Heidän sensitiiviset pers… oonallisuutensa

Naula, joka törröttää esiin, lyödään muiden tasalle.

Japanilainen sanonta

Kuvan lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Kuvan lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Erityisherkkyys on nyt pinnalla. Eilisen Hesarin pääkirjoitussivulla mietittiin, miten ”pomosi tuskin on narsisti ja lapsesi erityisherkkä”. Viime sunnuntaina taas ilmestyi lyhyt kirjoitus kulttuurisivuilla:

HS 23.8. Kulttuuri, C17. Kirjoitus ilmestyi Anja Snellmannin uuden romaanin arvion alapuolella. Ja kuten tämän tekstin alussakin todetaan, erityisherkkyydellä on ilmeisen suuri rooli Antautuminen-teoksessa, mistä kimmoke kommenttiin. En ole itse lukenut kirjaa.
HS 23.8. Kulttuuri, C17. Kirjoitus ilmestyi Anja Snellmannin uuden romaanin arvion alapuolella. Ja kuten tämän tekstin alussakin todetaan, erityisherkkyydellä on ilmeisen suuri rooli Antautuminen-teoksessa, mistä kimmoke kommenttiin. En ole itse lukenut kirjaa.

Kaikki eivät toden totta ole erityisherkkiä. Mutta jotkut ovat.

Ja jos miettii, onko – onko sille tilaa?

GREY MATTER

Ehkä se mikä oli helpottavinta kun aloin lukea erityisherkkyydestä oli se että olin AINA ajatellut että olen huonompi kuin muut, nimenomaan huonompi… että miksen jaksa tehdä yhtä paljon, olla yhtä aktiivinen.. kunnes tajusin että sen tekee se herkkyys ja itse asiassa monet hyvät piirteeni on myös herkkyyden ansiota.

Ihana ystäväni antoi minulle luvan lainata viestiään, jonka hän lähetti minulle aiemmin keskustellessamme erityisherkkyydestä. Kun itse luin Elaine Aronin ”perusteosta” HSP – Highly Sensitive Person, tunnistin monista esimerkeistä tämän ystäväni. Mieleeni muistui, miten hän vaikutti välillä elävän hieman kuin eri todellisuudessa kuin me muut, miten hän saattoi reagoida omituisen intensiivisesti; miten hän kirkaisi ja tärisi nähdessään kirjan sivulla kuvan käärmeestä, siinä missä moni meistä korkeintaan kokisi pientä puistatusta, sanoisi ”yäk”. Ensi kertaa tunsin ymmärtäväni tätä ystävääni kunnolla. Ai hän kokee tilanteen näin! Samalla tunsin jälkikättöisesti pientä häpeän nipistelyä: välillä olin halunnut lokeroida hänen erilaisuutensa joksikin… no, joksikin muuksi kuin vain elämää rikastuttavaksi erilaisuudeksi.

Toisaalta on hyvin erilaisia erityisherkkiä ihmisiä, kuten käy ilmi esimerkiksi Anne Kukkohovin haastattelusta Me Naisissa elokuun alussa. En tunne Anne Kukkohovia mitenkään, mutta itsevarma mediapersoona ei ensiajatuksella vastaa ennakkokäsityksiä erityisherkästä ihmisestä. Mielestäni on rohkeaa, että hän kertoo omasta kokemuksestaan – moni kun on varmasti valmis epäilemään koko asiaa.

Erityisherkkyys ei ole diagnoosi, oireyhtymä tai muukaan häiriö vaan ominaisuus. Siis kuin silmien tai hiusten väri, muttei näkyvissä. Se tarkoittaa sitä, ettei sitä voi todeta verikokeella tai sylkinäytteellä. Se selviää ainoastaan lukemalla aiheesta ja tunnistamalla siitä itsensä.

Ja tästä päästään kiinnostavalle alueelle. Sillä jokainen meistä kokee todellisuuden eri tavoin, eikä toisen pään sisään ole pääsyä. Tietenkin omia kokemuksia voi yrittää avata ja selittää, mutta sen varassa me sitten olemmekin: miten yksi asiasta kertoo ja miten toinen sen kuulee.

