Stuff You Should Listen

Millaisia asioita ihmisen pitäisi tietää? Eipä hätää, siihen on vastaus. Ja se löytyy tietenkin netistä.

How Marriage Works

How Beer Works

How the Placebo Effect Works

How the Berlin Wall Worked

How Extinction Works

Vastauksia tarjoilevat Josh ja Chuck. Ytimekkäästi nimetty radio-ohjelma Stuff You Should Know käsittelee kaikkea arkisen Tupperware-astiaston historiasta kuolemantuomioiden oikeutukseen.

Pohdiskelin, miten kuvailisin kuinka idioottimaisen mahtavan toimiva SYSK on. Mutta se tehtiin puolestani:

Se on se lapsenomainen uteliaisuus ja tiedonjano, jota mä ihailen. Ja huumori yhdistettynä sivistykseen.

No näin olisin sen itsekin kiteyttänyt, jos olisin osannut. Pyynnöstäni tämän luonnehdinnan lausui tuttavapiiriini kuuluva Filosofi, sama henkilö, jolle kuuluu kunnia siitä, että olen tietoinen koko ohjelmasta (erityisen suositeltavaa onkin kuunnella podcasteja hyvässä seurassa). Herrasmies pitää muuten sympaattista blogia Finding Viktor.

@SYSKPodcast

En oikeastaan halua hehkuttaa show’ta yhtään enempää. Sitä pitää kuunnella – should listen indeed. Usein käy niin, että kuuntelee yhden podcastin, jossa viitataan johonkin aiempaan samaa teemaa sivunneeseen ohjelmaan, jonka lataa seuraavaksi, minkä jälkeen – jne.

Yhtenä esimerkkinä tekee kuitenkin mieli mainita – kaikessa ristiriitaisuudessaan – jakso, jonka kuuntelin eilen, ja joka käsitteli crackiä (sitä huumetta siis – tarkennukseksi meille narkoottisten aineiden ei-asiantuntijoille). Se oli huikea, ja myös hyvin hauska, mikä kertoo jotakin juontajakaksikon tyylitajusta. Sivistyin aivojen dopamiinintuotannosta, Yhdsyvaltain huumelainsäädäntöön sisäänrakennetusta rasismista ja Nancy Reaganin ”Just Say No” -kampanjan harhaanjohtavuudesta (välillä harrastetaan myös selväsanaista yhteiskuntakritiikkiä). Ja kuulin myös, miten crack toimii.

Kaikki tämä auttaa ymmärtämään maailmaa ja ympäröivää todellisuutta taas vähän enemmän. Ja ymmärtäminen – siitähän tässä kaikessa on enemmän tai vähemmän kysymys.

Kotimaassaan Yhdysvalloissa SYSK tekee välillä myös livekeikkoja (poikkeuksetta loppuunmyydyille saleille). Siinäpä toive, jota kultivoida.


Stuff You Should Know = stuff you should listen.

It’s interesting, it seems that the favorite topics of listeners are, as follows:

Death

Ecosystem

Jack the Ripper

Extinction

Sharks

Well, that’s also a great way to introduce SYSK to someone. It really is everything from Death to Sharks, while taking care of Tupperware and Marriage on the way.

I continue to be amazed by the unique combination of sense of humour, sensibility and common sense. And, I keep coming back.

Oh, how I wish I could see them live sometime. But, in the meantime – there’s the 700+ podcast archive, still loads of topics undiscovered!

By the way, I owe this gift, in the form of great podcasts, to a gentleman I have the honor of calling a friend of mine, Philosopher, who also keeps a heart-warming blog Finding Viktor, worth checking out.

Mainokset

”Fashion: Personality You Can Buy”

Oikeasti. Kenen mielestä tässä mainoksessa on kaikki kohdallaan?

Usko pois.

