Tutkivan journalismin uranuurtaja eli lujaa ja rakasti salassa / Ester Blenda Nordströmin elämäkerta

Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström

Piristävä ja sivistävä lukukokemus! Ruotsalainen tutkivan journalismin uranuurtaja Ester Blenda Nordström (1891–1947) oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon henkilö, niin toimittaja kuin olenkin. Ilmeisesti hän on jäänyt historian pimentoon tai ainakin vaille ansaitsemaansa mainetta myös kotimaassaan, mihin elämäkerran mukaan saattaa olla muutamakin syy. Lukuvinkki tuli Bokpodden Hietanen och Henriksson -podcastin joulukuisesta jaksosta #49.

Pidän oikeastaan juuri tällaisista elämäkerroista, jotka yllättävät nostamalla esiin aiemmin vähemmän tunnettuja henkilöitä ja kertovat samalla jotain olennaista yhteiskunnasta ja historiasta. Arvokasta työtä.

Ester Blenda Nordström ei halunnut mahtua ajan oloihin tyypilliseen naisen muottiin. Hän ajoi moottoripyörällä, poltti piippua, käytti vaivatta asetta ja nousi Ruotsin tunnetuimpien toimittajien joukkoon 1910-luvulla, jolloin ammattikunta oli hyvin miehinen. Hänen tarinansa on tarina naisen asemasta 1900-luvun alussa.

Ester har bestämt sig för att göra det ingen annan svensk reporter tidigare gjort. Utklädd till piga ska hon ta tjänst på en lantgård och själv undersöka orsakerna till varför unga kvinnor flyr pigplatserna.

– Ote luvusta ”Sveriges mest kända piga”; Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström 

Nordströmin nimimerkki Bansai nousi kertaheitolla valtakunnan julkisuuteen kesällä 1914. Svenska Dagbladet julkaisi kohua herättäneen artikkelisarjan, jossa toimittaja pestautui piiaksi ruotsalaiselle maatilalle ottaakseen selvää palvelusväen arjesta. Nordströmin omakohtainen, elävä kirjoitustapa veti lukijoita puoleensa. Hän teki tutkivaa toimitustyötä oikeastaan ennen kuin koko termiä keksittiin, ensimmäisten joukossa maailmassa.

1910- ja 1920-luvuilla Nordström matkusti Amerikkaan kolmannessa luokassa tavallisten siirtolaisten seurassa ja ratsasti muulilla Andien yli. Hän hakeutui usein pois Tukholman riennoista ja teki töitä kiertävänä opettajana Ruotsin Lapissa saamelaisten keskuudessa sekä asui yli kaksi vuotta Siperiassa. Suomalaisesta näkökulmasta on kiinnostavaa kuulla, että Nordström riensi Tornion kautta auttamaan hiljattain itsenäistyneen naapurimaan asukkaita sisällissodan aikana ja keräsi Ruotsista avustuksia, jotka mitä ilmeisimmin pelastivat ihmisiä varmalta nälkäkuolemalta.

Ett jävla solsken oli lempinimi, jolla perhe kutsui eläväistä kuopusta lapsuudesta lähtien; suomeksi ehkä pahuksen päivänpaiste?

Hämmentävin tieto koski Nordsrömin kirjoittamien nuortenkirjojen yhteyttä Astrid Lindgrenin teoksiin, joista useisiin on mitä ilmeisimmin eksynyt vähintäänkin vahvoja vaikutteita vuosina 1919–1931 ilmestyneestä En rackarunge -sarjasta. Elämäkerrassa kerrotaan, että Nordströmin kirjoissa rämäpäinen päähenkilö Ann-Mari tekee muun muassa uskaliaita temppuja sirkuksessa hevosen selässä (kuten Peppi Pitkätossu) ja kokeilee, voisiko sateenvarjon avulla lentää katolta alas (kuten Marikki). Hmm! Oma asiantuntemukseni ei riitä sanomaan asiasta sen enempää, mutta vuonna 2011 ilmestyneen väitöskirjan mukaan Lindgren on vähintään ”tietoisesti lainannut” aineksia omiin kirjoihinsa. Täytynee vetää johtopäätös, että Astrid Lindgren ja hänen perintönsä on kuitenkin too big to fail, kun asiasta ei ole noussut sen suurempaa kohua. En tiedä saiko vahvaan ihailuun perustunut Lindgren-suhteeni tästä kolausta, mutta jonkinlaisen varjon tieto kirjailijaesikuvan ylle kieltämättä heitti…

Miksi 1910-1930-luvuilla valtavan tunnettu ja suosittu julkkistoimittaja-kirjailija on jäänyt pimentoon? Elämäkerran mukaan Nordströmin elämän viimeiset vuodet kuluivat vähemmän auvoisasti: terveys heikkeni, riippuvuudet riivasivat ja rahasta oli alituinen pula. Yhtä syytä ei mainita, mutta ehkä tähden hiipuminen himmensi myöhempää loistoa. 1930- ja 1940-luvuilla Nordström erakoitui ja vietti aikaa lähinnä pitkäaikaisen ystävänsä, salaisen rakastettunsa Carin Hellströmin seurassa. Fatima Bremmer käsittelee mielestäni asiallisesti Nordströmin elämän suurta tragediaa, sitä, että tämä joutui piilottamaan seksuaalisuutensa ja olemaan pitkiä aikoja erossa rakastetustaan.

Omaehtoisuudessaan ja myös homoseksuaalisuudessaan Nordström toi itselleni mieleen Tove Janssonin: perinteinen perhe-elämä osoittautui intohimoisesti työtätekevälle ja aviomiestä kaihtavalle naiselle mahdottomaksi.

