Miksi kirjoittaa blogia?

Jos olet satunnainen vierailija ja haluaisit tietää, miten perustetaan menestynyt blogi, joka sinkoaa sinut mediajulkisuuden ytimeen, tämä ei ole etsimäsi kirjoitus. Mutta ei hätää – internet tarjoaa varmasti paljon päteviä aiheeseen liittyviä vinkkilistoja. Onnea matkaan!

Mutta ehkä oletkin pyöritellyt mielessäsi ajatusta omasta blogista muista syistä. Ehkä sinulla on kirjoituksiksi muovautuvia ajatuksia, mutta jahkailet vielä? Tai ehkä sinulla on epämääräinen aie, mutta et ole vielä osannut perustella itsellesi, mitä blogillasi tekisit? Kirjoitukseni saattaa kiinnostaa sinua.

Ja ehkä sinulla on jo oma blogi – siinä tapauksessa olisi hauskaa kuulla, mitä itse bloggaamisesta ajattelet!

Olen viime päivinä palannut miettimään sitä, miksi itse perustin blogin vuosi sitten – vastoin kaikkia odotuksiani. Voisin vannoa, että vielä muutamaa päivää tai viikkoa ennen blogin luomista olin suhteellisen vakuuttunut siitä, että sitä – ainakaan sitä – en tulisi tekemään. Minulla oli siihen paljon hyviä syitäkin!

  • Halusin ja haluan yhä vaalia aikaa, jolloin en ole kiinni koneessa tai tuijota valaistua ruutua. Haluan kääntää kirjojen sivuja sormillani, kirjoittaa paperille käsin kynällä, haluan kävellä ulkona katsellen taloja ja ikkunoita, haluan istua teatterin hämärässä ja käpertyä kotisohvalle telkkarin ääreen; haluan olla ihmisten kanssa ja katsoa heitä silmiin, haluan eksyä ajatuksiini ja kuluttaa aikaa sen ilman sen kummempaa käyttötarkoitusta. Miten aika riittäisi?
  • En ole erityisemmin ihastunut ajallemme jossakin määrin tyypilliseen korostettuun itsepromootioon. Jos jotakin, luulen, että minun pitäisi kuunnella enemmän muita ihmisiä, jotta oppisin. Ehkä pelkäsin, että huomaisin minulla olevan vähemmän viehättäviä motiiveja kirjoittaa.
  • Ja ketä se sellainen blogi edes kiinnostaisi? Kuka voi väittää, että tämä maailma tarvitsee enää yhtään uutta blogia? (Erityisesti tähän väitteeseen palaan myöhemmin.)

No, kuinkas sitten kävikään. Lopulta perustin blogini enemmän hetken mielijohteesta kuin vakaasta harkinnasta. Se oli jälkikäteen katsottuna aivan loistava oikku. Sillä kun minulla on blogi, voin tehdä seuraavia asioita:

  • Kun kohtaan jotakin ilahduttavaa, mietityttävää ja hämmentävää, voin kirjoittaa siitä itselleni muistiin. Olen aiemmin pitänyt esimerkiksi elokuva- tai kirjapäiväkirjoja omaksi ilokseni (jossain vaiheessa innostuin kirjoittamaan myös joitakin arvioita Internet Movie Databaseen, mutta muuten ne ovat ihan vaan pöytälaatikkokamaa). Blogin kautta voin jakaa pohdintoja muillekin sekä linkitellä omiin kirjoituksiini muita aiheeseen liittyviä ajatuksia kiinnostuneille.
  • No, eikö Facebook riittäisi suositteluun? Huomasin, etten halunnut enää rajoittaa itseäni ahtaaksi käyneeseen status-laatikkoon. Facebookia ja toisinaan Twitteriäkin käytän toki siihen, että voin kertoa ihmisille, kun olen jotain blogiini kirjoittanut.
  • Voin kertoa asioista monipuolisemmin kuin päiväkirjaan tai Facebookiin kirjoittaessani: minulla on mahdollisuus leikitellä sanojen, kuvien, videoiden, erilaisten upotusten ja linkkien kanssa. Itse nautin ihan vain näistä kokeiluista.
  • Blogi on notkea. Se taipuu matkapäiväkirjaksi, jonne saan talteen vaikkapa suosittelemani second hand -liikkeet.
  • Kehityn kirjoittajana. Joudun miettimään, mitä mieltä olen jostakin.
  • Olen huomannut, että se aika, jonka blogin parissa käytän, virkistää minua eri tavoin kuin jos vaikka selailisin nettiä päämäärättömästi. Kun kirjoittaa ilman tiukkoja aikataulupaineita, aikaa riittää kyllä lukemiseenkin ja muuhun tärkeään.
  • Tämä kaikki liittyy siihen, että haluaisin elämän olevan vähemmän pikaruokaa ja enemmän syventymistä. Haluaisin mietiskellä tarkemmin kirjoja, jotka olen lukenut, radio-ohjelmia, joita olen kuunnellut tai ylipäätään asioita, joita olen kohdannut. Ehdin ehkä yhteensä vähemmän, mutta muistan enemmän, saan enemmän. Elämästä.

FullSizeRender (58)

Moni voi käyttää blogia työasioiden pyörittelyyn ja reflektointiin. Itse kaipasin kuitenkin jotain muuta – kun perustin blogin, tein tiiviillä tahdilla lyhyitä tv-juttuja, mikä oli hyvin antoisaa ja luovaa hommaa, mutta välillä myös vähän kuluttavaa. Blogi syntyi osittain siitä syventymisen tarpeesta, joka ei duunin puitteissa täyttynyt. Mutta toki töiden puitteissa on syntynyt ideoita, joita olen täällä Neiti Hoin puolella jalostanut edelleen.

Ammattiin liittyvän blogin perustamisessa voi olla toki myös tiettyjä hyötynäkökulmia. Jos omana ajatuksenani olisi ollut räjäyttää itseni vähän himmeämmäksikin tähdeksi mediataivaalle, olisin todennäköisesti valinnut toisenlaisen strategian kuin puolianonyymiys tai postailu random aiheista epäsäännöllisellä aikataululla. Epäilemättä olisi ollut hyvin järkevää kytkeä blogi jotenkin edelliseen työpaikkaani, sillä olisi kai siitä voinut jotakin etua olla, että työskentelee ruutukasvona tv-ohjelmassa, joka tavoittaa säännöllisesti puoli miljoona katsojaa. Mutta työni sai minut vähitellen miettimään sitä, kuinka paljon haluan olla esillä (jossa siinäkin on omat hauskat puolensa) ja kuinka paljon, no, ihan vain tehdä erilaisia kiinnostavia asioita.