AS IF

Huhtikuussa oli pakko ottaa valokuva kauppakeskuksen ulkomainoksesta. Vaikken keksinytkään kuvalle mitään välitöntä käyttöä, blogikin oli alkutekijöissään. Sieppasi vaan niin hemmetisti. Tässä se nyt on.

Oikeasti? Vuonna 2015? Tällainen himoshopauttelun aivoton manifestointi oli ok ehkä joskus 1995, circa Clueless, you know. (Clueless on muuten aivan loistava satiiri ja teini-ikäisen elämäni yksi toteemipaalu. Täytyykin katsoa se pian uudestaan. Oi, tässä helposti herkistyisi kokonaan analysoimaan ysärilegendan erinomaisuutta ja hukkaisi hyvän ärhentelymoodin.)

Ymmärrän kyllä, että meillä on ostoskeskuksia, ja tiedän, mitä niissä tehdään. Käyn niissä itsekin. Mutta voitaisiinko edes vaikka teeskennellä, että tämä ei ole ok vaan tosi mautonta ja kertakaikkisen passé?

HALPAA KUIN SAIPPUA

Kuva tuli mieleen, kun katsoin uutissatiirishow’n Last Week Tonight with John Oliver jaksoa ”Fashion”, jossa ruodittiin halpamuodin kauheuksia. (Hassua muuten, jakso on tullut ulos 26.4.2015, eli päivää ennen kuin otin yllä näkyvän valokuvan. Tässä oli universumi jotenkin synkassa, minä vaan kirjoittelen vähän myöhässä.)

Aina ytimekäs (loistavan käsikirjoitustiimin tukema) Oliver aloittaa tykityksen tyhjentävästi:

Fashion: personality you can buy. (…) We buy a lot of clothes in this country. In 2013, Americans purchased, on average, 64 items per person. And we’re able to do that, because clothing is incredibly cheap these days.

Onhan kieltämättä paradoksaalista, että espanjalaisketju Zarasta irtoaa revittyjä farkkusortseja muutamalla eurolla, mutta sen perustaja, Amancio Ortega, on maailman 4. rikkain ihminen, peitoten mm. öljyalan monimiljardöörejä (lähteenä talousjulkaisu Forbes) . Siinä saa muutama halpishepene vaihtaa omistajaa, ennen kuin on pennit jonossa 64,5 miljardin edestä.

Oliver suomii erityisesti Gap-ketjua, jonka tuotantoketjusta on toistuvasti paljastunut ongelmia viimeisen 15 vuoden aikana. Hän muistuttaa, ettei preppy-lookin sanansaattajana tunnettu amerikkalaisketju ole kuitenkaan poikkeus:

All brands in the industry have problems, Gap is by no means the worst. And if you ask Gap, as we did, they’ll point out they’ve made real improvements and try, as hard as they can, to fix all this. But think about that: that means a company, trying as hard as it can, has been, not infrequently, connected to labor violations in multiple countries over two decades.

Kaikki palautuu tähän:

Deniability seems to have been stitched into the supply chain.

Mitään uuttahan tässä ei ole, tuskin kellekään. Mutta tuntuu, että näistä asioita pitää puhua, jatkuvasti, erilaisilla äänillä, eri areenoilla, eri yleisöille. Jottei kaikki jatkuisi kuin ennen, eihän.

Jutun juoni on kuitenkin siinä, että Oliverin harrastama kiivailu, jolle sillekin on tilauksensa, on aika helppoa. Se on nautittavaa ja tunteita nostattavaa. Komppaan kuitenkin tätä seuraavaa hänelle vastannutta tweettaajaa:

Aivan: mitä oikeita, relevantteja vaihtoehtoja on olemassa tälle nykyiselle, surullisen toimimattomalle systeemille?

