Pieni jälkikirjoitus johtajuuspostaukseen

Täydennän edellistä kirjoitustani muutama haja-ajatuksella.

Jälkikirjoitus.

Pienenä disclaimerinä kerrottakoon, etten kuulu kirkkoon. Olen kuitenkin huomannut ihailevani yhä enemmän kirkon edustajia, Irja Askolan lisäksi esimerkiksi pastori Marjaana Toiviaista ja arkkipiispa Kari Mäkistä.

Arvostan suuresti sitä, miten he  – ja nimenomaan monessa tilanteessa juuri he ja kummallisesti, jopa raivostuttavasti ainoastaan he, kaikista julkisuudessa hääräävistä ja yhteiskunnallisia asioita työkseen hoitavista ihmisistä – ovat systemaattisesti käyttäneet sitä ääntä, jonka he saavat kuuluviin vähäosaisia puolustaakseen ja miten he ovat ottaneet kantaa demokraattisen järjestelmän perusarvojen ja arkisen inhimillisyyden puolesta. Todellista arvojohtajuutta, näin toisesta joukkueestakin käsin.

Esimerkiksi pääsiäisen aikaan minun korvani huusivat siitä hiljaisuudesta, jossa niin harva halusi keskustella tämän kirkkovuotemme suurimman juhlapyhän äärellä sen nykytodellisuuteen kytkeytyvästä symboliikasta – me elämme joka tapauksessa maassa, jossa luterialisuus nivoutuu tiiviisti kulttuurihistoriaan ja tämän päivän kulttuuriin, joten nämä asiat koskettavat mielestäni myös meitä kirkkoon kuulumattomia kansalaisia. Paljon mukavampihan sitä on jutustella vaikkapa lempparilammasreseptistä. (Ja miksi sitä lammasta syödäänkään taas pääsiäisenä…)

Jälki-jälkikirjoitus.

Välillä tuntuu, että aikamme on jo aika täynnä herkkyyspuhetta (ja erityisherkkyyspuhetta). Itsestäni on aina hivenen ärsyttävää, kun jotakin termiä aletaan hokea joka puolella, usein kritiikittömästi. Siitä tulee doxaa – käyttääkseni termiä, joka on jäänyt mieleen yliopiston alkuajoilta filosofian opettaja Tuomas Tolosen mestarillisilta luennoilta. On jotenkin omituista, kun jotakin ominaisuutta aletaan palvoa kaiken kattavana ratkaisuna jokaiselle ja jokaiseen tilanteeseen.

Samalla tuntuu, että nimenomaan herkkyys on sellainen asia, jolle on ajassamme tilausta. Herkkyys, niin kuin itse sen ymmärrän, on perimmäiseltä merkitykseltään totuuden rakastamista ja sen etsimistä omassa elämässä. Ajassa, jossa turrumme niin moneen asiaan, kuten informaation ja ärsykkeiden tulvaan, herkkyyden esillä pitäminen ja sen kuunteleminen tuntuu vaativan erityistä vaivannäköä. Tai ehkä tämä on vain näköharha – ehkä se on ollut yhtä vaativaa aina, kaikkina aikakausina, eri syistä. Mikä ei tarkoita sitä, ettei vaivaa kannattaisi nähdä.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan esimerkiksi Brené Brownin ajatuksiin. Hän kirjoittaa asiaa eikä mitään huttua.

Eestlane olen ja eestlaseks jään

Vierailin ystäväni kanssa Tallinnassa. Onnekseni, meidän molempien onneksi, hän, lämmin, laajasti sivistynyt ja loputtoman utelias ihminen, halusi vierailla jossakin historiaa käsittelevässä museossa.

Risteillessämme vanhan kaupungin kaduilla hän pysähtyi: Ajaloomuuseum.

