Sininen hetki La Pazin näköalapaikalla ja muut Puerto de la Cruzin parhaat jutut / Best of Puerto de la Cruz

fullsizerender-21
Bollullon rantaa pidetään yhtenä Teneriffan kauneimmista.

Miksi ihmeessä suunnata samaan paikkaan vuosi (ja vuosikymmen!) toisensa jälkeen — siitä kirjoitin vuosi sitten.(Ja niin no, menevät ne monet mökillekin samaan paikkaan…) Kun kertoja alkaa olla enemmän kuin kädessä sormia, on siitä ainakin se ilo, että alkaa kertyä vinkkejä jaettavaksi muillekin. Tässä siis parhaat jutut Teneriffan pohjoisrannikon vehreään, kiehtovaan Puerto de la Cruziin.

Aamuhetki, Playa Martiánez / Wake up at Playa Martiánez

Aamu valkenee kahdeksan aikaan. Jos haluat aamiaista, mainio La Coronela -rantakahvila avautuu yhdeksän maissa. Samalla kun siemailee café con lecheä, voi lepuuttaa silmiään surffareissa, jotka uhmaavat aaltoja heti aamusta. (Varoitus: lähtöpäivän aamuna saattaa aiheuttaa sietämätöntä haikeutta.)

Päiväretki Bollullon rannalle / Day trip to Playa de El Bollullo

Viehättävä Bollullon ranta eli Playa de El Bollullo sijaitsee nelisen kilometriä Puertosta itään. Helpoiten paikalle vie toki nelipyöräinen, mutta meillä on ollut tapana tehdä matkaa jalkaisin. Kävelyreitti käy halki banaaniviljelmien ja yhden barrancon ja vie vajaan tunnin (lastenrattaiden kanssa aikaa kannattaa varata enemmän ja varautua kantamaan niitä rotkon halki… pikkulasten kanssa kantoreppu onkin siis kätevä ratkaisu). Tietenkin voi kokeilla kiertää maantien kautta, se vie sitten helposti pari tuntia keskustasta, ja reitti on puuduttava (kokemus puhuu tästäkin). Itse rannalle laskeudutaan myös varsin jyrkkää rinnettä pitkin, mutta perillä vaivannäkö palkitaan. Vaikka ranta on villinoloinen, paikalla päivystää muistaakseni hengenpelastaja, ja pukukoppikin on. Lähettyvillä palvelee kahvila-ravintola, nimeltään El Bollullo, kuten rantakin. Mukaan voi tietenkin pakata myös omat eväät.

Iltapäiväkävely, Parque de Taoro / Afternoon stroll in Parque de Taoro

Taoron vehreästä puistosta on upeat näkymät sekä Teidelle että merelle yli keskustan, ei siis ihme, että alue on suosittu lenkkeilijöiden keskuudessa. Puiston laidalla sijaitsevan fiinin Tigaiga-hotellin kahvilassa voi nauttia virvokkeita ja samalla jatkaa maisemien ihailua. Lähistöllä sijaitsee myös Risco Bello -kahvila, jonka sinänsä hyvin kauniissa puutarhassa tunnelma on pysähtyneisyydessään hivenen erikoinen. Toisin sanoen suosittelen lämpimästi piipahtamaan, jos olet oudon ilmapiirin ystävä.

Sininen hetki, Mirador de La Paz / Blue hour at Mirador de La Paz

Paras aika ihailla päivän vaihtumista iltaan ja valonauhojen syttymistä vuorenrinteille on kuuden ja seitsemän välillä. La Pazin näköalapaikka keskustan yläpuolella on vaikuttava mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta erityinen tunnelma siellä on auringonlaskun aikaan. Aukion vieressä on pitkään toiminut ravintola Bellamar, josta näköalaa voi ihalla juomien tai aterian äärellä.

Lempikadut / My favorite streets:

Calle Méquinez – ihastele värikkäitä taloja, kahvittele, nauti ravintolatarjonnasta

Avenida Aguilar y Quesada – kävele ainakin kerran palmukujan läpi kohti Playa Martiánezia

Calle de la Verdad – viehättävällä pikkukujalla ,”totuuden kadulla”, sijaitsee persoonallinen Casa Mika ja modernia kanarialaista keittiötä edustava gastrobaari La Cocina.

