Rebecca Solnit, niin paljon muutakin kuin mansplaining

…eli miksi kirjahyllyssäni on seitsemän hänen kirjaansa.

Rebecca Solnitia kannattaa lukea, sillä se saa ajattelemaan = tekee fiksummaksi, kirjoitin blogissani jo joulukuussa 2016.

San Franciscossa asuva kirjailija ja aktivisti tunnetaan siitä, että hän keksi antaa nimen mansplaining-ilmiölle (mikä tapahtui puolivahingossa).

Men Explain Things to Me oli kuitenkin järjestyksessä vasta toinen teos, johon tutustuin.

Listassa mukana myös tuorein teos, syyskuussa ilmestynyt kokoelma Call Them by Their True Names.

solnit_kirjoja (1 of 1)

1. The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Ensimmäisen kerran Solnitin ajatukset tulivat tietoisuuteeni, kun luin BrainPickings-blogin Maria Popovan kirjoituksen We’re Breaking Up -esseestä.

Solnit kirjoitti esseen 2013, nykyisin samasta aiheesta julkaistaan artikkeleita joka viikko. Harvoin kuitenkaan näin tarkkanäköisesti ja elegantisti.

It’s hard now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of a train window, or contemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces.

— We’re Breaking Up. Noncommunications in the Silicon Age (2013)

On vaikea liioitella tämän kirjoituksen merkitystä itselleni, vaikka jo asian myöntäminen tuntuu jotenkin oudolta… Mutta viimeistään tässä vaiheessa ryhdyin varjelemaan ja arvostamaan tyhjiä hetkiäni.

The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014) on kirja, joka sai minut ihastumaan Solnitin tapaan runolliseen tapaan kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista. Kokoelmaan on koottu esseitä vuosien varsilta ja niissä Solnit kertoo niin retkestään Jäämerelle kuin siitä, mitä merkitystä on Henry David Thoreaun likapyykillä.

View this post on Instagram

"When I think about, say, 1995, or whenever the last moment was before most of us were on the Internet and had mobile phones, it seems like a hundred years ago. (…) That bygone time had rhythm, and it had room for you to do one thing at a time; it had different parts; mornings included this, and evenings that, and a great many of us had these schedules in common. I would read the paper while listening to the radio, but I wouldn't check my email while updating my status while checking the news sites while talking on the phone." From "We're Breaking Up" (2013) by Rebecca Solnit, one of the essays in The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness. Wonderful and highly recommended summer reading. #books #reading #rebeccasolnit

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

2. Men Explain Things to Me (2014)

Hieno ja raju kirja. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 2014, mutta nimiessee on vuodelta 2008. Tässä kuitenkin lainaus toisesta, vähemmän tunnetusta esseestä, jossa Solnit kirjoittaa Virginia Woolfista ja yhdestä lempiteemoistaan: tulevaisuudesta, joka voi olla synkkä, mutta ei koskaan vailla toivoa.

Most people are afraid of the dark. Literally when it comes to children, while many adults fear, above all, the darkness that is the unknown, the unseeable, the obscure. At the night in which distinctions and definitions cannot be readily made is the same night in which love is made, in which things merge, change, come enchanted, aroused, impregnated, possessed, released, renewed.

— Woolf’s Darkness. Embracing the Inexplicable (2009)

Tämäkin kirja on muuten todella kaunis. Olen kahteen otteeseen päätynyt antamaan omani ex tempore lahjaksi, joten itse asiassa kirjahyllyssä on nyt jo kolmas kappale samasta kirjasta.

3. A Field Guide to Getting Lost (2005)

Tämä, tämä, tämä kirja on kuitenkin ehkä lempikirjani: The Field Guide to Getting Lost (2005). Kirja matkustamisesta, kadottamisesta, löytämisestä, etäisyyksistä ja horisontin sinestä.

Eduardo Galeano notes that America was conquered, but not discovered, that the men who arrived with a religion to impose and dreams of gold never really knew who they were, and that this discovery is still taking place in our time. This suggests that most European-American remained lost over the centuries, lost not in practical terms but in the more profound sense of apprehending were they truly were, of caring what the history of the place was and its nature. Instead, they named it after the places they had left and tried to reconstruct those places through imported plants, animals and practices, though pumpkin, maple, and other staples would enter their diet as words like Connecticut and Dakota and raccoond would enter their vocabularies. 

