Kiltteyttä, sattumalta / On random acts of kindness

On the importance of being kind, kindly scroll down for more.

Tällä viikolla yllätyin iloisesti, kahteen otteeseen.

Inboxiin oli ilmestynyt viesti.

krokus-1249936_1920

Ystävä – tai tarkalleen ottaen kaksi eri ystävää – yllätti lähettämällä kauniin ja rohkaisevan viestin. Ihan muuten vain.

Sellaisia lyhyitä viestejä, näin muuten hauskaa unta, jossa lauloit, tulit äsken mieleeni, sen sellaista. Ei mitään varsinaista asiaa, ei kuulumisten kyselyä tai kertomista. Kumpikaan ystävä ei muutenkaan ole sellainen tyyppi, että tapanamme olisi jakaa säännöllisesti arkisia sattumuksia. Virkistämme toisiamme höpöttelemällä henkeviä silloin tällöin.

Juuri sellaisia viestejä, joita ei ole mikään pakko lähettää. Jotka voisi unohtaa. Mutta sitten ei unohdakaan, vaan lähettää.

 

Ilahduin kannustavista sanoista, mutta erityisesti eleestä, pienestä vaivannäöstä. Sellaisesta, mitä mielessä liikkuu usein, mitä aikoo, mutta minkä unohtaa, kun pitääkin mennä pyykkitupaan tai ehtiä bussiin tai ottaa makaronilaatikko uunista. Ainakin minulle käy niin.

Osoittaa myös sopivan tervettä itsetuntoa, jos viestin lähettää noin vain sellaisellekin ihmiselle, jota ei välttämättä tunne vuosien takaa ja juurta jaksain. Ettei pysähdy epäilemään, tarvitseeko tuo toinen kauniita ajatuksiani.

Milloin niitä ei tarvitsisi? Eikä kyse ole siitä, että olisin juuri nyt ollut kovin onneton ja erityisesti kaivannut rohkaisua – mutta kellepä meistä se ei tekisi hyvää, milloin vain!

Ihanat ihmiset. Olipa kiltisti tehty.

Ja mielestäni kyseessä oli tietty kiltteyden alalaji:

Random acts of kindness.

Sattumanvaraista, sydämeenkäyvää kiltteyttä.

Another successful #whiteelephant gift @tapalayapdx annual Christmas party #streetcarnameddesire

A post shared by Jula (@juliaisshooting) on

 

Näitä miettiessäni mieleeni juontui parin vuoden takaa tapaus, jossa kiltteys yllätti keskellä katua.

Fb2014muoks
Ei tätä ihan kuivin silmin muistele vieläkään, varsinkin kun näen, miten edelleen samaiset aikoinaan reilun kokoiset pinkit villasukat kurkkaavat kumisaappaiden suista eteisessä. Tarinaa on kerrottu monta kertaa eteenpäin. Tästä tulee mieleen se, että termillä random acts of kindness viitataan myös tiettyyn yhdysvaltalaislähtöiseen ilmiöön, jossa tehdään jotain mukavaa tuntemattomalle kanssaihmiselle, kuten että maksetaan seuraavan asiakkaan kahvi kahvilassa. Uskon tosin kotikulmien villasukkalahjoittajan keksineen idean ihan omin päin…

Kuinka voimakas ja tervehdyttävä, miltei kapinallinen asia arkipäiväinen kiltteys onkaan!

Kiltteys myös kannattaa, tutkitusti. Yhdysvaltalaisyliopiston tutkimuksessa päiväkoti-ikäisinä avuliaisuutta ja empaattisuutta osoittaneet lapset pärjäsivät myöhemmin elämässä paremmin, oli mittarina sitten henkilökohtainen tyytyväisyys tai ammatillinen menestys. Ja paljon on tietysti muitakin tutkimuksia siitä, miten hyvät teot lisäävät elämänlaatua.

Ja kiltteyshän ei tarkoita sitä, että olisi ovimattona. Voi oikein hyvin olla oikein kiltti ja pitää kiinni omista rajoistaan, kuten ystäväni omassa blogissaan viisaasti kirjoitti aiemmin keväällä.