”TIEDÄTKÖ SE PERUS LUULOSAIRAS FIILIS”

Tiedätkö kun viime aikoina on lehdissä yms . puhuttu erityisherkistä ihmisistä (HSP)? Mä oon jotenkin alkanut tutustua siihen enemmän, ja tunnistan siitä itseäni. Siis sitähän on hirveästi eri ”laatuja” ja ”voimakkuuksia”, ja tavallaan mua häiritsee kun se on sellainen trendi-ilmiö ;), oon jotenkin ollut tosi vastahakoinenkin (tiedätkö se perus luulosairas fiiilis, heti kun lukee jostain, niin ajattelee että mulla on toi, heh), mutta en sitten ole jotenkin pystynyt kieltämäänkään, että tutulta kuulostaa. Jotenkin tuntuu että tunnistan vaan osittain niin selkeästi asioita liittyen esim. sosiaalisiin tilanteisiin, ihan koko elämäni varrelta. Ja jotenkin mua viehättää se, ettei kyseessä ole mikään syndrooma tai diagnoosi, vaan persoonallisuuden (ja tietty hermostonkin) piirre ja samalla keino itseymmärrykseen.

Toinen ystäväni mietti asiaa paljon kriittisemmin:

Mutta toi Aronin kirja, se kyllä avaa silmät. Luen sitä vähän ristiriitaisin tuntein, sillä mietin, kuinka paljon itseäni sieltä tunnistan. Olen kyllä sanonut itselleni, ettei sillä ole väliä, olenko mielestäni hsp vai en, vaan jos saan jotain vinkkejä ja uusia näkökulmia, niin siitähän on kysymys.

SOSIAALINEN VALUUTTA?

Tiedän siis myös ihmisiä, joille asia ei ole niin yksinkertainen. He kokevat kyllä tunnistavansa itsensä erityisherkkyyskirjallisuudesta ja ovat siitä helpottuneitakin, mutta eivät halua ajatella itseään erityisherkkinä – osittain ehkä siksi, että pelkäävät tulevansa leimatuiksi huomionhakuisiksi nyyhkyiksi.

Sillä sehän tässä tuntuu mättävän, eikö? Että jotkut kuvittelevat olevansa vähän… erityisempiä kuin muut.

”Herää kiusaus leimata HSP silkaksi HevoSen Paskaksi.” Viime sunnuntain Hesarin jutussa (siitä, josta oli valokuva yllä) viitataan herkkyden kokemuksen pitkään historiaan, miten ”jo 1700-luvun eurooppalaisen yläluokan tunneilmastossa herkkyys oli tapa kartuttaa sosiaalista pääomaa. Se oli ’täydellinen väline identiteetin luomiseen sille, joka halusi olla jotakin muiden silmissä.'” Case closed. Erikoisuudentavoittelua kaikki tyynni.

Sietämätöntä. Pitäisi vähän näpäyttää, eikö? (Ja jos niikseen tulee, mikäs sen parempi areena siihen kuin maan luetuin päivälehti.)

Kumma juttu vain, että niiden ihmisten parissa, jotka itse tunnen ja jotka ovat erityisherkkyydestä kiinnostuneet ja siihen tutustuneet, tämä teoria sosiaalisesta pääomasta ei osu maaliin ollenkaan. En kiistä tutkijan sitaattia ja analyysiä eurooppalaisesta tunneilmastosta, mutta sen käyttäminen erityisherkkyyden selittämiseen trivialisoi ihmisten todellisia kokemuksia. Jos jotain, herkkyys on tuntunut yleensä painolastilta, kokemukselta perimmäisestä erilaisuudesta, viallisuudesta. Se, että tuntemuksille on löytänyt sanat ja pystyy jakamaan ne muiden kaltaistensa kanssa, ei muuta sitä oikopäätä eduksi, mutta on todella helpottavaa. Ja auttaa näkemään myös omia vahvuuksia, herkkyyden kääntöpuolia.

Erityisherkkyys ei siis oikein arkielämässä tunnu tekstissä määrittelemältä ”sosiaaliselta valuutalta”.

PAM, TÖRRÖTTÄVÄ NAULA!