Ehkä tulevaisuudessa alkaa harmittaa moinen menetetty mahdollisuus blogin suhteen. Ehkä, jos joku vaikkapa sattuu vaihtamaan minulta pään ja sen mukana koko persoonallisuuden.

”…what the world needs is people who have come alive”

Huomaan palaavani kahteen ajatukseen:

Don’t ask yourself what the world needs. Ask yourself what makes you come alive and then go do that. Because what the world needs is people who have come alive.

Ajatuksen on muotoillut Howard Thurman, itse olen lukenut sen Brené Brownin kirjasta.

Näin. Jos sinusta tuntuu, että se, mitä teet, saa sinut tuntemaan, että olet elossa, anna mennä. Kannattaa kokeilla.

Toinen ajatus on tämän vuoden maaliskuulta, Ms Afropolitan -blogian pitävän Minna Salamin haastattelusta Hesarissa.

Internetiin kirjoittaminen jättää jälkiä. Sinne arkistoidaan ikuisiksi ajoiksi nyt myös ihmisiä, jotka usein puuttuvat historian kirjojen sivuilta. (…)

Salami myös kannustaa naisia kirjoittamaan lisää ja korottamaan ääntään. ”Vaikka blogistasi ei tulisikaan jättimenestystä, pelkästään sen olemassaolo, että se on arkistoitu, on hyvä syy kirjoittaa.”

Oliko blogin perustaminen välttämättömyys? Ei missään nimessä. Ja toisaalta, ehkä, kuitenkin. Se oli välttämätöntä lopulta siksikin, jotta pääsisin yli jostakin sellaisesta kummallisesta pelosta, että ”nyt joku ajattelee, että minä kuvittelen että olen…. jotakin”.

Mielestäni meille kaikille on erittäin tarpeellista kuvitella, että olemme jotakin. Ainakin itsellemme, sopivassa suhteessa. Muiden ihmisten päänsisäisten liikkeiden arvuuttelu – se on niin inhimillistä, mutta joutavaa.

En vaadi oman tekemiseni kautta muulta maailmalta reaktioita. Niitä tulee, jos on tullakseen, jos joku kokee aitoa kiinnostusta keskusteluun. Ja aina kun niin tapahtuu, se tietenkin ilahduttaa, ja tunnen kiitollisuutta.

Kirjoittaa voi myös pöytälaatikkoon. Mutta ”asioiden jakaminen tekee kaikesta usein mielekkäämpää”, kuten itse asian taannoin muotoilin.

Hyvänä esimerkkinä kerron miten ilahduin, kun ystäväni Linda aloitti tänä keväänä oman Laululintubloginsa (suosittelen lämpimästi!). Vaikka juttelisi asioista muutenkin, on jännittävää ja koskettavaa lukea ystävän ajatuksia kirjoitetussa muodossa. Ja välillä sitä huomaa olevansa myös aivan hemmetin ylpeä – että hän kirjoittaakin hienosti! 

Mielestäni erittäin hyvä syy blogin perustamiselle on myös se, että se rohkaisee ihmisiä ympärillä ilmaisemaan itseään ja jakamaan ajatuksiaan. Kun minä, mikset myös sinä?

Ja minä kirjoitan sitä ainoaa blogia, jota voin kuvitella kirjoittavani juuri nyt.

Mainokset

Mikäs blogi tämä oikein on?

IMG_9575
MUZOO, Théâtre du Loup, Geneve

40 kirjoitusta

 

Ensimmäisen vuoden jälkeen on kiva vähän summata asioita. Olen julkaissut yhteensä 40 kirjoitusta. Onko se paljon vai vähän?

Kirjakaverini Tani perusti oman mainion Aina joku kesken -bloginsa aika samoihin aikoihin vuosi sitten ja on ehtinyt takoa samassa ajassa yli 50 kirjoitusta – päivätöiden ja muiden velvoitteiden ohella, ja jossain välissä hän on myös lukenut kaikki ne kirjat, joista on kirjoittanut. Huh! Hatunnosto! Puhumattakaan heistä, jotka bloggaavat lähes päivittäin. Tosissaan bloggaaminen on, no, jos ei kirjaimellisesti totista hommaa, niin ainakin vakavasti otettavaa duunia. Siinä kääritään hihat ja ryhdytään hommiin säännöllisesti. Kunnioitan.

Itselleni bloggaaminen on ollut suht päämäärätöntä harrastustoimintaa. Ja kun mietin asiaa, niin 40 kirjoituksessa on tasan 40 kirjoitusta enemmän kuin jos olisin jättänyt blogin perustamatta. Kaiken lisäksi takana on vähän raskas talvi. Mutta nyt, kun katselen taaksepäin, ilahduttaa huomata, että silti olen jaksanut kirjoittaa silloinkin, edes silloin tällöin.

Sillä olen nauttinut kirjoittamisesta joka kerta todella paljon. Mutta entäs ne, te, lukijat?

Kun lukijoita on yhtäkkiä tuhansia

 

Kolme kuukautta kirjoiteltuani kävi jännä juttu.

  • Luetuin ja suosituin kirjoitus – ja samalla ylivoimaisesti suosituin, todellinen anomalia – on ollut Sanoja, jotka eivät auta ystävää vastoinkäymisen hetkellä (vaikka luulet), jonka julkaisin 14.8. Se ilmeisesti onnistui koskettamaan ihmisiä, sillä sitä luettiin ensimmäisten päivien aikana yli 5000 kertaa, ja edelleen sen pariin eksyy ihmisiä säännöllisesti. Facebookissa sitä on jaettu yli 680 kertaa.

Hämmentävä tapaus. Yhtäkkiä kävijämäärä 50-100-kertaistui, ja luvut kaikkinensa olivat pienelle anonyymille blogille ja sen pitäjälle käsittämättömiä.

