Näkymättömän tytön nälkä / Roxane Gay: Hunger

This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.

21363187_10154741282511714_1983394928_o

”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”

Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.

I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.

Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.

This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.

Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?

The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.

Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.

Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.

”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”

I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.

Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.

I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.

Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.

Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta.  Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”

Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”

Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.

But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.

”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”

”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.

Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.

I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.

Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.

Että ihmiset katsoisivat silmiin

Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.

Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.

Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.

Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä? 

 

 

 

 


The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)

Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)

"I hate myself. Or society tells me I am supposed to hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right." /// "This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood." 🖤💙🖤 Got the new Roxane Gay from the library and finished it almost right away. An intense read, a powerful and dark story, a highly personal one, and yet universal. I know I have not been obese in my life, but I too know a thing or two about internalized objectification and self-hatred. Though the reasons behind it may vary, this hunger is relatable to many, and in many, many ways (and that makes me sad). Still I kept thinking how once again great literature takes you on a journey in another human being's story, in another reality, another world. A world, this world, where people think they can jump to conclusions about your personality based on your body. #roxanegay #roxanegayhunger #badfeminist #currentlyreading #quoteoftheday And just perhaps the effect this book had on me was made even stronger by the fact that I didn't really know beforehand what I was in for. I didn't know what Roxane Gay would be writing about this time, I had just put myself on the library waiting list months ago, convinced that what ever she would write about I would want to read.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Mainokset

Lucille Ball oli ujo teini-ikäinen, jolle hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus

”Aivan liian ujo näyttämölle.” Newyorkilaisesta teatterikoulusta lähetettiin kirje teini-ikäisen opiskelijan äidille 1920-luvun lopulla. Tyttären eli Lucille Désirée Ballin mahdollisuuksia menestyä näyttelijänä epäiltiin vahvasti: ”hän hukkaa vain aikaa, niin meidän kuin omaansa.”

Eyes GIF - Find & Share on GIPHY

Kuuntelen podcastin Lucille Ballista.

Kävelen Sturenkadun laitaa, todellakin, on vielä keväinen päiväkin hyytävien kuukausien jälkeen, ja olen matkalla kohti ruokakauppaa. Korvanapit korvissa.

Joskus 1990-luvun alkupuolella Suomen tv-kanavilla on lähetetty  puolitoistatuntinen elämäkertadokumentti Lucille Ballin elämästä. Tiedän tämän siksi, että ohjelman vhs-taltio oli ala-asteikäisenä suurimpia aarteitani.

Muutamaa vuotta aiemmin nuoreen tietoisuuteeni oli astunut aivan uudenlainen naisen malli. I Love Lucyn uusinnat alkoivat TV2:lla, ja minä löysin esikuvan, joka oli fiksu, karismaattinen ja hauska. Hän oli höpsö, mutta moitteettoman tyylikäs. Usein hän oli aivan liikaa, mutta ei antanut sen haitata. Hän nauroi paljon, itselleen ja maailmalle. Minä ihailin ja palvoin Lucyä, mustavalkoisen tv-sarjan punatukkaista tähteä.

lucille-ball-399439
Public Domain / Pixabay
Joten tänä keväisenä launtaina kuuntelen podcastin Lucille Ballista. Opin kolme asiaa, jotka kirjoitan ylös:

1) Aivan liian ujo: rohkeuden kerääminen kiertotien kautta

Lucille Ball itse kommentoi opiskeluaikojaan myöhemmin toteamalla, että hän oppi teatterikoulussa ainoastaan olemaan peloissaan. Epävarmuutta ei ilmeisesti lieventänyt tippaakaan se, että luokkatoverina oli itsevarma tähtioppilas Bette Davis.

Jonkin aikaa Ball elätti itsensä mallintöillä. Sitten hän alkoi tehdä pikkurooleja elokuvissa. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän löi lopulta läpi prime time -televisiossa nelikymppisenä omalla ohjelmaideallaan.

Tiesittekö muuten, että Ball käytti nuorempana taiteilijanimeä Diane Belmont? Hmm. I love Diane…?

2) Kunnianhimo: valmistautuminen helpottaa hetkeen heittäytymistä

Ball suhtautui komedian tekemiseen hyvin vakavasti. Kollegoiden mukaan hän oli täysin peräänantamaton, absolutely relentless, tavoitellessaan täydellistä lopputulosta tv-tuotannoissaan.

Tv GIF - Find & Share on GIPHY

I Love Lucy -show’n tilanteet vaikuttavat usein niin spontaaneilta, että monet ovat uskoneet kuvausten pohjanneen pitkälti improvisointiin. Oikeasti taustalla oli kuitenkin valtava työmäärä. Ball harjoitteli kohtauksia ja vähäisimpiäkin vuorosanoja niin kauan, että pystyi toistamaan ne virheettömästi ja antamaan vaikutelman siitä, että kaikki tapahtui hetkessä ja ennalta suunnittelematta.

Itsehän käsikirjoitusnatsina hykertelin kuullessani tämän. Olen itse tv-töissäni (tosin toimittajana, en näyttelijänä) aina vannonut tarkkojen käsisten nimeen, sillä omalla kohdallani olen huomannut, että nimenomaan taustatyö ja valmistautuminen vapauttaa reagoimaan hetkessä.

3) Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus

Lopulta se, mikä nosti Ballin omaan kastiinsa ja teki hänestä esikuvan monille tuleville naiskoomikoille, kuten Mary Tyler Moorelle tai vaikka Amy Schumerille, oli hänen valmiutensa heittäytyä tekemään täysin naurettavia juttuja.

Being pretty was not as important as being funny. Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus.

Huumorin avulla Ball teki historiaa. I love Lucyä pidetään yhtenä televisiohistorian vaikutusvaltaisimmista sit comeista, ja se on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi tv-ohjelmaksi. Newsweek valitsi Lucille Ballin 1900-luvun merkittävimmäksi naisviihdetaiteilijaksi.

Lucille Ball oli paitsi televisiokomedian uranuurtaja myös studiopomo ja liikenainen, joka teki töitä Hollywoodissa yli 50 vuoden ajan.

Lucille Ball GIF - Find & Share on GIPHY

Ja hauskuuden takana…

Paitsi että oikeastaan Lucille ei pitänyt itseään hauskana:

Kuvahaun tulos haulle lucille ball i'm not funny. what i am is brave

I am not funny. What I am is brave. Hän piti itseään rohkeana. Ja sitä hän oli.

Mitä ujosta tytöstä tulee siis isona? Esimerkiksi yksi vuosisadan merkittävimmistä koomikoista. Ja esikuva miljoonille ujoille tytöille ympäri maailmaa.

Wink GIF - Find & Share on GIPHY

…not as important as being funny. Lucille Ball & Harpo Marx. ❤ Tämän peilikohtauksen muistan erityisen hyvin siitä elämäkertadokkarista, jota katsoin uudestaan ja uudestaan, lukemattomia kertoja.


Lähde: Stuff You Missed in History Class: Lucille Ball (Feb 1, 2017). Podcastista myös englanninkieliset sitaatit ”absolutely relentless” ja ”being beautiful was not as important as being funny”.