”Itsensä tai ystävänsä voi diagnosoida muutaman verkosta kaivetun piirteen perusteella erityisherkäksi, mutta samat merkit voivat viitata myös esimerkiksi masennukseen. Tai sitten eivät mihinkään.”

Jos väestöstä noin 15-20% on erityisherkkiä, heitä kuitenkin on keskuudessamme keskimäärin lounaspöydässä yksi, koululuokassa muutamia, ruuhkabussissa jo useampia. Joillain aloilla tai joissakin harrastuksissa heitä on varmasti suhteessa enemmän, joissakin paikoissa vähemmän. Joitakuita he ovat, ja joidenkin ystäviä. Jotka ovat jossain vaiheessa joutuneet pohtimaan asiaa.

On kieltämättä helppoa tuhahdella erityisherkkyysepidemialle, mutta en tiedä, mitä sillä saavutetaan. Jos ihmisellä on kokemus, että hän ei ole tullut ymmärretyksi sellaisen kuin on, miten siihen auttaa se, että hänet vaiennetaan tai että sille naureskellaan ylimielisesti? En tarkoita, että itsensä ylianalysoimisessa tai diagnoimisessa (toim. huom. mitä erityisherkkyys ei tarkkaan ottaen ole, sillä se ei ole diagnoosi) olisi jotakin kannustettavaa. Mutta miksi ne ovat aina ne muut, jotka kuvittelevat olevansa jotain ja me itse niitä hemmetin tervejärkisiä, jotka tiedämme, mitä olemme tai emme ole?

Mikä tässä oikeasti niin paljon häiritsee ja miksi? Mistä tulee tarve teilata eikä ymmärtää? Loppujen lopuksi emme pysty pääsemään toistemme päiden sisään: emme koskaan voi täsmälleen tietää, miten joku toinen todellisuuden kokee. Voi olla, ettei oikeasti ole erityisherkkä, mutta ehkä ihmisellä on jotakin muuta tärkeää kerrottavaa?

Tavallaan pidän erikoisuudentavoitteluakin aika inhimillisenä juttuna: erityisiähän me kaikkia haluamme olla, ainakin itsellemme, ainakin läheisille ihmisille.

Toisaalta mietin, lisääkö tämä keskustelu myöskään ymmärrystä erityisherkkyyttä kohtaan. Miksi on niin vaikeaa ajatella, että toinen voisi olla erityisherkkä? Ehkä itse kaipaisinkin eniten asiaan perehtynyttä lehtiartikkelia, jossa avoimesti pohdiskellaan, missä menee erityisherkkyyden raja. Sille pohdinnalle kun ei tunnu olevan juuri nyt kauheasti tilaa.

”AH OLEN NIIN HERKKÄ”

Loppuun sopii hyvin ystäväni kommentti ”HevoSen Paska”-kirjoitukseen:

Olihan toi tavallaan ihan hauska… tai siis toi HevoSenPaska :DDD… kait mun on myönnettävä et mäkin tunnen sellaista melankolista ylpeyttä ja erityisyyttä… et ah olen niin HERKKÄ… Mä kyllä sanoisin sille et hei, kyllä mä osaan nauraa itelleni, oon varmaan just tollanen herkkyydelläni ylpeilijä. mutta mitä siitä.

Karavaani kulkee, koirat haukkuvat, ja oikeasti tärkeät ihmiset hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet.

Ja vaikket oikein tietäisi, millainen oletkaan.

LOPPUKEVENNYS: FUTURE’S MADE OF…

Ehkä jonkinlaisen ratkaisun asiaan voisi tuoda VR eli virtuaalitodellisuusteknologia, josta somepioneerit nyt pöhisevät. Jospa joskus tulevaisuudessa pääsisimme kurkistelemaan toistemme kokemusmaailmoihin vähän tähän tapaan:

Mainokset

Second hand shopping in Aarhus

Denmark – even thinking of the country makes me smile. Both the country itself and the people are just fantastic. There is definitely something in the air; the Danish themselves might say it is the hygge. Anyway, here is a little something from our recent road trip for other second hand shoppers lovers to enjoy.