Ravintoloita / Restaurants:

Hay Lo Que Hay

Erinomainen kasvisravintola sijaitsee La Pazin alueella. Kannattaa kokeilla kotitekoista pastaa (eri vaihtoehtoja) voi-salviakastikkeessa, ihania salaatteja ja jälkiruoaksi gofiojäädykettä, mikäli sitä on saatavilla. Ravintolan nimi lausutaan ”ai lo ke ai”, suomeksi: ”on mitä on” (katsotaan mitä kaapista löytyy).

Sijainti voi muuten yllättää – vilkkaan Carretera del Botánicon varrella sijaitseva ravintolarivistö ei vaikuta olevan houkuttelevimmasta päästä. Mutta älä pelästy! Samassa rivistössä on myös pari muuta ruokapaikkaa, jotka eivät ole ollenkaan hassumpia, kuten italialainen Da Arianna ja moderni Algarrobo. Jos siis majoitut La Pazissa, hyvän ruokapaikan perässä ei tarvitse lähteä alas keskustaan.

El Mána

Toinen erinomainen moderni luomukasvisravintola keskustan tuntumassa Calle Méquinezillä. Pöytävaraus suositeltava varsinkin suuremmalle seurueelle. Aterian kanssa kannattaa nauttia ensiluokkaisia kanarialaisia viinejä tai artesaanioluita, kuten Tierra de Perrosia. Todella ystävällinen palvelu. Herkullisia päivän annoksia listan lisäksi.

La Papaya

Perinteikäs La Papaya saattaa vaikuttaa väsähtäneeltä, kun sen ohi kulkee ravintolakatu Calle el Lomolla. Kannattaa suunnata ravintolasalin halki takapihalle, jonka keskellä kasvavan suuren puun varjossa on ihana istua iltaa. Täällä kannattaa nauttia kaikista perusherkuista, sillä niiden valmistus osataan, ja hinta-laatusuhde on hyvä.

 

Gastrobar La Cocina

Monta vuotta eräs lempiravintoloistamme Puertossa oli nuoren ravintoloitsijapariskunnan tulppaanien mukaan nimetty Tulipanes. Reilu vuosi sitten Tulipanes katosi, mutta ei hätää: korttelin päähän Calle de Verdadin pikkukadulle avautui La Cocina, joka tarjoaa kanarialaista keittiötä modernilla otteella.

Dónde Ani

Konstailematon ja luotettava kotiruokapaikka. Kokoa lounas esimerkiksi perunamunakkaasta (tortilla de patatas), täytetyistä kroketeista (croquetas) ja vihreästä salaatista (ensalada mixta). Netistä et tätä paikkaa löydä, kävele Calle Iriarten ja Calle de Enrique Talgin kulmaan.

Tambo

Keskustan länsipuolella sijaitsevassa Punta Bravassa aivan meren tuntumassa sijaitsee erinomainen kalaravintola Tambo, joka oikeastaan pitää tietää — perille ei ole selkeää kyltitystä, ja lopulta alas ravintolaan laskeudutaan kapeita portaita pitkin. Terassilla istutaan alhaalla jylisevän meren äärellä.

Kahviloita / Cafés:

Casa Mika

Värikäs ja persoonallinen Casa Mika on oikeastaan kahvila-ravintola, mutta olen itse aina kahvitellut täällä, ja siksi miellän sen itse enemmän kahvilaksi. Sisustus on runsas yhdistelmä uutta ja vanhaa, ja sisällä raikaavat usein vanhat elokuvasävelmät.

Agora

Plaza Benito Perez Galdosin laidalla sijaitseva Agora on oiva pysähdyspaikka iltapäiväkahville tai drinkeille. Täältäkin saa herkullisia (ja tuhteja) kakkuja.

Selma & Lovisa

Ruotsalaisten pyörittämä kahvila tarjoaa skandinaavisen tuulahduksen Puerton keskustan tuntumassa. Esimerkki siitä, että unelmistaan voi tehdä totta. Jättää kylmä Pohjola ja avata oma pikku kahvila etelässä — kenelläpä ajatus ei kävisi mielessä?

El Aderno

La Pazissa sijaitseva kahvila tarjoaa upeita leivoksia ja kakkuja. Tilasimme täältä kerran taivaallisen kauniin ja herkullisen jouluhalon uudenvuoden aaton juhlintaan.

