Rastapäinen mies katsoo kohti. Hän kiinnittää huomioni, ja niin on tarkoituskin.

Milloin kulttuuri on sinun?

Amsterdamin maailman kulttuureja esittelevän Tropenmuseumin alakertaan oli koottu superkiinnostava näyttely, joka kysyy hyviä kysymyksiä kulttuurien sekoittumisesta ja rinnakkainelosta.

Jooga, kimono, primitiivinen taide – inspiraatiota vai hyväksikäyttöä?

Lopulta omimisessa on kyse rahasta, toteaa eräs teksti.

tropen_rastat (1 of 1).jpg

tropen_yoga (1 of 1)tropen_kpop (1 of 1)tropen_sharing (1 of 1)tropen_primitivism (1 of 1)tropen_kimono (1 of 1)tropen_ghetto (1 of 1)tropen_inuit (1 of 1)tropen_money (1 of 1)tropen_clothes (1 of 1)tropen_alttari (1 of 1)tropen_aula (1 of 1)

 

Vierailin museossa lokakuun puolessavälissä 2018 hyvin pikaisesti, joten muut varsinaiset näyttelyt jäivät tällä kertaa näkemättä. Uskomattoman hieno rakennus ja kiehtova museo, kannattaa pitää mielessä.

Mainokset

Koska Turkassa ei ole kyse vain Turkasta / Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen: Turkka kuolee

Niin kauan kuin on ok ihailla tosi monen elämän tuhonnutta henkilöä, eikä tämän toimintaan liity myötähäpeää, häpeä pysyy uhreilla. #metoo-keskustelu on aloittanut sen, että puhumme siitä, kenelle häpeä kuuluu ja miten häpeää pidetään yllä.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018


Turkan perintönä teatterikoulussa on voimakas pelon ilmapiiri, joka näkyy vahvana vallankäytön pelkona ja ohjaajan pelkona. Näyttelijöitä suojellaan ja pohditaan, tarvitaanko ohjaajia ylipäätään enää lainkaan.

– Ruusu Haarla, Aamulehti 8.8.2018

Miksi tämä esitys ja miksi nyt? Ohjaaja Ruusu Haarlan kommentit avaavat tiivistetysti niitä kysymyksiä, joihin jokaisen esityksen ja työryhmän toivoo aina jotenkin vastaavan.

Siksi nyt Turkka kuolee.

Keskiviikkoiltana istuin kolme tuntia Korjaamon keinonahkatuolilla seuraamassa Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen tulkintaa siitä, mitä Teatterikorkeakoulussa tapahtui 80-luvulla ja miten se säteili muuhun Suomeen niin aikanaan kuin myöhemmin. Eturivissä, aitiopaikalla, onneksi.

Teatterikorkean vaikutusvaltainen professori ja rehtori Jouko Turkka kuoli vuonna 2016. Jos kyse olisi vain yhdestä ihmisestä, voisi ajatella, että kaikki tähän suomalaisen teatterikentän kiistellyimpään hahmoon liittyvät ristiriidat olisivat kadonneet viimeistään hänen poismenonsa myötä.

Esitys on hyytävä, hauska ja aikamoinen järkäle. Haarla on kommentoinut esityksen pitkää kestoa toteamalla, että myös 80-luku oli pitkä. Ja onhan kohdekin aikamoinen mammutti.

Turkka ei ole vain Turkka, Turkka on ilmiö. Tarkastelemalla vain Turkkaa ei ehkä voi ymmärtää sitä ilmiötä.

– Ruusu Haarla, Kulttuuriykkönen, 18.7.2018

Päästäkseen kiinni ilmiöön Haarla ja Lappalainen tuovat esille kaikkia niitä mahdollistajia, joiden syystä tai ansiosta Turkan annettiin vaikuttaa pedagogina ja ohjaajana niin pitkään ja tekijät, jotka ovat kasvattaneet hänen vaikutusvaltaansa. Ohimennen mainituiksi tulevat myös iltapäivälehdet, jotka hyödynsivät teatteriskandaaleja lööpeissään.

Haluammeko ylläpitää ristiriitaisen neron myyttiä, vaikka samalla vaiennamme hänen uhrinsa hiljaiseen häpeään? Miksi kohotamme taiteen (mitä se ikinä tarkoittaakaan) sitä tekevien ihmisten yläpuolelle? Miksi kaipaamme autoritäärisiä johtajia? Miksi se ainainen lammaslauma ylläpitämässä konsensusta?

43036259685_fca1aedefe_k
Kuva: Carolin Büttner / Tampereen Teatterikesä

Suhteeni teatteriin: läheinen, intohimoinen.

Suhteeni Turkkaan: etäinen, välinpitämätön.

Oikeastaan tämän esityksen myötä, sitä ennen ja sen jälkeen, päädyin ensimmäistä kertaa todella miettimään Turkkaa. Se on kyllä vähän hämmentävää, kun ottaa huomioon, kuinka merkittävän osan aikuiselämäni illanseuduista olen viettänyt teatterin katsomossa.

Huomasin tuntevani jonkinasteista tyytyväisyyttä piittaamattomuudestani.

Mitä useamman lehtijutun Turkasta luin (kuten Long Playn vuodentakaisen sinänsä ansiokkaan artikkelin), sitä enemmän itseäni alkoi häiritä, että keskipisteessä oli lopulta aina sama ristiriitainen teatteripersoona. Vaikka artikkeleissa olisi käsitelty väärinkäytöksiä, tuntui, että jutut saattoivat päätyä pönkittämään Turkan mainetta, tahattomastikin.

Siksi Haarlan ja Lappalaisen esityksessä pidin siitä, miten paljon äänessä olivat henkilöitä, jotka kärsivät Turkan vaikutuspiirissä ja joiden kokemukset ovat ainakin jossain määrin jääneet vähemmälle huomiolle. Katja Kiurun kanssa vierailtiin videolla Eirassa vanhassa Teatterikorkeassa täsmälleen sillä paikalla, jossa Turkka pisti nyrkin hänen ohimolleen ja uhkasi.