IMG_7486

HISTORIAA, OU JEE

Viron historiaa käsittelevä museo? Ensireaktioni ei ollut, hävettävää kyllä, kovin innostunut. Museot ovat lempipaikkojani, mutta itse valitsen ensimmäiseksi listalta taidemuseon, ja olin etukäteen mieluillut esimerkiksi Kumuun tutustumista (vihdoin).

Mutta mikäpä siinä. Astuimme sisään. Katseeni osui rikkinäiseen ruukkuun vitriinissä – check. Tarkemmalla vilkaisulla huomasin, että lasin taakse olikin koottu hauskasti aikajanalle samantyyppisiä esineitä historian hämärästä nykypäivään – siitä särkyneestä savikiposta Tupperware-astiaan. Oli aika veikeitäkin rinnastuksia: Lenin-patsas, astrologinen opus. Hmm!

Esimerkkejä uskomusjärjestelmistä: Lenin ja
Esimerkkejä uskomusjärjestelmistä: Lenin ja ”astroloogiline abimees”.
https://instagram.com/p/4kLHyEjd9_/?taken-by=hannamarihoi

Museon jo arkkitehtonisesti vaikuttavassa, katedraalimaisessa päänäyttelysalissa mieleni muuttui lopullisesti. Miten oivaltavasti koko homma olikaan mietitty! Ei mitään kuivia sepustuksia, vaan tarkkaan mietittyjä kysymyksiä, joiden kautta maan menneisyys, kulttuuri, kieli ja kansan identiteetti valottuivat kiehtovasti eri näkökulmista. Tuhansia vuosia historiaa oli tiivistetty helposti lähestyttävään muotoon. Itseäni viehätti erityisesti esitelmöivyyttä välttävä, pohdiskeleva äänensävy, joka ei pyrkinytkään lukitsemaan vain yhtä tulkintaa paikoilleen.

IMG_7328

Ovatko virolaiset olleet onnellisia maassaan? Mikä oli ensimmäinen viron kielen sana? Kuka oli perheen pää? Ovatko virolaiset maailman maallisin kansa?

Kiertelin haltioituneena ympäriinsä.

Ja silloin päässäni alkoi soida tämä kappale.

SPIRIT OF SURVIVAL

”Eestlane olen ja eestlaseks jään”, lauloi ihmismassa Ivo Linnan johdolla Tallinnan Laululavalla Rock Summer -festivaalilla kesällä 1988, toiveikkaasti ja uhmakkaasti, kolme vuotta ennen uutta itsenäistymistä. Kolmiraitaiset liput heiluivat uhkarohkeasti yleisön seassa. Rockjuhlasta tuli odottamatta käänteentekevä hetki Viron historiassa.

Muistan kuulleeni kappaleen festivaalia käsittelevässä, hienossa ja liikuttavassa dokkarissa Eesti vabaks!, joka tuli Yle Teemalla syksyllä 2011. Samasta dokkarista on irrotettu myös tuo linkkaamani YouTuben livetaltiointi, jota suosittelen katsomaan, se on niin sykähdyttävä. (Jos silmä pysyy kuivana vielä kohdassa 2:32, ihmettelen.)

En oikein muista, onko kappale minulle muuten tuttu – luulen, ettei ole. Mutta niin se vain alkoi soida päässä, kun asiayhteys oli tarpeeksi samanlainen. Ja tunnereaktio. Mieleni valtasivat ajatukset siitä, miten lähellä virolaiset elivät omaa rinnakkaista neuvostotodellisuuttaan, miten erilainen tämän naapurikansan lähihistoria on on ollut. Jälleen kerran. Miten viime vuodet ovatkaan muuttaneet taas omaa turvallisuudentunnettamme, miten tämä maailmanaika värittää myös mietteitä aiemmista vuosikymmenistä.