Kauppoja / Shopping:

The Lovecats

”We’re so wonderfully wonderfully wonderfully wonderfully pretty”, lauletaan The Curen The Lovecatsissa. Ja todella ihastuttava on laulun nimeä kantava liike, jossa soi indie-musiikki ja tarjolla on pienten merkkien söpöjä mekkoja ja printtipaitoja. Barcelonalaisen Flora y Fauna -merkin viehättäviä koruja.

Drago

Eettisesti valmistettuja koruja, persoonallisia kenkiä ja asusteita sekä miehille että naisille, lastenvaatteita ja erilaista pikkukamaa.

La Ranilla Espacio Artesano

Ihastuttavan turkoosin pikku talon käsityöläismyymälästä saa paikallisten taiteilijoiden suunnittelemia design-esineitä ja eettisesti valmistettuja matkamuistoja.

Tierra Canaria

Parempi tuliaismyymälä: paikallisia viinejä, artesaanioluita, tyylikkäitä hillopurkkeja. Ei Kiinassa valmistettua krääsää.

Kerro ihmeessä mitä tykkäsit näistä vinkeistä ja jaa omasi – jätä kommentti!

 

Mainokset

Heitä nimitettiin guancheiksi

Teneriffa – suosikkisaaren nimi on suomalaiseenkin suuhun sopiva. Mutta mistä nimi on peräisin?

Siinä missä naapuri Gran Canaria on espanjalaisittain looginen, Teneriffa ei tarkoita mitään – espanjaksi. Se onkin saanut nimensä toiselta naapurisaarelta, luoteisen La Palman alkuperäisasukkailta: tene = vuori + ife = valkoinen (espanjalaiset lisäsivät sujuvuuden vuoksi ärrän väliin). Palmalaiset nimesivät sen, mitä näkivät häämöttävän horisontissa eli maamerkki Teiden, lumihuippuisen tulivuoren.

Kanariansaaret ja historia, koko yhdistelmä voi kuulostaa vähän kummalliselta. Rooman kaduilla kävellessä katse eksyy historiankirjasta tuttuun näkymään ja mietteet hakeutuvat luontevasti kohti ihmiskunnan varhaisia vaiheita, mutta käsi pystyyn: kuka suuntaa charter-koneeseen tutkiakseen temppeleitä? Etelänmatkalla ensisijaista on nykyhetki, lohduttava lämpö ja virkistävä valo, ja se on ymmärrettävä juttu. Itsekin kiinnostuin historiasta vasta palattuani Teneriffalle useampaan otteeseen (miksi näin on käynyt, siitä kerroin edellisessä kirjoituksessani). Ja se mitä löysin ällistytti minut, kuten löytöretkeilijät aikoinaan:

ME KUTSUMME HEITÄ GUANCHEIKSI

Kun espanjalaiset valloittajat alkoivat saapua 1200-luvun lopulla Kanariansaarille, he kohtasivat erikoisen kansan.

Vielä ihmeellisempää on, että tässä melko lähellä Afrikan rannikoa sijaitsevassa saaristosssa alun perin asui vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja ihonväriltään vaalea kansa. Heitä nimitettiin guancheiksi. (…) Kun Kanarian saaret löydettiin, siellä vallitsi teknisesti kivikausi, mutta yhteiskuntakulttuuri oli korkealla tasolla. Aikaisemmin väitettiin, että kanarialaiset olivat viimeinen jäte Atlantis-mantereen kansasta.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

’Guanchi’ oli alun perin nimi, jolla teneriffalaisten kutsuivat itseään: guan = mies/ihminen + Chinech/Chinet = Teneriffa. Sittemmin termiä on alettu käyttää yhteisnimikkeenä kaikille Kanariansaarten alkuperäisasukkaille.

HE PYSYVÄT VAITI

Luku- ja kirjoitustaidottomilta guancheilta ei ole jäänyt omakohtaisia todistuksia kulttuureistaan. Tiedetään, että he asuivat luolissa, paimensivat vuohia, vaihtoivat asuinpaikkaa saaren eri puolille vuodenajan mukaan, viestivät vuoristossa rotkojen yli vihellyskielellä, valmistivat taidokkaita keramiikka-astioita ja balsamoivat vainajat tuonpuoleista varten. Heidän perintönään yhä tänä päivänä Kanariansaarilla syödään talkkunamaista gofio-maissijauhoa, joka maistuu mukavan paahteiselta viljalta, ja sopii hyvin aamupuuron sekaan. Ravintoloissa tarjoillaan myös gofiosta valmistettua jäätelöä ja muita erikoisuuksia.