Mitäs yllättävästä suosiosta seurasi? Hetken harkitsin, pitäisikö minun muuttaa jotakin – ”hyödyntää” tätä ihmismäärää. Pian tajusin, etten muuttaisi mitään. En voinut.

Kerroin häkellyksestäni ja mietteistäni seuraavassa kirjoituksessani Yllätysvieraat:

Sen, mitä haluan sanoa, sanon tässä: yllätysvieras, ystävä, mukavaa, kun kävit. Olen iloinen, jos tulet uudestaan. En tiedä, mitä tulevaisuuden kirjoitukset pitävät sisällään. Sen tiedän, että haluan, että kaikki, mitä täällä teen, tuntuu aidolta ja vilpittömältä.

Ja näin ajattelen edelleen. Ehkä joku ammattilainen osaisi suunnitella jotakin tällaista, minä en. Mistä osoittaa sekin, ettei vastaavanlainen ryntäys blogiin ole toistunut.

There is a beauty in numbers, mutta massoja enemmän minua lämmittää, jos tiedän vaikka yhden ihmisen todella ilahtuneen – tai kun tuttava tarttuu hihaani törmätessämme ja kertoo kirjoitukseni koskettaneen.

Ihaninta on ollut, kun joku suuresti arvostamani, lämmin, hyvä ihminen on yllättäen kertonut lukevansa blogiani.  Silloin olen tuntenut suurta kunnioitusta ja hiljaista iloa.

  • Entäs se vähiten luettu, tasapuolisuuden nimissä? Sen kirjoitin 6.5.2015 Netflix-sarjasta Chef’s Table, ja sitä on luettu yhteensä 4 kertaa. Ottaen huomioon, että julkaisin kirjoituksen salablogiaikoina, ihmettelen jopa noita neljää ihmistä, jotka sinne ovat jälkikäteen eksyneet. Toivottavasti on ilahduttanut!

Mikäs blogi tämä oikein on?

 

Kun aloitin blogin, en tiennyt tarkalleen, mistä tulisin kirjoittamaan. (Enhän ollut ylipäätään varma, tulisinko jatkamaan kirjoittamista.) Epämääräisenä aikeena oli kirjoittaa sellaisista asioista, joista voisi olla iloa muillekin – vaikuttava kirja, hauska nettisivusto, arkinen havainto. Mutta en halunnut perustaa kirjallisuuteen tai muuhun tarkkaan genreen perustuvaa blogia, vaan sallia itselleni seikkailun kaikkialla, minkä parissa ajatukset askartelisivat.

Mitäs tässä ensimmäisen vuoden mittaan on siis tullut kirjoiteltua?

Nähtävästi tämä on ollut mediakommentointiblogi, kun olen kirjoittanut uutisista pikkuhousurintamalla, ilmiöstä #richkidsofinstagram, Imagen valokuvista ja Brain Pickings -sivustosta.

Sitten tämä on ollut kirjallisuusblogi, kun olen kirjoittanut Komisario Palmusta, Lumen tajustaVivica Bandlerista ja Naomi Kleinin ilmastojärkäleestä This Changes Everything.

Tämä on ollut matkablogi, kun olen kirjoittanut Tallinnan kiehtovasta kaupunginmuseosta, Tukholman Södermalmista, viikinkien Jyllannista ja viehättävästä Fynistä, Geneven ensivaikutelmista ja Kanariansaarten mystisistä guancheista.

Tämä on ollut lastenkulttuuriblogi, kun olen kirjoittanut mielikuvituksen tärkeydestäTaloista, jotka eivät ole kotona ja klovnikirjasta, joka paljasti satumaisen yllätyksen.

Tämä on ollut elokuvablogi, kun olen kirjoittanut naispääosan esittäjän hiuksista Jurassic Worldissä ja naismaratoonareista Free to Runissa.

Tämä on ollut yhteiskunnallinen ja eettis-ekologinen muotiblogi, kun olen kirjoittanut muodista ja sitä ympäröivästä systeemista kirjassa Stitched Up ja John Oliverin satiiri-show’ssa.

Tämä on ollut jonkilainen fiilistelyblogi, kun olen kirjoittanut joogaamisesta New Yorkissa, Dallapén juhannuskeikasta ja kompasteluistani ranskaksi Sveitsissä.

Ja sitten tämä on välillä ollut tunne-elämää tutkaileva blogi. Olen kirjoittanut vulnerability hangoverista, erityisherkkyydestä ja kiltteydestä sekä viimeiseksi siitä, miksi herkkä johtaja on hyvä johtaja.

Osaisikohan joku muu kertoa tämän listan perusteella, mikä on yhteinen nimittäjä?

Tai ehdottaa, mistä toivoisi minun kirjoittavan? Se vasta olisi hauskaa!

Aika heikko kuluttajansuoja tällä blogilla on. Ei voi tietää, ilmestyykö seuraava kirjoitus kahden päivän vai kuukauden päästä ja mitä se mahdollisesti käsittelee. Siksi itselleni onkin ollut yllättävää, että lukijoita on sinnitellyt mukana. Olen ihmeellisen kiitollinen jokaisesta, joka vierailee ja erityisen otettu, jos vierailija avaa keskustelun. Että kiitos vain!

Suosittelenko blogin perustamista? Ehdottomasti. Siitä kirjoitan seuraavaksi.

IMG_0206
”Luova aikuinen on lapsi joka on selvinnyt hengissä.” Geneveläistoimiston seinältä bongattua.

Kun perustin salablogin

Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen kerran tähän blogiin ja painoin Julkaise-nappulaa.

Helppoa kuin mikä!

Mitäs sitten? Ei mitään.

Ei mitään, sillä en ollut kertonut blogista kenellekään. Kukaan ei siis nähnyt kirjoituksiani. Lähtökohta: jos et jaa (Facebookissa), kukaan ei löydä. Tietotulvan aikakauden laki.

Kirjoitin muutaman kirjoituksen lisää. Tuntui mukavalta.