Edit 1.6.: havahduin huomaamaan, että olin suomentanut alun sitaatin perin kökösti ja muokkasin paremmaksi, muutin ”lavalle” muotoon ”näyttämölle” (alun perin ”way too shy for stage”).

 

 

Joy of missing out

Tajusin hiljattain, että ihailemiani ihmisiä yhdistää eräs asia. Luulen, että heillä on erityinen kyky:

#jomo

Joy of missing out. Tiedän, ettei tämä ole uusi juttu. Mutta itse törmäsin termiin jostain syystä vasta muutama viikko sitten sitten.

Miksiköhän ihmeessä en ole kuullut tästä puhuttavan enemmän? Googlettelun perusteella JOMO alkoi trendata jo 2013–2014, jolloin siitä kirjoittivat ainakin Guardian ja Huffington Post – jälkimmäisessä jopa otsikolla So Long, FOMO – Here’s Why 2014 Will Be Year Of The JOMO (Joy Of Missing Out):

As a backlash against FOMO – aka Fear Of Missing Out – the term is a rebellion against saying yes to everything, and is about giving yourself the space to think and experience things without freaking out about what you ‘should’ be doing instead.

Huffington Post 31.12.2013

Koska ei on ikävä sana, missaamisen ilossa käännetäänkin huomio siihen, mille sanotaan kyllä: omalle ajalle, muiden ihmisten seuralle, läsnäololle, keskittymiselle. Hieno keikaus.

Suomenkielisessä internetissä sen on maininnut ainakin viime syksynä mainio Juliaihminen.

En siis ole etujoukoissa, mutta mitäs siitä. Ehkä ei ole liian myöhäistä. Mielestäni tästä, hmmm, JOMOsta, pitäisi puhua paljon enemmän! (Paitsi että ei pitäisi, noin tarkalleen ottaen, ja saman tien pahoittelut sekä selvennys: en yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan tekstiä, jossa vilisevät sanahirviöt JOMO ja FOMO. Puhun siis tästä eteenpäin yksinkertaisesti ilosta ja pelosta. Hemmetin akronyymit, joita on niin vaikea kääntää suomeksi.)

Mieleen tulee kolme juttua:

Solnit / Smith Rumsey / Ekholm

Ilo siitä, että katoaa hetkeen

A restlessness has seized hold of many of us, a sense that we should be doing something else, no matter what we are doing, or doing at least two things at once, or going to check some other medium. It’s an anxiety about keeping up, about not being left or getting behind.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Kirjailija ja aktivisti Rebecca Solnit pohtii ulkopuolisuuden pelkoa ja sen seurauksia (mainitsematta itse termiä) esseessä, joka on osa suurenmoista kokoelmaa The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness.

I forget practical stuff all the time, but I also forget to look at the distance and contemplate the mysteries of the universe and the oneness of all things.

Jos pitää valita, unohdanko mieluummin jonkun käytännön asian hoitamisen vai horisonttiin katselun, valitsen epäröimättä ensimmäisen. Jotta taas jälkimmäinen olisi mahdollista, on pystyttävä katoamaan hetkeen. Ja sen vaikeutta nykyaikana Solnit suree:

It’s hard, now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of the train window, or comptemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces. Space for free thought is routinely regarded as a void and filled up with sounds and distractions.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Hieno havainto tuo, miten työlästä on olla kokonaan jonkun kanssa tai täydellisen yksin (tai miten tärkeää tai autuasta se olisi).

Ping! Ajatuksiin uppoaminen katkeaa häiriötekijään. Vaikuttaa siltä, että missaamisen ilo liitetään usein someen. Esimerkiksi Urban Dictionaryn määritelmässä mainitaan erikseen, että ilo on sitä, että ”nauttii siitä mitä on tekemässä tässä ja nyt, eikä ole somessa julistamassa sitä mitä tekee tai seuraamassa muiden tekemisiä”:

jomo
Joy of Missing Out: You’re enjoying what you’re doing in the here and now and not on social media broadcasting or seeing what everybody else is doing. Opposite of fomo or the fear of missing out.
urbandictionary.com

Ehkä ei ole ihan mustavalkoisesti niin, että asioiden jakaminen tai seuraaminen somessa = automaattisesti ilmentymä pelosta. (Mielestäni tässä haisee potentiaalinen elitismi ja halu erottautua sekä määritellä jotkut toiset automaattisesti fomoilijoiksi.) Ehkä kyse on enemmän tekemisen motiivista, siitä miksi jotain tekee suhteessa omaan elämään tai muihin ihmisiin – kuin tekemisestä itsestään?

Itseäni viehättää yllä näkyvän määritelmän alkuosio, ajatus läsnäolosta ja asioiden balanssista.  Joskus ei ole mitään parempaa kuin somen virtaan uppoaminen, mutta sitä kallisarvoisempi taito on osata irroittautua linkkien ja ilmoitusten pyörityksestä rauhallisin mielin. Kyky olla läsnä omassa seurassaan tai ihmisten kanssa ilman, että mielen takana jäytää ajatus siitä, että elämä jossain toisaalla on täydempää ja kiinnostavampaa.

Ilo siitä, että jättää kuvan ottamatta

Näitä samoja keloja ilmentää katkelma Johannes Ekholmin Graafisesta suunnittelusta – tuosta näennäisestä näyttelyjulkaisusta, joka on jotakin charmantin filosofisen tutkielman ja itsetietoisen kaunokirjallisen opuksen välimaastosta, ja yhtä kaikki tarkkaa ajankuvaa:

JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne vaan menee pilalle. Ehkä se on vähän sellainen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se luopuu Instagramista ja livebloggauksesta.

ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonki Facebookkiin kivoista jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä.

JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu, että jopa vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteeet ehkä on semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen!

Johannes Ekholm (toim): Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat. (2013)

Jos keskittyy ottamaan kuvaa tai kirjoittamaan postausta (edes mielessään), ei ole läsnä. Ja jos jatkuvasti keskittyy raportoimaan tekemisistään sen sijaan että eläisi niitä, ajatukset ovat koko ajan jossakin tulevassa, mahdollisesti toteutuvassa tai toteutumattomassa, eivätkä tässä hetkessä. Tuttua pallottelua. Välillä olisi tietysti kiva, jos olisi kuvia muistoina (mutta onko niitä pakko postata mihinkään)?

Kuvaamme, emmekä nauti; kirjoitamme, emmekä muista? Ajatus siitä, että kokemuksen tallentaminen tuhoaa sen autenttisen muiston, on itse asiassa ikivanha. Viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Sokrates oli vahvasti sitä mieltä, että kirjoitustaito johtaa muistin kuolemaan, kertoo historioitsija Abby Smith Rumsey hienossa teoksessaan When We Are No More.

Kirjoitustaito saa ihmiset unohtamaan olennaiset asiat, uskoi länsimaisen filosofian isä: kun luottaa ulkoiseen tukeen, ei harjoita muistiaan painamalla asioita mieleen. Sokrateelle muistaminen oli myös moraalinen teko, ihmisenä olemisen olennainen kysymys.