Tekijöiden työhuoneen sohvalla istuvalle Satu Silvolle nousevat yhtäkkiä kyyneleet silmiin: ”Tästä on niin kauan… Mä luulin, että se ei koskettaisi mua enää.” Hän muistelee aikaa, jolloin oli kertomansa mukaan lähellä itsemurhaa. Siis itsemurhaa.

Usein siihen väärään, mitä Turkka on tehnyt, viitataan keskenjäävällä sivulauseella tyyliin ’olihan Turkka ristiriitainen henkilö’ tai ’kaikesta huolimatta’. Oletetaan että se ’kaikki’ on itsestäänselvä asia, eikä sitä tarvitse enää purkaa. Alatekstinä on ’otetaan jo muita näkökulmia’, mutta vain nämä muut näkökulmat toteutuvat.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018

Kiinnostavaa tai ehkä jopa huvittavaa on, miten oikeastaan jokainen haastateltava (näyttelijöitä, toki) alkaa välittömästi Turkkaa siteeratessaan myös imitoida tämän eleitä ja äänen tamperelaisnuottia. Lopulta siinä oli myös jotakin todella häiritsevää ja kauheaa – miten selkeästi tämä mielivaltainen hahmo on onnistunut pitämään lahjakkaita ja älykkäitä ihmisiä otteessaan.

Pidin Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta valtavasti, mutten näemmä tietämättömyyttäni ollut noteerannut dramaturgin nimeä. Se oli Ruusu Haarla.

Turkka kuolee hyödyntää monia Eduskunnista tuttuja dokumenttiteatterin menetelmiä. Toteutustapa pitää esityksen tiiviisti kiinni siinä, miten kaikki nämä asiat ovat tapahtuneet todella: faktapohjaista materiaalia, lehtileikkeitä ja haastatteluita on hyödynnetty dialogissa ja Haarla ja Lappalainen muuntautuvat oikeiksi henkilöiksi aidoissa tilanteissa, kuten Teatterikorkean opetushenkilökunnaksi promootiossa, jossa Turkalle myönnettiin kunniatohtorin arvonimi.

Haarlan tulkitsemana lavalle astelee heti alkupuolella myös palavasilmäinen ja hohotteleva Jouko Turkka kommentoimaan esityksen kulkua. Tunnistettavine maneereineen hän olisi helposti karikatyyri, mutta hahmossa on ulottuvuuksia ja etenkin loppua kohti päähenkilön ikääntyessä ja liikkuessa klonkkumaisesti myös jotakin liikuttavaa.

Tämä kivi. Katsokaa: näin vihaiselta näyttävä mies. Mutta toiselta puolelta: näin lempeä. Mutta näin – tappoväline! Näin tätä on aina käytetty.

Loppukohtauksessa kotipihansa kiviä esittelee hyväntahtoinen vanhus. Esityksessä on armoa, jota Turkka ei ehkä itse suonut muille ihmisille.

Ruusu Haarla: Mä muistan kun mä luin sen Aiheita-kirjan niin mä tein nopeesti itselleni (…) listan asioista tai inhimillisistä ominaisuuksista kautta tunteista joista mä koin että ne loistivat poissaolollaan. Ja se lista oli aika surullista luettavaa, koska siinä oli sellaisia asioita kuten ystävyys, pehmeys, suru, empatia, tämmösiä, kohtuus…

Julia Lappalainen: Se oli hyvä lista. Se jäi kyllä meille työhuoneen seinälle, myös muistutuksena siitä, mitkä on ne vastavoimat tälle Turkan maailmalle tätä teosta tehdessä, ettei ajaudu liikaa myöskään siihen samaan mielentilaan.

Kulttuuriykkönen 18.7.2018

Anna Paavilaisen Play Rape, Anna Paavilaisen ja Marja Salon SinuusNoora Dadun Minun Palestiinani ja Fail, miksei myös Laura Gustafssonin Kikka Fan Club: Haarlan ja Lappalaisen esitys rinnastui mielessäni tähän löyhään jatkumoon, jossa (erityisesti nais-) teatteriammattilaiset ovat lähteneet tekemään teosta omien havaintojensa pohjalta. Ne käsittelevät yhteiskunnallisia sekä kulttuurisia sokeita pisteitä ja tasa-arvoa niin näyttämöllä kuin se ulkopuolella, henkilökohtaista otetta kaihtamatta. Loistava juttu, että Turkka kuolee teos saa lisäesityksiä Kansallisteatterissa keväällä 2019.

Haarla sanoo viime keväänä tehdyn haastattelunsa lopussa jotakin todella viisasta ja ihanaa. Tarkoituksena ei kaiketi ollut eikä tässäkään ole kommentoida suoraan Turkkaa, mutta lainaus sopii hyvin tämän kirjoituksen päätössanoiksi. Taiteen tilalle voi vaihtaa myös työn ja lainaus on vielä yleispätevämpi.

Olen pyrkinyt siihen, etten hukkuisi taiteeseen ja jättäisi huolehtimatta esimerkiksi ihmissuhteista. Jos laiminlyö ihmissuhteitaan, todellista kasvua ei tapahdu. Jos tekisin paljon juttuja putkeen, niistä tulisi sijaiselämä.

Kun elää vain taiteen kautta, elämä jää elämättä. Saattaa kasvaa taideteoksissaan ja omissa kuvitelmissaan tosi hienoksi ihmiseksi. Illuusio omasta viisaudesta ja kypsyydestä kasvaa, vaikka on yksityiselämässään keskeneräinen, tietämätön ja kokematon.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018

Jälkisanat.

Tätä kirjoittaessani mietin, miten Turkka loisti poissaolollaan myös teatteritaiteen perusopinnoissa, joita tein viimeisen parin vuoden ajan Työväenopistossa. Fyysistä teatteria toki tehtiin, mutta Turkasta ei paljoakaan puhuttu. Olin jo kirjoittamassa, miten hän oikeastaan hän tuli jossain määrin esiin vain yhdellä monologikurssilla, jolloin viikonlopun molemmat kurssikerrat aloitettiin lyhyellä lenkillä. Ymmärsin silloin, miten kevyellä fyysisellä rasituksella haetaan esimerkiksi vapautumista arkiminästä ja turhasta sosiaalisesta kontrollista. Kurssin ilmapiiri oli kannustava.