Tuon edellä nähdyn ohjelman jälkeen sen Twitterissä käytiin nimittäin aiheesta kuumaa keskustelua, jossa monet ilmoittivat, ettei heillä ole varaa hankkia kalliita eettisesti valmistettuja vaatteita (vaikka oikeasti kyse voi olla siitäkin, että olemme muutamassa sukupolvessa tottuneet omistamaan hurjasti enemmän vaatekertoja kuin ennen ja soveltamaan pukeutumiseen kertakäytön ideologiaa). Surullista on, jos yhdet osattomat ajetaan toisia vähäosaisia vastaan, länsimaiden köyhät ihmiset vs. halpatuotantomaiden köyhät – siinä vasta näyttäytyykin koko globaalin tason ongelmat.  Asiaa ei voi myöskään sysätä vain yksittäisten kuluttajien vastuulle, vaan tarvitaan kansainvälisen tason poliittisia, laillisesti sitovia päätöksiä, vrt. vapaakauppa.

Pohdin aihetta aiemmin Stitched Up -postauksessa, ja aion pureutua asiaan myös jatkossa. Vaikka varaankin oikeuden yksittäisiin äkämöinteihin esimerkiksi typerien mainosten äärellä.

Solstice in Times Square

Näin kesäpäivänseisauksena Facebook muistutti, mitä tein päivälleen neljä vuotta sitten. Muistelen samaa juttua silloin tällöin muutenkin, sillä se on varmaan paras matkamuistoni ikinä.

Solstice in Times Square 2011
Solstice in Times Square 21.6.2011

Kesäkuussa 2011 olin toista kertaa New Yorkissa ja törmäsin kreisiltä kuulostavaan ehdotukseen: joogaa Times Square -aukiolla. Pakkohan sitä oli kokeilla.

#SOLSTICETSQ

Mind over Madness. Näillä sanoilla mainostetaan New Yorkissa jokavuotista tapahtumaa Solstice in Times Square, jolloin yksi maailman hektisimmistä ytimistä muuttuu jättimäiseksi jooga-areenaksi. Vuoden pisimpänä päivänä trikooasuiset tyypit rullaavat mattonsa auki ja etsivät mielenrauhaa keskellä videotaulujen välkettä.

Tapahtuma oli maksuton, mutta etukäteen piti ilmoittautua netissä. Sen verran olin viime tingassa, etten mahtunut aamun ja illan ryhmiin, piti osallistua keskipäivän bikramiin. Autenttista hot joogaa siis, huh!

Muistan edelleen, miten villiltä ja oudon rauhoittavalta tuntui makoilla keskellä sitä tavallisesti kaikkein hulluinta hulabaloon keskusta ja tuijotella pilvenpiirtäjiä selällään. Olin myös yksin kaikkien muiden joogien keskellä (reissukumppani päätti valloittaa Empire State Buildingin samaan aikaan), mikä vaikutti varmasti siihen, etten pelkästään hihitellyt homman absurdiudelle (mitä tein myös).

Hassu juttu, tämä ilmaistapahtuma on edelleen mun lempparimatkamuisto ikinä, vaikka vertaisi mihin huippuravintoloihin ja erilaisiin eksklusiivisiin asioihin, mitä on tullut puuhasteltua. Ja ainoa mitä se vaati, oli että laittoi vähän itseään likoon.

Hannamari Solstice 2011
Tässä sitä hengaillaan muina massajoogeina.

Ehkä tällainen semishowmeininki sopii enemmän kaltaiselleni mainstream-joogille, sillä mitään supersyvällistä mielenrauhaa massatapahtumassa tuskin saavuttaa. Myös se joogatunti oli suomalaiseen makuun aika ätläkkää menoa paikoittain, vaikka tehokasta kylläkin! Mutta jotakin jännää kombossa on. Ja se kesäpäivänseisaus. Se yhdistää musta homman hauskalla tavalla vuosituhansien taakse erilaisiin sivilisaatioihin. Aurinko seisahtaa, me suuntaamme kohti uutta.