No, ehkä Sokrates oli lopulta tyytyväinen, että Platon kirjoitti hänen ajatuksensa ylös, Rumsey hymähtää. Ainakin me jälkipolvet olemme kiitollisia siitä. Mutta sekä Ekholmin teoksessa että Sokrateen pohdinnoissa ollaan saman ajatuksen jäljillä: kun ulkoistamme jonkun asian, onko se varmin tapa unohtaa itse kokemus? Voisiko ohikiitävään hetkeen pysähtyä ilman sen taltioimista?

Ilo siitä, että on elossa

Ehkä lopulta on kyse siitä, että pelko on helppoa ja ilo vaikeaa?

Kuten kaikki pelot, fear of missing out elää yksinäisyydestä ja häpeästä. ”Sä et riitä sellaisena kuin sä oot, sun on pakko yrittää”, se kuiskaa korvaan. Ratkaisuksi pelko tarjoaa erilaisia laastareita ja kuluttamista: kokemusten kuluttamista, rahan kuluttamista ja sen kaikkein arvokkaimman kuluttamista: ajan.

Pelko ajaa yrittämään tehdä monta asiaa samaan aikaan, olla monta ihmistä samaan aikaan, sillä valinta on vaikeaa. Samasta pelosta on kyse on kyse myös silloin, kun Brad Pittin näyttelemä Tyler Durden messuaa Fight Clubissa, ettei halua Jackin väistävän kipua: ”Don’t deal with this the way those dead people do. Deal with it the way a living person does.

Iloon kykenevä ihminen on potentiaalisesti vähän vaarallinen, sillä hän ei tarvitse mitään täydentämään olotilaansa. Hän on jo elossa.

Mietin ihailemiani ihmisiä, arjen kapinallisia, jotka tuntuvat tekevän asioita niin kuin itse tykkäävät, luottaen omaan sisäiseen ääneensä enemmän kuin siihen, mitä pitäisi. Ihmisiä, jotka tuntuvat harkitusti (mutta sitä juurikaan alleviivaamatta) kääntävän selkänsä hälylle, ihmisiä, jotka uppoutuvat kiinnostuksensa kohteisiin, lukevat kirjoja, joita kukaan muu ei tällä hetkellä lue, miten heidän kanssaan voi käydä merkityksellisiä ja yllätyksellisiä keskusteluja. Ja jotka myös somettavat, silloin kun huvittaa.

Eivät he varmasti ole varsinaisesti iloisia kaiken aikaa (koko ajatus on, joskin hilpeä, niin aika järjetön). Uskon, että kyse on kyvystä tuntea mielihyvää ja mielenrauhaa sekä sietää ristiriitaisiakin tunteita omien valintojen äärellä.

Näin sen ymmärrän: joy of missing out on kepeää mutta merkityksellistä vastarintaa, suurta laupeutta, haahuilua, harkintaa, unissakävelyn ja autopilotin vastustamista.

Lopulta se on myös elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden hyväksymistä.

”This is your life, and it’s ending one minute at a time”, sanoo Tyler Durden.

Onhan sekin ajatus. Että kuluttaisi niitä minuutteja pelon sijaan iloon.

Past, present and future – a still life captures the three dimensions of time in a single picture. Today being my birthday, I decided to pay the exhibition at @sinebrychoffartmuseum an intentionally symbolic visit. For some reason, I find these paintings extremely fascinating, and could study them at hours on end. All those details: caterpillars and butterflies, flowers as buds, in full bloom, and already fading… They remind us that all that we perceive is, by its nature, temporal; to everything, there is a season. Some still lifes are actually quite gloomy or downright funereal, but I find them all in all beautiful and powerful, and even comforting. Oh, and the exhibit is open until 8 January, definitely worth checking out – recommended by the gloomy birthday girl. #stilllife #arthistory #sinebrychoff #birthday #wintersolstice #myhelsinki

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Lisälukemistoa:

Juliaihminen: Mikä JOMO?

Johannes Ekholm: Ratkaisu ahdistukseen on kollektiivinen tai sitä ei ole (YLE: Kirjojen Suomi)

Riina Katajavuori: Mitä teet, kun kukaan ei katso? (YLE: Kulttuuricocktail)

Uusi kirja kertoo, miksi älypuhelin koukuttaa kenet tahansa / Adam Alter: Irresistible

It’s hard to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use.

Adam Alter on psykologiasta väitellyt newyorkilainen markkinoinnin apulaisprofessori, jonka maaliskuussa 2017 ilmestynyt kirja Irresistible pureutuu digitaalisen maailman koukuttavuuteen. Miten me koukutumme esimerkiksi tykkäämään ja hakemaan tykkäyksiä – ja kuinka  meitä tietoisesti koukutetaan tekemään niin?

Hän aloittaa pohtimalla Steve Jobsia ja lastenkasvatusta.

fishing-228329
Gone fishing.  Lähde: Pixabay

Vanha huumekauppiaiden sääntö: älä vedä kiksejä omasta kamasta

Mikä on selitys sille, ettei Jobs antanut lastensa käyttää Applen ihmetuotetta iPadiä? Noudattiko hän huumekauppiaiden vanhaa sääntöä never get high on your own supply eli ”älä vedä kiksejä omasta kamasta”?

Jobs ei myöskään ollut mikään poikkeus kaltaistensa visionäärien ja teknologia-alan johtajien joukossa. Vaikka he päivätyössään he julistaisivat, miten heidän keksintönsä muuttavat maailman, heillä ei ole painetta tutustuttaa lapsiaan tähän maailmaan.

Hassua, eikö? Eikö etuoikeutettu kasvuympäristö suojelisi lapsia laitteiden haittavaikutuksilta?

Vai olisiko niin, että it-gurut tietävät, että laitteet koukuttavat yllättävän helposti riippumatta siitä, kuinka valistunut henkilö käyttäjä on, Alter puntaroi – sillä sellaisiksi ne on tällä hetkellä suunniteltu?

Product designers are smarter than ever. They know how to push our buttons and how to encourage us to use their products not just once but over and over.

Älä puhu 50-luvusta ja telkkarista, tämä on ihan eri juttu

On totta, että uutta teknologiaa on aina pelätty. Ihmisiä on peloteltu turhaankin, on maalailtu uhkakuvia, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Mutta älylaitteiden vertaaminen elokuviin, televisioon ja videopeleihin ei toimi, Alter sanoi puhuessaan kirjastaan Think Again -podcastin haastattelussa huhtikuussa.

Aiemmin lapset ovat saattaneet jumittaa television edessä tai pelata yltiöpäisesti, mutta he ovat silti menneet kouluun, ja laitteet ovat jääneet kotiin. Ennenkin on voinut törsätä koko tilin alerekkeihin, mutta sitä varten on pitänyt sentään vaivautua kaupungille; nyt luottorajan saa täyteen lounastunnilla.

Nykyisin taskussa kulkee yhteydenpitovälineen lisäksi niin viihdekeskus kuin ostoskeskus, jotka ovat auki kellonajasta riippumatta. Olemme eläneet älylaitteiden kanssa vasta vajaan vuosikymmenen, ja ne ovat mullistaneet arkemme. Ehkä muutoksen vaikuttavuutta on vaikea havaita sen mittakaavan vuoksi: emme kykene käsittämään, miten vallankumouksellinen muutos aiempaan aikaan on ollut, joten epädramatisoimme sitä.