— The Blue of Distance

Tämäkin kirja on kerran lähtenyt hyllystäni lahjana, Etelä-Amerikkaa tutkimaan reissanneen ystävän repussa. Pyysin häntä antamaan sen eteenpäin, joten en tiedä, kuka kirjan ajatuksiin tällä hetkellä tutustuu, ellei ole jo luettu puhki.

4. Wanderlust (2000)

Wanderlust (2000) on kävelemisen ylistys. Se on toistaiseksi jäänyt itselleni etäisimmäksi.

Walking allows us to be in our bodies and in the world without being made busy by them.

5. Hope in the Dark (2004/2016)

Tämä pieni, painava kirja koki uuden tulemisen noin kaksi vuotta sitten, hieman Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen tapaan. Syykin on sama.

Alun perin Solnit kirjoitti Hope in the Dark -teoksen George Bushin hallinnon aikaan ja se julkaistiin vuonna 2004. Uusi painos on vuodelta 20166.

Ydinajatus on toivon tärkeys, ja tärkeää on se, mitä toivo ei ole. 

On tärkeää sanoa, mitä toivo ei ole: se ei ole uskoa siihen, että kaikki on ollut tai tulee olemaan hyvin. Ympärillämme on todisteita suunnattomasta kärsimyksestä ja suunnattomasta tuhosta. Minua kiinnostaa toivo, joka tarkoittaa avaria näkemyksiä ja täsmällisiä mahdollisuuksia, sellaisia, jotka kutsuvat tai vaativat meitä toimimaan. Se ei myöskään ole aurinkoinen narratiivi siitä miten kaikki-muuttuu-paremmaksi, joskin se voi olla vastakkainen narratiiville siitä miten kaikki-muuttuu-pahemmaksi.

Poikkeuksellisesti suomenkielinen käännös, olen joskus suomentanut kyseisen kohdan omia tarpeitani varten.

Solnitille toivo ei ole sokeaa optimismia, sillä hänen mielestään emme voi passiivisesti odottaa, että kaikki tulee menemään hyvin. Toivoa on, ja siksi on toimittava.

6. The Mother of All Questions (2017)

Tämä teos sai minut ajattelemaan, että okei, nyt pidän vähän taukoa. Alkoi tuntua siltä, että Solnit toistaa itseään, että hän on muuttunut rasittavaksi. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän silti kirjoittaisi todella hyvin.

The list made me think there should be another, with some of the same books, called ”80 Books No Woman Should Read”, though of course I believe everyone should read anything they want. I just think some books are instructions on why women are dirt or hardly exist at all except as accessories or are inherently evil or empty. Or they’re instructions in the versions of masculinity that means being unaware or unkind, that set of values that expands out into violence at home, in war, and by economic means.

— 80 Books No Woman Should Read

Samassa yhteydessä tulee mieleen mainita, että näinhän se menee, kaikkiin kirjoittajiin pettyy jossain vaiheessa. Solnit esittää monissa kirjoituksissaan myös näkemyksiä, joita en itse jaa.

7. Call Them by Their True Names (2018)

Syksyllä ilmestynyt uusin teos kiinnosti kuitenkin niin paljon, että marraskuussa posti toi sen. Ja siitä olen jälleen tykännyt tosi paljon!

Kielen käyttö on vallankäyttöä. Tuoreimmassa teoksessaan Rebecca Solnit kehottaa ottamaan kielen ja tarinat haltuun.

”Asioiden kutsuminen niiden oikeilla nimillä voi leikata läpi niiden valheiden, jotka oikeuttavat toimettomuuden, välinpitämättömyyden tai muistamattomuuden epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan edessä, tai hämäävät, välttävät ja rohkaisevat siihen.”

You can blame the victim or reframe the story so that women are chronically dishonest or delusional rather than that they are chronically assaulted, because the former reaffirms the status quo as the latter dissassembles it—which is a a reminder that sometimes tearing down is constructive.

— Foreword

Some of the stories we need to break are not exceptional events, they’re the ugly wallpaper of our everyday lives. For example, there’s a widespread belief that women lie about being raped, not a few women, not an anomalous woman, but women in general. This framework comes from the assumption that reliability and credibility are as natural to men as mendacity and vindictiveness are to women. In other words, feminists just made it all up, because otherwise we’d have to question a really big story whose nickname is patriarchy. But the data confirms that people who come forward about being raped are, overall, telling the truth (and that rapists tend to lie, a lot). Many people have gotten on board with the data, many have not, and so behind every report on a sexual assault is a battle over the terms in which we tell, in what we believe about gender and violence.