Tänä vuonna New Yorkin tapahtuma muuten järjestettiin jo 13. kertaa, ja vasta illalla, harmikseni, huomasin, että koko homma streamattiin suorana verkossa! Eli juuri kun olin kirjoittamassa, että jos olet ensi kesäpäivänseisauksen aikaan paikan päällä, suosittelen lämpimästi, mutta eihän se vaadi edes sitä, nettiyhteyden vaan. Kappas. No suosittelen silti livekokemusta. Annoin kertoa itselleni, että tänään oli myös maailman ensimmäinen kansainvälinen joogapäivä, International Yoga Day. Joogailtu on ilmeisesti siis myös Suomessa, ainakin Helsingissä. 

Pääsin muuten tämän postauksen pariin niin myöhään, että lipsahti jo seuraavan päivän puolelle, hehe. Sinne meni kesäpäivänseisaus.


Solstice in Times Square 2011 is probably my best souvenir ever. This was my second time in NYC, and when I found out about the big yoga happening right in the middle of the mayhem of Times Square, I had to see it with my own eyes. Funny enough, it did not cost anything, all it took was the time and effort to go there, and do something potentially a bit absurd. Perhaps not the most mindfulness-y event there is (and, perhaps better suited for mainstream yogis such as I). Nevertheless, this Mind over Madness, as the logline of the event goes, is something I cherish today. Lying there on my back, watching the videoscreens, and feeling the frenzy around me calm down a little bit – it was amazing. If you happen to be in NYC during Solstice, and are at all bent towards (ha ha, pun intended) this kind of things, I absolutely recommend it. – Although, I discovered, that the event had been streamed live, so no need to even go there. Wow.

Dallapén juhannustaika

Olipa juhannusaatto. Olipa Helsingin Kivinokka, jossa vastoin odotuksia aurinko pilkisteli pilven takaa luvaten siedettävää juhlakeliä.

Kivinokan lava

Olipa ilta, jolloin rantalavalla soittaisi ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Dallapé. Ja olipa yhtäkkiä ihmisiä, enemmän ihmisiä, paljon, tuhottomasti! Juhlakansaa vaelsi ja vaelsi kiemurtelevaa hiekkatietä vanhaan kesäparatiisiin. Kivinokalla ikänsä viihtynyt rouva tarttui käsipuoleeni odottamatonta väenpaljoutta ihastellen ja ihmetellen: ”Vauvasta asti olen täällä käynyt, enkä ole ikinä nähnyt näin paljon ihmisiä. Sen täytyy johtua Dallapésta!”

Dallapé 1925
”Se taisi olla kangastusta…” Solisti tunnelmoi, ksylofoni helisi leikkisästi, viulu nyyhkäisi, banjo naukui. Juhlakansa tanssi hurmiossa. Kivinokan yllä leijui ainutkertainen lumous.

Once in a lifetime. Nyt jos koskaan saattoi aistia aavistuksen siitä, millaisia illanvietot Kivinokalla olivat Dallapén alkuaikoina 1920-luvulla. Orkesteri (jonka jäsenet ovat toki ehtineet vaihtua…) palasi syntysijoilleen ensimmäistä kertaa. Tietysti toivon, että tästä tulisi jokakesäinen traditio! Mutta jos näin ei käy, hellin tätä muistoa loppuikäni.

Dallapén keikan alkua Kivinokalla

Olipa taianomainen, ihana juhannusaatto.

Waltarit, parhaimmillaan vanhoina

En ollut tietoinen, että viime viikolla vietettiin Dekkariviikkoa, ennen kuin luin siitä sydämellisestä Aina joku kesken -blogista (kiitos vaan, Tani – Submarino-postausta odotellessa!) – mutta satuinpa samaan aikaan itsekin lukemaan pitkästä aikaa ihka oikean salapoliisiromaanin.