Tech offers convenience, speed, and automation, but it also brings large costs. Human behavior is driven in part by a succession of reflexive cost-benefit calculations that determine whether an act will be performed once, twice, a hundred times, or not at all. When the benefits overwhelm the costs, it’s hard not to perform the act over and over again, particularly when it strikes just the right neurological notes.

A like on Facebook or Instagram strikes on of those notes, as does the reward of completing a World of Warcraft mission, or seeing one of your tweets shared by hundreds of Twitter users. The people who create and refine tech, games and interactive experiences are very good at what they do. They run thousands of tests with millions of users to learn which tweaks work and which ones don’t – which  background colors, fonts and audio tones maximize engagement and minimize frustration.

Elämme koukuttavaa aikaa

Tech isn’t morally good or bad until it’s wielded by the corporations that fashion it for mass consumption. Apps and platforms can be designed to promote rich social connections; or, like cigarettes, they can be designed to addict. Today, unfortunately, many tech developments do promote addiction.

Digitaalinen ympäristö on luonut arkeemme paljon uusia potentiaalisia koukkuja, Alter pohtii. Muutama vuosikymmen sitten riippuvuutta aiheuttivat lähinnä päihdyttävät aineet, kuten alkoholi, tupakka ja huumeet, jossakin määrin myös uhkapelit. Ne olivat kuitenkin pääsääntöisesti kalliita ja rajoitetusti saatavilla. 2010-luvulla ympärillämme on vanhojen aineiden lisäksi kosolti asioita, joiden koukuttavuutta vasta opimme ymmärtämään:

There’s the Facebook hook. The Instagram hook. The porn hook. The email hook. The online shopping hook. And so on.

Mitä vaivattomammin jokin asia tai toiminto tuottaa aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia, sitä voimattomampia olemme sen edessä, vaikka varsinaiset syyt koukuttumiseen ovat tietenkin monimutkaisempia ja yksilöllisiä.

Tykkäyskoukku – vertailemme, sillä olemme ihmisiä

Alter kirjoittaa monipuolisesti esimerkiksi pelaamisesta, nettishoppailusta sekä Netflix-ahmimisesta ja käy läpi useita kiinnostavia psykologisia tutkimuksia, jotka valottavat käyttäytymiseemme vaikuttavia tekijöitä.

Kiehtovaa antia ovat osiot, jotka käsittelevät sosiaalista mediaa, kuten Facebookia ja Instagramia.

Aloin itse perehtyä älypuhelimiin paremmin reilu vuosi sitten, kun tein aiheesta juttua silloisen työni puitteissa ja haastattelin puhelinten koukuttavuudesta väitellyttä sosiaalipsykologi Eeva Raitaa. Raita listasi monta syytä siihen, miksi kännykkä koukuttaa tehokkaasti. Yksi niistä oli sen väylä sosiaaliseen elämään, hyvässä ja pahassa.

Facebook ja muut suositut yhteisöpalvelut täyttävät olemassaolevan sosiaalisen tarpeen olla yhteydessä muihin. Mutta samalla niiden yritystoiminta perustuu pohjattomaan haluumme vertailla itseämme toisiin ihmisiin, sanoo Alter.

Janoamme jatkuvaa palautetta siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Luulemme, että sosiaalinen media kertoo meille vastauksen, mutta se tekee sen hyvin ovelalla tavalla. Meihin vaikuttaa nimittäin erityisen tehokkaasti se, jos emme pysty ennustamaan toimintamme seurauksia, ja tykkäysten määrähän on Facebookissa ja muissa palveluissa usein arvoitus.

It’s had to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use. What had begun as a passive way to track your friends’ lives was now deeply interactive and with exactly the sort of unpredictable feedback that motivated Zieler’s pigeons. Users were gambling every time they shared a photo, web link, or status update.  A post with zero likes wasn’t just privately painful, but also a kind of public condemnation: either you didn’t have enough online friends, or worse still, your online friends weren’t impressed. Like pigeons, we’re more likely to seek feedback when it isn’t guaranteed. Facebook was the first major social networking force to introduce the like button, but others now have similar functions.

(Alter viittaa lainauksessa kyyhkystutkimukseen, josta on kertonut hieman aiemmin.)

Facebook on ollut monien sosiaalisten kokeilujen areena. Ovatko tykkäys- ja reagointinappulat, algoritmit ja muut keksinnöt palvelleet käyttäjiä vai yritystä itseään? Yrityksen päätöksillä on valtava maailmanlaajuinen merkitys, sillä palvelulla on arviolta miljardi käyttäjää: se on uskomaton inhimillinen potentiaali.

Mutta jos mulla ei ole ongelmaa, onko tässä mitään ongelmaa?

Mutta jos ihminen ei itse kärsi puhelimen käytöstään, onko asiassa edes ongelmaa?

If you’re on the phone for three hours daily, that’s time you’re not spending on face-to-face interactions with people. Smartphones give everything you need to enjoy the moment you’re in, but they don’t require much initiative.

Alter sekä monet hänen haastattelemansa asiantuntijat (kuten peliriippuvuutta hoitavan klinikan johtaja) päätyvät puhumaan painokkaasti kasvokkain käytävän vuorovaikutuksen tärkeydestä. He myöntävät, että nettiaika on lisännyt mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta muistuttavat, että esimerkiksi empatiakyky ei kehity samalla tavoin pelkkien ruutujen välityksellä,

Monet asiantuntijat ovat myös kysyneet, kuinka käy kykymme oppia ja luoda uutta, jos emme enää jaksa keskittyä, vaan keskeytämme heti orastavankin tylsyyden rutiininomaisella puhelimen vilkuilulla.

Sosiaalipsykologi Raita pohti tekemässämme televisiohaastattelussa, miten luovuus ja tylsyys kulkevat käsi kädessä: luovuus vaatii aikaa ja syventymistä omiin ajatuksiin.

Yhdysvaltalainen historioitsija Abby Smith Rumsey on taas pohtinut muistia ja muistamista digitaalisella aikakaudella. Myös muistojen kehittyminen vaatii sitä, että keskitymme ja syvennymme. Ilman muistoja emme ymmärrä mennyttä emmekä itseämme, emmekä pysty kuvittelemaan tulevaa.

Kukaan näistä asiantuntijoista ei kehota välttämään älypuhelinta tai netin käyttöä kokonaan, ja aika mahdotonta se olisikin. He vain herättävät miettimään käyttöä suhteessa muuhun elämään.

Parempaa arkea pienin kikoin

Jo joulukuussa kirjoitin, että olen itse opetellut käyttämään älypuhelintani vähemmän viimeisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, ettei tilanne ollut mielestäni kohdallani edes lähtökohtaisesti kovinkaan huono. (News flash: tutkimuksissa suuri enemmistö säännönmukaisesti aliarvioi päivittäisen käyttönsä ja uskoo käyttävänsä puhelintaan vähemmän kuin muut…) Mutta jokin tunne kyvyttömyydestä olla läsnä ja ajatusten pirstaleisuudesta kaihersi. Olen hirveän huono tekemään mitään kovin mustavalkoisesti (sokerilakko, ei kiitos), joten tässäkin kohtuullisuus on oma valintani, kaikessa tylsyydessään.

