Smilla, elämäni nainen

I lived in books more than I lived anywhere else.
Neil Gaiman, The Ocean at the End of the Lane

No worries, no spoilers.

Osallistuin Facebookissa kirjahaasteeseen. Viimeisenä viidentenä päivänä vuorossa oli ”kirja, johon palaat aina uudelleen”. Kuten kaikilla meillä, joilla suhteet kirjoihin muodostuvat elämän mittaan yhtä merkittäviksi kuin suhteet ihmismuotoisiin ystäviin, näitä on varmasti useita. Mutta minun oli myönnettävä, että yksi kirja on seurannut lähempänä kuin yksikään toinen. Kaiketi sen on aina pitänyt olla käden ulottuvilla.

Muistin, että tämän kirjan piti olla mukana, kun muutin opiskeluaikana Turun asunnostani kesäksi Lauttasaareen, kuten myös viime talvena putkiremonttievakossa Maunulassa, kun miltei koko muu elämä pakattiin varastoon. (Onnekseni muutoissa ovat avustaneet kiltit ja kärsivälliset perheenjäseneni, jotka ymmärtävät kirjahyllyn tärkeyden ihmisarvoiselle elämälle, myös väliaikaisissa olosuhteissa.) Se oli myös siinä kassissa, joka pakattiin etukäteen valmiiksi synnytyssairaalaan.

Kuin jonkinlainen talismaani siis.

PIENET ILOT JA LÄMMIN RUOKA

Minä istuudun varovaisesti. Olen saanut räätälimestari Rohrmannin Odrupvejenillä ompelemaan hansikasnahkahousuihin silkkivuorin. Rouva räätäli ei millään olisi halunnut. Hän väitti, että vuori ratkeaisi saumoista. Mutta minä vaadin ehdottomasti. Minun elämäni perustana ovat pienet ilot. Haluan tuntea silkin yhtaikaa viileän ja lämpimän kosketuksen reisilläni. Hintana on, että minun on istuuduttava hyvin varovaisesti.

 

Smilla: älykäs, turhamainen, esteetikko, tarkkavaistoinen, oikeudentajuinen, periksiantamaton, kiivas, tunne-elämältään vaurioitunut, ihmissuhteissa rajoittunut, erakoituva, turvautuu tarvittaessa väkivaltaan. Outolintu.

Esimerkillinen roolimalli? Siitä voi olla montaa mieltä. Mutta jonkinlainen hengenheimolainen, esikuva, isosisko tai ystävätär grönlantilais-tanskalainen jäätikköasiantuntija on ollut. Ja vain täysin mielikuvitukseton henkilö vaivautuisi huomauttamaan, että kyseessä on fiktiivinen hahmo, kirjailijan hengentuote. Eihän tarvitse olla todellinen ollakseen totta.

Minulla on pitkävartiset saapikkaat, savupiippukauluksinen punainen villapusero, Groenlandialta ostettu hylkeennahkaturkki ja Scotch Cornerista ostettu kiltti. Minun kokemukseni mukaan on helpompi puhua itsensä pälkähästä kun on pukeutunut elegantisti.

FullSizeRender (36)

Smillan sanat ovat myös pysyvästi vaikuttaneet käsitykseeni ruoanlaiton ja lämpimien aterioiden tärkeydestä elämässä, erityisesti silloin, kun eletään vaikeita aikoja.

Minulla on yksi ainoa nyrkkisääntö ruoanlaitossa. Teen päivittäin lämmintä ruokaa. Se on tärkeää, kun elää yksin. Sillä on mielenterveydellinen tehtävänsä. Se pitää pystyssä.

Kuinka kiehtovaa onkaan tutkia, miten erilaisiin kansiin sama tarina päätyy. Postauksen kuvituksena Instagramista löytämiäni kansikuvia Lumen tajusta.

”KUN ASIAT OVAT OIKEIN PAHASTI…”

Lumen taju (1992) on edelleen Peter Høegin merkittävin kansainvälinen menestysteos. Itse luin sen hänen kirjoistaan ensimmäisenä ja ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla, teini-ikäisenä. Sitten etsin käsiini Rajatapaukset, Kertomuksia yöstä, Kuvitelman 20. vuosisadasta ja Naisen ja apinan. Ja sitten kului monta vuotta, ennen kuin tuli mitään uutta.

Erään tietoteoreettisen näkemyksen mukaan ihminen voi olla varma oikeastaan vain sellaisen olemassaolosta, minkä on itse kokenut. Siinä tapauksessa varsin harva voi olla varma siitä, että Godthåbsvej on olemassa kello viisi aamulla.