Vanhassa kirjassa on spesiaali fiilis.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Murhamysteeri Kuka murhasi rouva Skrofin? voitti vuonna 1938 Otavan järjestämän pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen osion. Voittoisan teoksen oli jättänyt nimimerkki ”L.P. ja P.T.”, jonka takaa paljastui tunnettu kirjailija: Mika Waltari. Tämä ja paljon muuta hauskaa tietoa kilpailusta selviää Dekkarihylly-blogin kiinnostavasta kirjoituksesta, jossa on myös aimo annos suomalaisen rikoskirjallisuuden historiaa.

Nykypäivän näkökulmasta on metkaa, että jo 1930-luvulla puhuttiin dekkaribuumista: ”Tunnettuahan on, että meidänkin oloissamme harrastus salapoliisiromaaneja kohtaan on voimakkaasti lisääntynyt, se on jopa eräissä piireissä jo varsin tavallinen kirjallisen harrastuksen muoto.” (Lähde: Otavan uutiset / em. Dekkarihylly-blogi.)

”Tuntuu, että tuomari olisi lukenut koko joukon amerikkalaisia salapoliisiromaaneja”, huomautti komissaari Palmu kärkevästi.

Leskirouva Skrofin hämäräperäistä kaasumyrkytystä tutkii murahteleva muistihirmu, ”komissaari” Palmu avustajanaan yli-innokas ylioppilas, joka toimii romaanin kertojana. (Hänen nimeään ei kirjoissa muuten mainita, mutta elokuvien perusteella hahmo tunnetaan Virtana). Komisario Frans J. Palmu teki ensiesiintymisensä tässä romaanissa, jota seurasi myöhemmin Komisario Palmun erehdys (1940) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).

Oli verrattoman lumoavaa ja nautinnollista uppoutua 1930-luvun lopun maailmaan. Waltarin teos on ilkikurinen, ehkä jopa jonkinlainen salapoliisiromaanin parodia, ehdottoman viihteellinen, mutta myös kaunokirjallisesti ansiokas teos. Viehätystä lisää ajallinen etäisyys kirjoitushetkeen, sillä ainakin itseäni ihastuttavat jo sanojen vanhahtavat kirjoitusasut, lukujen alkujen pienet tiivistelmät, ynnä muut pikkuseikat.

Heti alussa puoleensa vetävät herkulliset henkilöhahmot ja heidän vastustamattoman suorasukainen kuvailunsa.

Luku 1

Valloittavaa on myös, kuinka kertoja (tämä anonyymi ylioppilas) ottaa roolissaan erilaisia vapauksia ja reflektoi omaa kertomustaan.

Minulla oli ilo havaita, että Palmu kavahti niin sanoakseni takajaloilleen ja levitti sieraimiaan kuin saalista vainuava virtahevonen. – No niin, anteeksi vertaus, runokuvat eivät sittenkään ole minun alaani. –

Lukija voi nyt tuokioksi laskea kirjan pois kädestään ja syventyä myötätuntoisesti miettimään mielentilaani.

Juttelin keväällä erään työkaverin kanssa siitä, miten waltarit ovat juuri sellaisia teoksia, joiden kohdalla lukunautintoa lisää merkittävästi, jos saa syventyä nimenomaan vanhaan painokseen. (Hän oli, kunnioitettavaa kyllä, hiljan ahkeroinut leijonanosan Waltarin historiallisia teoksia – siis niitä, jotka tunnetusti eivät lopu kesken. Itselläni on jonkinlaisena kesäprojektina Mikael Karvajalka, 780 sivua… Palataan asiaan tuonnempana.) Tällaiset vanhat opukset eivät tunnu yhtään samanlaisilta, jos niitä lukee uudenuutukaisina. Minulla oli onnea saada rouva Skrof käsiini, ei ihan julkaisuvuoden versiona, mutta vuoden 1951 painoksena. Kansi on patinoitunut ja sivut ovat vähän kellastuneet. Se kaikki kuuluu asiaan. Ihanaa.