Detail of a sculpture near Volden, in Aarhus. I did not manage to find the name right now, but I will add it later on, if I come across it.
Detail of a sculpture near Volden, in Aarhus. I did not manage to find the name right now, but I will add it later on, if I come across it.

First, a fair warning. This post does not really do justice to the city that is described the cultural capital of Denmark. Aarhus seems extremely interesting and definitely worth a longer visit in the future. This time around, we only had time for a short stop.

Still, I managed to check quite a few second hand shops. I will share my tips here along with a couple of links I found handy myself.

It is very easy to check out these shops even if you have just an hour or two, like myself – most of them are situated very close to each other, and in the same charming neighborhood there are also lots of cafés and restaurants. A great combination for a refreshing break!

A LITTLE GUIDE TO SECOND HAND SHOPPING IN AARHUS

SO EIN DING (Facebook page), Nørre Alle 17

Trendwatchers ahoy! This July, a comprehensive selection of pretty flowery dresses, funky jumpsuits, and other 90s inspired gear. Also, separate racks of true vintage finds in this neat basement store.

TØJSTORY (Facebook page), Guldsmedegade 1

Stylish small boutique offers chic second-hand brands such as Marc Jacobs and Isabel Marant. A wonderful idea: some of the price tags had charming stories written on them. For example, a note attached to a pair of pants claimed that ”I really loved these, but they were a bit too big, I hope you will enjoy them”. An idea worth copying!

KOM: MODE (Facebook page), Graven 27

Classy, more timeless second hand finds, among them also known brands. I found a lovely purple raincoat and a small leather bag here for 800 kr, but got 10% off on the other one, nice surprise! Only cash accepted.

Purple coat and small leather bag, Kom: mode. Yellow scarf, Bloomers.
Purple coat and small leather bag, Kom: mode. Yellow scarf, Bloomers.

BLOOMERS, Volden 34

Not exclusively a second hand store, but there is a small collection of seemingly mostly 70s finds in the entrance, for example colourful retro dresses. Spotted the yellow scarf in the above picture) for only 20 kr or so. Otherwise, a nice lineup of smart brands such as Nümph and Ichi. In this part of the store I found a perfect little green cardigan from Edith and Ella, a brand previously unknown to me.

SOUL SHINE, Graven 24

I actually only took a peek in this store, as I was running out of time. It seemed filled with great finds for those not faint of heart when it comes to second-hand dressing; I noticed some fabulous sequined sweaters and leather skirts.

VINTAGE DIVINE, Klostergade 58

This store was closed for holidays when I was in town (the downside of traveling during the peak season), but I am going to mention it anyways, as it seems, well, true to its name, absolutely divine. Vintage clothes from 1920s-1970s. They have an online store, but I am not sure whether they deliver abroad…

Edited 8/23: The owner of Vintage Divine kindly let me know that they indeed do deliver abroad. Hooray!

I would say it is a good idea to check out the store’s Facebook page beforehand. First of all, you will see if there are any last-minute changes to the opening hours. The pictures also give you a good idea of the style of clothes available in each store, and you might get a hunch of the price range.

The Danish seem to be quite fond of second-hand shops and flea markets, in general, which makes the whole country a treat for second-hand shoppers. When we drove around in Jylland during one weekend, we saw a lot of loppemarked signs all along the countryside.

Links to other articles:

Aarhus Miniguide: Best Second Hand Stores / OH Times (from February, 2015)

Second-hand shopping guide in Aarhus / Fameiva.com (from October, 2013)

Guide: Genbrug i Aarhus (in Danish; from October, 2014)

Happy hunting!

ROYAL REFRESHMENTS: A.C.PERCH TEAHOUSE

There are lots of cosy cafés, bars and restaurants around the streets Graven and Volden. But when we laid our eyes on the impressive front of the A.C.Perch Teahouse, we just had to take a peak inside. We learned that it was actually the oldest tea shop in Europe, the first store founded in Copenhagen all the way back in 1835! The experience was positively elevating: impeccable table service, elegant décor – and, naturally, excellent tea. I tried the matcha smoothie and my companion tasted some great oolong along with delicious scones. A lovely intermission for any tea lover. And a nice contrast to roaming through the second-hand stores.

