”Sä tuut aina olemaan yksin” / Teatteri Takomo: Noitavaino

Huh huh, ihmiset.

Outo, voimakas, terävä ja täysin hulvaton – sitä kaikkea on Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin Noitavaino.

Julmasti sinun

Abusing you, ’cause you’re a friend. Niin lauloi Nina Persson aikoinaan The Cardigansin riveissä albumilla, jota kuuntelin paljon.

Julmuus ja ystävällisyys on toistensa kääntöpuolet”, pohtii ohjaaja Akse Pettersson Noitavainon käsiohjelmassa. Työryhmä on valmistanut esitykseen sarjan ”yhteisöllisiä leikkejä” ja kertoo harjoitusprosessin aikana kysyneensä itseltään, ”mikä on pienin yhteinen jaettavamme ja toisaalta mikä riittäisi erottamaan meidät yhteisöstämme?”

Niinpä Ella käskee Eevan painumaan helvettiin, peruu sanansa ja pyytää takaisin, komentaa pois, huutaa itku kurkussa palaamaan – ja Eeva hyppää epävarmana edestakaisin. Callelta tivataan kiihtyvällä tahdilla, mitä hän haluaa kohtaukseensa: täytetyt eläimet, näyttämöllä vai pois? Aiotko pitää tuon takin? Otatko kahvia? Etkö voi tehdä yhtään päätöstä? Eikö sulla ole yhtään mielipidettä? Lopulta kiihtynyt kollega kaataa kahvit housuille. Marcin pää upotetaan vesiämpäriin. Leikkiä vain!

Mä oon nyt yksin ja etsin yhteisöä. Oon sellainen yhteisökala. Uin sekaan mihin vaan.

Varoitus: sisältää epätarkkoja lainauksia näytelmän repliikeistä. En muista koskaan näytelmän aikana toivoneeni yhtä paljon, että mukanani olisi ollut muistikirja – että olisin voinut kirjoittaa edes muutaman sitaatin tuoreeltaan ylös. Eihän niitä jälkikäteen enää sanatarkasti muista.

Normaali, tavallinen ihminen – toi on ehkä loukkaavinta, mitä mä oon ikinä kuullu. Sä oot niin outo. Sä tuut aina olemaan yksin. Vitun friikki!

Parhaiten muistan tästä näytelmästä kuitenkin sen, miten nauroin kaksin kerroin. Mille? Vaikea selittää. Ja vielä vähemmän halua siihen. ”Mä en halua käynnistää analyysiautomaattia”, kuvaili seuralaiseni tunnetilaansa, kun istuimme näytelmän jälkeen lasillisilla (tietysti) Rytmissä (tietysti). ”Mä en halua päästää irti.

Roviolle kaikki! Tää on fragmentaarista paskaa. Ei dramaturgian häivääkään. Lavastaja tän on ohjannut…

Yhtäkkiä näyttämöllä alkaa liioiteltu, ihastuttava Harry Potter-iloittelu. Ja erityisesti Niina Hosiasluoman hahmot räjäyttävät pankin: niljakas inkvisiittorin nuoleskelija on mainio tribuutti Monty Pythonille; pilailulaseihin sonnustautunut absurdi esitelmöitsijä täyttä nonsensea. Nyrjähtäneisyydessään huumori toi mieleen ajottain Q-teatterin kevään 2013 Häiriötekijän – ah.

Sä et oo semmonen. Sä et pane ja täytä eläimiä. Sä oot upee ihminen. Ihan kuin mä. Normaali.

Kaiken kaikkiaan tässä kävi niin, että näin yhden viime vuosien kiinnostavimmista nykyteatteriesityksistä.

fullsizerender-18
Teatteri Takomo täyttää tänä vuonna 20 vuotta, Klocriketeatern 25.

”Ihan normaalia”

Normaalien joukossa normaalina olossa elo on unelma loputon,
sillonhan tätä voin sietää, mutta mistäpä tietää, mikä huomenna normaalia on?

Normaalien maihinnoususta lauloi vuorostaan YUP:n Jarkko Martikainen, jota niin ikään kuuntelin vuosituhannen vaihteessa. (En tiedä, miksi juuri tämän tekstin kohdalla mieleen nousee lyriikanpätkiä nuoruusvuosien suosikeilta.)

Onko normaaliuden kanssa kipuilu ikuisuuskysymys, vai onko ajassamme jotakin, joka saa pohtimaan sitä entistä kiivaammin – siitä en tässä uskalla tehdä suurempaa johtopäätöstä.