Kirjeitä, otteita sanomalehtiartikkeleista, päiväkirjamerkintöjä, paljon valokuvia – runsas lähdemateriaali nivottuna vetävään kerrontaan: elämäkertakirjallisuutta parhaimmillaan! Ei ihme, että Fatima Bremmer sai teoksestaan Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin. Ajoittain Bremmerin tyyli on omaan makuuni hivenen melodramaattinen ja toisinaan hän ottaa suhteellisen suuria vapauksia eläytyessään kirjailijana ihmisten oletettuihin mielenliikkeisiin tiettyinä ajankohtina… todennäköisesti smaksak. Kokonaisuudessaan näin hienon teoksen kohdalla ei oikein jaksa nipottaa, tuntuu pikkumaiselta.

P.S. Entäs se ruotsi? Luokittelisin oman ruotsin taitoni perushyväksi (en erinomaiseksi), eikä kirja ollut liian vaikea. Ajoittain nykylukijalle haastetta toki toi erityissanasto vaikkapa maataloustöistä tai se, että tiuhaan siteeratuissa kirjeissä ja lehtiartikkeleissa kieli oli 1900-luvun alun ruotsia: ”Och kanske mina skildringar i någon mån kunna för en utomstående klargöra hvarför svårigheten är så stor att skaffa med tillräckligt med kvinnlig arbetskraft till landet.” (Ote Nordströmin kirjasta vuodelta 1914; kursiivi alkuperäinen.) Itse olin oikeastaan iloinen, että kielitaito koheni, jatkossa vanhaa ruotsia lukee varmasti vaivattomammin.

Bokpodden Hietanen & Henrikson: #49 Tron på litteraturen återställd

Sveriges Radio: Ester Blenda Nordström – Sveriges första moderna journalist

Mainokset

Rebecca Solnit, niin paljon muutakin kuin mansplaining

…eli miksi kirjahyllyssäni on seitsemän hänen kirjaansa.

Rebecca Solnitia kannattaa lukea, sillä se saa ajattelemaan = tekee fiksummaksi, kirjoitin blogissani jo joulukuussa 2016.

San Franciscossa asuva kirjailija ja aktivisti tunnetaan siitä, että hän keksi antaa nimen mansplaining-ilmiölle (mikä tapahtui puolivahingossa).

Men Explain Things to Me oli kuitenkin järjestyksessä vasta toinen teos, johon tutustuin.

Listassa mukana myös tuorein teos, syyskuussa ilmestynyt kokoelma Call Them by Their True Names.

solnit_kirjoja (1 of 1)

1. The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Ensimmäisen kerran Solnitin ajatukset tulivat tietoisuuteeni, kun luin BrainPickings-blogin Maria Popovan kirjoituksen We’re Breaking Up -esseestä.

Solnit kirjoitti esseen 2013, nykyisin samasta aiheesta julkaistaan artikkeleita joka viikko. Harvoin kuitenkaan näin tarkkanäköisesti ja elegantisti.

It’s hard now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of a train window, or contemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces.

— We’re Breaking Up. Noncommunications in the Silicon Age (2013)

On vaikea liioitella tämän kirjoituksen merkitystä itselleni, vaikka jo asian myöntäminen tuntuu jotenkin oudolta… Mutta viimeistään tässä vaiheessa ryhdyin varjelemaan ja arvostamaan tyhjiä hetkiäni.

The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014) on kirja, joka sai minut ihastumaan Solnitin tapaan runolliseen tapaan kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista. Kokoelmaan on koottu esseitä vuosien varsilta ja niissä Solnit kertoo niin retkestään Jäämerelle kuin siitä, mitä merkitystä on Henry David Thoreaun likapyykillä.

View this post on Instagram

"When I think about, say, 1995, or whenever the last moment was before most of us were on the Internet and had mobile phones, it seems like a hundred years ago. (…) That bygone time had rhythm, and it had room for you to do one thing at a time; it had different parts; mornings included this, and evenings that, and a great many of us had these schedules in common. I would read the paper while listening to the radio, but I wouldn't check my email while updating my status while checking the news sites while talking on the phone." From "We're Breaking Up" (2013) by Rebecca Solnit, one of the essays in The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness. Wonderful and highly recommended summer reading. #books #reading #rebeccasolnit

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

2. Men Explain Things to Me (2014)

Hieno ja raju kirja. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 2014, mutta nimiessee on vuodelta 2008. Tässä kuitenkin lainaus toisesta, vähemmän tunnetusta esseestä, jossa Solnit kirjoittaa Virginia Woolfista ja yhdestä lempiteemoistaan: tulevaisuudesta, joka voi olla synkkä, mutta ei koskaan vailla toivoa.

Most people are afraid of the dark. Literally when it comes to children, while many adults fear, above all, the darkness that is the unknown, the unseeable, the obscure. At the night in which distinctions and definitions cannot be readily made is the same night in which love is made, in which things merge, change, come enchanted, aroused, impregnated, possessed, released, renewed.

— Woolf’s Darkness. Embracing the Inexplicable (2009)

Tämäkin kirja on muuten todella kaunis. Olen kahteen otteeseen päätynyt antamaan omani ex tempore lahjaksi, joten itse asiassa kirjahyllyssä on nyt jo kolmas kappale samasta kirjasta.

3. A Field Guide to Getting Lost (2005)

Tämä, tämä, tämä kirja on kuitenkin ehkä lempikirjani: The Field Guide to Getting Lost (2005). Kirja matkustamisesta, kadottamisesta, löytämisestä, etäisyyksistä ja horisontin sinestä.

Eduardo Galeano notes that America was conquered, but not discovered, that the men who arrived with a religion to impose and dreams of gold never really knew who they were, and that this discovery is still taking place in our time. This suggests that most European-American remained lost over the centuries, lost not in practical terms but in the more profound sense of apprehending were they truly were, of caring what the history of the place was and its nature. Instead, they named it after the places they had left and tried to reconstruct those places through imported plants, animals and practices, though pumpkin, maple, and other staples would enter their diet as words like Connecticut and Dakota and raccoond would enter their vocabularies. 

— The Blue of Distance

Tämäkin kirja on kerran lähtenyt hyllystäni lahjana, Etelä-Amerikkaa tutkimaan reissanneen ystävän repussa. Pyysin häntä antamaan sen eteenpäin, joten en tiedä, kuka kirjan ajatuksiin tällä hetkellä tutustuu, ellei ole jo luettu puhki.