— Break the Story

…Seuraavaksi?

Solnitin tuotanto on paljon tätä listaa laajempi. Ja ainakin yhden teoksen haluaisin vielä omakseni. Vanhana leffanörttinä jo pitkään on kiehtonut River of Shadows: Eadweard Muybridge and the Technological Wild West (2003).

Se on muuten myös se kirja, josta käydyn keskustelun seurauksena syntyi Men Explain Things to Me.

Mainokset

Rastapäinen mies katsoo kohti. Hän kiinnittää huomioni, ja niin on tarkoituskin.

Milloin kulttuuri on sinun?

Amsterdamin maailman kulttuureja esittelevän Tropenmuseumin alakertaan oli koottu superkiinnostava näyttely, joka kysyy hyviä kysymyksiä kulttuurien sekoittumisesta ja rinnakkainelosta.

Jooga, kimono, primitiivinen taide – inspiraatiota vai hyväksikäyttöä?

Lopulta omimisessa on kyse rahasta, toteaa eräs teksti.

tropen_rastat (1 of 1).jpg

tropen_yoga (1 of 1)tropen_kpop (1 of 1)tropen_sharing (1 of 1)tropen_primitivism (1 of 1)tropen_kimono (1 of 1)tropen_ghetto (1 of 1)tropen_inuit (1 of 1)tropen_money (1 of 1)tropen_clothes (1 of 1)tropen_alttari (1 of 1)tropen_aula (1 of 1)

 

Vierailin museossa lokakuun puolessavälissä 2018 hyvin pikaisesti, joten muut varsinaiset näyttelyt jäivät tällä kertaa näkemättä. Uskomattoman hieno rakennus ja kiehtova museo, kannattaa pitää mielessä.

Hillary Clinton: What Happened / Miten kirja maailman hirveimmistä vaaleista voi rohkaista ja naurattaa

Miksi ihmeessä haluaisin lukea tämän kirjan?

FullSizeRender
Surkeassa valokuvassa on sellainen hauska piirre, että ’happened’-sanan loppu on näkymättömissä, ja viesti voisi muuttua preesensiin: ”What Happens”.
  1. En halua palata enää hetkeksikään vuoden takaisiin hirveisiin vaaleihin. Koko ajatus puistattaa.
  2. En ole erityisen kiinnostunut Hillary Clintonin elämästä ja ajatuksista. Olemme ehkä molemmat naisia, mutta olen taipuvainen uskomaan, että meillä on muuten vähän yhteistä: Clinton on upporikas, etuoikeutettuun asemaan noussut vallankäyttäjä, joka on elänyt erossa tavallisesta arjesta jo vuosikymmeniä ja sekaantunut ajoittain häikäilemättömiinkin manöövereihin. Miksi käyttäisin aikaani tutustumalla häneen yhtään lähemmin?

What Happened: niin vain päädyin lukemaan tämän kirjan, sillä sain sen ystävältäni lahjaksi, painokkaiden saatesanojen kera. (Olen aiemminkin ystäväni ansiosta päätynyt ruokkimaan ajatuksiani yllättävällä, onnekkaalla tavalla. Viisas ihminen!)

Kuinkas sitten kävikään: aloin lukea, päädyin ahmimaan.

Ja suosittelen sitä nyt muille yhtä lämpimästi kuin ystäväni minulle. Lukekaa tämä kirja  maailman hirveimmistä vaaleista ja niiden häviäjästä. Tai edes tämä kirjoitus.

1. Mitä ajattelemme naisjohtajista… (tärkeää kaikille)

”The accusation that I’m a woman is incontrovertible.”

Frances Perkins, työministeri (1933–1945) F.D.Rooseveltin hallituksessa ja ensimmäinen yhdysvaltalaisnainen hallituksen jäsenenä; lainaus Clintonin kirjasta

Clinton kertoo, miten, kampanjan ollessa vielä alussa, Facebook-johtaja Sheryl Sandberg halusi kertoa hänelle jotakin. Se oli asia, jonka Sandberg toivoi tulevan kaikkien tietoisuuteen ja josta hän oli myös kirjoittanut bestsellerissään Lean In:

… the data show that for men, likability and professional success are correlated. The more succesful a man is, the more people like him. With women, it’s the exact opposite. The more professionally successful we are, the less people like us. Hearing it put that simply, with data behind it, felt like a lightbulb turning on. Here was proof of something so many women have felt intuitively throughout our lives.