Well, so long, Aarhus! I already wish I was back.

Yllätysvieraat

And I am done with my graceless heart

So tonight I’m gonna cut it out and then restart

’Cause I like to keep my issues drawn

It’s always darkest before the dawn

Lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Mielestäni parhaat jutut elämässä tapahtuvat usein yllättäen. Spontaanisti pitkäksi venyvä illanvietto, joka kulminoituu villiin juhlintaan epätodennäköisellä kokoonpanolla, kotiin arki-iltana piipahtavat ystävät, joiden hyväksyvä läsnäolo ei häiriinny tuolinselkämyksille sedimentoituneista vaatekasoista; se kirja, johon tarttuu kirjastossa vahingossa, ja jonka sivuilta lukee täydellisen, kauniin heijastuksen sen hetkisestä elämästään. Ei odotuksia lunastettaviksi, kuin sydämellinen pieni lahja.

Pidän siis paljon yllätysvieraista. Ja muutaman kerran olen elämässäni ollut niin onnellisessa tilanteessa, että minulle on järjestetty yllätysjuhlat. Nyt minulla on hivenen samanlainen tunne. Kerron tarinan naisesta ja kasvihuoneesta.

YLLÄTYSVIERAAT

Olipa kerran nainen. (Hänet voi halutessaan kuvitella vähän Florencen kaltaiseksi. Mutta tämä on vain ehdotus. Saattaa olla, että tämä nainen ehkä haluaisi muistuttaa vähän sellaista sielukasta ja karismaattista hahmoa, ainakin tilaisuuden tullen tällaisessa tarinassa.) No niin. Olipa kerran siis nainen, joka hankki kasvihuoneen, sillä hän kaipasi mielekästä tekemistä, ja asioiden kasvattaminen ja hoitaminen tuntui kiehtovalta. Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa: kerrankin hän vain lähti tekemään ainaisen suunnittelun, puntaroinnin ja analysoinnin sijaan.

Nainen valikoi kasvihuoneeseen tarkasti yhden lajikkeen kerrallaan, istutti sen rauhassa, tutustui kuhunkin yksilöön, opetteli hoitamaan sitä. Näki vaivaa, nautti käsiensä jäljestä. Nainen vietti aikaa kasviensa keskellä ja viihtyi, tunsi olonsa omaksi. Kuin huomaamatta kasvihuoneesta tuli hänelle yhä tärkeämpi paikka – mikä tuntui hassulta, olihan se saanut alkunsa miltei sattumalta, päähänpistosta: onnekas oikku. Kokoelma kasvoi vähitellen.

Kasvihuone oli auki yleisölle, ja siellä piipahti silloin tällöin jokunen vierailija, yleensä naisen tuttu, jolle hän oli kertonut uudesta harrastuksestaan. Hän piti itse kokoelmastaan, muttei laskenut sen varaan, että se kiinnostaisi muita – olihan paljon paremmin varustettuja ja pitkään toimineita, tunnettuja kasvihuoneita, joissa vierailijat saisivat varmemmin vastinetta uhraamalleen ajalle.

Eräänä päivänä kävi niin, että hänen käsiinsä sattui lajike, joka herätti ystävien kiinnostuksen. Siinä oli jotakin, joka veti ihmisiä puoleensa – mitä, sitä nainen ei itse tiennyt. Hän tiesi vain, että oli valinnut tämänkin yksilön rakkaudella, harkiten, kokoelmaansa täydentämään.

Yhtä kaikki, pikkuhiljaa kasvista alettiin puhua kaupungilla. Sana kiiri suusta suuhun, ja pian – yllättäen – kasvihuoneeseen virtasi vierailijoita. Heitä tuli solkenaan, ihan ventovieraitakin. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, niin hän halusi ajatella, tosin enimmäkseen he olivat hyvin vaiteliaita. Joku esitti kohteliaisuuden, toinen kiinnostuneen kysymyksen.

Nainen oli hämmentynyt – hyvin hämmentynyt – ja ilahtunut. Väkijoukon kasvaessa ja tuntemattomien yhä virratessa sisään hän ehti myös hivenen kauhistua. Mitäköhän vieraat oikeasti ajattelivat näkemästään? Ja: ”Enhän ehtinyt edes siivota täällä.”