Sitten muistin toisen viikonloppukurssin, jonka ohjaaja antoi tarkkanäköistä, mutta usein varsin kärsimätöntä, ajoittain suorastaan ilkeää palautetta. Vaikka ohjaaja oli selkeästi älykäs ja lahjakas, kurssin edetessä ilmassa alkoi olla hämmennystä ja varovaisuutta. Mistä lie hän sitten omaksunut tylytyksen pedagogiseksi ohjenuoraksi.


”Teatteri ei saa olla kuori”. Riina Maukola, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018.

Turkka saattoi olla kaappifeministi, mutta hänen teoksensa vahvistivat naisvihaa / Kulttuuriykkönen 18.7.2018

”Turkka kuoli, mutta kuoliko perintö? – Nuoret teatterintekijät kysyvät harvinaisessa esityksessä, saammeko lopulta sellaiset johtajat kuin itse haluamme.” Nina Lehtinen, Aamulehti. 8.8.2018.

”Minulla oli pommi.” Kaja Kunnas, Long Play, 24.10.2017.  (Maksullinen artikkeli, saman aiheen maksuton Sivuääni Miksi Turkasta tuli Turkka.)

Suosikkipodcastit vuodelta 2017

1. Invisibilia

NPR:n Invisibilia kertoo käsittelevänsä ”ihmisluontoa ohjaavia näkymättömiä voimia”, kuten uskomuksia, tunteita ja ajatuksia. Jaksoissa sukelletaan ihmismielen syövereihin ja yhdistellään kiehtovia human interest -haastatteluja tieteelliseen tietoon. Kerta toisensa jälkeen ällistyttää, millaisia tositarinoita toimittajat ovat kaivaneet esiin ja miten he onnistuvat tarjoamaan ne kuulijoille.

Myönnän: kun kuuntelin ensimmäisen jakson, itkin. (Mikä oli vähän hämmentävää.) Suomessa podcast tunnutaan usein ymmärtävänä (sinänsä/ihan/todella) kiinnostavien tyyppien (sinänsä/ihan/todella) kiinnostavaa lätinänä aiheesta X. Olen kuitenkin itse huomannut hakeutuvani yhä enemmän tällaisten podcastien äärelle, joissa kuuntelijalle on rakennettu tarina, joka hyödyntää monipuolisesti äänikerronnan erilaisia elementtejä. Taitavat toimittajat ovat käyneet läpi suuren aineiston ja luovat siitä kokonaisuuden, joka ällistyttää, naurattaa ja liikuttaa – ja jää mieleen: lopulta siis myös sivistää, viihdyttämisen lisäksi. Työhön on käytetty aikaa, ja näin hieno kokonaisuus vaatii jo suuremman joukon työpanoksen, minkä huomaa, kun kuuntelee jaksojen lopussa tekijätietoja.

Vaikkapa näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: The Secret History of Thoughts, How to Become BatmanThe Secret Emotional Life of Clothes.

2. S-Town

Koukuttava seitsenosainen journalistinen draama Serialin ja This American Lifen tekijöiltä. Mies nimeltä John lähettää toimittaja Brian Reedille sähköpostin, jossa hän kertoo kotikaupungissaan Alabamassa olevan tekeillä jotain hämärää. Kun tarkentaa oikein lähelle ja yksityiseen, tulee kertoneeksi jotain hyvin yleispätevää ihmisyydestä.

3. Reply All

Kuka oikeasti on opiskelijabileissä otetun valokuvan  rastatukkainen poika, jonka internet tuntee nimellä Wayne? Reply All edustaa myös koukuttavaa kerrontaa kiehtovista aiheista, jotka on usein kaivettu esiin internetistä, kuten Reddit-ketjuista. Jakson ”Man of the People” pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, ohjaajana Richard Linklater, pääosassa Robert Downey Jr.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: #79 Boy in Photo, #86 Man of the People

4. Hietanen & Henrikson

Fiksua ja hauskaa puhetta kirjoista ja populaarikulttuurista på svenska, toimittajina ja juontajina Anne Hietanen ja Ida Henrikson.

Tämänkin podcastin äärelle päädyin kaksikielisen, ihanan kollegani vinkistä (tackar!). Keväällä kävi nimittäin sellainen hauska juttu, että pääsin uuteen kaksikieliseen työryhmään, jonka kanssa kiersimme kesällä ympäri Suomea ja syksyllä jatkoimme töitä konttoriympäristössä. Yhtäkkiä ruotsista tuli osa arkea ja arjesta rikkaampaa. Vad fint!

Hietasen ja Henriksonin monipuolisuus tulee hyvin esille vuoden 2017 viimeisessä joulujuhlajaksossa: käsittelyssä on ruotsalaisen Evin Ahmadin esikoisrunokokoelma En dag ska jag bygga ett slott av pengar (vai olikohan se sittenkin romaani… en ole varma), Valerie Solanasin 1960-luvun SCUM-manifesti  (josta Anne kertoo, että meinasi feidata lukemisen, onneksi ei) ja Netflix-sarja She’s Gotta Have It.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: #38 SCUM, #24 Med gråten i halsen på jobbet, #4 Houellebecq.

5. Pietari K. kävi täällä

Varmaan suurin Suomi 100 -tekoni tänä vuonna oli, että kuuntelin Pietari Kylmälän hauskan purevia katsauksia maamme kirjallisuuteen. Kiehtoo: näkökulmat, raikas toimitustyö ja notkea puheenparsi.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: Kirjoitan päälauseita. Timo Soini kirjoittaa päälauseita. Uskottavat miehet kirjoittavat niinPutoanko minä? Olen lukenut 1920-luvun tyttökirjoja ahdistukseenOlipa kerran valkoinen mies, jota kaikki kirjat kuvasivat. Ja nytten se kuolisi

 

 

Seuraavaksi aion antaa ennakkoluuloistani huolimatta mahdollisuuden Bret Easton Ellisin podcastille, jota ystävä suositteli. Kuulemma täsmälleen niin provosoivaa sisältöä kuin voi olettaakin. Podcastien suhteen kaikkein toimivin suosittelualgoritmi on oikea ihminen.