 

Tässä vaiheessa tällaisia kirjoituksia on yleensä tapana luvata parantaa omat huonot tapansa, joten asiaan ehkä kuuluisi, että vannoisin ylevästi muistavani jatkossa lähettää kaikki ne viestit, jotka nykyisessä tilanteessa jäävät hajamielisen mieleni kätköihin. Olen hivenen huono taipumaan juhlaviin julistuksiin, sillä alan helposti kulostaa omissa korvissani tärkeilevältä. Mutta yritän muistaa tämän:

Mieluummin kadun ihan muita juttuja kuin kiltteyden puutetta.

Vaalitaan kiltteyttä.

Onko sinulla muuten mielessä esimerkkiä arkipäivää piristäneestä kiltteydestä, jonka haluaisit jakaa? Kerro! Kuulisin mielelläni, ja varmasti muutkin – voimme ottaa vaarin yllä näkyvästä vinkistä. Kiitos etukäteen!


 

During this week, on two occasions, a message from a friend made my day. A few nice words, ”thinking of you”, and so forth. What a delightful surprise.

What moved me, even more than the actual content of the messages, was the gesture. That these wonderful people took the time. (And, by the way, neither one of these lovely ladies is the kind of friend to me with whom I write on an everyday basis. We tend to meet only every now and then, and when we do, we focus on chattering about soul-searching etc).

It made me think about kindness. And a special version of it – it is something I’d call

random acts of kindness.

That you do something out the goodness of your heart, not that you need to write in order to ”stay in touch”, but just plain old altruism at work. Also, that you have the healthy confidence that your words are met with a warm-hearted smile, that you don’t stop to hesitate whether they’re ”needed” – who doesn’t need encouraging words, on any kind of day?!

I am confident that indeed this kind of kindness is extremely necessary these days. Well, in any point in history, naturally, but the challenges we are facing currently make no option.

You can practice kindness with strangers, too. It’s just as important.

Because even if, on an occasion, you cannot be absolutely sure of the benefits, the downsides are non-existent.

And here’s an idea – why not share your experiences or thoughts about kindness and write me a comment? Let’s spread kindness around like confetti.

Pieni kiltti lisälukemisto / Kindly, read on:

How to accept kindness (Rookie, issue 48, 2015)

How kindness became our forbidden pleasure (Brain Pickings, 07/13/2015)

George Saunders on the Power of Kindness, Animated (Brain Pickings, 04/28/2014)


 

Soundtrack: Tori Amos: Night of Hunters (Sin Palabras / Without Words), 2011

 

 

 

 

Iloksi sinutkin on tarkoitettu

joulu ihanin

On se Sinullekin annettu

tehtävä

jouluna

ja joulun jälkeen:

iloksi sinutkin

on tarkoitettu

iloa viemään

valoa pimeään

hymyä

hyvää sanaa.

 

Kukaan ei niin köyhä

ettei jaettavaksi

ystävällisyyden lahjaa

kukaan ei niin rikas

ettei sitä tarvitsisi.

 

Ilo annettu jaettavaksi

valo vietäväksi eteenpäin.

 

Hyvää Joulua

ihmiset –

iloa

valoa

rauhaa.

MAARIA LEINONEN

Katkelma Yleisradion joulurunosta ”Vain pimeässä näkyvät tähdet”. Esitetty Yleisradiossa 24. ja 25.12.1984.

Löydetty jouluaattona 2015 Tuula Simolan toimittamasta runokokoelmasta Joulu ihanin (Otava, 1997).

Joululahjani sinulle, tuttu ja tuntematon ystävä.

Heidän sensitiiviset pers… oonallisuutensa

Naula, joka törröttää esiin, lyödään muiden tasalle.