4. Wanderlust (2000)

Wanderlust (2000) on kävelemisen ylistys. Se on toistaiseksi jäänyt itselleni etäisimmäksi.

Walking allows us to be in our bodies and in the world without being made busy by them.

5. Hope in the Dark (2004/2016)

Tämä pieni, painava kirja koki uuden tulemisen noin kaksi vuotta sitten, hieman Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen tapaan. Syykin on sama.

Alun perin Solnit kirjoitti Hope in the Dark -teoksen George Bushin hallinnon aikaan ja se julkaistiin vuonna 2004. Uusi painos on vuodelta 20166.

Ydinajatus on toivon tärkeys, ja tärkeää on se, mitä toivo ei ole. 

On tärkeää sanoa, mitä toivo ei ole: se ei ole uskoa siihen, että kaikki on ollut tai tulee olemaan hyvin. Ympärillämme on todisteita suunnattomasta kärsimyksestä ja suunnattomasta tuhosta. Minua kiinnostaa toivo, joka tarkoittaa avaria näkemyksiä ja täsmällisiä mahdollisuuksia, sellaisia, jotka kutsuvat tai vaativat meitä toimimaan. Se ei myöskään ole aurinkoinen narratiivi siitä miten kaikki-muuttuu-paremmaksi, joskin se voi olla vastakkainen narratiiville siitä miten kaikki-muuttuu-pahemmaksi.

Poikkeuksellisesti suomenkielinen käännös, olen joskus suomentanut kyseisen kohdan omia tarpeitani varten.

Solnitille toivo ei ole sokeaa optimismia, sillä hänen mielestään emme voi passiivisesti odottaa, että kaikki tulee menemään hyvin. Toivoa on, ja siksi on toimittava.

6. The Mother of All Questions (2017)

Tämä teos sai minut ajattelemaan, että okei, nyt pidän vähän taukoa. Alkoi tuntua siltä, että Solnit toistaa itseään, että hän on muuttunut rasittavaksi. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän silti kirjoittaisi todella hyvin.

The list made me think there should be another, with some of the same books, called ”80 Books No Woman Should Read”, though of course I believe everyone should read anything they want. I just think some books are instructions on why women are dirt or hardly exist at all except as accessories or are inherently evil or empty. Or they’re instructions in the versions of masculinity that means being unaware or unkind, that set of values that expands out into violence at home, in war, and by economic means.

— 80 Books No Woman Should Read

Samassa yhteydessä tulee mieleen mainita, että näinhän se menee, kaikkiin kirjoittajiin pettyy jossain vaiheessa. Solnit esittää monissa kirjoituksissaan myös näkemyksiä, joita en itse jaa.

7. Call Them by Their True Names (2018)

Syksyllä ilmestynyt uusin teos kiinnosti kuitenkin niin paljon, että marraskuussa posti toi sen. Ja siitä olen jälleen tykännyt tosi paljon!

Kielen käyttö on vallankäyttöä. Tuoreimmassa teoksessaan Rebecca Solnit kehottaa ottamaan kielen ja tarinat haltuun.

”Asioiden kutsuminen niiden oikeilla nimillä voi leikata läpi niiden valheiden, jotka oikeuttavat toimettomuuden, välinpitämättömyyden tai muistamattomuuden epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan edessä, tai hämäävät, välttävät ja rohkaisevat siihen.”

You can blame the victim or reframe the story so that women are chronically dishonest or delusional rather than that they are chronically assaulted, because the former reaffirms the status quo as the latter dissassembles it—which is a a reminder that sometimes tearing down is constructive.

— Foreword

Some of the stories we need to break are not exceptional events, they’re the ugly wallpaper of our everyday lives. For example, there’s a widespread belief that women lie about being raped, not a few women, not an anomalous woman, but women in general. This framework comes from the assumption that reliability and credibility are as natural to men as mendacity and vindictiveness are to women. In other words, feminists just made it all up, because otherwise we’d have to question a really big story whose nickname is patriarchy. But the data confirms that people who come forward about being raped are, overall, telling the truth (and that rapists tend to lie, a lot). Many people have gotten on board with the data, many have not, and so behind every report on a sexual assault is a battle over the terms in which we tell, in what we believe about gender and violence.

— Break the Story

…Seuraavaksi?

Solnitin tuotanto on paljon tätä listaa laajempi. Ja ainakin yhden teoksen haluaisin vielä omakseni. Vanhana leffanörttinä jo pitkään on kiehtonut River of Shadows: Eadweard Muybridge and the Technological Wild West (2003).

Se on muuten myös se kirja, josta käydyn keskustelun seurauksena syntyi Men Explain Things to Me.

Rastapäinen mies katsoo kohti. Hän kiinnittää huomioni, ja niin on tarkoituskin.

Milloin kulttuuri on sinun?

Amsterdamin maailman kulttuureja esittelevän Tropenmuseumin alakertaan oli koottu superkiinnostava näyttely, joka kysyy hyviä kysymyksiä kulttuurien sekoittumisesta ja rinnakkainelosta.

Jooga, kimono, primitiivinen taide – inspiraatiota vai hyväksikäyttöä?

Lopulta omimisessa on kyse rahasta, toteaa eräs teksti.

tropen_rastat (1 of 1).jpg

tropen_yoga (1 of 1)tropen_kpop (1 of 1)tropen_sharing (1 of 1)tropen_primitivism (1 of 1)tropen_kimono (1 of 1)tropen_ghetto (1 of 1)tropen_inuit (1 of 1)tropen_money (1 of 1)tropen_clothes (1 of 1)tropen_alttari (1 of 1)tropen_aula (1 of 1)

 

Vierailin museossa lokakuun puolessavälissä 2018 hyvin pikaisesti, joten muut varsinaiset näyttelyt jäivät tällä kertaa näkemättä. Uskomattoman hieno rakennus ja kiehtova museo, kannattaa pitää mielessä.