 


 

Hillary Clinton: What Happened / Miten kirja maailman hirveimmistä vaaleista voi rohkaista ja naurattaa

Miksi ihmeessä haluaisin lukea tämän kirjan?

FullSizeRender
Surkeassa valokuvassa on sellainen hauska piirre, että ’happened’-sanan loppu on näkymättömissä, ja viesti voisi muuttua preesensiin: ”What Happens”.
  1. En halua palata enää hetkeksikään vuoden takaisiin hirveisiin vaaleihin. Koko ajatus puistattaa.
  2. En ole erityisen kiinnostunut Hillary Clintonin elämästä ja ajatuksista. Olemme ehkä molemmat naisia, mutta olen taipuvainen uskomaan, että meillä on muuten vähän yhteistä: Clinton on upporikas, etuoikeutettuun asemaan noussut vallankäyttäjä, joka on elänyt erossa tavallisesta arjesta jo vuosikymmeniä ja sekaantunut ajoittain häikäilemättömiinkin manöövereihin. Miksi käyttäisin aikaani tutustumalla häneen yhtään lähemmin?

What Happened: niin vain päädyin lukemaan tämän kirjan, sillä sain sen ystävältäni lahjaksi, painokkaiden saatesanojen kera. (Olen aiemminkin ystäväni ansiosta päätynyt ruokkimaan ajatuksiani yllättävällä, onnekkaalla tavalla. Viisas ihminen!)

Kuinkas sitten kävikään: aloin lukea, päädyin ahmimaan.

Ja suosittelen sitä nyt muille yhtä lämpimästi kuin ystäväni minulle. Lukekaa tämä kirja  maailman hirveimmistä vaaleista ja niiden häviäjästä. Tai edes tämä kirjoitus.

1. Mitä ajattelemme naisjohtajista… (tärkeää kaikille)

”The accusation that I’m a woman is incontrovertible.”

Frances Perkins, työministeri (1933–1945) F.D.Rooseveltin hallituksessa ja ensimmäinen yhdysvaltalaisnainen hallituksen jäsenenä; lainaus Clintonin kirjasta

Clinton kertoo, miten, kampanjan ollessa vielä alussa, Facebook-johtaja Sheryl Sandberg halusi kertoa hänelle jotakin. Se oli asia, jonka Sandberg toivoi tulevan kaikkien tietoisuuteen ja josta hän oli myös kirjoittanut bestsellerissään Lean In:

… the data show that for men, likability and professional success are correlated. The more succesful a man is, the more people like him. With women, it’s the exact opposite. The more professionally successful we are, the less people like us. Hearing it put that simply, with data behind it, felt like a lightbulb turning on. Here was proof of something so many women have felt intuitively throughout our lives.

Sandberg kehotti Clintonia varautumaan pahimpaan: You have a steep mountain to climb, Sheryl warned that day. ”They will have no empathy for you.” 

Kirjassa on kokonainen luku otsikolla ”On being a Woman in Politics”. Suuri osa tekstistä varmaan pätisi myös otsikolla ”On being a Woman in Business” tai ”On being a Woman and a Boss”. Tai ehkä vain ”On being a Woman.”

It’s not easy to be a woman in politics. That’s an understatement. (…) I hesitate to write this, because I know that women who should run for office might read it and say ”no thanks”, and I passionately believe that the only way we’re going to get sexism out of politics is by getting more women into politics.

Vaikka en ihan ensi kertaa tällaisia asioita kelaile, osiota lukiessani jouduin tarkastelemaan kriittisesti omaa näkemystäni Clintonista: olinko ajatellut hänestä niin negatiivisesti osittain myös siksi ja nimenomaan siksi, että hän on nainen?

Samalla mieleen tuli seuraava ajatus: niin vähän kuin itsekin välitän eräästä suomalaisesta populistipuolueen presidenttiehdokkaasta, pidetäänkö häntä erityisen vastenmielisenä siksi, että hän on nainen? Mahdotonhan asiaa on täysin todentaa. Mutta voi ainakin vähän mietiskellä.

Jokaiselle tehnee hyvää pohtia vaikuttimiaan silloin, kun pitää itsevarmaa ja kenties johtoasemassa olevaa naista hankalana tyyppinä. Mikä ärsyttää? Tekeekö hän jotain, mitä ei itse uskalla? Onko mukana sellainenkin piilevä ajatus, että naisen ei jotenkin kuuluisi olla äänessä ja esillä… eli miten tuo kehtaa? Vai olisiko hän ainoastaan määrätietoinen? Ajattelisiko miehestä samoin?

For the record, it hurts to be torn apart. It may seem like it doesn’t bother me to be called terrible names or have my looks mocked viciously, but it does.

Joskus ulkoa päin voi myös vaikuttaa, että joillekin muille on erityisen helppoa astua esiin ja avata suunsa. Kuten kirjailija ja professori Brené Brown kertoi tutun sanoneen kerran hänelle, ”it’s so easy for you”. Brown suuttui. Päinvastoin! Asioista puhuminen vaatii usein jatkuvaa rohkaistumista ja kamppailua epävarmuuden kanssa. Mutta se on sen arvoista. Vaihtoehtoa kun ei ole, tai se on todella huono: vaikeneminen.

Joudumme edelleen tekemään töitä, jotta pitäisimme naista johtajan ja asiantuntijan roolissa yhtä luontevana kuin mieskollegojaan.

2. …ja mikä johtamisessa on parasta?

Mutta Clintonilla on myös hyviä uutisia:

The good news — and there is good news — is that there’s another side to all of this. It can also be deeply rewarding to be a woman in politics.