Japanilainen sanonta

Kuvan lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Kuvan lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Erityisherkkyys on nyt pinnalla. Eilisen Hesarin pääkirjoitussivulla mietittiin, miten ”pomosi tuskin on narsisti ja lapsesi erityisherkkä”. Viime sunnuntaina taas ilmestyi lyhyt kirjoitus kulttuurisivuilla:

HS 23.8. Kulttuuri, C17. Kirjoitus ilmestyi Anja Snellmannin uuden romaanin arvion alapuolella. Ja kuten tämän tekstin alussakin todetaan, erityisherkkyydellä on ilmeisen suuri rooli Antautuminen-teoksessa, mistä kimmoke kommenttiin. En ole itse lukenut kirjaa.
HS 23.8. Kulttuuri, C17. Kirjoitus ilmestyi Anja Snellmannin uuden romaanin arvion alapuolella. Ja kuten tämän tekstin alussakin todetaan, erityisherkkyydellä on ilmeisen suuri rooli Antautuminen-teoksessa, mistä kimmoke kommenttiin. En ole itse lukenut kirjaa.

Kaikki eivät toden totta ole erityisherkkiä. Mutta jotkut ovat.

Ja jos miettii, onko – onko sille tilaa?

GREY MATTER

Ehkä se mikä oli helpottavinta kun aloin lukea erityisherkkyydestä oli se että olin AINA ajatellut että olen huonompi kuin muut, nimenomaan huonompi… että miksen jaksa tehdä yhtä paljon, olla yhtä aktiivinen.. kunnes tajusin että sen tekee se herkkyys ja itse asiassa monet hyvät piirteeni on myös herkkyyden ansiota.

Ihana ystäväni antoi minulle luvan lainata viestiään, jonka hän lähetti minulle aiemmin keskustellessamme erityisherkkyydestä. Kun itse luin Elaine Aronin ”perusteosta” HSP – Highly Sensitive Person, tunnistin monista esimerkeistä tämän ystäväni. Mieleeni muistui, miten hän vaikutti välillä elävän hieman kuin eri todellisuudessa kuin me muut, miten hän saattoi reagoida omituisen intensiivisesti; miten hän kirkaisi ja tärisi nähdessään kirjan sivulla kuvan käärmeestä, siinä missä moni meistä korkeintaan kokisi pientä puistatusta, sanoisi ”yäk”. Ensi kertaa tunsin ymmärtäväni tätä ystävääni kunnolla. Ai hän kokee tilanteen näin! Samalla tunsin jälkikättöisesti pientä häpeän nipistelyä: välillä olin halunnut lokeroida hänen erilaisuutensa joksikin… no, joksikin muuksi kuin vain elämää rikastuttavaksi erilaisuudeksi.

Toisaalta on hyvin erilaisia erityisherkkiä ihmisiä, kuten käy ilmi esimerkiksi Anne Kukkohovin haastattelusta Me Naisissa elokuun alussa. En tunne Anne Kukkohovia mitenkään, mutta itsevarma mediapersoona ei ensiajatuksella vastaa ennakkokäsityksiä erityisherkästä ihmisestä. Mielestäni on rohkeaa, että hän kertoo omasta kokemuksestaan – moni kun on varmasti valmis epäilemään koko asiaa.

Erityisherkkyys ei ole diagnoosi, oireyhtymä tai muukaan häiriö vaan ominaisuus. Siis kuin silmien tai hiusten väri, muttei näkyvissä. Se tarkoittaa sitä, ettei sitä voi todeta verikokeella tai sylkinäytteellä. Se selviää ainoastaan lukemalla aiheesta ja tunnistamalla siitä itsensä.

Ja tästä päästään kiinnostavalle alueelle. Sillä jokainen meistä kokee todellisuuden eri tavoin, eikä toisen pään sisään ole pääsyä. Tietenkin omia kokemuksia voi yrittää avata ja selittää, mutta sen varassa me sitten olemmekin: miten yksi asiasta kertoo ja miten toinen sen kuulee.