Koska Turkassa ei ole kyse vain Turkasta / Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen: Turkka kuolee

Niin kauan kuin on ok ihailla tosi monen elämän tuhonnutta henkilöä, eikä tämän toimintaan liity myötähäpeää, häpeä pysyy uhreilla. #metoo-keskustelu on aloittanut sen, että puhumme siitä, kenelle häpeä kuuluu ja miten häpeää pidetään yllä.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018


Turkan perintönä teatterikoulussa on voimakas pelon ilmapiiri, joka näkyy vahvana vallankäytön pelkona ja ohjaajan pelkona. Näyttelijöitä suojellaan ja pohditaan, tarvitaanko ohjaajia ylipäätään enää lainkaan.

– Ruusu Haarla, Aamulehti 8.8.2018

Miksi tämä esitys ja miksi nyt? Ohjaaja Ruusu Haarlan kommentit avaavat tiivistetysti niitä kysymyksiä, joihin jokaisen esityksen ja työryhmän toivoo aina jotenkin vastaavan.

Siksi nyt Turkka kuolee.

Keskiviikkoiltana istuin kolme tuntia Korjaamon keinonahkatuolilla seuraamassa Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen tulkintaa siitä, mitä Teatterikorkeakoulussa tapahtui 80-luvulla ja miten se säteili muuhun Suomeen niin aikanaan kuin myöhemmin. Eturivissä, aitiopaikalla, onneksi.

Teatterikorkean vaikutusvaltainen professori ja rehtori Jouko Turkka kuoli vuonna 2016. Jos kyse olisi vain yhdestä ihmisestä, voisi ajatella, että kaikki tähän suomalaisen teatterikentän kiistellyimpään hahmoon liittyvät ristiriidat olisivat kadonneet viimeistään hänen poismenonsa myötä.

Esitys on hyytävä, hauska ja aikamoinen järkäle. Haarla on kommentoinut esityksen pitkää kestoa toteamalla, että myös 80-luku oli pitkä. Ja onhan kohdekin aikamoinen mammutti.

Turkka ei ole vain Turkka, Turkka on ilmiö. Tarkastelemalla vain Turkkaa ei ehkä voi ymmärtää sitä ilmiötä.

– Ruusu Haarla, Kulttuuriykkönen, 18.7.2018

Päästäkseen kiinni ilmiöön Haarla ja Lappalainen tuovat esille kaikkia niitä mahdollistajia, joiden syystä tai ansiosta Turkan annettiin vaikuttaa pedagogina ja ohjaajana niin pitkään ja tekijät, jotka ovat kasvattaneet hänen vaikutusvaltaansa. Ohimennen mainituiksi tulevat myös iltapäivälehdet, jotka hyödynsivät teatteriskandaaleja lööpeissään.

Haluammeko ylläpitää ristiriitaisen neron myyttiä, vaikka samalla vaiennamme hänen uhrinsa hiljaiseen häpeään? Miksi kohotamme taiteen (mitä se ikinä tarkoittaakaan) sitä tekevien ihmisten yläpuolelle? Miksi kaipaamme autoritäärisiä johtajia? Miksi se ainainen lammaslauma ylläpitämässä konsensusta?

43036259685_fca1aedefe_k
Kuva: Carolin Büttner / Tampereen Teatterikesä

Suhteeni teatteriin: läheinen, intohimoinen.

Suhteeni Turkkaan: etäinen, välinpitämätön.

Oikeastaan tämän esityksen myötä, sitä ennen ja sen jälkeen, päädyin ensimmäistä kertaa todella miettimään Turkkaa. Se on kyllä vähän hämmentävää, kun ottaa huomioon, kuinka merkittävän osan aikuiselämäni illanseuduista olen viettänyt teatterin katsomossa.

Huomasin tuntevani jonkinasteista tyytyväisyyttä piittaamattomuudestani.

Mitä useamman lehtijutun Turkasta luin (kuten Long Playn vuodentakaisen sinänsä ansiokkaan artikkelin), sitä enemmän itseäni alkoi häiritä, että keskipisteessä oli lopulta aina sama ristiriitainen teatteripersoona. Vaikka artikkeleissa olisi käsitelty väärinkäytöksiä, tuntui, että jutut saattoivat päätyä pönkittämään Turkan mainetta, tahattomastikin.

Siksi Haarlan ja Lappalaisen esityksessä pidin siitä, miten paljon äänessä olivat henkilöitä, jotka kärsivät Turkan vaikutuspiirissä ja joiden kokemukset ovat ainakin jossain määrin jääneet vähemmälle huomiolle. Katja Kiurun kanssa vierailtiin videolla Eirassa vanhassa Teatterikorkeassa täsmälleen sillä paikalla, jossa Turkka pisti nyrkin hänen ohimolleen ja uhkasi.

Tekijöiden työhuoneen sohvalla istuvalle Satu Silvolle nousevat yhtäkkiä kyyneleet silmiin: ”Tästä on niin kauan… Mä luulin, että se ei koskettaisi mua enää.” Hän muistelee aikaa, jolloin oli kertomansa mukaan lähellä itsemurhaa. Siis itsemurhaa.

Usein siihen väärään, mitä Turkka on tehnyt, viitataan keskenjäävällä sivulauseella tyyliin ’olihan Turkka ristiriitainen henkilö’ tai ’kaikesta huolimatta’. Oletetaan että se ’kaikki’ on itsestäänselvä asia, eikä sitä tarvitse enää purkaa. Alatekstinä on ’otetaan jo muita näkökulmia’, mutta vain nämä muut näkökulmat toteutuvat.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018

Kiinnostavaa tai ehkä jopa huvittavaa on, miten oikeastaan jokainen haastateltava (näyttelijöitä, toki) alkaa välittömästi Turkkaa siteeratessaan myös imitoida tämän eleitä ja äänen tamperelaisnuottia. Lopulta siinä oli myös jotakin todella häiritsevää ja kauheaa – miten selkeästi tämä mielivaltainen hahmo on onnistunut pitämään lahjakkaita ja älykkäitä ihmisiä otteessaan.