It felt really good to be in the room where things happen —  the Oval Office, the Senate chamber — as an advocate for issues that mattered to me: education, equal pay, health care, women’s rights. 

Ja lopulta osallistuminen on palkitsevaa monella tasolla:

It’s not just that politics can be rewarding for those women who choose to enter it. In the long run, it also makes our politics better for everyone. (…) We need our politics to resemble our people. When the people who run our cities, states and country overwhelmingly look a certain way (say, white and male) and overwhelmingly have a shared background (say, white and privileged) we end up with laws and policies that don’t come close to addressing the realities of Americans’ lives.

3. Miten karmeimmankin pettymyksen jälkeen voi päästä takaisin jaloilleen

I doubt that many people reading this will ever lose a presidential election. (Although maybe some have: hi Al, hi John, hi Mitt, hope you’re well.) But we all face loss at some point. We all face profound disappointment. Here’s what helped me during one of the lowest points of my life.

Jos joskus jonkun on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin takaiskun jälkeen, niin ehkä juuri Clintonin. Ensin hän nuoli haavojaan, käveli metsässä koirien kanssa, järjesteli vanhoja valokuvia ja katsoi tuntikausia rästiin jääneitä tv-sarjoja. (Ja myöntää: It wasn’t all yoga and breathing: I also drank my share of chardonnay. Kukapa meistä ei…)

Hävittyään Clinton kertoo tunteneensa musertavaa häpeää, ei ainoastaan itsensä, vaan koko maansa ja kansainvälisen yhteisön puolesta, peläten, mitä kaikesta seuraisi. Mutta hän päätti palata kuitenkin taistelemaan ja uudistamaan puoluettaan. Ja huomasi että, toisin kuin hän pelkäsi, monet hänen kannattajansa ryhtyivät ajamaan tärkeinä pitämiään asioita nyt entistä tarmokkaammin. Kirjan loppuluvussa hän kannustaakin: Resist, insist, persist, enlist. Vastusta, vaadi, pysy vahvana, lähde mukaan.

What Happened on, yllättäenkin, myös rohkaiseva ja lohdullinen kirja.

4. Kreisit vaalit, kreisimpi huumori

Ok, What Happened on ajoittain aika kauhea, kun se käy läpi niitä aivan järkyttävän kamalia vaaleja ja niiden seuraksia. Mutta samalla  se on superkiinnostava tarjotessaan välähdyksiä kulisseista, ja välillä aika hauska — vaikka huumori onkin pikimustaa.

Kuten Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa (ei tarvitse arvailla kuinka kauhea kokemus se oli lähietäisyydeltä, Clinton kertoo), kun tuore presidentti päätti vuodattaa kuulijoille synkän ja sekoilevan saarnan.

 ”That was some weird shit”, George W. reportedly said with characteristic Texas bluntness. I couldn’t have agreed more.


 

Onko Clinton välillä suorastaan sietämättömän itseriittoinen vaalikampanjan tapahtumia kerratessaan? Kyllä. (Toisaalta, kun saa melkein 3 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastaehdokas, eikä silti tule valituksi…) Hän on myös itseironinen. Kaunisteleeko Clinton kirjassaan tapahtumia? Epäilemättä. Onko hän mielestäni edelleen etuoikeutettu, upporikas vallanpitäjä, joka on tehnyt arveluttavia kompromisseja? Olen edelleen taipuvainen ajattelemaan näin.

Mutta onko hän saanut urallaan myös merkittäviä asioita aikaiseksi? Aivan varmasti. Voinko oppia häneltä jotakin? Ehdottomasti.

Kaiken lukemani jälkeen suhtaudun edelleen Hillary Clintoniin ja Clintoneihin varauksella. En voi olla mainitsematta, että presidenttiparina he käyttivät valtaansa häikäilemättömästi, kun vastapuolena oli nuori harjoittelija, Monica Lewinsky. Niin teki myös media ja suuri yleisö. Clintoneille suurin mainehaitta oli lopulta väliaikainen.

Mutta olen silti tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Ja suosittelen sitä muillekin. Edellä mainittujen pointtien lisäksi tai ennen kaikkea What Happened

  • kertoo kiehtovasti, miten ison kampanjan arki rullaa
  • paljastaa, kuinka treenataan väittelyitä harjoitusvastustajien kanssa (Trumpia esittänyt tyyppi opetteli kaikki tämän oikut todella hyvin, ja kun Clinton räjähti harjoituksissa, hän pystyi pysymään tyynenä oikeassa tilanteessa)
  • kertaa ihan kaiken mitä olet halunnut tietää niistä sähköposteista (35 sivua)
  • sisältää otteita hienosta puheesta, joita Clinton olisi pitänyt voitettuaan (ja vaikka tuntuukin veitsen kääntämiseltä haavassa, se luo silti uskoa ja koskettaa)
  • on omaelämäkerta aika tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä, josta tuli juristi, presidentin puoliso, senaattori, ulkoministeri ja ensimmäinen suuren puolueen naispuolinen presidenttiehdokas Yhdysvalloissa
  • valottaa Clintonin ajatuksia äitiydestä ja isoäitiydestä, mikä tuo hänestä esiin uusia puolia
  • tuo esiin, miten paljon Clinton ihailee Eleanor Rooseveltia, ja Eleanor Roosevelt on ihminen, josta pitäisi puhua paljon enemmän
  • haluaa avata silmät voimille, jotka maailmanpolitiikassa jylläävät ja kannustaa taistelemaan demokratian puolesta
  • on todella vetävästi kirjoitettu teos (voi vain arvailla kirjoittajatiimin kokoa).

Resist, insist, persist, enlist. 


New York Times: Hillary Clinton Opens Up About ‘What Happened,’ With Candor, Defiance and Dark Humor (12.9.2017)

Näkymättömän tytön nälkä / Roxane Gay: Hunger

This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.

21363187_10154741282511714_1983394928_o

”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”

Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.

I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.

Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.

This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.

Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?

The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.

Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.

Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.

”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”

I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.

Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.

I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.

Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.

Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta.  Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”

Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”

Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.

But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.

”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”

”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.

Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.