”TIEDÄTKÖ SE PERUS LUULOSAIRAS FIILIS”

Tiedätkö kun viime aikoina on lehdissä yms . puhuttu erityisherkistä ihmisistä (HSP)? Mä oon jotenkin alkanut tutustua siihen enemmän, ja tunnistan siitä itseäni. Siis sitähän on hirveästi eri ”laatuja” ja ”voimakkuuksia”, ja tavallaan mua häiritsee kun se on sellainen trendi-ilmiö ;), oon jotenkin ollut tosi vastahakoinenkin (tiedätkö se perus luulosairas fiiilis, heti kun lukee jostain, niin ajattelee että mulla on toi, heh), mutta en sitten ole jotenkin pystynyt kieltämäänkään, että tutulta kuulostaa. Jotenkin tuntuu että tunnistan vaan osittain niin selkeästi asioita liittyen esim. sosiaalisiin tilanteisiin, ihan koko elämäni varrelta. Ja jotenkin mua viehättää se, ettei kyseessä ole mikään syndrooma tai diagnoosi, vaan persoonallisuuden (ja tietty hermostonkin) piirre ja samalla keino itseymmärrykseen.

Toinen ystäväni mietti asiaa paljon kriittisemmin:

Mutta toi Aronin kirja, se kyllä avaa silmät. Luen sitä vähän ristiriitaisin tuntein, sillä mietin, kuinka paljon itseäni sieltä tunnistan. Olen kyllä sanonut itselleni, ettei sillä ole väliä, olenko mielestäni hsp vai en, vaan jos saan jotain vinkkejä ja uusia näkökulmia, niin siitähän on kysymys.

SOSIAALINEN VALUUTTA?

Tiedän siis myös ihmisiä, joille asia ei ole niin yksinkertainen. He kokevat kyllä tunnistavansa itsensä erityisherkkyyskirjallisuudesta ja ovat siitä helpottuneitakin, mutta eivät halua ajatella itseään erityisherkkinä – osittain ehkä siksi, että pelkäävät tulevansa leimatuiksi huomionhakuisiksi nyyhkyiksi.

Sillä sehän tässä tuntuu mättävän, eikö? Että jotkut kuvittelevat olevansa vähän… erityisempiä kuin muut.

”Herää kiusaus leimata HSP silkaksi HevoSen Paskaksi.” Viime sunnuntain Hesarin jutussa (siitä, josta oli valokuva yllä) viitataan herkkyden kokemuksen pitkään historiaan, miten ”jo 1700-luvun eurooppalaisen yläluokan tunneilmastossa herkkyys oli tapa kartuttaa sosiaalista pääomaa. Se oli ’täydellinen väline identiteetin luomiseen sille, joka halusi olla jotakin muiden silmissä.'” Case closed. Erikoisuudentavoittelua kaikki tyynni.

Sietämätöntä. Pitäisi vähän näpäyttää, eikö? (Ja jos niikseen tulee, mikäs sen parempi areena siihen kuin maan luetuin päivälehti.)

Kumma juttu vain, että niiden ihmisten parissa, jotka itse tunnen ja jotka ovat erityisherkkyydestä kiinnostuneet ja siihen tutustuneet, tämä teoria sosiaalisesta pääomasta ei osu maaliin ollenkaan. En kiistä tutkijan sitaattia ja analyysiä eurooppalaisesta tunneilmastosta, mutta sen käyttäminen erityisherkkyyden selittämiseen trivialisoi ihmisten todellisia kokemuksia. Jos jotain, herkkyys on tuntunut yleensä painolastilta, kokemukselta perimmäisestä erilaisuudesta, viallisuudesta. Se, että tuntemuksille on löytänyt sanat ja pystyy jakamaan ne muiden kaltaistensa kanssa, ei muuta sitä oikopäätä eduksi, mutta on todella helpottavaa. Ja auttaa näkemään myös omia vahvuuksia, herkkyyden kääntöpuolia.

Erityisherkkyys ei siis oikein arkielämässä tunnu tekstissä määrittelemältä ”sosiaaliselta valuutalta”.

PAM, TÖRRÖTTÄVÄ NAULA!