Itselläni ovat toimineet seuraavat kikat, jotka ovat osittain samoja, joita Alter esittelee kirjansa loppupuolella:

Pidän fyysistä etäisyyttä puhelimeen. Jätän sen työpaikalla tahallani laukkuun tai kotona toiseen huoneeseen. (Yritän muistaa pitää äänet päällä, jotta pystyn vastaamaan puheluihin.)

Olen poistanut kaikki ääni-ilmoitukset sekä suljetulle näytölle tulevat ilmoitukset. Niinpä voin tarkistaa kellonajan ilman muita houkutuksia. (Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että vastaan viesteihin usein keskimääräistä hitaammin. Mutta kuinka nopeasti viesteihin täytyy aina reagoida – tästä on varmaan monia mielipiteitä. Tilanteet vaihtelevat.)

Olen poistanut esimerkiksi Facebookin sovelluksen puhelimestani. Selaimen kautta vilkuiluun on suurempi kynnys. (Viime kesänä pidin huvikseni useamman kuukauden tauon koko jutusta, mikä oli aika kiinnostava kokeilu. Tosin silloin meinasi jäädä kyllä pari kivaa tapahtumaa väliin. Onneksi joku aina vinkkasi niistä.)

Somen curfew on 22.30, eli sen jälkeen ei hilluta selailemassa. (Harvoin kyllä sometan enää iltasin, mutta välillä sitä innostuu. Huomaan, että selkeä aika toimii itselleni paremmin.)

Yritän noin yleensä kiinnittää huomiota siihen, lisääntyykö ylenmääräinen tsekkailu eli onko checking habit taas lähtemässä lapasesta.

En voi nyt tässä vannoa, mitä kaikkea konkreettista hyötyä muutoksista on ollut, kuten tarkkoja lukuja keskittymiskyvyn lisääntymisestä tai luovuuden räjähdysmäisestä kasvusta, mutta mitään negatiivistakaan en ole havainnut. (No, lähipiiri sekä tuttavat ovat altistuneet ajoittaisille pitkähköille ja innostuneille monologeille aiheesta, halusivat tai eivät.) Rehellisesti sanottuna tunnen kyllä oloni seesteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin hektisimpinä aikoina. Yksittäisenä seikkana mieleen tulee, että enää vaikka kirjaa lukiessa ei tee mieli keskeyttää sitä koko aikaa, kuten joskus aiemmin huomasin automaattisesti tekeväni.

Uusien tapojen opettelun perustana on se, että hyväksyy, että on altis koukuttumaan, edes vähäsen. Pitää siis niellä rahtunen ylpeyttään, sillä mielelläänhän sitä ajattelisi olevansa rautaisella itsekurilla varustettu aikuinen ihminen.

Mutta tähän ajatukseen niin Alter kuin haastattelemani Raita tarjoavat armollisen näkökulman: emme ole yksin, kyse ei ole siitä, että minä yksin olisin tyhmä tai vailla tahdonvoimaa.

The technology is designed to hook us that way. Email is bottomless. Social media platforms are endless. Twitter? The feed never really ends. You could sit there 24 hours a day and you’ll never get to the end. And so you come back for more and more.

Adam Alter New York Timesin haastattelussa maaliskuussa 2017

Lisää aiheesta:

Sosiaalipsykologi Eeva Raita: ”Älypuhelin on aikamme tupakka”

Käytät älypuhelintasi todennäköisesti enemmän kuin luulet

Lady Macbethin leningin vuori on myrkynkeltainen – kuinka puvustus kertoo tarinaa vallanhimosta

Lady Macbethin leningin vuori on myrkynkeltainen – kuinka puvustus kertoo tarinaa vallanhimosta

Lady Macbeth kävelee näyttämölle mustavalkoisessa leningissä. Helman heilahdus sen paljastaa, vilahduksen verran: vuoren, joka on myrkynkeltainen.

Macbeth hurjistuu nähdessään surmatun Banquon haamun. Hän kiskaisee illallispöydästä liinan yhdellä vetäisyllä ja säikäyttää juhlavieraat, jotka pakenevat väistellen ympäriinsä lentäviä astioita. Macbeth lysähtää istumaan, hetkellisesti musertuneena, keltainen pöytäliina kuin viittana harteillaan.

32406916883_23b0f9ab47_o
Kas, sieltä se keltainen vuori pilkottaa. Kuvassa Macduffin poika / Timo Kalliokoski ja Lady Macbeth / Katariina Kaitue. Kuvaaja Mitro Härkönen. Kuva: Kansallisteatteri

Istun Kansallisteatterin katsomossa ja seuraan roolihahmojen vaihtuvia asuja kuin jännitysnäytelmää. En ole varmasti koskaan kiinnittänyt puvustukseen sellaista huomiota kuin Kansallisteatterin Macbethissä. En varmaan olisi tälläkään kertaa, ellen olisi bongannut käsiohjelmasta kiinnostavaa osiota.

”Macbethin värimaailmassa tehostevärinä on Yellowstonen kansallispuiston rikkikerrostumista muistuttava keltainen, joka viittaa vallanhimon myrkylliseen luonteeseen”, käsiohjelmassa kerrotaan. On hieno oivallus avata puvustussuunnitelija Tarja Simonen ratkaisuja yleisölle, niiden ohjaustyötä koskevien tavanomaisten (ja silti tietenkin kiinnostavien) huomautusten lisäksi.

Simone kertoo miettineensä kauan Lady Macbethiä esittävälle Katariina Kaitueelle tilatun printtivaatteen kuviointia ja päätyneensä lopulta valitsemaan aiheeksi naaraspuolisen monarkkiperhosen: ”’Lyhytikäinen mutta kuninkaallisesti nimetty hyönteinen, monarkki, on itsessään hieno metafora vallan ja miksei myös teatterin hetkellisestä luonteesta.'” (Harmi kyllä tästä upeasta asusta ei ole sattunut kunnollista kuvaa pressikuvien joukkoon.)

”Punaista on tällä kertaa vältetty, koska siihen liittyy liian ilmeisiä mielikuvia verestä ja vallasta”, Simone summaa.

William Shakespeare: Macbeth, Kansallisteatterin käsiohjelma

Käsiohjelmassa mainitaan myös, miten Shakespeare käyttää Macbethissä paljon vaatetukseen liittyviä vertauksia. ”Puhutaan lainahöyhenistä ja huonosti istuvista vaatteista, toivoon pukeudutaan, kunniaa riisutaan ja sydän naamioidaan.”

Varmaan juhlat ovat siellä oikein somat – mutta varo, uudet vaatteet voivat olla mahdottomat; liian ahtaat, kukaties, tai liian suuret; huomaat, että vanhat sopivatkin meille paremmin kuin uudet.