Viikot kuluivat, tilastot näyttivät samaa rauhoittavaa tietoa: 0 näyttökertaa, 0 vierailijaa. Sain siis olla täysin varma siitä, että sain puuhastella kaikessa rauhassa täällä internetin syrjäisessä kolkassa.

hideaway-946941_1280

”Se on sellainen salablogi”

Noin kuukauden päivät olivat kuluneet, kun istuin iltaa kotikulmilla viehättävän kirjallisuusillan jälkimainingeissa. ”Perustin vähän aikaa sitten blogin”, tulin kertoneeksi. Juttukaveri hymyili kiinnostuneesti. ”Tai se on sellainen salablogi. En ole kertonut siitä kellekään.” Sama fiksu naisihminen jatkoi hymyilemistä ymmärtäväisen kohteliaasti – niin kuin vain katsotaan sellaista järkevältä vaikuttanutta henkilöä, jonka kajahtaneisuuden asteesta ei olekaan täyttä varmuutta.

Jep, piiloleikki alkoi kuulostaa omissa korvissakin aika typerältä.

Ensin kerroin parille ystävälle – ja seurasi radikaali muutos! Tilastot pomppasivat! Ne saattoivatkin näyttää nollan sijaan 2 näyttökertaa ja 1 kävijää. Huh!

Lopulta jouduin kovistelemaan itseäni. Mikä oli koko blogin idea? Miksen voinut kertoa siitä? Mitä oikein pelkäsin?

Joten viikkoa myöhemmin, kesäkuun alussa, kirjoitin Facebookiin näin:

Tulin siis kaapista. Kaapista sellaisen tarpeen kanssa, jollaisen olemassaolosta minulla ei joitakin kuukausia aiemmin ollut aavistustakaan. Tarve kirjoittaa. Julkisesti.

Sometimes a girl needs a little help. Onneksi sain rohkaisua. Luottoystäviltä, ja – kuten usein käy – yllättäviltä tutuilta ja lähes tuntemattomilta. I have always depended on the kindness of strangers.

Jälkikäteen näen kaksi selkeää alkusysäystä keväältä: kun törmäsin maaliskuussa Piaan ja tutustuin hänen mainioon blogiinsa Couture & Views, ja hänen puheistaan tajusin, että oman ja omannäköisensä blogin pitäminen on aivan mahdottoman kivaa; ja kun huhtikuussa viisaan kollegan rohkaisemana kirjoitin ensimmäistä kertaa bloginomaisen kirjoituksen silloisen duunipaikkani nettiin, ihan muuten vain, koska idea oli olemassa.

Tärkeintä oli kuitenkin, että pääsin yli jostakin sisälläni sijaitsevasta kynnyksestä (no, se oli varmaan sen kaapin kynnys, heh heh…). Että tämä tuntuu nyt itselleni kiinnostavalta ja tärkeältä. Mutta ettei sen tarvitse olla niin vakavaa, että sitä voi, ihan muuten vain, kokeilla.

Minkälainen tämä blogi, Neiti Hoin maailma, nyt siis on? Katsotaanpa.

Mikäs blogi tämä oikein on?

Mielikuvitus on ihmisen suurin rikkaus – Grandad’s Island

Monissa opettavaisissa tarinoissa neuvotaan, ettei pidä langeta ansaan liian helposti.

Faabelit muistuivat mieleeni, kun luin viime viikolla Hesarissa julkaistua virolaisen lastenkirjailijan haastattelua. Juttu päättyi Andrus Kivirähkin provosoivaan heittoon, jossa hän väittää, että lapsille pitää kertoa vain iloisia tarinoita ja haukkuu näillä perusteilla Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä huonoksi: ”Ei lastenkirja saa olla traaginen. Sen pitää olla eskapistinen!”

Varomaton Lindgren-fani poistaa varmistimen aseestaan välittömästi, mutta ehkemme tartu ovelaan syöttiin: mikäpä sen parempi tapa kerätä huomiota itselleen kuin parjata maailmankuulua lastenkirjailijaa.

Emme siis vaivaudu vimmastumaan opportunistisesta sivalluksesta. Jos sen sijaan tarkastelisimme Kivirähkin näkemystä tarkemmin, havaitsisimme perin kummallisia ajatuksia lapsista ja lastenkulttuurista.

”Ei kirja saa olla traaginen! Sen pitää olla eskapistinen!”

Voisitteko koskaan kuvitella, että kukaan höperehtisi samankaltaisia ehdottomuuksia kirjallisuudesta yleisellä tasolla? Lausahdusta pidettäisiin pähkähulluna: kirjojahan lukevat erilaiset ihmiset erilaisine makuineen ja erilaisine tarpeineen. Vaan lapset – nuo pienet, ihmistä muistuttavat oliot – heitä on helppo katsoa alaspäin, ovathan he kovin lyhyitäkin. Lapset sopii niputtaa yksiulotteiseksi joukoksi, jolle tarjotaan vain leikkisää hupailua. Vaikka arvelen, ettei kirjailijasetä ollut tosissaan, varoitan: varjelkaamme lapsia ennen kaikkia tällaisilta hyvää tarkoittavilta tomppeleilta.

Nyt, saatuani tämän ajankohtaisen osuuden alta pois, haluan jo päästä kertomaan siitä, mistä alun perin aioin kirjoittaa: erityisen ihmeellisestä kirjasta, jota suosittelen lämpimästi jokaiseen lastenhuoneeseen. Siis lastenkirjasta.

Sadun saaren avosilmin näin

Eräänä päivänä perheen iso ja pieni ihminen kävivät kirjastossa. Heillä oli tuomisinaan lastenosaston englanninkielisestä hyllystä mukaan tarttunut teos Grandad’s Island.

FullSizeRender (45)

Ensimmäiseksi viehätyin kauniista, värikkäästä ja oivaltavasta kuvituksesta.

Kun luimme tarinan läpi, en voinut miltei uskoa, miten vaikuttunut olin. Jälleen kerran pohdin, miten mielettömältä toisinaan tuntuukaan jako aikuisten ja lastenkirjallisuuden välillä.

Pieni Syd-poika asuu isoisänsä naapurissa ja vierailee tämän luona usein. Eräänä päivänä isoisä näyttää Sydille ullakolla salaisen oven, jonka kautta he nousevat suuren laivan kannelle – keskellä suurkaupungin kattoja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

He seilaavat pois avomerelle ja rantautuvat saareen, jota asuttavat monet eksoottiset ja ystävälliset eläimet.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Syd ja isoisä tutkivat ihmeellistä saarta, uivat vesiputouksessa ja maalaavat yhdessä.