Sandberg kehotti Clintonia varautumaan pahimpaan: You have a steep mountain to climb, Sheryl warned that day. ”They will have no empathy for you.” 

Kirjassa on kokonainen luku otsikolla ”On being a Woman in Politics”. Suuri osa tekstistä varmaan pätisi myös otsikolla ”On being a Woman in Business” tai ”On being a Woman and a Boss”. Tai ehkä vain ”On being a Woman.”

It’s not easy to be a woman in politics. That’s an understatement. (…) I hesitate to write this, because I know that women who should run for office might read it and say ”no thanks”, and I passionately believe that the only way we’re going to get sexism out of politics is by getting more women into politics.

Vaikka en ihan ensi kertaa tällaisia asioita kelaile, osiota lukiessani jouduin tarkastelemaan kriittisesti omaa näkemystäni Clintonista: olinko ajatellut hänestä niin negatiivisesti osittain myös siksi ja nimenomaan siksi, että hän on nainen?

Samalla mieleen tuli seuraava ajatus: niin vähän kuin itsekin välitän eräästä suomalaisesta populistipuolueen presidenttiehdokkaasta, pidetäänkö häntä erityisen vastenmielisenä siksi, että hän on nainen? Mahdotonhan asiaa on täysin todentaa. Mutta voi ainakin vähän mietiskellä.

Jokaiselle tehnee hyvää pohtia vaikuttimiaan silloin, kun pitää itsevarmaa ja kenties johtoasemassa olevaa naista hankalana tyyppinä. Mikä ärsyttää? Tekeekö hän jotain, mitä ei itse uskalla? Onko mukana sellainenkin piilevä ajatus, että naisen ei jotenkin kuuluisi olla äänessä ja esillä… eli miten tuo kehtaa? Vai olisiko hän ainoastaan määrätietoinen? Ajattelisiko miehestä samoin?

For the record, it hurts to be torn apart. It may seem like it doesn’t bother me to be called terrible names or have my looks mocked viciously, but it does.

Joskus ulkoa päin voi myös vaikuttaa, että joillekin muille on erityisen helppoa astua esiin ja avata suunsa. Kuten kirjailija ja professori Brené Brown kertoi tutun sanoneen kerran hänelle, ”it’s so easy for you”. Brown suuttui. Päinvastoin! Asioista puhuminen vaatii usein jatkuvaa rohkaistumista ja kamppailua epävarmuuden kanssa. Mutta se on sen arvoista. Vaihtoehtoa kun ei ole, tai se on todella huono: vaikeneminen.

Joudumme edelleen tekemään töitä, jotta pitäisimme naista johtajan ja asiantuntijan roolissa yhtä luontevana kuin mieskollegojaan.

2. …ja mikä johtamisessa on parasta?

Mutta Clintonilla on myös hyviä uutisia:

The good news — and there is good news — is that there’s another side to all of this. It can also be deeply rewarding to be a woman in politics.

It felt really good to be in the room where things happen —  the Oval Office, the Senate chamber — as an advocate for issues that mattered to me: education, equal pay, health care, women’s rights. 

Ja lopulta osallistuminen on palkitsevaa monella tasolla:

It’s not just that politics can be rewarding for those women who choose to enter it. In the long run, it also makes our politics better for everyone. (…) We need our politics to resemble our people. When the people who run our cities, states and country overwhelmingly look a certain way (say, white and male) and overwhelmingly have a shared background (say, white and privileged) we end up with laws and policies that don’t come close to addressing the realities of Americans’ lives.

3. Miten karmeimmankin pettymyksen jälkeen voi päästä takaisin jaloilleen

I doubt that many people reading this will ever lose a presidential election. (Although maybe some have: hi Al, hi John, hi Mitt, hope you’re well.) But we all face loss at some point. We all face profound disappointment. Here’s what helped me during one of the lowest points of my life.