Macduff, II näytös, 4. kohtaus

Tai kun Lady Macbeth moittii puolisoaan, joka epäröi ensimmäisen ja ratkaisevan hirmutyön alla:

Päissäänkö se olikin, se haave, jonka puit jo yllesi?

Lady Macbeth, I näytös, 7. kohtaus

Puvut noin muuten ovat tietysti sydäntäni lähellä. Ensimmäisen kerran muistan kiinnittäneeni erityisesti huomiota Tarja Simonen suunnittelemiin pukuihin  Luulosairaassa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keväällä 2015. Ihastelin erityisesti Kreeta Salmisen näyttelemän Angéliquen tylliunelman uskomattoman kaunista, liukuvärjättyä ja koristeellista helmaa.

Tästäkin puvusta pääsin onnekkaasti keskustelemaan pukusuunnittelija Simonen kanssa, kun reilu vuosi sitten sain kierrellä Kansallisteatterin kulisseissa silloisen työni puitteissa. (Eräs ihanimmista työkeikoista koskaan.) Juttelimme erityisesti kauneudesta suhteessa teatterin tekemiseen, mitä Simone pohti seuraavasti:

Mä ajattelen, että me ei tehdä teatterissa mitään rumaa. Kaikki tietää, että me ollaan teatterissa, ja se antaa meille vapauden – ja samalla siinä on jonkinlainen vaatimus tyylittelystä tai vieraannuttamisesta. Vaikka tehtäis kuinka krouvia ja rososta, niin se voi silti olla harmonista ja tasapainoista.

Tarja Simonen TV1:n Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa (esitetty helmikuussa 2016; selvennykseksi: hän käyttää nykyisin ilmeisesti sukunimeä Simone)

”Fair is foul and foul is fair”,  lausuvat noidat Macbethin alkuperäistekstissä, Paavo Cajanderin vuoden 1885 suomennoksessa ”häijy on kaunista ja kaunis häijyä”: mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

Valtamme ei ole varma, siksi meidän täytyy pestä kunniamme imartelun kuohussa ja muuttaa kasvot naamioiksi, joiden taakse kätkeytyvät todelliset ajatukset.

Macbeth, III näytös, 2. kohtaus

Kaikkihan alkaa varsin viattomasti. Macbeth on palaamassa kotiin, kun matkalle sattuvat noidat tervehtivät häntä kuninkaana. Hän kummeksuu outoa ja ennustuksenomaista arvonimeä, mutta toteaa lopulta: ”Jos sattuma siis kruunun tarjoaa, niin tehköön minusta myös kuninkaan”. Mutta siemen on kylvetty, ajatus itää, eikä sattumalle ole enää sijaa. Pian ollaan tilanteessa, jossa Macbeth voi vain todeta:

Jos julma alku meille kehnon pohjan loi, vain julma jatko vahvistaa sen voi.

Macbeth, III näytös, 2. kohtaus

Macbeth puhuu meistä, sillä hänellä on mahtava liittolainen: puoliso Lady Macbeth. Aivan kuin House of Cardsin power couple Frank ja Claire. Vetävimmät tarinat harvoin syntyvät tyhjästä.

Kun valta käskee, kunnon mieskin saattaa taipua.

Malcolm, IV näytös, 3. kohtaus

Vallanhimon juovuttavuutta Shakespeare ennen kaikkea käsittelee synkässä tutkielmassaan, jonka hän pohjasi vanhoihin skotlantilaisiin taisteluihin . Macbethissä onkin paljon hienoja sitaatteja vallasta.

Ahneus on miekka, joka kääntyy kuninkaita vastaan ja on heidän turmionsa.

Macduff, IV 3

Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin; yhtä vaikeaa kuin palata on jatkaa eteenpäin.

Macbeth, III näytös, 4. kohtaus

Vääryydellä haalittu valta on häilyväistä, Macbeth varoittaa, ja sen seuraukset ovat tuhoisat ihmisen mielelle. Niin Lady Macbeth kuin Macbeth murenevat. Lady Macbeth pesee tuloksetta käsistään näkymätöntä verta, Macbeth hourailee ja näkee ilmassa tikareita sekä illallispöydässä aaveita.

Kun loppu on lähellä, Macbeth esittää tunnetun vertauksen:

Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

Macbeth, V näytös, 5. kohtaus

33093636621_535971e166_o
Kun loppu on jo lähellä. Lady Macbeth / Katariina Kaitue & Macbeth / Antti Luusuaniemi. Kuvaaja: Mitro Härkönen. Kuva: Kansallisteatteri.

Entä näytelmä itse? Olin vaikuttunut, en lumoutunut. Saa nähdä, kuinka käy tänään, kun luvassa on hehkutettu Rikhard III Willensaunassa. Odotukset ovat korkealla.

  • Shakespeare-sitaattien suomennokset: Matti Rossi (WSOY, 2004) (pois lukien se yksi erikseen mainittu Paavo Cajanderin käännös)

Jälkikirjoitus Shakespeare-entusiasteille: 

Moni tuntee  Shakespearen yhteydessä sanaparin hollow crown eli ’ontto kruunu’, josta puhuu nimihenkilö eli kuningas näytelmässä Rikhard II. Samoin oli nimetty BBC:n tv-sarja, jota YLE Teema on esittänyt Suomessa.

Macbethissä taas kuninkaaksi vääryydellä päätynyt Macbeth tuskailee ’hedelmätöntä kruunuaan’, fruitless crown. Matti Rossi on kääntänyt sen ’tyhjäksi vanteeksi’. Kansallisteatterin tulkintaa varten ohjaaja Janne Reinikainen ja dramaturgi Eva Buchwald olivat tehneet oman suomennoksen, ja Antti Luusuaniemen suulla Macbeth valittaa, miten hänen päähänsä asetettiin ’maho kruunu’.

”Kaikki suuret prinsessat ovat hulluja” / Q-teatteri: Prinsessa Hamlet

Poissa ovat kuningas Claudius ja Hamletin isän haamu; Q-teatterin Prinsessa Hamletista on turha etsiä liian uskollisia yhtymäkohtia Shakespearen klassikkoon. Tanskan kruununprinssin tarina toimii innoittajana ja eksistentialistisena taustatekstinä, hieman samaan tapaan kuin Ryhmäteatterin viime syksyn Farmi assosioi vapaasti Orwellin Eläinten vallankumouksen pohjalta. Molemmat on ohjannut Linda Wallgren. Käsiohjelmassa siteeraataan myös Virginia Woolfin Mrs. Dallawaytä.

Näyttämöllä on taitureita joka lähtöön: karismaattinen Leea Klemola kuningatar Gertrudina,  Emma Parviainen sensuellina kertojana, Lotta Kaihuan vimmainen Hamlet-prinsessa. Silti show’n uhkaa varastaa Eero Ritalan ovela Ofelio, jonka läsnäolossa on vaaran tuntua. Eikä tämä ihailija päädy heittämään henkeään virran viemänä, vaan luovii opportunistisesti otollisesta tilanteesta toiseen.