FullSizeRender (41)

Vaikka tiedot ovat niukat, guancheista kerrotaan yhtä ja toista – ja ehkä juuri siksi toinen toistaan kiehtovampia ja mystisempiä seikkoja:

HE OLIVAT VAALEITA JA PITKÄIKÄISIÄ

Guanchit olivat espanjalaisiin verrattuna vaaleita ja pitkiä, mikä on tehnyt ensikohtaamisista varmasti entistä epätodellisempia, leveysasteet huomioon ottaen. Pääkallotutkimusten perusteella he olivat myös pitkäikäisiä, Teneriffan pohjoisosissa yli kolmasosa väestöstä eli yli 60-vuotiaiksi.

HE RAKASTIVAT RAUHAA, LIIKAAKIN

Edellisen kirjoitukseni lopussa lupasin paneutua siihen, miksi Teneriffalla ilma tuntuu jotenkin – onnelliselta. Hellin ajatusta, että tämä johtuu Kanariansaarten erityislaatuisesta menneisyydestä kaipuun kuviteltuna kultamaana: miten jo antiikin kreikkalaisten kerrotaan kutsuneen tätä maailmankolkkaa onnellisten saariksi, autuaitten asuinsijaksi, Elysiumiksi.

IMG_0753

Kiintoisaa on, miten sivistyneiltä kivikautisissa oloissa eläneet guanchit vaikuttivat. Kanariansaarten ”löytämistä” käsittelevissä kirjoituksissa kerrotaan vierailijoiden panneen merkille, että alkuperäiskansan keskuudessa vallitsi rauhaarakastava ilmapiiri. Kiinnostavaa tämä on siksi, että kertojan roolissa ovat valloittajat, siis käytännössä viholliset. Historiankirjoihin olisi hyvin voitu tallentaa kuva alkukantaisista barbaareista, mutta eri lähteissä toistuvasti ihaillaan guanchien yhteiskuntarakenteita sekä luonteenlujuutta ja jalomielisyyttä – mikä ei lopulta valitettavasti koitunut heidän edukseen. Arvostus ei estänyt guanchikulttuurin murskaamista.

Urhoollinen soturihenki tosin viivästytti valloittajien suunnitelmia useilla vuosikymmenillä: Teneriffa kukistettiin viimeisenä vasta vuonna 1496, kun ensimmäiset retket saarille tehtiin jo 1300-luvun vaihteessa.

He eivät surmanneet sotavankejaan, vaan nämä saivat, mikäli käyttäytyivät rauhallisesti, kansalaisoikeudet; heillä oli lupa mennä naimisiin saarten tyttöjen kanssa ja harjoittaa omaa uskontoaan. Nuo rauhaa rakastavat ihmiset olivat mitä parhaimpia sotilaita. Heidän korkea moraalinsa ihmetytti valloittajia.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

Kansa, joka ei osannut kirjoittaa, salli uskonnonvapauden? Nykypäivän näkökulmasta, näppisten sauhutessa syystä jos toisesta, kirjoitustaito ei totisesti ole lisännyt sivistystä kaikissa kansanosissa.

Kuinka paljon ihailussa on sitten kyse halustamme uskoa primitiiviseen idylliin vailla modernin maailman (tai aikanaan 1400-luvun…) murheita – en tiedä.

Kaikkein erikoisin on kuitenkin tämä tieto:

HE EIVÄT OSANNEET PURJEHTIA

Tästä tiedosta on pääteltävissä, että

  • joko saarille jätettiin (karkotettiin?) ihmisiä, jotka eivät osanneet rakentaa aluksia tai purjehtia alunperinkään, esimerkiksi Afrikan sisäosista, missä merenkulkutaidolle ei ollut tarvetta, tai
  • saarten asukkaat kadottivat taitonsa ajan saatossa. Omasta mielestäni jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa epätodennäköiseltä – vai tietäisikö joku, onko tällaisen merkittävän taidon kollektiivisesta katoamisesta muita esimerkkejä historian saatossa?

Oli miten oli, espanjalaisten saapuessa saarten asukkailla ei ollut merenkulkutaitoa. Se herättääkin ajatuksia… Ja muistoja.