Normaaliutta ja tavallisuutta käsiteltiin teatterin lavalla myös viime keväänä Q-teatterin Tavallisuuden aaveessa. Muistan kohtauksen, jossa mies puki tyynylle mekon, alkoi tanssia sen kanssa, yltyi raivokkaaseen aktiin ja lopulta puukotti naisesta – siis tyynystä – höyhenet pihalle. Paikalle osuneen naisen (näyttelijän, siis oikean ihmisen) kauhistellessa hänelle todettiin vain, että ”tuohan on ihan normaalia”.

Itse mietin sekä Noitavainoa että muita normaalin pohdintoja myös suhteessa puheeseen normalisoitumisesta. Demokratialle vaarallisten asioiden normalisoitumisen uhasta kirjoitettiin viimeksi eilen Hesarissa – tälle marraskuulle tyypillisesti Donald Trumpin yhteydessä. Yhdysvalloissa on suuri huoli, että naisvihamielisiin ja rasistisiin puheisiin sekä yleiseen tiedevastaiseen huuruiluun totutaan ja turrutaan. Suomessahan rasistiset kannanotot ovat uineet julkiseen keskusteluun ainakin vuodesta 2011 lähtien, ja tilanteen muuttamisessa olisi kova työ – vaikkei se tunnu kaikkia puoluejohtajiakaan kiinnostavan.

”Jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan”

Yksittäisen näytelmäkokemuksen ansio ei ole pelkästään siinä, mitä se itsessään tuo esille, vaan mihin kaikkeen se yhdistyy. Tavallisuuden aaveen lisäksi itselleni tulivat mieleen erityisesti Arthur Millerin maineikas näytelmä Tulikoe eli The Crucible vuodelta 1953 sekä tanskalaisen Christian Jungersenin romaani Poikkeus säännöstä (2004, suom. 2006).

The Crucible kuuluu varmaan yleisesti yhdysvaltalaiskoulujen kurssikirjoihin. Sitä käsiteltiin äidinkielen tunnilla, kun olin vaihto-oppilaana (vaa’ankieliosavaltio!) Ohiossa 1990-luvun lopulla. Taustana ovat tositapahtumat Salemin pikkukaupungissa Yhdysvaltain itärannikolla 1690-luvulla, missä kaupunkilaiset alkoivat kilvan syytellä toisiaan noidiksi. Todistuksen taakka jäi vastaajalle, ja hirttotuomioita jaeltiin mielivaltaisesti.

Millerin näytelmä kommentoi ilmestymisajankohtanaan verhotusti McCarthyn kommunistijahtia. Se on edelleen voimakas teksti siitä, miten joukkohysteria voi tuhota yhteisön. (Sivuhuomiona – tiesittekö muuten, että eräs Trumpin oppi-isiä on ollut Roy Cohn, joka toimi McCarthyn avustajana? Cohn on sittemmin retostellut sillä, kuinka monen ihmisen elämän onnistui tuhomaan. Viehättävä henkilö, eikö? Tieto Areenasta katsomastani Clinton vastaan Trump -dokkarista.)

Ikätoverini saattavat muistaa Cruciblen myös vuoden 1996 elokuvasovituksena, pääosissa Winona Ryder ja Daniel Day-Lewis. – Tässä postauksessa on nyt todella voimakas nostalgia-alateksti!

Poikkeus säännöstä – hieno kirja. Sen taas luin eräässä kirjapiirissä (hei vaan, kirjapaimenet!). Trillerin tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen kööpenhaminalaiseen ihmisoikeusrikosten tiedotuskeskukseen. Työntekijät alkavat saada tappouhkauksia, ja vähitellen he kääntyvät toisiaan vastaan. Juonikuvioiden kanssa vuorottelevat tieto-osuudet ihmisoikeusrikoksista.

Moniulotteisen romaanin ydinviesti on, että kyky pahuuteen on jokaisessa meissä, niin yksilöissä kuin yhteisöissä. Mittasuhteet voivat olla kaikkea työpaikkakiusaamisesta henkirikokseen. Tärkeää on ymmärtää, mikä ajaa äärimmäisiin tekoihin: primitiivinen pelko, että jäämme yksin, että yhteisö hylkää. Silloin pelkoa pystyy vastustamaan. Muistan toivoneeni kirjaa pakolliseksi luettavaksi lukiossa (sitä nuoremmille se on liian hurjaa kamaa).

Paluu Teatteri Takomoon ja Noitavainon käsiohjelmaan: ”Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan.

Ehkä olisi hyvä kysyä, mikä meistä tuntuu tässä hetkessä normaalilta ja mikä häiritsevältä,  vähän ikävältä ja ankealta. Kenen vihamieliset (mut silleen ihan vähän vaan) puheet sivutetaan harmittomina, ja kuka vaikuttaa ärsyttävältä, kun jaksaa vaatia keskustelua feminismin asemasta tai pakolaisten oikeuksista?

img_3012

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s