Lumen tajussa ihailin ja ihailen edelleen Høegin taitoa yhdistää samojen kansien väliin eksaktia tietoutta monilta eri aloilta ja huikeaa kaunokirjallista virtuositeettia. Filosofiaa, matematiikkaa, Grönlannin maantiedettä ja jäätikkötutkimusta sekä yhteiskuntakritiikkiä: Tanskan kolonialistista suhdetta pohjoisen tutkimattomaan arktiseen valtakuntaan käsitellään ihailtavan luontevasti yksilötasolla; psykologisen tarkkanäköistä ihmisluonnon analyysiä ynnä samastuttavia sosiaalisten suhteiden kiemuroita – kaiken tämän hän punoo dekkarin juoneen.

FullSizeRender (37)

Høeg rakentaa tarinaa täsmällisesti, eri elementtejä vaivihkaa liikutellen: kappale lähtee liikkeelle jostakin viattomalta kuulostavasta yleisestä lausahduksesta, etenee harkitun verkkaisesti, vain kääntyäkseen salamannopeasti juonta ratkaisevalla tavalla edistävään tietoon.

Tehdessään aamuöisiä puolilaittomia tutkimuksiaan Smilla pohdiskelee, miten ei tiedä juuri mitään autoista, eikä välitäkään tietää, mutta Volvo 840 on jäänyt mieleen automainoksista. Hän kuvailee mainosta. Sitten hän kuin hajamielisesti huomauttaa, miten kuura muodostuu auton katolle yöaikaan. Ja kuinka sattumalta kadunvarrella on parkissa tutunnäköinen auto, jonka katolla ei ole kuuraa. Ratin takana torkkuu mies. Kas, että joku on päättänyt hiljan saapua nukkumaan autoonsa samalle paikalle, jossa Smilla liikkuu.

It's been one crazy week, but through it all I still managed to steal time to read #MissSmillasFeelingForSnow. A long overdue pleasure I can tell you, though I think it should have been called Miss Smilla's Feeling for Ice, which would be more apt. I'm not going to pretend that I understood all of it – there's a fair bit of science going on – but as a thriller, it's a cracking read. I used to work on A Lot of crime/thriller titles and after a while it got so that I stopped reading them for pleasure. Partly because I needed to read outside of what I was always working on, but also because it takes something really special to capture your attention when you're over-exposed to one genre. That reluctance has left a scar but this is one book I've been hearing about for a long time and in this industry, longevity counts. So I finally got 'round to it and it did not disappoint – even whilst I was busy partying like I was 18 again… That's gotta say something right!? If you're in the UK & fancy giving it a go, I'm happy to send you my copy – I'm gonna get a new one for the shelf ; ). Just drop me a line. #PeterHoeg #books #booklove #booknerd #bookgeek #bookaday #bookpics #bookphotography #bookstyling #stylingbooks #ice #snow #thriller #mustread #bibliophile #instabooks #bookstagram #booksofinstagram

A post shared by Nicolette Praca (@_silver_birch_) on

Kieli on kaunista, hiottua ja tarkkaa. (Älkäämme toki unohtako suomentajaa: Pirkko Talvio-Jaatinen on kääntänyt miltei kaikki høegit ja luonut niiden suomenkielisen maailman.) Ja kaiken yllä väreilee äkkiväärä huumori.

Masennuksesta voi yrittää selvitä monella tavalla. Kuuntelemalla Bachin urkuteoksia Vapahtajankirkossa. Auraamalla partakoneenterällä taskupeilin pinnalle vallin jauhemaista mielihyvää ja imaisemalla sen pillillä nenäänsä. Huutamalla apua. Esimerkiksi puhelimeen, jotta voi olla varma, kuka kuulee avunhuudon.

Se on eurooppalainen tapa. Eurooppalainen toivoo pääsevänsä ongelmista toimimalla.

Minä valitsen grönlantilaisen tavan. Se on, että astuu sisään synkkyyteen. Panee tappionsa mikroskooppiin ja uppoaa näkemäänsä. Kun asiat ovat oikein pahasti – niin kuin nyt – minä näen edessäni mustan tunnelin. Minä kävelen tunnelin suulle. Riisun hienot vaatteeni, alusvaatteeni, suojakypäräni ja tanskalaisen passini ja kävelen pimeyteen.

KUN LAPSI OLI LAPSI

Useissa Høegin teoksissa itseäni viehättää niiden näkemys lapsuudesta. Se on usein varsin armoton – tai maailma, jossa lapset elävät, saattaa olla sellainen. Kirjojen riveiltä nousee esiin selkeitä prinsiippejä siitä, mikä lapsuudessa on arvokasta ja miten sitä tulisi varjella.