Pidin Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta valtavasti, mutten näemmä tietämättömyyttäni ollut noteerannut dramaturgin nimeä. Se oli Ruusu Haarla.

Turkka kuolee hyödyntää monia Eduskunnista tuttuja dokumenttiteatterin menetelmiä. Toteutustapa pitää esityksen tiiviisti kiinni siinä, miten kaikki nämä asiat ovat tapahtuneet todella: faktapohjaista materiaalia, lehtileikkeitä ja haastatteluita on hyödynnetty dialogissa ja Haarla ja Lappalainen muuntautuvat oikeiksi henkilöiksi aidoissa tilanteissa, kuten Teatterikorkean opetushenkilökunnaksi promootiossa, jossa Turkalle myönnettiin kunniatohtorin arvonimi.

Haarlan tulkitsemana lavalle astelee heti alkupuolella myös palavasilmäinen ja hohotteleva Jouko Turkka kommentoimaan esityksen kulkua. Tunnistettavine maneereineen hän olisi helposti karikatyyri, mutta hahmossa on ulottuvuuksia ja etenkin loppua kohti päähenkilön ikääntyessä ja liikkuessa klonkkumaisesti myös jotakin liikuttavaa.

Tämä kivi. Katsokaa: näin vihaiselta näyttävä mies. Mutta toiselta puolelta: näin lempeä. Mutta näin – tappoväline! Näin tätä on aina käytetty.

Loppukohtauksessa kotipihansa kiviä esittelee hyväntahtoinen vanhus. Esityksessä on armoa, jota Turkka ei ehkä itse suonut muille ihmisille.

Ruusu Haarla: Mä muistan kun mä luin sen Aiheita-kirjan niin mä tein nopeesti itselleni (…) listan asioista tai inhimillisistä ominaisuuksista kautta tunteista joista mä koin että ne loistivat poissaolollaan. Ja se lista oli aika surullista luettavaa, koska siinä oli sellaisia asioita kuten ystävyys, pehmeys, suru, empatia, tämmösiä, kohtuus…

Julia Lappalainen: Se oli hyvä lista. Se jäi kyllä meille työhuoneen seinälle, myös muistutuksena siitä, mitkä on ne vastavoimat tälle Turkan maailmalle tätä teosta tehdessä, ettei ajaudu liikaa myöskään siihen samaan mielentilaan.

Kulttuuriykkönen 18.7.2018

Anna Paavilaisen Play Rape, Anna Paavilaisen ja Marja Salon SinuusNoora Dadun Minun Palestiinani ja Fail, miksei myös Laura Gustafssonin Kikka Fan Club: Haarlan ja Lappalaisen esitys rinnastui mielessäni tähän löyhään jatkumoon, jossa (erityisesti nais-) teatteriammattilaiset ovat lähteneet tekemään teosta omien havaintojensa pohjalta. Ne käsittelevät yhteiskunnallisia sekä kulttuurisia sokeita pisteitä ja tasa-arvoa niin näyttämöllä kuin se ulkopuolella, henkilökohtaista otetta kaihtamatta. Loistava juttu, että Turkka kuolee teos saa lisäesityksiä Kansallisteatterissa keväällä 2019.

Haarla sanoo viime keväänä tehdyn haastattelunsa lopussa jotakin todella viisasta ja ihanaa. Tarkoituksena ei kaiketi ollut eikä tässäkään ole kommentoida suoraan Turkkaa, mutta lainaus sopii hyvin tämän kirjoituksen päätössanoiksi. Taiteen tilalle voi vaihtaa myös työn ja lainaus on vielä yleispätevämpi.

Olen pyrkinyt siihen, etten hukkuisi taiteeseen ja jättäisi huolehtimatta esimerkiksi ihmissuhteista. Jos laiminlyö ihmissuhteitaan, todellista kasvua ei tapahdu. Jos tekisin paljon juttuja putkeen, niistä tulisi sijaiselämä.

Kun elää vain taiteen kautta, elämä jää elämättä. Saattaa kasvaa taideteoksissaan ja omissa kuvitelmissaan tosi hienoksi ihmiseksi. Illuusio omasta viisaudesta ja kypsyydestä kasvaa, vaikka on yksityiselämässään keskeneräinen, tietämätön ja kokematon.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018

Jälkisanat.

Tätä kirjoittaessani mietin, miten Turkka loisti poissaolollaan myös teatteritaiteen perusopinnoissa, joita tein viimeisen parin vuoden ajan Työväenopistossa. Fyysistä teatteria toki tehtiin, mutta Turkasta ei paljoakaan puhuttu. Olin jo kirjoittamassa, miten hän oikeastaan hän tuli jossain määrin esiin vain yhdellä monologikurssilla, jolloin viikonlopun molemmat kurssikerrat aloitettiin lyhyellä lenkillä. Ymmärsin silloin, miten kevyellä fyysisellä rasituksella haetaan esimerkiksi vapautumista arkiminästä ja turhasta sosiaalisesta kontrollista. Kurssin ilmapiiri oli kannustava.

Sitten muistin toisen viikonloppukurssin, jonka ohjaaja antoi tarkkanäköistä, mutta usein varsin kärsimätöntä, ajoittain suorastaan ilkeää palautetta. Vaikka ohjaaja oli selkeästi älykäs ja lahjakas, kurssin edetessä ilmassa alkoi olla hämmennystä ja varovaisuutta. Mistä lie hän sitten omaksunut tylytyksen pedagogiseksi ohjenuoraksi.


”Teatteri ei saa olla kuori”. Riina Maukola, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018.

Turkka saattoi olla kaappifeministi, mutta hänen teoksensa vahvistivat naisvihaa / Kulttuuriykkönen 18.7.2018

”Turkka kuoli, mutta kuoliko perintö? – Nuoret teatterintekijät kysyvät harvinaisessa esityksessä, saammeko lopulta sellaiset johtajat kuin itse haluamme.” Nina Lehtinen, Aamulehti. 8.8.2018.