FullSizeRender (57).jpg

Kun lähdön aika koittaa, isoisä kertoo aikovansa jäädä saarelle.

FullSizeRender (48)

”Eikö sinulle tule yksinäinen olo?” kysyy Syd. Eläinten ympäröimä isoisä hymyilee: ”En usko.”

FullSizeRender (49)FullSizeRender (50)

Niin Syd lähtee laivalla yksin kotiin; aallokko on hurja ja matka tuntuu pitkältä. Kotiin päästyään hän juoksee jälleen pihan poikki isoisän taloon. Se on nyt autio ja tyhjä. Hän nousee ullakolle, mutta salainen ovi on kadonnut.  Yhtäkkiä Syd kuulee, miten ikkunaruutuun koputetaan.

FullSizeRender (51)

Hän löytää ikkunalaudalta kirjekuoren.

FullSizeRender (52)

Kuinka uskomattoman kaunis ja lempeä kertomus, eikö vain?

Ihaninta Sydin ja isoisän monitasoisessa seikkailussa on, että siinä on jotakin selittämätöntä. Se kertoo ilmiselvästi erosta ja sen aiheuttamasta surusta, mutta tarinan tenho ei tyhjene yksioikoiseen merkitykseen.

Mielestäni Grandad’s Island kiehtoo siksi, että se onnistuu puhumaan elefantille.

Talk to the elephant

Viime syksynä istuin kuuntelemassa puhekouluttaja Juhana Torkkia, joka puhui tarinankerronnasta. Torkki käytti luentonsa pohjana Daniel Kahnemanin mainetta niittänyttä teosta Thinking, Fast and Slow (2011, suom. Ajattelu, nopeasti ja hitaasti). Psykologi ja tutkija Kahneman avaa teoksessaan maallikolle ymmärrettävällä tavalla ajattelumme kahta puolta, joille hän on antanut nimet Systeemi 1 ja Systeemi 2.

  • Systeemi 1 on ikivanha, primitiivinen osa ajatteluprosessiamme, intuitiviinen, emotionaalinen ja nopea.
  • Systeemi 2 on tietoinen mielemme, looginen, analyyttinen ja hidas.

Siinä missä usein kuvittelemme mieluummin tekevämme päätöksiä ja ajattelevamme Systeemi 2:lla, komennossa onkin Systeemi 1. Ne ovat vähän kuin norsu ja norsun ohjastaja: Systeemi 1 on se mahtava majesteettinen eläin, ja Systeemi 2 istuu satulassa. Systeemi 2 yrittää ohjailla, mutta usein Systeemi 1 tömistelee omia polkujaan.

Muistan esityksestä erityisesti tämän: Torkin mukaan tarinankerronta on siis ennen kaikkea sitä, että puhutaan elefantille meissä. Hyvä tarinankertoja onnistuu aina jättämään kertomukseen pieniä aukkoja, jotka ruokkivat mielikuvitustamme ja saavat meidät viehtymään tarinan maailmasta.

Ja tässä, jos missä, onnistuu myös Benji Davies, lontoolainen kuvittaja ja lastenkirjailija. En ole ihastuksineni yksin – hänet on palkittu jo aiemmistakin teoksistaan, eikä liene yllätys, että myös Grandad’s Island on kerännyt tunnustusta. Kunpa se myös ihmeen kautta löytäisi suomentajan!

”…kyky nousta mielikuvituksensa voimin…”

Symmetrian vuoksi annan näin lopuksi puheenvuoron Lindgrenille, joka joutui alussa kritiikin kohteeksi. Miten hän pohti tarvettaan kirjoittaa toisinaan myös surullisia satuja, joissa lapset kohtaavat yksinäisyyttä ja pelkoa? Lindgren kuvasi kirjojensa sankareita seuraavasti:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ihmisen suurin rikkaus: kyky nousta mielikuvituksensa voimin….  Tämä on yksi lempisitaateistani Lindgreniltä.

Kikatuttavat kivirähkit ja riemastuttavat kunnakset – niillä on ehdottomasti oma tärkeä roolinsa. Mutta kuinka voisimme yhtyä kummallisiin ehdotuksiin siitä, että kirjojen – tai lastenkirjojen – pitäisi tarjota todellisuudesta vain sen iloisia ulottuvuuksia?

Luuletteko, että elefantille riittävät ainoastaan mukavat, harmittomat tarinat?


Päivitys 22.5.2017: Ilokseni huomasin, että kirja on suomennettu nimellä Vaarin saari! Kustantaja on Karisto ja kääntäjä Leena Perttula. Suomenkielinen versio on ilmestynyt jo viime vuoden puolella, mutta itse havahduin tähän vasta nyt. Hieno juttu!

Pieni jälkikirjoitus johtajuuspostaukseen

Täydennän edellistä kirjoitustani muutama haja-ajatuksella.

Jälkikirjoitus.

Pienenä disclaimerinä kerrottakoon, etten kuulu kirkkoon. Olen kuitenkin huomannut ihailevani yhä enemmän kirkon edustajia, Irja Askolan lisäksi esimerkiksi pastori Marjaana Toiviaista ja arkkipiispa Kari Mäkistä.

Arvostan suuresti sitä, miten he  – ja nimenomaan monessa tilanteessa juuri he ja kummallisesti, jopa raivostuttavasti ainoastaan he, kaikista julkisuudessa hääräävistä ja yhteiskunnallisia asioita työkseen hoitavista ihmisistä – ovat systemaattisesti käyttäneet sitä ääntä, jonka he saavat kuuluviin vähäosaisia puolustaakseen ja miten he ovat ottaneet kantaa demokraattisen järjestelmän perusarvojen ja arkisen inhimillisyyden puolesta. Todellista arvojohtajuutta, näin toisesta joukkueestakin käsin.