Kun ei ole hukkunutta Ofeliaa, jolle kaivaa hautaa, ei kaivata myöskään kohtausta, jossa haudasta nostettu kallo motivoisi monologiin. Muutamia tunnettuja sitaatteja on siroteltu sitomaan näytelmiä toisiinsa.

32537690410_f0b71daa74_k
Kuva: Pete Pasonius / Q-teatteri

”Loppu on hiljaisuutta.” Mutta mitä tapahtuu ennen kuin koittaa iäisyys?

Prinsessa istuu yksin huoneessaan ja kauhu puristuu kurkkuun nyrkin lailla, kertoja kuvailee. Hamlet piirtää kasvoihinsa haavan. Hän haaveilee poistuvansa tulipatsaana, jättävänsä historiaan palavan huutomerkin. Lähipiiri epäilee hänen menettäneen järkensä.

”Kaikki suuret prinsessat ovat hulluja”, vakuuttaa Ofelio ihailemalleen kruununperijälle.

Myös Shakespearella hovi arvelee pakkomielteistä ja synkkää Hamletia hulluksi, hänhän keskustelee muille näkymättömän isänsä aaveen kanssa. Prinssi pitää itseään valittuna, hänellä on tehtävä.

Minulle päähenkilö toi mieleen Jeanne D’Arcin, erityisesti Carl Theodor Dreyerin vuoden 1928 tulkinnan, jossa Maria Falconettin  vetoavat kasvot täyttävät valkokankaan ja kyyneleet vierivät poskilla kämmenen kokoisina.

Naismarttyyrien esitaistelija poltettiin noitana. Ehkä moderni prinsessa haluaa itse sytyttää rovionsa?

Hulluus voi olla terve reaktio epäterveeseen todellisuuteen. Jokainen sijoiltaan mennyt aika ja perhe luo omat taudinkuvansa, sankarinsa, marttyyrinsa, prinsessansa, hullunsa.

”To thine own self be true”, Polonius tunnetusti ohjeistaa poikaansa Laertesia. Kiinnostavaa on tämä tieto: se, mikä nykykorvaan kuulostaa neuvolta seurata sydämensä ääntä, oli Elisabetin ajan Englannissa oikeastaan isällisen pragmaattinen ohje miettiä aina ensin omaa etua. Niin saattaa muuttua ’tosi’ ja ’itse’ vuosisatain saatossa. Nyt samat sanat sopisivat vapaan maailman mahtavimman johtajan suuhun, jos hän tuntisi Shakespearen tuotantoa, mitä rohkenen epäillä. Ehkä jätän sitaatin viljelyn synttärikorteissa vähemmälle tulevaisuudessa.

Olla oma johtotähtensä, ehdoitta. Tehdä niin kuin on oikein, tai niin kuin on pakko. Mutta muista: mikään ei takaa, etteikö historia käyttäisi tarinaasi omiin tarkoituksiinsa.

Shakespeare-sitaatin suomennos Eeva-Liisa Manner.

Tänä keväänä on onneksi muuten monta mahdollisuutta nähdä Shakespeare-tulkintoja, kuten Kansallisteatterin Macbeth ja Rikhard III. Niitä odotellessa.

 


Edit 26.2.2017: Tässäpä mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen: Prinsessa Hamletin käsikirjoittajan E. L. Karhun haastattelu.

”On banaalia ajatella, että taiteilija on jotenkin uskottavampi, kun se on ollut mielisairaalassa. Jokainen mielisairaalassa ollut tietää, että ei siellä mitään suurteoksia kirjoitella. Jos on seurannut läheltä mistä tahansa syystä sortuvaa ihmistä tietää, että glooria on kaukana siitä arkisesta asiasta.”

Kulttuurivieras, näytelmäkirjailija E.L. Karhu sai tarpeekseen taiteilijoiden hulluuden romantisoinnista: ”Oikeasta hulluudesta on glamour kaukana” Karhun mielestä hulluus kahlitsee mieltä. Suljetuilla osastoilla ei tehdä suurteoksia. / YLE 26.2.2017

Toivottavasti en itse vaikuttanut glorifioivani hulluutta kirjoituksessani. Mielisairaudessa ei ole hohdokkuutta (paitsi silloin, kun sillä on viihdearvoa tai se pönkittää nerokulttia, kuten E. L. Karhu huomioi). Toisaalta hulluiksi on leimattu toisinajattelijoitta kautta historian. Shakespearen Hamlet myös käyttää hyväkseen sitä, että häntä epäillään hulluksi ja suorastaan ruokkii huhuja omalla käytöksellään, jotta muut eivät pääsisi perille hänen pyrkimyksistään kostaa isänsä murha.

Sininen hetki La Pazin näköalapaikalla ja muut Puerto de la Cruzin parhaat jutut / Best of Puerto de la Cruz

fullsizerender-21
Bollullon rantaa pidetään yhtenä Teneriffan kauneimmista.

Miksi ihmeessä suunnata samaan paikkaan vuosi (ja vuosikymmen!) toisensa jälkeen — siitä kirjoitin vuosi sitten.(Ja niin no, menevät ne monet mökillekin samaan paikkaan…) Kun kertoja alkaa olla enemmän kuin kädessä sormia, on siitä ainakin se ilo, että alkaa kertyä vinkkejä jaettavaksi muillekin. Tässä siis parhaat jutut Teneriffan pohjoisrannikon vehreään, kiehtovaan Puerto de la Cruziin.

Aamuhetki, Playa Martiánez / Wake up at Playa Martiánez

Aamu valkenee kahdeksan aikaan. Jos haluat aamiaista, mainio La Coronela -rantakahvila avautuu yhdeksän maissa. Samalla kun siemailee café con lecheä, voi lepuuttaa silmiään surffareissa, jotka uhmaavat aaltoja heti aamusta. (Varoitus: lähtöpäivän aamuna saattaa aiheuttaa sietämätöntä haikeutta.)

Päiväretki Bollullon rannalle / Day trip to Playa de El Bollullo

Viehättävä Bollullon ranta eli Playa de El Bollullo sijaitsee nelisen kilometriä Puertosta itään. Helpoiten paikalle vie toki nelipyöräinen, mutta meillä on ollut tapana tehdä matkaa jalkaisin. Kävelyreitti käy halki banaaniviljelmien ja yhden barrancon ja vie vajaan tunnin (lastenrattaiden kanssa aikaa kannattaa varata enemmän ja varautua kantamaan niitä rotkon halki… pikkulasten kanssa kantoreppu onkin siis kätevä ratkaisu). Tietenkin voi kokeilla kiertää maantien kautta, se vie sitten helposti pari tuntia keskustasta, ja reitti on puuduttava (kokemus puhuu tästäkin). Itse rannalle laskeudutaan myös varsin jyrkkää rinnettä pitkin, mutta perillä vaivannäkö palkitaan. Vaikka ranta on villinoloinen, paikalla päivystää muistaakseni hengenpelastaja, ja pukukoppikin on. Lähettyvillä palvelee kahvila-ravintola, nimeltään El Bollullo, kuten rantakin. Mukaan voi tietenkin pakata myös omat eväät.