”Itsensä tai ystävänsä voi diagnosoida muutaman verkosta kaivetun piirteen perusteella erityisherkäksi, mutta samat merkit voivat viitata myös esimerkiksi masennukseen. Tai sitten eivät mihinkään.”

Jos väestöstä noin 15-20% on erityisherkkiä, heitä kuitenkin on keskuudessamme keskimäärin lounaspöydässä yksi, koululuokassa muutamia, ruuhkabussissa jo useampia. Joillain aloilla tai joissakin harrastuksissa heitä on varmasti suhteessa enemmän, joissakin paikoissa vähemmän. Joitakuita he ovat, ja joidenkin ystäviä. Jotka ovat jossain vaiheessa joutuneet pohtimaan asiaa.

On kieltämättä helppoa tuhahdella erityisherkkyysepidemialle, mutta en tiedä, mitä sillä saavutetaan. Jos ihmisellä on kokemus, että hän ei ole tullut ymmärretyksi sellaisen kuin on, miten siihen auttaa se, että hänet vaiennetaan tai että sille naureskellaan ylimielisesti? En tarkoita, että itsensä ylianalysoimisessa tai diagnoimisessa (toim. huom. mitä erityisherkkyys ei tarkkaan ottaen ole, sillä se ei ole diagnoosi) olisi jotakin kannustettavaa. Mutta miksi ne ovat aina ne muut, jotka kuvittelevat olevansa jotain ja me itse niitä hemmetin tervejärkisiä, jotka tiedämme, mitä olemme tai emme ole?

Mikä tässä oikeasti niin paljon häiritsee ja miksi? Mistä tulee tarve teilata eikä ymmärtää? Loppujen lopuksi emme pysty pääsemään toistemme päiden sisään: emme koskaan voi täsmälleen tietää, miten joku toinen todellisuuden kokee. Voi olla, ettei oikeasti ole erityisherkkä, mutta ehkä ihmisellä on jotakin muuta tärkeää kerrottavaa?

Tavallaan pidän erikoisuudentavoitteluakin aika inhimillisenä juttuna: erityisiähän me kaikkia haluamme olla, ainakin itsellemme, ainakin läheisille ihmisille.

Toisaalta mietin, lisääkö tämä keskustelu myöskään ymmärrystä erityisherkkyyttä kohtaan. Miksi on niin vaikeaa ajatella, että toinen voisi olla erityisherkkä? Ehkä itse kaipaisinkin eniten asiaan perehtynyttä lehtiartikkelia, jossa avoimesti pohdiskellaan, missä menee erityisherkkyyden raja. Sille pohdinnalle kun ei tunnu olevan juuri nyt kauheasti tilaa.

”AH OLEN NIIN HERKKÄ”

Loppuun sopii hyvin ystäväni kommentti ”HevoSen Paska”-kirjoitukseen:

Olihan toi tavallaan ihan hauska… tai siis toi HevoSenPaska :DDD… kait mun on myönnettävä et mäkin tunnen sellaista melankolista ylpeyttä ja erityisyyttä… et ah olen niin HERKKÄ… Mä kyllä sanoisin sille et hei, kyllä mä osaan nauraa itelleni, oon varmaan just tollanen herkkyydelläni ylpeilijä. mutta mitä siitä.

Karavaani kulkee, koirat haukkuvat, ja oikeasti tärkeät ihmiset hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet.

Ja vaikket oikein tietäisi, millainen oletkaan.

LOPPUKEVENNYS: FUTURE’S MADE OF…

Ehkä jonkinlaisen ratkaisun asiaan voisi tuoda VR eli virtuaalitodellisuusteknologia, josta somepioneerit nyt pöhisevät. Jospa joskus tulevaisuudessa pääsisimme kurkistelemaan toistemme kokemusmaailmoihin vähän tähän tapaan:

Sanoja, jotka eivät auta ystävää vastoinkäymisen hetkellä (vaikka luulisit)

Kun läheinen kokee vastoinkäymisen, on vaikeaa löytää oikeita sanoja. Mutta vääriä sanoja löytyy helposti. Ihan tahattomasti.