Vähitellen kävijöiden virta laantui. Joku pisti päänsä ovesta uudestaan, ehkä saadakseen vielä toisen vilauksen ihmekasvista, ehkä tarkistaakseen, olisiko kokoelma sitten edellisen kerran jo karttunut.

Nainen istui kasvihuoneessaan, mietteliäänä. Hän katseli kasveja ja aisti niiden mykän ystävällisyyden ympärillään. Kaipasiko hän yllätysvieraiden ryntäystä? Palaisivatko he, ja jos, niin kasvaisiko hänen kokoelmansa heidän odottamallaan tavalla? Nainen tiesi viihtyvänsä kasviensa keskellä mainiosti yksinkin. Mutta jos hän olisi karttanut seuraa täysin, hän ei olisi koskaan avannut ovea, kertonut kellekään, kutsunut edes ystäviään katsomaan: asioiden jakaminen tekee kuitenkin kaikesta usein mielekkäämpää.

SINCERELY YOURS

En tiedä, kuinka kiinnostavaa kenestäkään on lukea blogin pitäjän pohdintoja blogin kirjoittamisesta – itsestäni se kuulostaa äärimmäisen pitkästyttävältä jorinoinnilta. Mutta olisi tuntunut myös omituiselta sivuuttaa täysin se seikka, että edellinen postaukseni Sanoja, jotka eivät auta ystävää... keräsi muutaman kuukauden ikäiselle blogilleni moninkertaisen lukijajoukon aiempiin kirjoituksiini verrattuna. Jos aiemmin täällä kävi joitakin kymmeniä tai satoja ihmisiä, nyt teitä oli yhtäkkiä tuhansia.

Sen, mitä haluan sanoa, sanon tässä: yllätysvieras, ystävä, mukavaa, kun kävit. Olen iloinen, jos tulet uudestaan. En tiedä, mitä tulevaisuuden kirjoitukset pitävät sisällään. Sen tiedän, että haluan, että  kaikki, mitä täällä teen, tuntuu aidolta ja vilpittömältä. On se sitten mitä tahansa: hämmästelen, hykertelen, haaveilen, välillä höpöttelen mitä sattuu. Yleensä aihe tulee luokseni kirjan, elokuvan, matkan tai jonkun silmien ohitse lipuvan ajattoman tai ajankohtaisen ilmiön muodossa. Mutta ehken jatkossakaan pelkää kirjoittaa silloin tällöin aiheista, jotka ovat osittain henkilökohtaisiakin. Silloin kun se tuntuu oikealta, vilpittömältä jutulta.

Jos haluaisit kertoa ajatuksiasi edellisestä kirjoituksestani, tai muista, kuuntelen ja keskustelen mielelläni.

There is a beauty in numbers, mutta massoja enemmän minua lämmittää, jos tiedän vaikka yhden ihmisen todella ilahtuneen – tai kun tuttava tarttuu hihaani törmätessämme ja kertoo kirjoitukseni koskettaneen. Vaikka ollakseni täysin vilpitön, ensi sijassa kirjoitan kai edelleen ennen kaikkea itselleni.

SHAKE IT OUT

Yllätyksiä, niitä mukavia sellaisia, koin viikonloppuna myös Flow-festivaalilla. Florence, punatukkainen jumalatar, asteli yleisön eteen paljain jaloin ja meikittä: hän oli teatraalinen, hauras, hurja ja herkkä.

Holy Florence. #flow #flow2015 #flowfestival #florenceandthemachine #ouhoh

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Kun koskettava, ihmeellinen konsertti läheni loppuaan, hän pyysi jokaista ottamaan laukustaan hatun, paidan, jotakin, ja heiluttamaan sitä ilmassa: ravistamaan pois turhan taakan. Shake it out!

And I’ve been a fool and I’ve been blind

I can never leave the past behind

I can see no way, I can see no way

I’m always dragging that horse around

All of his questions, such a mournful sound

Tonight I’m gonna bury that horse in the ground

So I like to keep my issues drawn

But it’s always darkest before the dawn

Florence + the Machine: Shake it Out

Sanoja, jotka eivät auta ystävää vastoinkäymisen hetkellä (vaikka luulisit)

Kun läheinen kokee vastoinkäymisen, on vaikeaa löytää oikeita sanoja. Mutta vääriä sanoja löytyy helposti. Ihan tahattomasti.