Iltapäiväkävely, Parque de Taoro / Afternoon stroll in Parque de Taoro

Taoron vehreästä puistosta on upeat näkymät sekä Teidelle että merelle yli keskustan, ei siis ihme, että alue on suosittu lenkkeilijöiden keskuudessa. Puiston laidalla sijaitsevan fiinin Tigaiga-hotellin kahvilassa voi nauttia virvokkeita ja samalla jatkaa maisemien ihailua. Lähistöllä sijaitsee myös Risco Bello -kahvila, jonka sinänsä hyvin kauniissa puutarhassa tunnelma on pysähtyneisyydessään hivenen erikoinen. Toisin sanoen suosittelen lämpimästi piipahtamaan, jos olet oudon ilmapiirin ystävä.

Sininen hetki, Mirador de La Paz / Blue hour at Mirador de La Paz

Paras aika ihailla päivän vaihtumista iltaan ja valonauhojen syttymistä vuorenrinteille on kuuden ja seitsemän välillä. La Pazin näköalapaikka keskustan yläpuolella on vaikuttava mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta erityinen tunnelma siellä on auringonlaskun aikaan. Aukion vieressä on pitkään toiminut ravintola Bellamar, josta näköalaa voi ihalla juomien tai aterian äärellä.

Lempikadut / My favorite streets:

Calle Méquinez – ihastele värikkäitä taloja, kahvittele, nauti ravintolatarjonnasta

Avenida Aguilar y Quesada – kävele ainakin kerran palmukujan läpi kohti Playa Martiánezia

Calle de la Verdad – viehättävällä pikkukujalla ,”totuuden kadulla”, sijaitsee persoonallinen Casa Mika ja modernia kanarialaista keittiötä edustava gastrobaari La Cocina.

Ravintoloita / Restaurants:

Hay Lo Que Hay

Erinomainen kasvisravintola sijaitsee La Pazin alueella. Kannattaa kokeilla kotitekoista pastaa (eri vaihtoehtoja) voi-salviakastikkeessa, ihania salaatteja ja jälkiruoaksi gofiojäädykettä, mikäli sitä on saatavilla. Ravintolan nimi lausutaan ”ai lo ke ai”, suomeksi: ”on mitä on” (katsotaan mitä kaapista löytyy).

Sijainti voi muuten yllättää – vilkkaan Carretera del Botánicon varrella sijaitseva ravintolarivistö ei vaikuta olevan houkuttelevimmasta päästä. Mutta älä pelästy! Samassa rivistössä on myös pari muuta ruokapaikkaa, jotka eivät ole ollenkaan hassumpia, kuten italialainen Da Arianna ja moderni Algarrobo. Jos siis majoitut La Pazissa, hyvän ruokapaikan perässä ei tarvitse lähteä alas keskustaan.

El Mána

Toinen erinomainen moderni luomukasvisravintola keskustan tuntumassa Calle Méquinezillä. Pöytävaraus suositeltava varsinkin suuremmalle seurueelle. Aterian kanssa kannattaa nauttia ensiluokkaisia kanarialaisia viinejä tai artesaanioluita, kuten Tierra de Perrosia. Todella ystävällinen palvelu. Herkullisia päivän annoksia listan lisäksi.

La Papaya

Perinteikäs La Papaya saattaa vaikuttaa väsähtäneeltä, kun sen ohi kulkee ravintolakatu Calle el Lomolla. Kannattaa suunnata ravintolasalin halki takapihalle, jonka keskellä kasvavan suuren puun varjossa on ihana istua iltaa. Täällä kannattaa nauttia kaikista perusherkuista, sillä niiden valmistus osataan, ja hinta-laatusuhde on hyvä.

 

Gastrobar La Cocina

Monta vuotta eräs lempiravintoloistamme Puertossa oli nuoren ravintoloitsijapariskunnan tulppaanien mukaan nimetty Tulipanes. Reilu vuosi sitten Tulipanes katosi, mutta ei hätää: korttelin päähän Calle de Verdadin pikkukadulle avautui La Cocina, joka tarjoaa kanarialaista keittiötä modernilla otteella.

Dónde Ani

Konstailematon ja luotettava kotiruokapaikka. Kokoa lounas esimerkiksi perunamunakkaasta (tortilla de patatas), täytetyistä kroketeista (croquetas) ja vihreästä salaatista (ensalada mixta). Netistä et tätä paikkaa löydä, kävele Calle Iriarten ja Calle de Enrique Talgin kulmaan.

Tambo

Keskustan länsipuolella sijaitsevassa Punta Bravassa aivan meren tuntumassa sijaitsee erinomainen kalaravintola Tambo, joka oikeastaan pitää tietää — perille ei ole selkeää kyltitystä, ja lopulta alas ravintolaan laskeudutaan kapeita portaita pitkin. Terassilla istutaan alhaalla jylisevän meren äärellä.

Kahviloita / Cafés:

Casa Mika

Värikäs ja persoonallinen Casa Mika on oikeastaan kahvila-ravintola, mutta olen itse aina kahvitellut täällä, ja siksi miellän sen itse enemmän kahvilaksi. Sisustus on runsas yhdistelmä uutta ja vanhaa, ja sisällä raikaavat usein vanhat elokuvasävelmät.

Agora

Plaza Benito Perez Galdosin laidalla sijaitseva Agora on oiva pysähdyspaikka iltapäiväkahville tai drinkeille. Täältäkin saa herkullisia (ja tuhteja) kakkuja.

Selma & Lovisa

Ruotsalaisten pyörittämä kahvila tarjoaa skandinaavisen tuulahduksen Puerton keskustan tuntumassa. Esimerkki siitä, että unelmistaan voi tehdä totta. Jättää kylmä Pohjola ja avata oma pikku kahvila etelässä — kenelläpä ajatus ei kävisi mielessä?

El Aderno

La Pazissa sijaitseva kahvila tarjoaa upeita leivoksia ja kakkuja. Tilasimme täältä kerran taivaallisen kauniin ja herkullisen jouluhalon uudenvuoden aaton juhlintaan.

Kauppoja / Shopping:

The Lovecats

”We’re so wonderfully wonderfully wonderfully wonderfully pretty”, lauletaan The Curen The Lovecatsissa. Ja todella ihastuttava on laulun nimeä kantava liike, jossa soi indie-musiikki ja tarjolla on pienten merkkien söpöjä mekkoja ja printtipaitoja. Barcelonalaisen Flora y Fauna -merkin viehättäviä koruja.

Drago

Eettisesti valmistettuja koruja, persoonallisia kenkiä ja asusteita sekä miehille että naisille, lastenvaatteita ja erilaista pikkukamaa.

La Ranilla Espacio Artesano

Ihastuttavan turkoosin pikku talon käsityöläismyymälästä saa paikallisten taiteilijoiden suunnittelemia design-esineitä ja eettisesti valmistettuja matkamuistoja.

Tierra Canaria

Parempi tuliaismyymälä: paikallisia viinejä, artesaanioluita, tyylikkäitä hillopurkkeja. Ei Kiinassa valmistettua krääsää.

Kerro ihmeessä mitä tykkäsit näistä vinkeistä ja jaa omasi – jätä kommentti!