Ehkä tapaan miettiä virolaisten ja suomalaisten kohtalonyhteyksiä siksikin, että perheelläni on erityinen yhteys Viroon, sillä toinen vanhemmistani oli töissä Tallinnassa 1990-luvun alussa. Matkustimme Suomenlahden yli tuolloin useamman kerran. Saimme seurata muun muassa, miten alun perin harmaa ja vaitonainen vanhakaupunki alkoi jo muuttua kohti nykypäivän värikästä, hyväntuulista ja elämöivää olomuotoaan. Virosta puhuttiin (ja puhutaan) meillä paljon. Muistan, miten vanhempani miettivät, millaiset ihmiset vuosien saatossa olivat kiivenneet keskiaikaisten muurien välissä kiemurtelevia portaita. Yhä edelleen Tallinnassa on minulle jotain vastustamatonta, uinuvaa viisautta, miltei pyhää.

”Eestlane olen ja eestlaseks jään” – se soi kuin hymni, vapaudenkaihoinen, järkähtämätön.

(Harmillisesti tuo konserttitaltiointi katkeaa välillä – sinänsä ansiokkaisiin – leffan haastateltavien muisteloihin. En onnistunut löytämään puhdasta taltiointia samalta festivaalilta, mutta koko biisin voi kuunnella esimerkiksi tästä toisesta videosta.)

Aikamoinen museo, vai mitä. Tässä siis takuukiinnostava ja kompakti kulttuurikohde vanhassa kaupungissa muun kiertelyn ohessa, edellä mainitun pääsalin katsastaa puolessa tunnissa. Mutta pitäkää varanne: voi aiheuttaa tunnekuohuja.

IMG_7483
Museon toisessa salissa oli muuten pienempi sodanajan lapsuutta käsittelevä näyttely. Se meni suoraan ihon alle, vaikkei aiheella repostellutkaan.

JK. Olisi silkkaa laiskuutta jättää käyttämättä mahdollisuus mainita Euroviisu-triviaa. Tuli nimittäin mieleen, että Ivo Linnahan oli toinen yhden Viron kauneimman viisubiisin esittäjistä, eli vuoden 1996 kaunis duetto Kaelakee hääl.

Tuolloinhan virolaiset tyrmistyttivät ihastuttivat suomalaiset viisuosaamisellaan, muutaman vuoden jälkeen heti viides sija.

Dallapén juhannustaika

Olipa juhannusaatto. Olipa Helsingin Kivinokka, jossa vastoin odotuksia aurinko pilkisteli pilven takaa luvaten siedettävää juhlakeliä.

Kivinokan lava

Olipa ilta, jolloin rantalavalla soittaisi ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Dallapé. Ja olipa yhtäkkiä ihmisiä, enemmän ihmisiä, paljon, tuhottomasti! Juhlakansaa vaelsi ja vaelsi kiemurtelevaa hiekkatietä vanhaan kesäparatiisiin. Kivinokalla ikänsä viihtynyt rouva tarttui käsipuoleeni odottamatonta väenpaljoutta ihastellen ja ihmetellen: ”Vauvasta asti olen täällä käynyt, enkä ole ikinä nähnyt näin paljon ihmisiä. Sen täytyy johtua Dallapésta!”

Dallapé 1925
”Se taisi olla kangastusta…” Solisti tunnelmoi, ksylofoni helisi leikkisästi, viulu nyyhkäisi, banjo naukui. Juhlakansa tanssi hurmiossa. Kivinokan yllä leijui ainutkertainen lumous.

Once in a lifetime. Nyt jos koskaan saattoi aistia aavistuksen siitä, millaisia illanvietot Kivinokalla olivat Dallapén alkuaikoina 1920-luvulla. Orkesteri (jonka jäsenet ovat toki ehtineet vaihtua…) palasi syntysijoilleen ensimmäistä kertaa. Tietysti toivon, että tästä tulisi jokakesäinen traditio! Mutta jos näin ei käy, hellin tätä muistoa loppuikäni.

Dallapén keikan alkua Kivinokalla

Olipa taianomainen, ihana juhannusaatto.