Jos joskus jonkun on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin takaiskun jälkeen, niin ehkä juuri Clintonin. Ensin hän nuoli haavojaan, käveli metsässä koirien kanssa, järjesteli vanhoja valokuvia ja katsoi tuntikausia rästiin jääneitä tv-sarjoja. (Ja myöntää: It wasn’t all yoga and breathing: I also drank my share of chardonnay. Kukapa meistä ei…)

Hävittyään Clinton kertoo tunteneensa musertavaa häpeää, ei ainoastaan itsensä, vaan koko maansa ja kansainvälisen yhteisön puolesta, peläten, mitä kaikesta seuraisi. Mutta hän päätti palata kuitenkin taistelemaan ja uudistamaan puoluettaan. Ja huomasi että, toisin kuin hän pelkäsi, monet hänen kannattajansa ryhtyivät ajamaan tärkeinä pitämiään asioita nyt entistä tarmokkaammin. Kirjan loppuluvussa hän kannustaakin: Resist, insist, persist, enlist. Vastusta, vaadi, pysy vahvana, lähde mukaan.

What Happened on, yllättäenkin, myös rohkaiseva ja lohdullinen kirja.

4. Kreisit vaalit, kreisimpi huumori

Ok, What Happened on ajoittain aika kauhea, kun se käy läpi niitä aivan järkyttävän kamalia vaaleja ja niiden seuraksia. Mutta samalla  se on superkiinnostava tarjotessaan välähdyksiä kulisseista, ja välillä aika hauska — vaikka huumori onkin pikimustaa.

Kuten Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa (ei tarvitse arvailla kuinka kauhea kokemus se oli lähietäisyydeltä, Clinton kertoo), kun tuore presidentti päätti vuodattaa kuulijoille synkän ja sekoilevan saarnan.

 ”That was some weird shit”, George W. reportedly said with characteristic Texas bluntness. I couldn’t have agreed more.


 

Onko Clinton välillä suorastaan sietämättömän itseriittoinen vaalikampanjan tapahtumia kerratessaan? Kyllä. (Toisaalta, kun saa melkein 3 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastaehdokas, eikä silti tule valituksi…) Hän on myös itseironinen. Kaunisteleeko Clinton kirjassaan tapahtumia? Epäilemättä. Onko hän mielestäni edelleen etuoikeutettu, upporikas vallanpitäjä, joka on tehnyt arveluttavia kompromisseja? Olen edelleen taipuvainen ajattelemaan näin.

Mutta onko hän saanut urallaan myös merkittäviä asioita aikaiseksi? Aivan varmasti. Voinko oppia häneltä jotakin? Ehdottomasti.

Kaiken lukemani jälkeen suhtaudun edelleen Hillary Clintoniin ja Clintoneihin varauksella. En voi olla mainitsematta, että presidenttiparina he käyttivät valtaansa häikäilemättömästi, kun vastapuolena oli nuori harjoittelija, Monica Lewinsky. Niin teki myös media ja suuri yleisö. Clintoneille suurin mainehaitta oli lopulta väliaikainen.

Mutta olen silti tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Ja suosittelen sitä muillekin. Edellä mainittujen pointtien lisäksi tai ennen kaikkea What Happened

  • kertoo kiehtovasti, miten ison kampanjan arki rullaa
  • paljastaa, kuinka treenataan väittelyitä harjoitusvastustajien kanssa (Trumpia esittänyt tyyppi opetteli kaikki tämän oikut todella hyvin, ja kun Clinton räjähti harjoituksissa, hän pystyi pysymään tyynenä oikeassa tilanteessa)
  • kertaa ihan kaiken mitä olet halunnut tietää niistä sähköposteista (35 sivua)
  • sisältää otteita hienosta puheesta, joita Clinton olisi pitänyt voitettuaan (ja vaikka tuntuukin veitsen kääntämiseltä haavassa, se luo silti uskoa ja koskettaa)
  • on omaelämäkerta aika tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä, josta tuli juristi, presidentin puoliso, senaattori, ulkoministeri ja ensimmäinen suuren puolueen naispuolinen presidenttiehdokas Yhdysvalloissa
  • valottaa Clintonin ajatuksia äitiydestä ja isoäitiydestä, mikä tuo hänestä esiin uusia puolia
  • tuo esiin, miten paljon Clinton ihailee Eleanor Rooseveltia, ja Eleanor Roosevelt on ihminen, josta pitäisi puhua paljon enemmän
  • haluaa avata silmät voimille, jotka maailmanpolitiikassa jylläävät ja kannustaa taistelemaan demokratian puolesta
  • on todella vetävästi kirjoitettu teos (voi vain arvailla kirjoittajatiimin kokoa).

Resist, insist, persist, enlist. 


New York Times: Hillary Clinton Opens Up About ‘What Happened,’ With Candor, Defiance and Dark Humor (12.9.2017)