Hiljattainen koettelemus sai minut ajattelemaan sitä, miten usein yritämme turhaan etsiä lohduttavia ilmauksia: läsnäolo riittää. Ja oikeastaan se on ainoa asia, joka mitenkään balsamoi kirvelevää sielua. ”Olen pahoillani.” ”Onpa tosi perseestä.” ”Olen tässä.” Ehkä seuraavana päivänä: ”Miten tänään menee?” Tiivistetysti: et ole yksin.

Kun taas kaikki ne lausahdukset, jotka pakonomaisesti yrittävät lohduttaa, kääntyvät itseään vastaan. Selitän miksi.

En muuten viittaa mihinkään yhteen tiettyyn harmitukseen tai vain omiin kokemuksiini, vaan mielessäni ovat liikkuneet (valitettavan) monet läheltä seuraamani eri kokoiset ja erilaiset koettelemukset.

Pyörittelin pitkään tätä tekstiä mielessäni, sillä en oikeastaan halunnut julkaista sitä. Mutta jos alkaisin sensuroida itseäni täällä, omassa paikassani, jota muovaan kirjoitus kerrallaan oman näköisekseni… No, ei siinäkään olisi mitään järkeä.

Älä sano 1: KAIKKI MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA

Hei kamoon, jaksaa jaksaa! Tässä tsemppauksessa maistuu urheilumainosten muovinen optimismi. Ja ehkä salilla lausahdus pitää paikkansa, joten siellä sen käyttö sallittakoon jatkossakin. Epäilen, onko henkilö, joka heittää ilmaan puolihuolimattomasti tämän irtoviisauden, koskaan kokenut todella suurta tragediaa.

Vastaan: SEN EI TARVITSE TAPPAA MURTAAKSEEN.

Sillä joskus ihminen saattaa joutua kohtaamaan vaikeuksia, jotka eivät vahvista, vaan ainakin hetkellisesti iskevät maahan, tekevät heikommaksi, haavoittuvaisemmaksi ja saavat epäilemään koko elämän mielekkyyttä, niin, että katkeroitumista vastaan joutuu taistelemaan ponnekkaasti. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silti haluaisi jatkaa eteenpäin, syvästi ja pysyvästi muuttuneena. Mutta ei vastoinkäymisen ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Älä sano 2: ONNEKSI EI KÄYNYT PAHEMMIN.

Just. No, jos olen todistajana edelleen kertomassa tapahtumista, lienee sanomattakin selvää, että olisi tosiaan voinut käydä pahemminkin. Mutta nyt olen siis hajalla, ja silti minun pitäisi olla onnellinen siitä, ettei käynyt vielä pahemmin – please. (Sitä paitsi – et voi olla aivan varma, tiedätkö tapahtumien laajuutta kokonaan, joten voi olla, ettei lausahdus pidä paikkaansa.)

Vastaan: KÄVI IHAN TARPEEKSI PAHASTI.

Anna minulle rauha potea tätä onnettomuutta. Ehkä päädyn samaan päätelmään myöhemmin ihan itse, omin päin, mutta se on eri juttu.

Älä sano 3: KAIKELLE ON TARKOITUS.

Nyt näen punaista. Ihanko totta, kerro lisää?! Aivanko tosissasi väität, että tämä absurdi ja tarpeeton sattumus taianomaisesti nostattaa minut korkeammalle tietoisuuden tasolle? Saapuuko oveni taakse myös yksisarvinen, jolla karautan autuaampaan olotilaan? Ooh, näen valon! Voi olla, että oma näkemyksesi elämästä pohjautuu kaiken selittävälle suurelle suunnitelmalle. Mutta älä holhoa pukemalla minun vaikeuttani banaaliin pakkopaitaan.

Vastaan: ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU IKÄVIÄ, MIELETTÖMIÄ ASIOITA.

Hyväksyn järjettömätkin vastoinkäymiset osaksi elämää. Nämä koettelemukset eivät ole lainkaan välttämättömiä elämän syvällisemmän ymmärtämisen kannalta, mutta en anna niiden lannistaa minua lopullisesti.