”Minulla oli pommi.” Kaja Kunnas, Long Play, 24.10.2017.  (Maksullinen artikkeli, saman aiheen maksuton Sivuääni Miksi Turkasta tuli Turkka.)

Suosikkipodcastit vuodelta 2017

1. Invisibilia

NPR:n Invisibilia kertoo käsittelevänsä ”ihmisluontoa ohjaavia näkymättömiä voimia”, kuten uskomuksia, tunteita ja ajatuksia. Jaksoissa sukelletaan ihmismielen syövereihin ja yhdistellään kiehtovia human interest -haastatteluja tieteelliseen tietoon. Kerta toisensa jälkeen ällistyttää, millaisia tositarinoita toimittajat ovat kaivaneet esiin ja miten he onnistuvat tarjoamaan ne kuulijoille.

Myönnän: kun kuuntelin ensimmäisen jakson, itkin. (Mikä oli vähän hämmentävää.) Suomessa podcast tunnutaan usein ymmärtävänä (sinänsä/ihan/todella) kiinnostavien tyyppien (sinänsä/ihan/todella) kiinnostavaa lätinänä aiheesta X. Olen kuitenkin itse huomannut hakeutuvani yhä enemmän tällaisten podcastien äärelle, joissa kuuntelijalle on rakennettu tarina, joka hyödyntää monipuolisesti äänikerronnan erilaisia elementtejä. Taitavat toimittajat ovat käyneet läpi suuren aineiston ja luovat siitä kokonaisuuden, joka ällistyttää, naurattaa ja liikuttaa – ja jää mieleen: lopulta siis myös sivistää, viihdyttämisen lisäksi. Työhön on käytetty aikaa, ja näin hieno kokonaisuus vaatii jo suuremman joukon työpanoksen, minkä huomaa, kun kuuntelee jaksojen lopussa tekijätietoja.

Vaikkapa näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: The Secret History of Thoughts, How to Become BatmanThe Secret Emotional Life of Clothes.

2. S-Town

Koukuttava seitsenosainen journalistinen draama Serialin ja This American Lifen tekijöiltä. Mies nimeltä John lähettää toimittaja Brian Reedille sähköpostin, jossa hän kertoo kotikaupungissaan Alabamassa olevan tekeillä jotain hämärää. Kun tarkentaa oikein lähelle ja yksityiseen, tulee kertoneeksi jotain hyvin yleispätevää ihmisyydestä.

3. Reply All

Kuka oikeasti on opiskelijabileissä otetun valokuvan  rastatukkainen poika, jonka internet tuntee nimellä Wayne? Reply All edustaa myös koukuttavaa kerrontaa kiehtovista aiheista, jotka on usein kaivettu esiin internetistä, kuten Reddit-ketjuista. Jakson ”Man of the People” pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, ohjaajana Richard Linklater, pääosassa Robert Downey Jr.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: #79 Boy in Photo, #86 Man of the People

4. Hietanen & Henrikson

Fiksua ja hauskaa puhetta kirjoista ja populaarikulttuurista på svenska, toimittajina ja juontajina Anne Hietanen ja Ida Henrikson.

Tämänkin podcastin äärelle päädyin kaksikielisen, ihanan kollegani vinkistä (tackar!). Keväällä kävi nimittäin sellainen hauska juttu, että pääsin uuteen kaksikieliseen työryhmään, jonka kanssa kiersimme kesällä ympäri Suomea ja syksyllä jatkoimme töitä konttoriympäristössä. Yhtäkkiä ruotsista tuli osa arkea ja arjesta rikkaampaa. Vad fint!

Hietasen ja Henriksonin monipuolisuus tulee hyvin esille vuoden 2017 viimeisessä joulujuhlajaksossa: käsittelyssä on ruotsalaisen Evin Ahmadin esikoisrunokokoelma En dag ska jag bygga ett slott av pengar (vai olikohan se sittenkin romaani… en ole varma), Valerie Solanasin 1960-luvun SCUM-manifesti  (josta Anne kertoo, että meinasi feidata lukemisen, onneksi ei) ja Netflix-sarja She’s Gotta Have It.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: #38 SCUM, #24 Med gråten i halsen på jobbet, #4 Houellebecq.

5. Pietari K. kävi täällä

Varmaan suurin Suomi 100 -tekoni tänä vuonna oli, että kuuntelin Pietari Kylmälän hauskan purevia katsauksia maamme kirjallisuuteen. Kiehtoo: näkökulmat, raikas toimitustyö ja notkea puheenparsi.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: Kirjoitan päälauseita. Timo Soini kirjoittaa päälauseita. Uskottavat miehet kirjoittavat niinPutoanko minä? Olen lukenut 1920-luvun tyttökirjoja ahdistukseenOlipa kerran valkoinen mies, jota kaikki kirjat kuvasivat. Ja nytten se kuolisi

 

 

Seuraavaksi aion antaa ennakkoluuloistani huolimatta mahdollisuuden Bret Easton Ellisin podcastille, jota ystävä suositteli. Kuulemma täsmälleen niin provosoivaa sisältöä kuin voi olettaakin. Podcastien suhteen kaikkein toimivin suosittelualgoritmi on oikea ihminen.

 


 

Hillary Clinton: What Happened / Miten kirja maailman hirveimmistä vaaleista voi rohkaista ja naurattaa

Miksi ihmeessä haluaisin lukea tämän kirjan?

FullSizeRender
Surkeassa valokuvassa on sellainen hauska piirre, että ’happened’-sanan loppu on näkymättömissä, ja viesti voisi muuttua preesensiin: ”What Happens”.

  1. En halua palata enää hetkeksikään vuoden takaisiin hirveisiin vaaleihin. Koko ajatus puistattaa.
  2. En ole erityisen kiinnostunut Hillary Clintonin elämästä ja ajatuksista. Olemme ehkä molemmat naisia, mutta olen taipuvainen uskomaan, että meillä on muuten vähän yhteistä: Clinton on upporikas, etuoikeutettuun asemaan noussut vallankäyttäjä, joka on elänyt erossa tavallisesta arjesta jo vuosikymmeniä ja sekaantunut ajoittain häikäilemättömiinkin manöövereihin. Miksi käyttäisin aikaani tutustumalla häneen yhtään lähemmin?