Esimerkiksi pääsiäisen aikaan minun korvani huusivat siitä hiljaisuudesta, jossa niin harva halusi keskustella tämän kirkkovuotemme suurimman juhlapyhän äärellä sen nykytodellisuuteen kytkeytyvästä symboliikasta – me elämme joka tapauksessa maassa, jossa luterialisuus nivoutuu tiiviisti kulttuurihistoriaan ja tämän päivän kulttuuriin, joten nämä asiat koskettavat mielestäni myös meitä kirkkoon kuulumattomia kansalaisia. Paljon mukavampihan sitä on jutustella vaikkapa lempparilammasreseptistä. (Ja miksi sitä lammasta syödäänkään taas pääsiäisenä…)

Jälki-jälkikirjoitus.

Välillä tuntuu, että aikamme on jo aika täynnä herkkyyspuhetta (ja erityisherkkyyspuhetta). Itsestäni on aina hivenen ärsyttävää, kun jotakin termiä aletaan hokea joka puolella, usein kritiikittömästi. Siitä tulee doxaa – käyttääkseni termiä, joka on jäänyt mieleen yliopiston alkuajoilta filosofian opettaja Tuomas Tolosen mestarillisilta luennoilta. On jotenkin omituista, kun jotakin ominaisuutta aletaan palvoa kaiken kattavana ratkaisuna jokaiselle ja jokaiseen tilanteeseen.

Samalla tuntuu, että nimenomaan herkkyys on sellainen asia, jolle on ajassamme tilausta. Herkkyys, niin kuin itse sen ymmärrän, on perimmäiseltä merkitykseltään totuuden rakastamista ja sen etsimistä omassa elämässä. Ajassa, jossa turrumme niin moneen asiaan, kuten informaation ja ärsykkeiden tulvaan, herkkyyden esillä pitäminen ja sen kuunteleminen tuntuu vaativan erityistä vaivannäköä. Tai ehkä tämä on vain näköharha – ehkä se on ollut yhtä vaativaa aina, kaikkina aikakausina, eri syistä. Mikä ei tarkoita sitä, ettei vaivaa kannattaisi nähdä.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan esimerkiksi Brené Brownin ajatuksiin. Hän kirjoittaa asiaa eikä mitään huttua.

Miksi herkkä johtaja on hyvä johtaja (ja mistä apua tiukassa paikassa)

Eihän herkkyys voi olla sellasta että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta.

barefoot-1149848_1920

Pääsiäisenä rahkapiirakoita leipoessani kuuntelin radiota ja kuulin niin viisaita sanoja, että niitä mielessäni pyöriteltyäni päätin palata kuuntelemaan ohjelman uudestaan. Jaan nyt ajatukset muidenkin iloksi.

”Kyllä se menee ihon alle…”

 

Helsingin piispa Irja Askola oli Yle Puheella Tuija Pehkosen haastateltavana 26.3. He keskustelivat siitä, miten Askola on ottanut julkisesti kantaa esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien sekä yhteiskunnan vähäosaisten puolesta. Kannustavien ja kiittävien viestien lisäksi hän saa näkemyksistään myös voimakasta kritiikkiä sekä suoranaisia uhkauksia. Pehkonen kysyi, miten Askola kestää, kannustettunakin, kaiken kielteisyyden. Miten hän pystyy käsittelemään palautteen musertumatta?

Askola vastasi seuraavasti:

Kun tää on tää solvaaminen ja herjanheitto ja ihan selkeä vihapuheuhkailukin, niin en mä oikein osaa sitä käsitellä. Kyllä se menee ihon alle, joskus valvottaa vähän öitäkin. Mutta sitte kun ystävät sanoo neuvoks juuri että ”hei että, et älä välitä, että tee vaan semmonen kuori itses ympärille”, niin mä sanon, että ”en mä voi mennä siihen”.

Koska minusta piispan yksi tärkein työväline on pysyä herkkänä. Ja eihän herkkyys voi olla sellasta, että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta – kun mä ajattelen, että piispan tehtävä on myös antaa ääntä ja puhua heidän kanssaan ja heidän puolestaan, joita tällä hetkellä ei oikein uutisissakaan kuulla, eikä päättäjät kuule, ja muuta – niin enhän mä nää ja kuule heitä, jos mä päätän, et mä en oo enää herkkä. Se ei vaan toimi.

Pehkonen pohdiskeli Askolan vastausta:

Tää herkkyysasia on tosi mielenkiintonen, ja niin kun sanoin, myöskin lähellä mua. Ja välillä kun lukee johtamisoppaita tai uutisointia, niin tuntuu että se herkkyys on melkein kirosana, ei pitäis olla kiltti tai herkkä tai pehmeä, pitäis olla kova kuori, pitäis mennä eteenpäin ja olla välittämättä negatiivisista kommenteista – ei se multa ainakaan onnistu.

Askola kommentoi:

No, kiva ettei onnistu, koska mä luulen, että sä oot parempi toimittaja ja mukavampi ystäväkin ihmisille sitä kautta.

Hän jatkoi vielä:

Kyllä mun mielestä herkkyys on myös vahvuutta, ja aikamoinen edellytys luovuudelle ja aikamoinen edellytys yhteisöllisyydelle ja solidaarisuudelle. Koska silloinhan mä en voi vaan zoomata katsettani omiin optioihini tai varmistaa omia taivaspaikkoja, tai mitä vaan paikkoja – vaan sillon mä joudun suhteuttamaan sitä omaa elämäntapaani muihin jotka on siinä ympärillä, ja mä ajattelen, että se herkkyys on myös vahvuutta.

Vähän yllätyin Askolan sanoista, siis tuosta ensimmäisestä osiosta. On kai tyypillisempää, että vastataan jotakin siihen suuntaan, että ei se nyt varsinaisesti häiritse, jättää ne ajatukset omaan arvoonsa, haters gonna hate, ja sitä rataa. Ja kuulija sitten miettii, että oho, siinäpä kylmäpäinen tyyppi (hyvässä ja pahassa). Askolan avoimuus valitsemansa tien suhteen yllätti ja viehätti.

Mielestäni tässä ajatustenvaihdossa oli niin kiehtovaa se, että Askola puhui herkkyydestä nimenomaan johtajan näkökulmasta. Kuten Pehkonenkin kommentoi, meillä on vielä paljon vallalla sellaisia näkemyksiä johtajuudesta, joissa herkkyys tuntuu enemmän heikkoudelta kuin ansiolta.

