Rastapäinen mies katsoo kohti. Hän kiinnittää huomioni, ja niin on tarkoituskin.
Milloin kulttuuri on sinun?
Amsterdamin maailman kulttuureja esittelevän Tropenmuseumin alakertaan oli koottu superkiinnostava näyttely, joka kysyy hyviä kysymyksiä kulttuurien sekoittumisesta ja rinnakkainelosta.
Jooga, kimono, primitiivinen taide – inspiraatiota vai hyväksikäyttöä?
Lopulta omimisessa on kyse rahasta, toteaa eräs teksti.
Vierailin museossa lokakuun puolessavälissä 2018 hyvin pikaisesti, joten muut varsinaiset näyttelyt jäivät tällä kertaa näkemättä. Uskomattoman hieno rakennus ja kiehtova museo, kannattaa pitää mielessä.
Vierailin ystäväni kanssa Tallinnassa. Onnekseni, meidän molempien onneksi, hän, lämmin, laajasti sivistynyt ja loputtoman utelias ihminen, halusi vierailla jossakin historiaa käsittelevässä museossa.
Risteillessämme vanhan kaupungin kaduilla hän pysähtyi: Ajaloomuuseum.
HISTORIAA, OU JEE
Viron historiaa käsittelevä museo? Ensireaktioni ei ollut, hävettävää kyllä, kovin innostunut. Museot ovat lempipaikkojani, mutta itse valitsen ensimmäiseksi listalta taidemuseon, ja olin etukäteen mieluillut esimerkiksi Kumuun tutustumista (vihdoin).
Mutta mikäpä siinä. Astuimme sisään. Katseeni osui rikkinäiseen ruukkuun vitriinissä – check. Tarkemmalla vilkaisulla huomasin, että lasin taakse olikin koottu hauskasti aikajanalle samantyyppisiä esineitä historian hämärästä nykypäivään – siitä särkyneestä savikiposta Tupperware-astiaan. Oli aika veikeitäkin rinnastuksia: Lenin-patsas, astrologinen opus. Hmm!
Museon jo arkkitehtonisesti vaikuttavassa, katedraalimaisessa päänäyttelysalissa mieleni muuttui lopullisesti. Miten oivaltavasti koko homma olikaan mietitty! Ei mitään kuivia sepustuksia, vaan tarkkaan mietittyjä kysymyksiä, joiden kautta maan menneisyys, kulttuuri, kieli ja kansan identiteetti valottuivat kiehtovasti eri näkökulmista. Tuhansia vuosia historiaa oli tiivistetty helposti lähestyttävään muotoon. Itseäni viehätti erityisesti esitelmöivyyttä välttävä, pohdiskeleva äänensävy, joka ei pyrkinytkään lukitsemaan vain yhtä tulkintaa paikoilleen.
Ovatko virolaiset olleet onnellisia maassaan? Mikä oli ensimmäinen viron kielen sana? Kuka oli perheen pää? Ovatko virolaiset maailman maallisin kansa?
Kiertelin haltioituneena ympäriinsä.
Ja silloin päässäni alkoi soida tämä kappale.
SPIRIT OF SURVIVAL
”Eestlane olen ja eestlaseks jään”, lauloi ihmismassa Ivo Linnan johdolla Tallinnan Laululavalla Rock Summer -festivaalilla kesällä 1988, toiveikkaasti ja uhmakkaasti, kolme vuotta ennen uutta itsenäistymistä. Kolmiraitaiset liput heiluivat uhkarohkeasti yleisön seassa. Rockjuhlasta tuli odottamatta käänteentekevä hetki Viron historiassa.
Muistan kuulleeni kappaleen festivaalia käsittelevässä, hienossa ja liikuttavassa dokkarissa Eesti vabaks!, joka tuli Yle Teemalla syksyllä 2011. Samasta dokkarista on irrotettu myös tuo linkkaamani YouTuben livetaltiointi, jota suosittelen katsomaan, se on niin sykähdyttävä. (Jos silmä pysyy kuivana vielä kohdassa 2:32, ihmettelen.)
En oikein muista, onko kappale minulle muuten tuttu – luulen, ettei ole. Mutta niin se vain alkoi soida päässä, kun asiayhteys oli tarpeeksi samanlainen. Ja tunnereaktio. Mieleni valtasivat ajatukset siitä, miten lähellä virolaiset elivät omaa rinnakkaista neuvostotodellisuuttaan, miten erilainen tämän naapurikansan lähihistoria on on ollut. Jälleen kerran. Miten viime vuodet ovatkaan muuttaneet taas omaa turvallisuudentunnettamme, miten tämä maailmanaika värittää myös mietteitä aiemmista vuosikymmenistä.
Ehkä tapaan miettiä virolaisten ja suomalaisten kohtalonyhteyksiä siksikin, että perheelläni on erityinen yhteys Viroon, sillä toinen vanhemmistani oli töissä Tallinnassa 1990-luvun alussa. Matkustimme Suomenlahden yli tuolloin useamman kerran. Saimme seurata muun muassa, miten alun perin harmaa ja vaitonainen vanhakaupunki alkoi jo muuttua kohti nykypäivän värikästä, hyväntuulista ja elämöivää olomuotoaan. Virosta puhuttiin (ja puhutaan) meillä paljon. Muistan, miten vanhempani miettivät, millaiset ihmiset vuosien saatossa olivat kiivenneet keskiaikaisten muurien välissä kiemurtelevia portaita. Yhä edelleen Tallinnassa on minulle jotain vastustamatonta, uinuvaa viisautta, miltei pyhää.
”Eestlane olen ja eestlaseks jään” – se soi kuin hymni, vapaudenkaihoinen, järkähtämätön.
(Harmillisesti tuo konserttitaltiointi katkeaa välillä – sinänsä ansiokkaisiin – leffan haastateltavien muisteloihin. En onnistunut löytämään puhdasta taltiointia samalta festivaalilta, mutta koko biisin voi kuunnella esimerkiksi tästä toisesta videosta.)
Aikamoinen museo, vai mitä. Tässä siis takuukiinnostava ja kompakti kulttuurikohde vanhassa kaupungissa muun kiertelyn ohessa, edellä mainitun pääsalin katsastaa puolessa tunnissa. Mutta pitäkää varanne: voi aiheuttaa tunnekuohuja.
Museon toisessa salissa oli muuten pienempi sodanajan lapsuutta käsittelevä näyttely. Se meni suoraan ihon alle, vaikkei aiheella repostellutkaan.
JK. Olisi silkkaa laiskuutta jättää käyttämättä mahdollisuus mainita Euroviisu-triviaa. Tuli nimittäin mieleen, että Ivo Linnahan oli toinen yhden Viron kauneimman viisubiisin esittäjistä, eli vuoden 1996 kaunis duetto Kaelakee hääl.
Tuolloinhan virolaiset tyrmistyttivät ihastuttivat suomalaiset viisuosaamisellaan, muutaman vuoden jälkeen heti viides sija.
Neiti Hoi 