Päädyin muuten lukemaan kirjan katsottuani vähän aikaa sitten sen filmatisoinnin eli Kaasua, komisario Palmun. Moni näkeekin varmasti kirjoja lukiessaan edessään Jalmari Rinteen ja Matti Raninin, lukuisista värikkäistä sivuhenkilöistä puhumattakaan.

Hauska tieto on muuten sekin, että ensimmäisenä elokuvaksi ehti kirjasarjan toinen osa ja elokuvista ehkä kuuluisin, Komisario Palmun erehdys, sillä kuulemma se oli tuottaja T.J.Särkän suosikki. (Matti Kassila suostui ohjaajaksi Särkän pitkällisen suostuttelun seurauksena, sillä epäili hidastempoisen dekkarin soveltuvuutta elokuvatarinaksi). Seuraavaksi valkokankaalle sovitettiin sitten ensimmäinen kirja, jonka nimi vaihtui elokuvasarjan kannalta tunnistettavampaan (ja myyvempään) muotoon. Näillä sanoillahan elokuva alkaa:

– Siellä on kaasun hajua!

– Mitä?

– Portaassa on kaasun hajua!

Tällä hetkellä elokuva on jostain syystä kokonaisuudessaan YouTubessa, en tiedä kauanko näin. Joka tapauksessa voin lämpimästi suositella tsekkaamaan edes leffan alun, se on uskomattoman hieno, miltei dokumentaarinen tuokio helsinkiläisaamusta.

Vanhan Helsingin bongailu on yksi Palmu-leffojen nautinnollisimpia juttuja, ja tälle huvillehan on omistettu muun muassa hyvin toimitettu teos Komisario Palmun jäljillä (ja sen nettisivusto) sekä vaikkapa tällainen kaupunkiliikenteen kartta.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Kari Uusitalon ja Sakari Toiviaisen teosta Valkokankaan Waltariana (WSOY, 2010).

Girls and curls / Jurassic World

Girls and curls / Jurassic World

Kontrolli katoaa, kutrit kihartuu. Ei mikään uusi juttu Hollywoodissa. Pyörähdys dinosauruspuistossa sai pohdiskelemaan pääasioita.

brycex2uusi

#DINOLOVE

Näin Jurassic Worldin ja jäin mietiskelemään reaktiotani. Leffahan oli tietysti aika hupsu (kuules mimmi, juoksit juuri pari tuntia viidakossa – niin ja pahoittelut tästä juonipaljastuksesta, kukaan ei varmaan arvannut – ja edelleen toikkaroit noissa koroissa?), raivostuttava (ei edes mennä niihin sukupuolirooleihin…), turhan nokkela, ennalta-arvattavakin. Mutta kumma juttu, nautin aivan valtavasti.

Varmaankin sitä osaa nykyisin antautua valtavirtaleffan vietäväksi, ja sehän on taito sinänsä. Jotenkin dinosauruspuisto oli tosi lumoava. Liskot olivat huimia, erityisesti 3D:nä. Ja niitä oli paljon. Kipinä pääparin välillä viehätti riittävästi. Ja vaikka raha epäilemättä ja raadollisesti lieneekin vahvin vaikutin koko leffan taustalla, mieltä lämmitti, että tästä jatko-osasta henki rakkaus alkuperäistä Jurassic Parkia kohtaan. Faneja palkittiin viittaamalla ensimmäiseen elokuvaan useaan otteeseen.

Ja lisäksi sattumoisin itselläni on eräs heikkous, nimittäin punapäät. Bryce Dallas Howard on ihastuttava.

Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?
Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?

CURLY BUSINESS

Mutta sitten ne hiukset. Se on kyllä jännä juttu, Hollywoodissa ja muutenkin.

Jos pitää ilmentää visuaalisesti (nais)ihmisen sisäistä muodonmuutosta, napakasti ja selkeästi (esimerkiksi parin tunnin leffan aikana), niin hiusten kihartuminen tai suoristuminen on yllättävän näppärä konventio tähän saumaan.