Joulupäivän aamuna lähdimme automatkalle ja ajoimme ylhäällä pitkin Teiden luonnonpuiston kuunmaisemaa. Laskeuduimme maantietä vuorenrinteen länsipuolelta alas ja pysähdyimme lounasaikaan syömään eväitä levähdyspaikalla kanarianmäntyjen katveessa. Muistan erityisesti, miten matkaseuralaisia huvitti onneton omenankuorimistekniikkani (minkäs teet, olin tottunut käyttämään pyöriväteräistä kuorimaveistä, en tavallista teräväreunaista hedelmäveistä). Meillä oli tuuria; päivä oli kirkas, ja ihastelimme horisontissa siintävää La Palmaa.

– Kuinka tiedemiehet voivat väittää, etteivät guanchit käyneet katsomassa toisiaan naapurisaaressa ja etteivät he osanneet purjehtia. Jos minä olisin ollut heidän nuoria miehiään, olisin vaikka uinut toiseen saareen katsomaan, olisiko siellä ollut nätimpiä tyttöjä kuin omassa saaressa.

– Vai niin, sanoi tytär painokkaasti.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

Ajatella: kutsumme Teneriffaa Teneriffaksi siksi, että La Palman asukkaat antoivat nimen taivaanrannassa häämöttävälle Valkoiselle vuorelle. Heillä oli siis jopa nimi tutulle merestä kohoavalle muodolle. Mutta että he eivät koskaan vuosisatojen saatossa ryhtyneet ylittämään tuota vettä, että sata kilometriä erotti nämä naapurit toisistaan niin, etteivät he koskaan kohdanneet…  Eikö ole huima juttu?

tenerife-375427_1920
”Yleensä saarelaiset saivat pysyä uskossaan, että he olivat ainoat ihmiset maailmassa ja että maailman muodosti kunkin saarelaisen oma saari.” Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

 

Lähteitä:

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret (WSOY, 1953)

Saga Roos: Arkea ja juhlaa Teneriffalla (Gummerus, 1991)

Manuel de Paz-Sánchez & Oliver Quintero Sánchez: La Historia de Canarias (2008)

HistoCanarias

Museo Arquelógico del Puerto de la Cruz

Guanches (Wikipedia)

The Guanches

La isla bonita

”Minähän olen aina pitänyt sellaisia ihmisiä, jotka matkustavat kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan, kovin mielikuvituksettomina”, hymähti perheenjäseneni. Sitten me nauroimme makeasti. Olimmehan jälleen kerran lähdössä – Teneriffalle.

tenerife-375436_1920

Jotenkin näin se meni: 1950-luvulla oli pariskunta, joka piti kovasti matkustelusta. He saivat päähänsä hankkia piletit höyrylaivaan ja matkasivat sillä eksoottisille Kanariansaarille asti. Myöhemmin he palasivat lastensa kanssa. He mieltyivät saareen niin, että ostivat pohjoisen vehreästä pikkukaupungista oman talon. Tuohon taloon he palasivat vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen Pohjolasta, kuin muuttolinnut konsanaan.

Perheen lapset kasvoivat aikuisiksi ja saivat omia lapsia. Lapsenlapset tottuivat odottamaan, miten talven keskellä lentokone vei heidät satujen saarelle. Vähän kuin mökille, paitsi että täällä hypättiin järven sijaan uima-altaaseen. Puutarhassa kasvoi palmuja ja joulutähtiä. Kaikkea vartioi saaren keskellä kohoava jylhä tulivuori, usein lumihuippuinen Teide.

IMG_6928
Teiden huippu pilviverhon keskellä.

Myöhemmin talosta luovuttiin. Silti yhteys saareen säilyi. Nyt sen kukkivia puita ihastelivat jo lapsenlapsien puolisot – ja hotellin uima-altaaseen hyppäsivät heidän lapsensa.

Kävi niin, että kerran matkustin itsekin tämän perheen mukana elämäni ensimmäistä kertaa Teneriffalle. Minulla oli ennakkoluuloni ja -asenteeni, mutta pitäisi olla aikamoinen typerys, jos ei lähtisi kutsuttuna matkalle, ja sitä paitsi olin kovin rakastunutkin. Vietimme saarella joulun, ja joulu on herkkää aikaa. Ja kas – tarina kietoi minut mukaansa, ja saari muuttui satumaiseksi myös minulle.

En tiedä, miten suhtautuisin kaikkeen, jos en jakaisi tätä tarinaa ja olisi kuullut lukemattomia muistoja vuosien takaa. (Niiden puutarhan joulutähtien kiemuraisille oksille oli kuulemma hirveän kätevää ripustaa pikkupyykkiä kuivumaan.) Mutta uskon, että kyse on muustakin.

