulaseihin sonnustautunut absurdi esitelmöitsijä täyttä nonsensea. Nyrjähtäneisyydessään huumori toi mieleen ajottain Q-teatterin kevään 2013 Häiriötekijän – ah.

Sä et oo semmonen. Sä et pane ja täytä eläimiä. Sä oot upee ihminen. Ihan kuin mä. Normaali.

Kaiken kaikkiaan tässä kävi niin, että näin yhden viime vuosien kiinnostavimmista nykyteatteriesityksistä.

Teatteri Takomo täyttää tänä vuonna 20 vuotta, Klocriketeatern 25.

”Ihan normaalia”

Normaalien joukossa normaalina olossa elo on unelma loputon,
sillonhan tätä voin sietää, mutta mistäpä tietää, mikä huomenna normaalia on?

Normaalien maihinnoususta lauloi vuorostaan YUP:n Jarkko Martikainen, jota niin ikään kuuntelin vuosituhannen vaihteessa. (En tiedä, miksi juuri tämän tekstin kohdalla mieleen nousee lyriikanpätkiä nuoruusvuosien suosikeilta.)

Onko normaaliuden kanssa kipuilu ikuisuuskysymys, vai onko ajassamme jotakin, joka saa pohtimaan sitä entistä kiivaammin – siitä en tässä uskalla tehdä suurempaa johtopäätöstä.

Normaaliutta ja tavallisuutta käsiteltiin teatterin lavalla myös viime keväänä Q-teatterin Tavallisuuden aaveessa. Muistan kohtauksen, jossa mies puki tyynylle mekon, alkoi tanssia sen kanssa, yltyi raivokkaaseen aktiin ja lopulta puukotti naisesta – siis tyynystä – höyhenet pihalle. Paikalle osuneen naisen (näyttelijän, siis oikean ihmisen) kauhistellessa hänelle todettiin vain, että ”tuohan on ihan normaalia”.

Itse mietin sekä Noitavainoa että muita normaalin pohdintoja myös suhteessa puheeseen normalisoitumisesta. Demokratialle vaarallisten asioiden normalisoitumisen uhasta kirjoitettiin viimeksi eilen Hesarissa – tälle marraskuulle tyypillisesti Donald Trumpin yhteydessä. Yhdysvalloissa on suuri huoli, että naisvihamielisiin ja rasistisiin puheisiin sekä yleiseen tiedevastaiseen huuruiluun totutaan ja turrutaan. Suomessahan rasistiset kannanotot ovat uineet julkiseen keskusteluun ainakin vuodesta 2011 lähtien, ja tilanteen muuttamisessa olisi kova työ – vaikkei se tunnu kaikkia puoluejohtajiakaan kiinnostavan.

”Jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan”

Yksittäisen näytelmäkokemuksen ansio ei ole pelkästään siinä, mitä se itsessään tuo esille, vaan mihin kaikkeen se yhdistyy. Tavallisuuden aaveen lisäksi itselleni tulivat mieleen erityisesti Arthur Millerin maineikas näytelmä Tulikoe eli The Crucible vuodelta 1953 sekä tanskalaisen Christian Jungersenin romaani Poikkeus säännöstä (2004, suom. 2006).

The Crucible kuuluu varmaan yleisesti yhdysvaltalaiskoulujen kurssikirjoihin. Sitä käsiteltiin äidinkielen tunnilla, kun olin vaihto-oppilaana (vaa’ankieliosavaltio!) Ohiossa 1990-luvun lopulla. Taustana ovat tositapahtumat Salemin pikkukaupungissa Yhdysvaltain itärannikolla 1690-luvulla, missä kaupunkilaiset alkoivat kilvan syytellä toisiaan noidiksi. Todistuksen taakka jäi vastaajalle, ja hirttotuomioita jaeltiin mielivaltaisesti.

Millerin näytelmä kommentoi ilmestymisajankohtanaan verhotusti McCarthyn kommunistijahtia. Se on edelleen voimakas teksti siitä, miten joukkohysteria voi tuhota yhteisön. (Sivuhuomiona – tiesittekö muuten, että eräs Trumpin oppi-isiä on ollut Roy Cohn, joka toimi McCarthyn avustajana? Cohn on sittemmin retostellut sillä, kuinka monen ihmisen elämän onnistui tuhomaan. Viehättävä henkilö, eikö? Tieto Areenasta katsomastani Clinton vastaan Trump -dokkarista.)

Ikätoverini saattavat muistaa Cruciblen myös vuoden 1996 elokuvasovituksena, pääosissa Winona Ryder ja Daniel Day-Lewis. – Tässä postauksessa on nyt todella voimakas nostalgia-alateksti!

Poikkeus säännöstä – hieno kirja. Sen taas luin eräässä kirjapiirissä (hei vaan, kirjapaimenet!). Trillerin tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen kööpenhaminalaiseen ihmisoikeusrikosten tiedotuskeskukseen. Työntekijät alkavat saada tappouhkauksia, ja vähitellen he kääntyvät toisiaan vastaan. Juonikuvioiden kanssa vuorottelevat tieto-osuudet ihmisoikeusrikoksista.

Moniulotteisen romaanin ydinviesti on, että kyky pahuuteen on jokaisessa meissä, niin yksilöissä kuin yhteisöissä. Mittasuhteet voivat olla kaikkea työpaikkakiusaamisesta henkirikokseen. Tärkeää on ymmärtää, mikä ajaa äärimmäisiin tekoihin: primitiivinen pelko, että jäämme yksin, että yhteisö hylkää. Silloin pelkoa pystyy vastustamaan. Muistan toivoneeni kirjaa pakolliseksi luettavaksi lukiossa (sitä nuoremmille se on liian hurjaa kamaa).

Paluu Teatteri Takomoon ja Noitavainon käsiohjelmaan: ”Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan.”

Ehkä olisi hyvä kysyä, mikä meistä tuntuu tässä hetkessä normaalilta ja mikä häiritsevältä,  vähän ikävältä ja ankealta. Kenen vihamieliset (mut silleen ihan vähän vaan) puheet sivutetaan harmittomina, ja kuka vaikuttaa ärsyttävältä, kun jaksaa vaatia keskustelua feminismin asemasta tai pakolaisten oikeuksista?