Kuten Jurassic Worldissä: olipa kerran piinkova bisnesmimmi, viileä tehopakkaus, järkeilijä joka nakuttaa treffien aikataulut exceliin… = suorat hiukset. Juoksenneltuaan pari tuntia viidakossa ja jouduttuaan luottamaan kaikkeen muuhun kuin mihin on hyvin järjestetyssä arjessaan tottunut = no, katsokaa kuvaa sivun yläreunassa. Pakollista saivartelua: luonnollisesti Jurassic Worldin leveysasteilla Väli-Amerikassa, Costa Rican rannikolla, (fiktiivisellä) Isla Nubarin saarella ilmasto on kostea, joten kyse voisi olla vain olosuhteiden väistämättömästä vaikutuksesta kutreihin. Mutta asia ei vaikuta olevan aivan niin yksioikoinen. Kun kiharat kesytetään, saattaa taustalla olla muutakin, tiedostamatta tai ei.

Case Prinsessapäiväkirjat vuodelta 2001, artikkeli Baltimore Sunissa: kelpaisiko prinssille kiharapää?

Newyorkilaisessa Observerissa pohdittiin tässä vuonna 2008 julkaistussa artikkelissa, onko (leffoissa) käkkärä kuontalo = pirstaleinen psyyke.

Popkulttuurifaniudelle ja -obsessioille omistettu That’s Normal -sivustolla taas ihmeteltiin vuosi sitten, miten monet julkkikset ovat hylänneet villit kiharansa, esim. case Nicole Kidman – ja Sarah Jessica Parker.

Osittain kyse lienee tietysti myös vaihtuvista tukkatrendeistä. Osittain.

https://vimeo.com/130666050

”C-c-c-curly!” Sinkkuelämän klassikkokohtauksia: Carrie, Miranda ja Charlotte jakavat Parhaat vuotemme -leffan perusteella maailman naiset kahteen kastiin: Katie’ihin ja muihin. Samantha ei ole nähnyt elokuvaa (”chick film”) ja on pihalla.

#CURLPOWER

Muistelin, että tästä aiheesta olisi ollut puhetta taannoin opiskeluaikoina jollakin leffaluennollakin, mutten saanut muistin perukoilta kiinni sopivaa teoreetikkoa. (Sen sijaan muistan kyllä analysoineeni yhdessä tentissä punahiuksisia naisia Richard Dyerin Älä katso -artikkelikokoelman perusteella. He ovat kapinallisia tyyppejä, mutta potentiaalisia väliinputoajia. Voin kertoa aiheesta lisää.) Yrittäessäni jäljittää epävarmaa muistijälkeäni googlettelin hajamielisesti aiheesta, ja havahduin huomaamaan, miten latautunut ilmiö kiharat hiukset on, kulttuurisesti ja jopa poliittisesti.

Törmäsin artikkeleihin, joissa pohditaan, kannattaako työhaastatteluun mennä aidot kiharat valloillaan, tai avataan sitä, miten tärkeää pienille kiharapäätytöille on nähdä heitä muistuttavia päähenkilöitä elokuvissa, myös ihan Wikipedia-artikkeliin hiuslaadun perusteella harjoitettavasta syrjinnästä, ja jopa curl power -aatteeseen.

Wow. Avautuipa maailma taas uudesta näkökulmasta. Tai en tiedä kuinka monelle tämä on peruskauraa, mutta mulle mukana oli myös paljon uutta.

Asia vaikuttaa olevan tapetilla erityisesti Yhdysvalloissa / jenkkisivuistoilla, varmaan jo siksi, että etnisen kirjon vuoksi kiharapäitä on enemmän. Ja afroamerikkalaisten kohdalla keskustelu saa tietysti vielä erilaiset mittasuhteet. Suomessa tämä lienee marginaalisempi ongelma, mutta voi toki mietiskellä, miten me suhtaudumme asiaan. Positiivisesti voisi ajatella, että täällä ihanalla kiharapehkolla voisi myös erottautua, kun suurimmalle osalle väestöä päänvaivaa aiheuttaa lähinnä liiskaletti.