I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.

Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.

Että ihmiset katsoisivat silmiin

Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.

Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.

Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.

Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä? 

 

 

 

 


The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)

Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)

View this post on Instagram

"I hate myself. Or society tells me I am supposed to hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right." /// "This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood." 🖤💙🖤 Got the new Roxane Gay from the library and finished it almost right away. An intense read, a powerful and dark story, a highly personal one, and yet universal. I know I have not been obese in my life, but I too know a thing or two about internalized objectification and self-hatred. Though the reasons behind it may vary, this hunger is relatable to many, and in many, many ways (and that makes me sad). Still I kept thinking how once again great literature takes you on a journey in another human being's story, in another reality, another world. A world, this world, where people think they can jump to conclusions about your personality based on your body. #roxanegay #roxanegayhunger #badfeminist #currentlyreading #quoteoftheday And just perhaps the effect this book had on me was made even stronger by the fact that I didn't really know beforehand what I was in for. I didn't know what Roxane Gay would be writing about this time, I had just put myself on the library waiting list months ago, convinced that what ever she would write about I would want to read.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Lucille Ball oli ujo teini-ikäinen, jolle hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus

”Aivan liian ujo näyttämölle.” Newyorkilaisesta teatterikoulusta lähetettiin kirje teini-ikäisen opiskelijan äidille 1920-luvun lopulla. Tyttären eli Lucille Désirée Ballin mahdollisuuksia menestyä näyttelijänä epäiltiin vahvasti: ”hän hukkaa vain aikaa, niin meidän kuin omaansa.”

Eyes GIF - Find & Share on GIPHY

Kuuntelen podcastin Lucille Ballista.

Kävelen Sturenkadun laitaa, todellakin, on vielä keväinen päiväkin hyytävien kuukausien jälkeen, ja olen matkalla kohti ruokakauppaa. Korvanapit korvissa.

Joskus 1990-luvun alkupuolella Suomen tv-kanavilla on lähetetty  puolitoistatuntinen elämäkertadokumentti Lucille Ballin elämästä. Tiedän tämän siksi, että ohjelman vhs-taltio oli ala-asteikäisenä suurimpia aarteitani.

Muutamaa vuotta aiemmin nuoreen tietoisuuteeni oli astunut aivan uudenlainen naisen malli. I Love Lucyn uusinnat alkoivat TV2:lla, ja minä löysin esikuvan, joka oli fiksu, karismaattinen ja hauska. Hän oli höpsö, mutta moitteettoman tyylikäs. Usein hän oli aivan liikaa, mutta ei antanut sen haitata. Hän nauroi paljon, itselleen ja maailmalle. Minä ihailin ja palvoin Lucyä, mustavalkoisen tv-sarjan punatukkaista tähteä.

lucille-ball-399439
Public Domain / Pixabay
Joten tänä keväisenä launtaina kuuntelen podcastin Lucille Ballista. Opin kolme asiaa, jotka kirjoitan ylös:

1) Aivan liian ujo: rohkeuden kerääminen kiertotien kautta

Lucille Ball itse kommentoi opiskeluaikojaan myöhemmin toteamalla, että hän oppi teatterikoulussa ainoastaan olemaan peloissaan. Epävarmuutta ei ilmeisesti lieventänyt tippaakaan se, että luokkatoverina oli itsevarma tähtioppilas Bette Davis.

Jonkin aikaa Ball elätti itsensä mallintöillä. Sitten hän alkoi tehdä pikkurooleja elokuvissa. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän löi lopulta läpi prime time -televisiossa nelikymppisenä omalla ohjelmaideallaan.

Tiesittekö muuten, että Ball käytti nuorempana taiteilijanimeä Diane Belmont? Hmm. I love Diane…?

2) Kunnianhimo: valmistautuminen helpottaa hetkeen heittäytymistä

Ball suhtautui komedian tekemiseen hyvin vakavasti. Kollegoiden mukaan hän oli täysin peräänantamaton, absolutely relentless, tavoitellessaan täydellistä lopputulosta tv-tuotannoissaan.

Tv GIF - Find & Share on GIPHY

I Love Lucy -show’n tilanteet vaikuttavat usein niin spontaaneilta, että monet ovat uskoneet kuvausten pohjanneen pitkälti improvisointiin. Oikeasti taustalla oli kuitenkin valtava työmäärä. Ball harjoitteli kohtauksia ja vähäisimpiäkin vuorosanoja niin kauan, että pystyi toistamaan ne virheettömästi ja antamaan vaikutelman siitä, että kaikki tapahtui hetkessä ja ennalta suunnittelematta.

Itsehän käsikirjoitusnatsina hykertelin kuullessani tämän. Olen itse tv-töissäni (tosin toimittajana, en näyttelijänä) aina vannonut tarkkojen käsisten nimeen, sillä omalla kohdallani olen huomannut, että nimenomaan taustatyö ja valmistautuminen vapauttaa reagoimaan hetkessä.

3) Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus

Lopulta se, mikä nosti Ballin omaan kastiinsa ja teki hänestä esikuvan monille tuleville naiskoomikoille, kuten Mary Tyler Moorelle tai vaikka Amy Schumerille, oli hänen valmiutensa heittäytyä tekemään täysin naurettavia juttuja.

Being pretty was not as important as being funny. Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus.

Huumorin avulla Ball teki historiaa. I love Lucyä pidetään yhtenä televisiohistorian vaikutusvaltaisimmista sit comeista, ja se on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi tv-ohjelmaksi. Newsweek valitsi Lucille Ballin 1900-luvun merkittävimmäksi naisviihdetaiteilijaksi.

Lucille Ball oli paitsi televisiokomedian uranuurtaja myös studiopomo ja liikenainen, joka teki töitä Hollywoodissa yli 50 vuoden ajan.

Lucille Ball GIF - Find & Share on GIPHY

Ja hauskuuden takana…

Paitsi että oikeastaan Lucille ei pitänyt itseään hauskana:

Kuvahaun tulos haulle lucille ball i'm not funny. what i am is brave

I am not funny. What I am is brave. Hän piti itseään rohkeana. Ja sitä hän oli.