Hiljattainen koettelemus sai minut ajattelemaan sitä, miten usein yritämme turhaan etsiä lohduttavia ilmauksia: läsnäolo riittää. Ja oikeastaan se on ainoa asia, joka mitenkään balsamoi kirvelevää sielua. ”Olen pahoillani.” ”Onpa tosi perseestä.” ”Olen tässä.” Ehkä seuraavana päivänä: ”Miten tänään menee?” Tiivistetysti: et ole yksin.

Kun taas kaikki ne lausahdukset, jotka pakonomaisesti yrittävät lohduttaa, kääntyvät itseään vastaan. Selitän miksi.

En muuten viittaa mihinkään yhteen tiettyyn harmitukseen tai vain omiin kokemuksiini, vaan mielessäni ovat liikkuneet (valitettavan) monet läheltä seuraamani eri kokoiset ja erilaiset koettelemukset.

Pyörittelin pitkään tätä tekstiä mielessäni, sillä en oikeastaan halunnut julkaista sitä. Mutta jos alkaisin sensuroida itseäni täällä, omassa paikassani, jota muovaan kirjoitus kerrallaan oman näköisekseni… No, ei siinäkään olisi mitään järkeä.

Älä sano 1: KAIKKI MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA

Hei kamoon, jaksaa jaksaa! Tässä tsemppauksessa maistuu urheilumainosten muovinen optimismi. Ja ehkä salilla lausahdus pitää paikkansa, joten siellä sen käyttö sallittakoon jatkossakin. Epäilen, onko henkilö, joka heittää ilmaan puolihuolimattomasti tämän irtoviisauden, koskaan kokenut todella suurta tragediaa.

Vastaan: SEN EI TARVITSE TAPPAA MURTAAKSEEN.

Sillä joskus ihminen saattaa joutua kohtaamaan vaikeuksia, jotka eivät vahvista, vaan ainakin hetkellisesti iskevät maahan, tekevät heikommaksi, haavoittuvaisemmaksi ja saavat epäilemään koko elämän mielekkyyttä, niin, että katkeroitumista vastaan joutuu taistelemaan ponnekkaasti. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silti haluaisi jatkaa eteenpäin, syvästi ja pysyvästi muuttuneena. Mutta ei vastoinkäymisen ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Älä sano 2: ONNEKSI EI KÄYNYT PAHEMMIN.

Just. No, jos olen todistajana edelleen kertomassa tapahtumista, lienee sanomattakin selvää, että olisi tosiaan voinut käydä pahemminkin. Mutta nyt olen siis hajalla, ja silti minun pitäisi olla onnellinen siitä, ettei käynyt vielä pahemmin – please. (Sitä paitsi – et voi olla aivan varma, tiedätkö tapahtumien laajuutta kokonaan, joten voi olla, ettei lausahdus pidä paikkaansa.)

Vastaan: KÄVI IHAN TARPEEKSI PAHASTI.

Anna minulle rauha potea tätä onnettomuutta. Ehkä päädyn samaan päätelmään myöhemmin ihan itse, omin päin, mutta se on eri juttu.

Älä sano 3: KAIKELLE ON TARKOITUS.

Nyt näen punaista. Ihanko totta, kerro lisää?! Aivanko tosissasi väität, että tämä absurdi ja tarpeeton sattumus taianomaisesti nostattaa minut korkeammalle tietoisuuden tasolle? Saapuuko oveni taakse myös yksisarvinen, jolla karautan autuaampaan olotilaan? Ooh, näen valon! Voi olla, että oma näkemyksesi elämästä pohjautuu kaiken selittävälle suurelle suunnitelmalle. Mutta älä holhoa pukemalla minun vaikeuttani banaaliin pakkopaitaan.

Vastaan: ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU IKÄVIÄ, MIELETTÖMIÄ ASIOITA.