Yleisesti uskotaan että lapset ovat avomielisiä, että totuus heidän sisimmästään ikään kuin tihkuu esiin heistä. Se on väärä käsitys. Lapset jos ketkä kätkevät visusti sisimpänsä, ja heillä on siihen enemmän syytä kuin kenelläkään muulla. Se on heidän vastauksensa maailmalle, joka lakkaamatta yrittää purkinavaaja kourassa avata heidät ja kurkistaa sisään nähdäkseen mitä siellä on ja pitäisikö sen tilalle vaihtaa jotain kysytympää säilykettä.

YKSIN, YHDESSÄ

Hän keittää maitoa, jossa on tuoretta inkivääriä ja neljännestanko vaniljaa, ja teetä, joka on niin tummaa ja hienoksi silputtua että muistuttaa nokea. Hän siivilöi maidon ja laittaa kummallekin sekaan ruokosokeria. Juoma on oudon riehakkaasti virkistävää ja samalla täyttävää. Se maistuu siltä kuin kuvittelen Kaukoidän maistuvan.

Høegin kirjojen maailma on usein varsin synkkä, ja yksinäisyys on vallitseva, joskin myös haluttu, olotila. Silti ihmiset onnistuvat aina löytämään sukulaissieluja, jotka ovat toisilleen lojaaleja. Ja altavastaajat ovat – vajavaisuuksineen kaikkineen – aina vahvempia kuin systeemi.

Ihminen: erheellinen, ristiriitainen, turhauttava tapaus. Ja silti, ja siksi, rakastettava.

Ehkä juuri siksi Smilla olisikin esimerkillinen roolimalli, meille kaikille. ”Jos sinä rakastat minua (voisi Smilla kysyä) juuri tällaisena – niin miksi et rakastaisi itseäsi?”

#roses #flowers #plum #summer #rest #reading #book #peterhoeg #vsco #vscogrid #vscocam

A post shared by Социолог-неудачник (@aldri__) on

Matkalla, osa 2: Jyllanti

Matkalla, osa 2: Jyllanti

Ylimalkaan vanhojen kaupunkien vanhat asuintalot enemmän kiinnittävät huomiota kuin uudet. (…) Uusissa nykyajan ihminen mieluummin asuu, mutta vanhoja mieluummin katselee, ne somentavat sen kaupungin, jossa ne sijaitsevat, ja niillä on se ikä, joka luopi niiden ympärille ikäänkuin historiallisen sädekehän.

Minulla on mainio matkakumppani, teos Nykyajan Tanska.

Vuodelta 1910.

FullSizeRender (13)

Miltei huimaa, kun mietin, että pitelen käsissäni fyysistä objektia ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kirjoitin kesäkuussa Waltarin Rouva Skrofin yhteydessä jo siitä, miten ihania vanhat kirjat ovat. Kerta toisensa jälkeen vuosikymmenien, jopa -satojen takaista kirjaa lukiessa myös jaksaa ihmetyttää, miten ajankohtaisilta ne aina tuntuvat.

Katunäkymä Aalborgissa sateisena lauantaina heinäkuussa 2015. En ole varma, määrittelisikö Nykyajan Tanska -teoksen kirjoittaja nämä uusiksi vai vanhoiksi.
Katunäkymä Aalborgissa sateisena lauantaina heinäkuussa 2015. En tiedä, olisiko näillä somilla taloilla ollut jo ”historiallinen sädekehä” Nykyajan Tanska -teoksen kirjoittajan aikana.
Tällä postauksella on varsin korskea otsikko, sillä muutaman päivän aikana näemme Jyllannista luonnollisesti vain murto-osan (ollaan siis symmetrisiä ensimmäisen osan kanssa, ja ytimekkäitä). Meillä oli kaksi löyhää teemaa, joiden pohjalta piirtelimme ajoreittejä kartalle: viikingit ja dyynit.

VIIKINGIT

Jyllannissa on kaksi vanhaa viikinkilinnoitusta, tai niiden jäänteet maastossa. 900-luvun loppupuolella rakennetuista linnoituksista tunnetumpi Fyrkat sijaitsee etelämpänä, Mariagervuonon alkupisteellä, ja sen vieressä on myös viikinkien historiasta kertova keskus. Suurempaa, mutta nykyisellään vaatimattomampaa Aggersborgia olisimme tuskin käyneet vilkaisemassa, jollei se olisi sijainnut majapaikkamme lähistöllä, pohjoisemman Limvuonon rannalla. (Ne viikinkilinnoitukset, nehän tiedetään, kun olet nähnyt yhden, olet nähnyt kaikki.) Yhteensä näitä linnoituksia on Tanskassa neljä, ja ne kaikki rakennettiin samoihin aikoihin.