Mitä ujosta tytöstä tulee siis isona? Esimerkiksi yksi vuosisadan merkittävimmistä koomikoista. Ja esikuva miljoonille ujoille tytöille ympäri maailmaa.

Wink GIF - Find & Share on GIPHY

…not as important as being funny. Lucille Ball & Harpo Marx. ❤ Tämän peilikohtauksen muistan erityisen hyvin siitä elämäkertadokkarista, jota katsoin uudestaan ja uudestaan, lukemattomia kertoja.


Lähde: Stuff You Missed in History Class: Lucille Ball (Feb 1, 2017). Podcastista myös englanninkieliset sitaatit ”absolutely relentless” ja ”being beautiful was not as important as being funny”.

Edit 1.6.: havahduin huomaamaan, että olin suomentanut alun sitaatin perin kökösti ja muokkasin paremmaksi, muutin ”lavalle” muotoon ”näyttämölle” (alun perin ”way too shy for stage”).

 

 

Joy of missing out

Tajusin hiljattain, että ihailemiani ihmisiä yhdistää eräs asia. Luulen, että heillä on erityinen kyky:

#jomo

Joy of missing out. Tiedän, ettei tämä ole uusi juttu. Mutta itse törmäsin termiin jostain syystä vasta muutama viikko sitten sitten.

Miksiköhän ihmeessä en ole kuullut tästä puhuttavan enemmän? Googlettelun perusteella JOMO alkoi trendata jo 2013–2014, jolloin siitä kirjoittivat ainakin Guardian ja Huffington Post – jälkimmäisessä jopa otsikolla So Long, FOMO – Here’s Why 2014 Will Be Year Of The JOMO (Joy Of Missing Out):

As a backlash against FOMO – aka Fear Of Missing Out – the term is a rebellion against saying yes to everything, and is about giving yourself the space to think and experience things without freaking out about what you ‘should’ be doing instead.

Huffington Post 31.12.2013

Koska ei on ikävä sana, missaamisen ilossa käännetäänkin huomio siihen, mille sanotaan kyllä: omalle ajalle, muiden ihmisten seuralle, läsnäololle, keskittymiselle. Hieno keikaus.

Suomenkielisessä internetissä sen on maininnut ainakin viime syksynä mainio Juliaihminen.

En siis ole etujoukoissa, mutta mitäs siitä. Ehkä ei ole liian myöhäistä. Mielestäni tästä, hmmm, JOMOsta, pitäisi puhua paljon enemmän! (Paitsi että ei pitäisi, noin tarkalleen ottaen, ja saman tien pahoittelut sekä selvennys: en yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan tekstiä, jossa vilisevät sanahirviöt JOMO ja FOMO. Puhun siis tästä eteenpäin yksinkertaisesti ilosta ja pelosta. Hemmetin akronyymit, joita on niin vaikea kääntää suomeksi.)

Mieleen tulee kolme juttua:

Solnit / Smith Rumsey / Ekholm

Ilo siitä, että katoaa hetkeen

A restlessness has seized hold of many of us, a sense that we should be doing something else, no matter what we are doing, or doing at least two things at once, or going to check some other medium. It’s an anxiety about keeping up, about not being left or getting behind.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Kirjailija ja aktivisti Rebecca Solnit pohtii ulkopuolisuuden pelkoa ja sen seurauksia (mainitsematta itse termiä) esseessä, joka on osa suurenmoista kokoelmaa The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness.

I forget practical stuff all the time, but I also forget to look at the distance and contemplate the mysteries of the universe and the oneness of all things.

Jos pitää valita, unohdanko mieluummin jonkun käytännön asian hoitamisen vai horisonttiin katselun, valitsen epäröimättä ensimmäisen. Jotta taas jälkimmäinen olisi mahdollista, on pystyttävä katoamaan hetkeen. Ja sen vaikeutta nykyaikana Solnit suree:

It’s hard, now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of the train window, or comptemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces. Space for free thought is routinely regarded as a void and filled up with sounds and distractions.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Hieno havainto tuo, miten työlästä on olla kokonaan jonkun kanssa tai täydellisen yksin (tai miten tärkeää tai autuasta se olisi).

Ping! Ajatuksiin uppoaminen katkeaa häiriötekijään. Vaikuttaa siltä, että missaamisen ilo liitetään usein someen. Esimerkiksi Urban Dictionaryn määritelmässä mainitaan erikseen, että ilo on sitä, että ”nauttii siitä mitä on tekemässä tässä ja nyt, eikä ole somessa julistamassa sitä mitä tekee tai seuraamassa muiden tekemisiä”:

jomo
Joy of Missing Out: You’re enjoying what you’re doing in the here and now and not on social media broadcasting or seeing what everybody else is doing. Opposite of fomo or the fear of missing out.
urbandictionary.com

Ehkä ei ole ihan mustavalkoisesti niin, että asioiden jakaminen tai seuraaminen somessa = automaattisesti ilmentymä pelosta. (Mielestäni tässä haisee potentiaalinen elitismi ja halu erottautua sekä määritellä jotkut toiset automaattisesti fomoilijoiksi.) Ehkä kyse on enemmän tekemisen motiivista, siitä miksi jotain tekee suhteessa omaan elämään tai muihin ihmisiin – kuin tekemisestä itsestään?

Itseäni viehättää yllä näkyvän määritelmän alkuosio, ajatus läsnäolosta ja asioiden balanssista.  Joskus ei ole mitään parempaa kuin somen virtaan uppoaminen, mutta sitä kallisarvoisempi taito on osata irroittautua linkkien ja ilmoitusten pyörityksestä rauhallisin mielin. Kyky olla läsnä omassa seurassaan tai ihmisten kanssa ilman, että mielen takana jäytää ajatus siitä, että elämä jossain toisaalla on täydempää ja kiinnostavampaa.