JOS SE OIS HELPPOO…

Kaikki tiivistyy siihen, että vastoinkäymisen vastaanottaminen on oikeasti taitolaji. Ja olen itse mokannut lukemattomia kertoja, useammin kuin tekisi mieli muistella. Yllä mainituista valeviisauksista olen viljellyt ainakin kahta ensimmäistä sekä monia, monia muita yhtä kehnoja aivoituksia. Ennen kuin oivalsin jotakin. Mikä ei tapahtunut täysin omin avuin.

Mistä johtuu, että hyppäämme suin päin selittämään epäonnea sen kokijalle, mistä kumpuaa pakko paketoida tilanne sopiviin sanoihin? Joku sosiaalipsykologian tai muun ihmistieteen alueella meritoitunut henkilö osaisi varmasti vastata tähän tyhjentävämmin, mutta mietiskellessäni asiaa päädyin itse seuraavaan ajatusketjuun: luulen, että kyse on ainakin osittain siitä, että jos on yhtään empaattinen ihminen, toisen ihmisen murhetta on vaikea kuunnella. Ahdistuksen paino suorastaan tuntuu fyysisesti. Ja sitä haluaisi niin kovasti helpottaa toisen olotilaa ja keventää taakkaa (missä ei ole tietenkään mitään pahaa) –  tai salavihkaa, tahtomattaan, oikeastaan omaansa. Sillä olisi ihanaa tuntea olevansa ihminen, joka todella pystyy jotenkin auttamaan. Mutta samalla ei tule huomanneeksi, että ajattelemattomasti, huomaamatta, vahingossa, sydämellisyydestään huolimatta, asettaakin ensi sijalle oman ikävän olonsa. Sitä lievittää omaa tukaluuttaan laukomalla tyhjiä viisauksia. Eikä välttämättä huomaa, että toinen lysähtää vielä enemmän kasaan.

EMPATIA.

Koska ihan, ihan oikeasti, mitkään sanat eivät pysty taikomaan tuskaa pois. Tätä asiaa pohdiskellessani vastaani tuli sattumalta (ja jos johonkin elämässä uskon, niin hyvin ajoitettuihin ja hyväntahtoisiin sattumiin) kerrassaan briljantti video aiheesta, joka tiivistää kaiken edellä vuodattamani reiluun kahteen minuuttiin – ja tekee sen vielä hauskasti, oivaltavasti ja tuomitsevuutta välttäen. Viisaasta puheenvuorosta vastaa hurmaava Brené Brown, jota kiittelin blogissani jo kesäkuussa käsitellessäni termiä vulnerability hangover. En harrasta gurujen keräilyä enkä pidä kotijumalia, mutta BB (hehe) on ansainnut paikkansa suuresti arvostamieni asiantuntijoiden lyhyellä listalla.

Empathy feels connection, sympathy drives disconnection.

Video havainnollistaa samalla loistavasti empatian ja sympatian merkityseron. Itse olen ainakin, hajamieliseen tapaani, käyttänyt niitä välillä suruttoman synonyymisesti, vaikka ne kuvaavat myötätunnon eri puolia. Ja sitten tämä suoraan ytimeen osuva oivallus:

Rarely, if ever, does an empathic response begin with words ”at least”.

Äh, olen niin innoissani, että mielelläni kirjoittaisin ylös kaiken. Kannattaa tietenkin katsoa video:

Somebody just shared something with us, that’s incredibly painful, and we’re trying to ”silverlining” it. I don’t think that’s a verb, but I’m using it as one. (…) We try to make things better. (…) The truth is, rarely, if ever, can a response make something better, what makes something better, is connection.

Siis: uskalla laskeutua kuoppaan kanssani.

Luulen itsestäni liikoja, jos kuvittelen, etten koskaan enää sortuisi sympatiaan. Toivon, että silloin joku hienovaraisesti hieroo tätä kirjoitusta hyväntahtoiseen naamaani.

Peace.