Askola esitti selkeän perustelun, miksi herkkyys tekee hänestä paremman johtajan. Hän piti sitä suositeltavana elämänasenteena myös toimittajille ja ihmisille, kuten hän kommentissaan Pehkoselle ilmaisi. Saattaa kiinnostaa siis muitakin kuin johtajia – esimerkiksi meitä toimittajia sekä ihmisiä. (Pieni vitsi, yritän parhaani mukaan olla molempia.) (Sain muuten huomata, että Askola ei olekaan ajatustensa kanssa yksin. Koska en itse ole mikään johtajuuskeskustelun eritysiasiantuntija,  googlasin hetkisen ja löysin ainakin aihetta sivuavan Digitalistin artikkelin ja Kodin Kuvalehden jutun – tilausta on siis ilmeisesti muuallakin kuin kirkon piirissä. Mitä herkkyys sitten käytännössä tarkoittaa, se on toisen tai useamman kirjoituksen aihe.)

Tärkeää tässä on se, että Askolan mukaan herkkyyteen ei siis voi suhtautua rusinapullameiningillä. Se on kaikki tai ei mitään. Jos arvostaa herkkyyttä ja ottaa sen lähtökohdaksi elämässä itsensä ja muiden ihmisten kanssa, hyväksyy myös varjopuolet.

Mutta entäs sitten, kun todella heikko hetki iskee? Kun kohtaa arvostelua, on vaarassa lannistua ja etsii voimaa jatkaa eteenpäin? Näitä pohdiskellessani mieleeni muistui eräs pieni, konkreettinen neuvo, ensiavuksi. Sellainen konsti, jonka jokainen meistä voi ottaa käyttöön vaikka nyt heti. Valmistelu vie aikaa noin minuutin. Tarvitaan kynä ja paperia.

Brené Brown ja pieni paperilappu

 

Neuvon myötä seuraan liittyy vielä yksi hurmaava naisihminen, teksasilaisprofessori Brené Brown. (Hän on esiintynyt blogissani useaan otteeseen aiemminkin, mm. lyhyessä kirjoituksessa  haavoittuvuudesta sekä pohtiessani sanoja, jotka eivät auta vastoinkäymisen äärellä. Mitäs sitä kieltämään – I’m a fan. Hänen näkemyksensä hyvästä johtajuudesta on samoilla linjoilla Askolan kanssa.)

Kirjassaan Daring Greatly (2012, suom. Uskalla haavoittua) Brown antaa seuraavan neuvon:

I carry a small sheet of paper in my wallet that has written on it the names of people whose opinions of me matter. To be on that list, you have to love me for my strengths and struggles. You have to know that I’m trying to be Wholehearted, but I still cuss too much, flip people off under the steering wheel, and have both Lawrence Welk and Metallica on my iPod.

Brown neuvoo leikkaamaan paperilapun, jonka koko on noin 2,5 cm x 2,5 cm (eli tuuma kertaa tuuma). Sille paperilapulle kirjoitetaan niiden ihmisten nimet, jotka ovat tukena, tapahtui sitten mitä tahansa.

Ne ihmiset, jotka tietävät sinusta kaiken – ja rakastavat sinua silti, ja juuri siksi. Ehdoitta.

Ne ihmiset, jotka eivät kavahda, vaikka mokaisit kuinka pahasti. Anglismia käyttääkseni ne ihmiset, jotka eivät koskaan heittäisi sinua bussin alle. Ne ihmiset tunnistaa siitä, ettei mielessä edes käy ajatus siitä, uskaltaako jotain kertoa – että mitäköhän se toinen ajattelee. Ihmiset, joiden seurassa saa olla totaalisen nolo.

Käänteisesti samat ihmiset ovat niitä, joiden mielipidettä kannattaa kuunnella erityisellä hartaudella: jos he kertovat, että olet tekemässä jotakin oikeasti arveluttavaa tai arvojesi vastaista, tune in.

On tärkeää, että lappu on tarpeeksi pieni. Sen tulee täyttyä nopeasti, muutamasta nimestä. Harvalla nimittäin on montaa tämän määritelmän täyttävää, näin läheistä ihmistä. Eikä tarvitsekaan olla. Yksikin riittää.

Jos on yksi sellainen ihminen tässä maailmassa, jonka nimen voi kirjoittaa paperilappuun, asiat ovat aivan loistavasti. 

Ja sitten tämä lappu laitetaan lompakkoon. Kun tiukka paikka tulee, kun joku parjaa, sivaltaa ilkeästi, nälvii, hymyilee alentuvasti tai kohtelee kuin ilmaa – niin kaivetaan se lappu esiin ja virkistetään muistia siitä, keiden mielipiteillä meistä ja meille oli lopulta minkään valtakunnan merkitystä. Ja jatketaan eteenpäin.

 

Perfect and bulletproof are seductive, but they don’t exist in the human experience.

– Brené Brown

Vastoinkäymiset satuttavat. Kuten Askola kuvasi, ne menevät ihon alle, niiltä ei voi suojautua. Mutta miten niistä pääsee yli – siihen on työkaluja. Ettei jää turhaa märehtimään.

Pohjimmaisena ajatuksena on uskaltaa elää omien arvojensa mukaista elämää, käyttäen aikansa tärkeänä pitämiinsä asioihin ja korottaen ääntään sellaisten asioiden puolesta, joita itse pitää merkityksellisinä. Laittaen itsensä peliin, jolloin väistämättä altistuu myös kritiikille.

Kuten Irja Askola.

  • Kuuntele koko haastattelu Yle Areenassa (kuunneltavissa toistaiseksi, ei aikarajaa).
  • Lue Tuija Pehkosen ajatuksia haastattelun jälkeen hänen blogistaan.

grass-946722_1920

Pieni jälkikirjoitus tähän postaukseen

Kiltteyttä, sattumalta / On random acts of kindness

On the importance of being kind, kindly scroll down for more.

Tällä viikolla yllätyin iloisesti, kahteen otteeseen.

Inboxiin oli ilmestynyt viesti.

krokus-1249936_1920

Ystävä – tai tarkalleen ottaen kaksi eri ystävää – yllätti lähettämällä kauniin ja rohkaisevan viestin. Ihan muuten vain.