Foinikialaiset, nuo kummalliset liikemiehet, jotka kävivät kauppaa ja rakensivat rauhaa, lienevät olleet ensimmäiset ihmiset ns. eurooppalaisesta kulttuuripiiristä, jotka kävivät Kanarian saarilla. He eivät voineet kauppiaina olla erityisen kiinnostuneita kanarialaisista, koska nämä elivät yksinkertaista kivikauden elämää. Mutta rauhaa rakastavina miehinä he muuallakin kertoivat ihanista saarista, joissa vallitsi maailman ihanin ilmasto ja joissa elivät maailman onnellisimmat ja sopusointuisimmat ihmiset. Heistä se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, koska he itse olivat huomanneet, että mitä enemmän he itse olivat tuoneet ihmisille hyvinvointia, sitä riitaisemmiksi nämä olivat tulleet.

Olen vakaasti sitä mieltä, että saarten ilmassa on jotakin – onnellista. Ja niin on myös se perheenjäseneni, jonka kanssa nauroimme estoitta itsellemme. Kuinkas muuten samaan paikkaan halajaisivat toistuvasti meidän kaltaisemme hauskat, runolliset ja kaikipuolin fiksut ihmiset!

Mutta kuinka ollakaan: emme ole aavistustemme kanssa yksin. Jaamme ne arvovaltaisten henkilöiden kanssa, sillä Kanariansaarten idylliä ylistivät jo antiikin Kreikan kynäniekat Homeros ja Plutarkhos.

Homeros kirjoittaa Elysiumista, kaukana lännen meressä olevista autuaitten saarista, joissa kaikki elävät onnellisina, joissa kentät viheriöivät alati ja joissa ei koskaan ole liian kuuma eikä liian kylmä.

Kansi
Teiden huippu häämöttää myös kirjan kannessa.

Viime kesän matkamme yhteydessä kerroin, kuinka rakastan vanhojen matkakertomusten lukemista. Törmäsinkin näihin historian saatossa Kanarian saarista esitettyihin luonnehdintoihin hankittuani käsiini Yrjö Kokon matkakertomuksen Hyvän tahdon saaret vuodelta 1953. Eläinlääkäri ja erämies Kokon tunnetuin teos on satu Pessi ja Illusia  (1944), ja hän kirjoitti myös paljon luontoaiheisia teoksia Lapista. 1950-luvulla hän (syistä jotka tuntuvat yhtä epämääräisiltä kuin alussa mainitun pariskunnan) päätti tehdä tutkimusmatkan Kanariansaarille abiturienttityttärensä kanssa ja kirjoitti havaintonsa seikkaperäiseksi ja humoristiseksi kuvaukseksi, joka on edelleen riemastuttavaa luettavaa.

Takakansi

Totuuden nimissä lienee syytä mainita, että Kokko ei pidä runoratsun ohjaksista turhan tiukasti kiinni, enkä ole varma, kestääkö hänen teoksensa kaikin osin nykytietämyksen mukaista historiantutkimuksellista tarkastelua. Lienee tulkinnanvaraista, liittyivätkö luonnehdinnat onnekkaista saarista juuri Kanariansaariin vai mahdollisesti muihin Atlantin saariryhmiin, jotka joka tapauksessa olivat Ateenasta käsin kaukana Herkuleen pylväiden (eli nykyisen Gibraltarinsalmen) tuolla puolen, ja seassa saattoi olla mytologista sepitettä. Siitä mistä lauletaan suomalaisissa iskelmissä, unelmoitiin jo antiikin Hellaassa.

Mutta turha proosallisuus sikseen, emmehän toki ole mielikuvitusta vailla! Leikittelen ajatuksella, että vuosituhansien takainen autuas elämä on luonut saarille taikapiirin, jonka me aistimme edelleen – halutessamme.

IMG_0557
Playa del Bollullo, onnellinen paikka.

Mutta mihin tarinat Teneriffan ja Kanariansaarten onnelasta perustuvat? Se onkin huikean kiehtova juttu, sillä saarilla oli pitkä historia jo ennen Espanjasta purjehtineiden valloittajien aikaa. Siitä ajattelin kirjoittaa seuraavaksi.

Lainaukset Yrjö Kokon teoksesta Hyvän tahdon saaret (WSOY, 1953).