Ajatella, jos joka aamu joutuisi pohdiskelemaan peilin äärellä sitä, saavatko hiukset olla sellaiset kuin luonnostaan ovat tai millaisia viestejä ne mahdollisesti sellaisenaan ympäristölle lähettävät. Itse kun lähinnä hapuilee käteen kuivashampoon ja suihkuttaa juurikasvuun vähän ytyä.

Talk to the hand. #jurassicworld #dinolove #premiere

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on


A short translation in English:

Well, it goes without saying that Jurassic World was silly (hello, missy – you’ve been running around in that jungle for the past couple of hours – sorry for the spoiler, nobody saw that coming, right – and you’re still sporting those stilettos?), infuriating (don’t even get me started on the gender roles and a range of other issues), a bit too clever for its own good (the cute dialogue), predictable, even. Still, I enjoyed it, hands down.

Perhaps I’ve just reached a certain age. (Even though, I went and got carded the same night I saw the film! I went to buy a couple of beers, and the adorable young cashier dude just put a cherry on top of my Wednesday night.) Perhaps I have just learned to let myself sink in a fullblown blockbuster, and enjoy it in its own terms, not expecting it to be something it is not cut out to be to begin with. 

I mean, there were a lot of dinos, which was somewhat of a deal braker. And they were scary. ”More teeth”, it read, and delivered the goods. And there was the spark between the main couple. And, most importantly, and heart-warmingly, it felt like they had made this sequel with love. Jurassic Park fans got their fair share of nostalgic moments and rewarding winks.

Also, I have a thing for redheads. And, as far as redheads go, Bryce Dallas Howard is pretty amazing.

But, I also ended up thinking about girls and curls, and mainstream movies in general. Funny enough, it seems that as soon as the female lead loses control, her hair turns curly (or, vice versa: once control is gained, the hair turns straight). And as I googled about it, I discovered this whole cultural discussion around the phenomenon. Well, #curlpower, ’s all I can say, even though I begin most of my days with an ambitious dose of hair powder, to pump up my mane.

Talot ovat yksin kotona

talot_kuva

  LASTENRUNOJA

Kirjaston lastenosastolla osui silmiin kirja, jonka hyllymerkki tuntuu sivuseikalta. Runoja meille kaikille, jotka luemme runoja: runoja meille kaikille.

Talot ovat yksin kotona

Joskus ikkunat kurkistelevat

taloihin.

Ne tahtovat nähdä, onko ketään kotona.

Siinäpä se.

Joskus me olemme juuri menneet ulos.

Silloin talot ovat yksin kotona.

KLIK.

Mikä se oli?

Nyt avaimet lukitsevat reikänsä. Auki. Kiinni. Auki.

Kiinni.

Ne avaavat lukkonsa.

Puhelin soittaa kotiin.

Kaikki, jotka ovat tyynyjä, hyppivät sängyllä.

Numerot astelevat ulos puhelinluettelosta.

Vanha matto rullaa itsensä kankeasti.

Tuolit istuutuvat.

Ssh! Jostain kuuluu askeleita!

Äsh. Rappuset vain kiipeävät ylös portaita.

Kärpäset vetävät punaiset kengät jalkoihinsa

tanssiakseen katolla,

se ei ole mikään salaisuus,

sen me näimme, kun kurkkasimme ikkunasta

eräänä heleänä ja iloisena kesäyönä.

Hanne Kvist / suomennos Tittamari Marttinen. Teoksesta Talot ovat yksin kotona. Pohjoismaisia runoja lapsille. Tammi, 2003.

Tulen jatkossa katsomaan paljon tarkkaavaisemmin ikkunoita, jotka kurkistelevat sisään taloihin.