What Happened: niin vain päädyin lukemaan tämän kirjan, sillä sain sen ystävältäni lahjaksi, painokkaiden saatesanojen kera. (Olen aiemminkin ystäväni ansiosta päätynyt ruokkimaan ajatuksiani yllättävällä, onnekkaalla tavalla. Viisas ihminen!)

Kuinkas sitten kävikään: aloin lukea, päädyin ahmimaan.

Ja suosittelen sitä nyt muille yhtä lämpimästi kuin ystäväni minulle. Lukekaa tämä kirja  maailman hirveimmistä vaaleista ja niiden häviäjästä. Tai edes tämä kirjoitus.

1. Mitä ajattelemme naisjohtajista… (tärkeää kaikille)

”The accusation that I’m a woman is incontrovertible.”

Frances Perkins, työministeri (1933–1945) F.D.Rooseveltin hallituksessa ja ensimmäinen yhdysvaltalaisnainen hallituksen jäsenenä; lainaus Clintonin kirjasta

Clinton kertoo, miten, kampanjan ollessa vielä alussa, Facebook-johtaja Sheryl Sandberg halusi kertoa hänelle jotakin. Se oli asia, jonka Sandberg toivoi tulevan kaikkien tietoisuuteen ja josta hän oli myös kirjoittanut bestsellerissään Lean In:

… the data show that for men, likability and professional success are correlated. The more succesful a man is, the more people like him. With women, it’s the exact opposite. The more professionally successful we are, the less people like us. Hearing it put that simply, with data behind it, felt like a lightbulb turning on. Here was proof of something so many women have felt intuitively throughout our lives.

Sandberg kehotti Clintonia varautumaan pahimpaan: You have a steep mountain to climb, Sheryl warned that day. ”They will have no empathy for you.” 

Kirjassa on kokonainen luku otsikolla ”On being a Woman in Politics”. Suuri osa tekstistä varmaan pätisi myös otsikolla ”On being a Woman in Business” tai ”On being a Woman and a Boss”. Tai ehkä vain ”On being a Woman.”

It’s not easy to be a woman in politics. That’s an understatement. (…) I hesitate to write this, because I know that women who should run for office might read it and say ”no thanks”, and I passionately believe that the only way we’re going to get sexism out of politics is by getting more women into politics.

Vaikka en ihan ensi kertaa tällaisia asioita kelaile, osiota lukiessani jouduin tarkastelemaan kriittisesti omaa näkemystäni Clintonista: olinko ajatellut hänestä niin negatiivisesti osittain myös siksi ja nimenomaan siksi, että hän on nainen?

Samalla mieleen tuli seuraava ajatus: niin vähän kuin itsekin välitän eräästä suomalaisesta populistipuolueen presidenttiehdokkaasta, pidetäänkö häntä erityisen vastenmielisenä siksi, että hän on nainen? Mahdotonhan asiaa on täysin todentaa. Mutta voi ainakin vähän mietiskellä.

Jokaiselle tehnee hyvää pohtia vaikuttimiaan silloin, kun pitää itsevarmaa ja kenties johtoasemassa olevaa naista hankalana tyyppinä. Mikä ärsyttää? Tekeekö hän jotain, mitä ei itse uskalla? Onko mukana sellainenkin piilevä ajatus, että naisen ei jotenkin kuuluisi olla äänessä ja esillä… eli miten tuo kehtaa? Vai olisiko hän ainoastaan määrätietoinen? Ajattelisiko miehestä samoin?

For the record, it hurts to be torn apart. It may seem like it doesn’t bother me to be called terrible names or have my looks mocked viciously, but it does.

Joskus ulkoa päin voi myös vaikuttaa, että joillekin muille on erityisen helppoa astua esiin ja avata suunsa. Kuten kirjailija ja professori Brené Brown kertoi tutun sanoneen kerran hänelle, ”it’s so easy for you”. Brown suuttui. Päinvastoin! Asioista puhuminen vaatii usein jatkuvaa rohkaistumista ja kamppailua epävarmuuden kanssa. Mutta se on sen arvoista. Vaihtoehtoa kun ei ole, tai se on todella huono: vaikeneminen.

Joudumme edelleen tekemään töitä, jotta pitäisimme naista johtajan ja asiantuntijan roolissa yhtä luontevana kuin mieskollegojaan.

2. …ja mikä johtamisessa on parasta?

Mutta Clintonilla on myös hyviä uutisia:

The good news — and there is good news — is that there’s another side to all of this. It can also be deeply rewarding to be a woman in politics.

It felt really good to be in the room where things happen —  the Oval Office, the Senate chamber — as an advocate for issues that mattered to me: education, equal pay, health care, women’s rights. 

Ja lopulta osallistuminen on palkitsevaa monella tasolla:

It’s not just that politics can be rewarding for those women who choose to enter it. In the long run, it also makes our politics better for everyone. (…) We need our politics to resemble our people. When the people who run our cities, states and country overwhelmingly look a certain way (say, white and male) and overwhelmingly have a shared background (say, white and privileged) we end up with laws and policies that don’t come close to addressing the realities of Americans’ lives.

3. Miten karmeimmankin pettymyksen jälkeen voi päästä takaisin jaloilleen

I doubt that many people reading this will ever lose a presidential election. (Although maybe some have: hi Al, hi John, hi Mitt, hope you’re well.) But we all face loss at some point. We all face profound disappointment. Here’s what helped me during one of the lowest points of my life.