Hyväksyn järjettömätkin vastoinkäymiset osaksi elämää. Nämä koettelemukset eivät ole lainkaan välttämättömiä elämän syvällisemmän ymmärtämisen kannalta, mutta en anna niiden lannistaa minua lopullisesti.

JOS SE OIS HELPPOO…

Kaikki tiivistyy siihen, että vastoinkäymisen vastaanottaminen on oikeasti taitolaji. Ja olen itse mokannut lukemattomia kertoja, useammin kuin tekisi mieli muistella. Yllä mainituista valeviisauksista olen viljellyt ainakin kahta ensimmäistä sekä monia, monia muita yhtä kehnoja aivoituksia. Ennen kuin oivalsin jotakin. Mikä ei tapahtunut täysin omin avuin.

Mistä johtuu, että hyppäämme suin päin selittämään epäonnea sen kokijalle, mistä kumpuaa pakko paketoida tilanne sopiviin sanoihin? Joku sosiaalipsykologian tai muun ihmistieteen alueella meritoitunut henkilö osaisi varmasti vastata tähän tyhjentävämmin, mutta mietiskellessäni asiaa päädyin itse seuraavaan ajatusketjuun: luulen, että kyse on ainakin osittain siitä, että jos on yhtään empaattinen ihminen, toisen ihmisen murhetta on vaikea kuunnella. Ahdistuksen paino suorastaan tuntuu fyysisesti. Ja sitä haluaisi niin kovasti helpottaa toisen olotilaa ja keventää taakkaa (missä ei ole tietenkään mitään pahaa) –  tai salavihkaa, tahtomattaan, oikeastaan omaansa. Sillä olisi ihanaa tuntea olevansa ihminen, joka todella pystyy jotenkin auttamaan. Mutta samalla ei tule huomanneeksi, että ajattelemattomasti, huomaamatta, vahingossa, sydämellisyydestään huolimatta, asettaakin ensi sijalle oman ikävän olonsa. Sitä lievittää omaa tukaluuttaan laukomalla tyhjiä viisauksia. Eikä välttämättä huomaa, että toinen lysähtää vielä enemmän kasaan.

EMPATIA.

Koska ihan, ihan oikeasti, mitkään sanat eivät pysty taikomaan tuskaa pois. Tätä asiaa pohdiskellessani vastaani tuli sattumalta (ja jos johonkin elämässä uskon, niin hyvin ajoitettuihin ja hyväntahtoisiin sattumiin) kerrassaan briljantti video aiheesta, joka tiivistää kaiken edellä vuodattamani reiluun kahteen minuuttiin – ja tekee sen vielä hauskasti, oivaltavasti ja tuomitsevuutta välttäen. Viisaasta puheenvuorosta vastaa hurmaava Brené Brown, jota kiittelin blogissani jo kesäkuussa käsitellessäni termiä vulnerability hangover. En harrasta gurujen keräilyä enkä pidä kotijumalia, mutta BB (hehe) on ansainnut paikkansa suuresti arvostamieni asiantuntijoiden lyhyellä listalla.

Empathy feels connection, sympathy drives disconnection.

Video havainnollistaa samalla loistavasti empatian ja sympatian merkityseron. Itse olen ainakin, hajamieliseen tapaani, käyttänyt niitä välillä suruttoman synonyymisesti, vaikka ne kuvaavat myötätunnon eri puolia. Ja sitten tämä suoraan ytimeen osuva oivallus:

Rarely, if ever, does an empathic response begin with words ”at least”.

Äh, olen niin innoissani, että mielelläni kirjoittaisin ylös kaiken. Kannattaa tietenkin katsoa video:

Somebody just shared something with us, that’s incredibly painful, and we’re trying to ”silverlining” it. I don’t think that’s a verb, but I’m using it as one. (…) We try to make things better. (…) The truth is, rarely, if ever, can a response make something better, what makes something better, is connection.

Siis: uskalla laskeutua kuoppaan kanssani.

Luulen itsestäni liikoja, jos kuvittelen, etten koskaan enää sortuisi sympatiaan. Toivon, että silloin joku hienovaraisesti hieroo tätä kirjoitusta hyväntahtoiseen naamaani.

Peace.