Ilo siitä, että jättää kuvan ottamatta

Näitä samoja keloja ilmentää katkelma Johannes Ekholmin Graafisesta suunnittelusta – tuosta näennäisestä näyttelyjulkaisusta, joka on jotakin charmantin filosofisen tutkielman ja itsetietoisen kaunokirjallisen opuksen välimaastosta, ja yhtä kaikki tarkkaa ajankuvaa:

JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne vaan menee pilalle. Ehkä se on vähän sellainen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se luopuu Instagramista ja livebloggauksesta.

ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonki Facebookkiin kivoista jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä.

JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu, että jopa vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteeet ehkä on semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen!

Johannes Ekholm (toim): Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat. (2013)

Jos keskittyy ottamaan kuvaa tai kirjoittamaan postausta (edes mielessään), ei ole läsnä. Ja jos jatkuvasti keskittyy raportoimaan tekemisistään sen sijaan että eläisi niitä, ajatukset ovat koko ajan jossakin tulevassa, mahdollisesti toteutuvassa tai toteutumattomassa, eivätkä tässä hetkessä. Tuttua pallottelua. Välillä olisi tietysti kiva, jos olisi kuvia muistoina (mutta onko niitä pakko postata mihinkään)?

Kuvaamme, emmekä nauti; kirjoitamme, emmekä muista? Ajatus siitä, että kokemuksen tallentaminen tuhoaa sen autenttisen muiston, on itse asiassa ikivanha. Viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Sokrates oli vahvasti sitä mieltä, että kirjoitustaito johtaa muistin kuolemaan, kertoo historioitsija Abby Smith Rumsey hienossa teoksessaan When We Are No More.

Kirjoitustaito saa ihmiset unohtamaan olennaiset asiat, uskoi länsimaisen filosofian isä: kun luottaa ulkoiseen tukeen, ei harjoita muistiaan painamalla asioita mieleen. Sokrateelle muistaminen oli myös moraalinen teko, ihmisenä olemisen olennainen kysymys.

No, ehkä Sokrates oli lopulta tyytyväinen, että Platon kirjoitti hänen ajatuksensa ylös, Rumsey hymähtää. Ainakin me jälkipolvet olemme kiitollisia siitä. Mutta sekä Ekholmin teoksessa että Sokrateen pohdinnoissa ollaan saman ajatuksen jäljillä: kun ulkoistamme jonkun asian, onko se varmin tapa unohtaa itse kokemus? Voisiko ohikiitävään hetkeen pysähtyä ilman sen taltioimista?

Ilo siitä, että on elossa

Ehkä lopulta on kyse siitä, että pelko on helppoa ja ilo vaikeaa?

Kuten kaikki pelot, fear of missing out elää yksinäisyydestä ja häpeästä. ”Sä et riitä sellaisena kuin sä oot, sun on pakko yrittää”, se kuiskaa korvaan. Ratkaisuksi pelko tarjoaa erilaisia laastareita ja kuluttamista: kokemusten kuluttamista, rahan kuluttamista ja sen kaikkein arvokkaimman kuluttamista: ajan.

Pelko ajaa yrittämään tehdä monta asiaa samaan aikaan, olla monta ihmistä samaan aikaan, sillä valinta on vaikeaa. Samasta pelosta on kyse on kyse myös silloin, kun Brad Pittin näyttelemä Tyler Durden messuaa Fight Clubissa, ettei halua Jackin väistävän kipua: ”Don’t deal with this the way those dead people do. Deal with it the way a living person does.

Iloon kykenevä ihminen on potentiaalisesti vähän vaarallinen, sillä hän ei tarvitse mitään täydentämään olotilaansa. Hän on jo elossa.

Mietin ihailemiani ihmisiä, arjen kapinallisia, jotka tuntuvat tekevän asioita niin kuin itse tykkäävät, luottaen omaan sisäiseen ääneensä enemmän kuin siihen, mitä pitäisi. Ihmisiä, jotka tuntuvat harkitusti (mutta sitä juurikaan alleviivaamatta) kääntävän selkänsä hälylle, ihmisiä, jotka uppoutuvat kiinnostuksensa kohteisiin, lukevat kirjoja, joita kukaan muu ei tällä hetkellä lue, miten heidän kanssaan voi käydä merkityksellisiä ja yllätyksellisiä keskusteluja. Ja jotka myös somettavat, silloin kun huvittaa.

Eivät he varmasti ole varsinaisesti iloisia kaiken aikaa (koko ajatus on, joskin hilpeä, niin aika järjetön). Uskon, että kyse on kyvystä tuntea mielihyvää ja mielenrauhaa sekä sietää ristiriitaisiakin tunteita omien valintojen äärellä.

Näin sen ymmärrän: joy of missing out on kepeää mutta merkityksellistä vastarintaa, suurta laupeutta, haahuilua, harkintaa, unissakävelyn ja autopilotin vastustamista.

Lopulta se on myös elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden hyväksymistä.

”This is your life, and it’s ending one minute at a time”, sanoo Tyler Durden.

Onhan sekin ajatus. Että kuluttaisi niitä minuutteja pelon sijaan iloon.

View this post on Instagram

Past, present and future – a still life captures the three dimensions of time in a single picture. Today being my birthday, I decided to pay the exhibition at @sinebrychoffartmuseum an intentionally symbolic visit. For some reason, I find these paintings extremely fascinating, and could study them at hours on end. All those details: caterpillars and butterflies, flowers as buds, in full bloom, and already fading… They remind us that all that we perceive is, by its nature, temporal; to everything, there is a season. Some still lifes are actually quite gloomy or downright funereal, but I find them all in all beautiful and powerful, and even comforting. Oh, and the exhibit is open until 8 January, definitely worth checking out – recommended by the gloomy birthday girl. #stilllife #arthistory #sinebrychoff #birthday #wintersolstice #myhelsinki

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Lisälukemistoa:

Juliaihminen: Mikä JOMO?

Johannes Ekholm: Ratkaisu ahdistukseen on kollektiivinen tai sitä ei ole (YLE: Kirjojen Suomi)

Riina Katajavuori: Mitä teet, kun kukaan ei katso? (YLE: Kulttuuricocktail)