Fyrkatissa piti pitää katse tiiviisti jaloissa, jottei astunut tällaisen kaunokaisen päälle. En ole eläissäni nähnyt näin pulskeita etanoita. Niitä oli paljon.
Fyrkatissa piti pitää katse tiiviisti jaloissa, jottei astunut tällaisen kaunokaisen päälle. En ole eläissäni nähnyt näin pulskeita etanoita. Niitä oli paljon.
Sadepäivässä on hyvätkin puolensa: saimme tutustua linnoitukseen ylellisesti yksinämme (yllä mainittuja etanoita lukuun ottamatta) ja kaikessa rauhassa yrittää loihtia silmiemme eteen linnoituksen
loiston vuosia.
Kuva Fyrkatin infotaulusta.
Fyrkatin infotaulu näyttää, miltä linnoitus on aikoinaan näyttänyt (mahdollisesti).
Linnoituksiin liittyy nykyihmisen näkökulmasta monta mysteeriä. Sijainti vuonon lähistöllä oli kätevä, mutta miksi ne tarkalleen ottaen rakennettiin? Ja ennen kaikkea: miten? Halkaisijat ovat valtavia, Fyrkatissa 120 metriä, Aggersborgissa 240.

Mitä jäljelle jää. Aggersborgin linnoituspaikan naapuriin kohosi jo kauan sitten kirkko.
Mitä jäljelle jää. Aggersborgin linnoituspaikan naapuriin kohosi jo kauan sitten kirkko.
Entä miksi linnoitukset olivat käytössä suhteellisen vähän aikaa? Fyrkatia käytettiin parikymmentä vuotta, Aggersborg ilmeisesti vain muutaman.

Aggersborgin taustalla kimmeltää Limfjord-vuono.
Aggersborgin taustalla kimmeltää Limfjord-vuono.
Infotaulun piirros havainnollistaa viikinkilinnoitusten välisiä kokoeroja.
Infotaulun piirros havainnollistaa viikinkilinnoitusten välisiä kokoeroja. Myös linnoitusten sisällä vallitsi täsmällinen ja hämmästyttävä symmetria: pitkänmalliset talot sijatsivat säntillisesti neliömäisissä muodostelmissa.

DYYNIT

Edellisessä postauksessani uhosin, että minun on säännöllisesti päästävä avomeren äärelle. Sitä saa, mitä tilaa.

Tuuli niin, että illallakin korvissa soi. Hiekkaa suut silmät täynnä. Suurenmoista.

Joitakin uskalikkoja näkyi uimasilla, jestas!
Joitakin uskalikkoja näkyi uimasilla, jestas!
Kävimme myös Skagenin lähellä Tanskan suurimmalla Råbjerg Mile -dyynillä. Siteeraan jälleen Nykyajan Tanskaa:

Suurin hiekkainen erämaa on Råbjerg Miler, Skagen’ista eteläänpäin. Studeli Mile on 300 jalkaa pitkä liikkuva särkkä, mikä joka vuosi siirtyy itäänpäin; muutamat ympärillä olevat särkät ovat aina 130 jalkaa korkeita, jylhiä hiekkamäkiä ilman kasvullisuutta; niiden välillä on hiekkalaaksoja: pieni Sahara, jossa tyynellä ilmalla kaukaa kuuluu tyrskyn humina. Vaan annappa kun myrsky herää; silloin aallot riehuvat kuin pedot, niin että jymy kuuluu peninkulmittain sisämaahan, ja ilma täyttyy sakeilla hiekkapilvillä.

Dyyni todella liikkuu. Sen odotetaan saavuttavan Kattegatin vuoteen 2050 mennessä. Hurjaa.

Sain muuten selville, että matkaopukseni kirjoittaja Eva Moltesen o.s. Hällström (1871-1934) oli Joroisten apteekkarin tytär ja sittemmin kansanopiston johtaja. Hän meni naimisiin tanskalaismiehen kanssa, ja aviopari oli ”tanskalais-suomalaisen kulttuuriyhteistyön kantavia voimia Kööpenhaminassa”.

FullSizeRender (18)

Ei voi sanoa, että matka olisi sujunut ilman vastoinkäymisiä, mutta se on eri tarina se. Aamulla piipahdamme vielä Århusissa, sitten suuntaamme kohti uusia maisemia.