Sellaisia lyhyitä viestejä, näin muuten hauskaa unta, jossa lauloit, tulit äsken mieleeni, sen sellaista. Ei mitään varsinaista asiaa, ei kuulumisten kyselyä tai kertomista. Kumpikaan ystävä ei muutenkaan ole sellainen tyyppi, että tapanamme olisi jakaa säännöllisesti arkisia sattumuksia. Virkistämme toisiamme höpöttelemällä henkeviä silloin tällöin.

Juuri sellaisia viestejä, joita ei ole mikään pakko lähettää. Jotka voisi unohtaa. Mutta sitten ei unohdakaan, vaan lähettää.

 

Ilahduin kannustavista sanoista, mutta erityisesti eleestä, pienestä vaivannäöstä. Sellaisesta, mitä mielessä liikkuu usein, mitä aikoo, mutta minkä unohtaa, kun pitääkin mennä pyykkitupaan tai ehtiä bussiin tai ottaa makaronilaatikko uunista. Ainakin minulle käy niin.

Osoittaa myös sopivan tervettä itsetuntoa, jos viestin lähettää noin vain sellaisellekin ihmiselle, jota ei välttämättä tunne vuosien takaa ja juurta jaksain. Ettei pysähdy epäilemään, tarvitseeko tuo toinen kauniita ajatuksiani.

Milloin niitä ei tarvitsisi? Eikä kyse ole siitä, että olisin juuri nyt ollut kovin onneton ja erityisesti kaivannut rohkaisua – mutta kellepä meistä se ei tekisi hyvää, milloin vain!

Ihanat ihmiset. Olipa kiltisti tehty.

Ja mielestäni kyseessä oli tietty kiltteyden alalaji:

Random acts of kindness.

Sattumanvaraista, sydämeenkäyvää kiltteyttä.

Another successful #whiteelephant gift @tapalayapdx annual Christmas party #streetcarnameddesire

A post shared by Jula (@juliaisshooting) on

 

Näitä miettiessäni mieleeni juontui parin vuoden takaa tapaus, jossa kiltteys yllätti keskellä katua.

Fb2014muoks
Ei tätä ihan kuivin silmin muistele vieläkään, varsinkin kun näen, miten edelleen samaiset aikoinaan reilun kokoiset pinkit villasukat kurkkaavat kumisaappaiden suista eteisessä. Tarinaa on kerrottu monta kertaa eteenpäin. Tästä tulee mieleen se, että termillä random acts of kindness viitataan myös tiettyyn yhdysvaltalaislähtöiseen ilmiöön, jossa tehdään jotain mukavaa tuntemattomalle kanssaihmiselle, kuten että maksetaan seuraavan asiakkaan kahvi kahvilassa. Uskon tosin kotikulmien villasukkalahjoittajan keksineen idean ihan omin päin…

Kuinka voimakas ja tervehdyttävä, miltei kapinallinen asia arkipäiväinen kiltteys onkaan!

Kiltteys myös kannattaa, tutkitusti. Yhdysvaltalaisyliopiston tutkimuksessa päiväkoti-ikäisinä avuliaisuutta ja empaattisuutta osoittaneet lapset pärjäsivät myöhemmin elämässä paremmin, oli mittarina sitten henkilökohtainen tyytyväisyys tai ammatillinen menestys. Ja paljon on tietysti muitakin tutkimuksia siitä, miten hyvät teot lisäävät elämänlaatua.

Ja kiltteyshän ei tarkoita sitä, että olisi ovimattona. Voi oikein hyvin olla oikein kiltti ja pitää kiinni omista rajoistaan, kuten ystäväni omassa blogissaan viisaasti kirjoitti aiemmin keväällä.

 

Tässä vaiheessa tällaisia kirjoituksia on yleensä tapana luvata parantaa omat huonot tapansa, joten asiaan ehkä kuuluisi, että vannoisin ylevästi muistavani jatkossa lähettää kaikki ne viestit, jotka nykyisessä tilanteessa jäävät hajamielisen mieleni kätköihin. Olen hivenen huono taipumaan juhlaviin julistuksiin, sillä alan helposti kulostaa omissa korvissani tärkeilevältä. Mutta yritän muistaa tämän:

Mieluummin kadun ihan muita juttuja kuin kiltteyden puutetta.

Vaalitaan kiltteyttä.

Onko sinulla muuten mielessä esimerkkiä arkipäivää piristäneestä kiltteydestä, jonka haluaisit jakaa? Kerro! Kuulisin mielelläni, ja varmasti muutkin – voimme ottaa vaarin yllä näkyvästä vinkistä. Kiitos etukäteen!


 

During this week, on two occasions, a message from a friend made my day. A few nice words, ”thinking of you”, and so forth. What a delightful surprise.

What moved me, even more than the actual content of the messages, was the gesture. That these wonderful people took the time. (And, by the way, neither one of these lovely ladies is the kind of friend to me with whom I write on an everyday basis. We tend to meet only every now and then, and when we do, we focus on chattering about soul-searching etc).

It made me think about kindness. And a special version of it – it is something I’d call

random acts of kindness.

That you do something out the goodness of your heart, not that you need to write in order to ”stay in touch”, but just plain old altruism at work. Also, that you have the healthy confidence that your words are met with a warm-hearted smile, that you don’t stop to hesitate whether they’re ”needed” – who doesn’t need encouraging words, on any kind of day?!

I am confident that indeed this kind of kindness is extremely necessary these days. Well, in any point in history, naturally, but the challenges we are facing currently make no option.

You can practice kindness with strangers, too. It’s just as important.

Because even if, on an occasion, you cannot be absolutely sure of the benefits, the downsides are non-existent.

And here’s an idea – why not share your experiences or thoughts about kindness and write me a comment? Let’s spread kindness around like confetti.

Pieni kiltti lisälukemisto / Kindly, read on:

How to accept kindness (Rookie, issue 48, 2015)

How kindness became our forbidden pleasure (Brain Pickings, 07/13/2015)

George Saunders on the Power of Kindness, Animated (Brain Pickings, 04/28/2014)


 

Soundtrack: Tori Amos: Night of Hunters (Sin Palabras / Without Words), 2011