Jos joskus jonkun on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin takaiskun jälkeen, niin ehkä juuri Clintonin. Ensin hän nuoli haavojaan, käveli metsässä koirien kanssa, järjesteli vanhoja valokuvia ja katsoi tuntikausia rästiin jääneitä tv-sarjoja. (Ja myöntää: It wasn’t all yoga and breathing: I also drank my share of chardonnay. Kukapa meistä ei…)

Hävittyään Clinton kertoo tunteneensa musertavaa häpeää, ei ainoastaan itsensä, vaan koko maansa ja kansainvälisen yhteisön puolesta, peläten, mitä kaikesta seuraisi. Mutta hän päätti palata kuitenkin taistelemaan ja uudistamaan puoluettaan. Ja huomasi että, toisin kuin hän pelkäsi, monet hänen kannattajansa ryhtyivät ajamaan tärkeinä pitämiään asioita nyt entistä tarmokkaammin. Kirjan loppuluvussa hän kannustaakin: Resist, insist, persist, enlist. Vastusta, vaadi, pysy vahvana, lähde mukaan.

What Happened on, yllättäenkin, myös rohkaiseva ja lohdullinen kirja.

4. Kreisit vaalit, kreisimpi huumori

Ok, What Happened on ajoittain aika kauhea, kun se käy läpi niitä aivan järkyttävän kamalia vaaleja ja niiden seuraksia. Mutta samalla  se on superkiinnostava tarjotessaan välähdyksiä kulisseista, ja välillä aika hauska — vaikka huumori onkin pikimustaa.

Kuten Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa (ei tarvitse arvailla kuinka kauhea kokemus se oli lähietäisyydeltä, Clinton kertoo), kun tuore presidentti päätti vuodattaa kuulijoille synkän ja sekoilevan saarnan.

 ”That was some weird shit”, George W. reportedly said with characteristic Texas bluntness. I couldn’t have agreed more.


 

Onko Clinton välillä suorastaan sietämättömän itseriittoinen vaalikampanjan tapahtumia kerratessaan? Kyllä. (Toisaalta, kun saa melkein 3 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastaehdokas, eikä silti tule valituksi…) Hän on myös itseironinen. Kaunisteleeko Clinton kirjassaan tapahtumia? Epäilemättä. Onko hän mielestäni edelleen etuoikeutettu, upporikas vallanpitäjä, joka on tehnyt arveluttavia kompromisseja? Olen edelleen taipuvainen ajattelemaan näin.

Mutta onko hän saanut urallaan myös merkittäviä asioita aikaiseksi? Aivan varmasti. Voinko oppia häneltä jotakin? Ehdottomasti.

Kaiken lukemani jälkeen suhtaudun edelleen Hillary Clintoniin ja Clintoneihin varauksella. En voi olla mainitsematta, että presidenttiparina he käyttivät valtaansa häikäilemättömästi, kun vastapuolena oli nuori harjoittelija, Monica Lewinsky. Niin teki myös media ja suuri yleisö. Clintoneille suurin mainehaitta oli lopulta väliaikainen.

Mutta olen silti tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Ja suosittelen sitä muillekin. Edellä mainittujen pointtien lisäksi tai ennen kaikkea What Happened

  • kertoo kiehtovasti, miten ison kampanjan arki rullaa
  • paljastaa, kuinka treenataan väittelyitä harjoitusvastustajien kanssa (Trumpia esittänyt tyyppi opetteli kaikki tämän oikut todella hyvin, ja kun Clinton räjähti harjoituksissa, hän pystyi pysymään tyynenä oikeassa tilanteessa)
  • kertaa ihan kaiken mitä olet halunnut tietää niistä sähköposteista (35 sivua)
  • sisältää otteita hienosta puheesta, joita Clinton olisi pitänyt voitettuaan (ja vaikka tuntuukin veitsen kääntämiseltä haavassa, se luo silti uskoa ja koskettaa)
  • on omaelämäkerta aika tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä, josta tuli juristi, presidentin puoliso, senaattori, ulkoministeri ja ensimmäinen suuren puolueen naispuolinen presidenttiehdokas Yhdysvalloissa
  • valottaa Clintonin ajatuksia äitiydestä ja isoäitiydestä, mikä tuo hänestä esiin uusia puolia
  • tuo esiin, miten paljon Clinton ihailee Eleanor Rooseveltia, ja Eleanor Roosevelt on ihminen, josta pitäisi puhua paljon enemmän
  • haluaa avata silmät voimille, jotka maailmanpolitiikassa jylläävät ja kannustaa taistelemaan demokratian puolesta
  • on todella vetävästi kirjoitettu teos (voi vain arvailla kirjoittajatiimin kokoa).

Resist, insist, persist, enlist. 


New York Times: Hillary Clinton Opens Up About ‘What Happened,’ With Candor, Defiance and Dark Humor (12.9.2017)

Näkymättömän tytön nälkä / Roxane Gay: Hunger

This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.

21363187_10154741282511714_1983394928_o

”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”

Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.

I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.

Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.

This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.

Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?

The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.

Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.

Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.

”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”

I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.

Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.

I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.

Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.

Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta.  Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”

Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”

Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.

But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.

”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”

”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.

Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.

I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.

Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.

Että ihmiset katsoisivat silmiin

Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.

Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.

Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.

Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä? 

 

 

 

 


The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)

Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)

View this post on Instagram

"I hate myself. Or society tells me I am supposed to hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right." /// "This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood." 🖤💙🖤 Got the new Roxane Gay from the library and finished it almost right away. An intense read, a powerful and dark story, a highly personal one, and yet universal. I know I have not been obese in my life, but I too know a thing or two about internalized objectification and self-hatred. Though the reasons behind it may vary, this hunger is relatable to many, and in many, many ways (and that makes me sad). Still I kept thinking how once again great literature takes you on a journey in another human being's story, in another reality, another world. A world, this world, where people think they can jump to conclusions about your personality based on your body. #roxanegay #roxanegayhunger #badfeminist #currentlyreading #quoteoftheday And just perhaps the effect this book had on me was made even stronger by the fact that I didn't really know beforehand what I was in for. I didn't know what Roxane Gay would be writing about this time, I had just put myself on the library waiting list months ago, convinced that what ever she would write about I would want to read.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on