Pardon my French

Tiedättekö sen tunteen, kun on oikein näppärä, tehokas ja ammattitaitoinen? Kaikki sujuu kuin leikki? Se on mahtava tunne. Viimeisen viikon aikana se tunne ei ole ollut itselläni ihan päällimmäisenä.

Lähituotantoa: viikonlopun daaliakimppu.
Lähituotantoa: viikonlopun daaliakimppu.

JA NYT SAMA RANSKAKSI

”Itse pidän paljon käytetyistä vaatteista.” En tiedä, miltä tämä teidän korvissanne kuulostaisi, uuden työkaverin suusta? Huomasin kyllä, että kollegan kasvoilla käväisi hienoinen mikroilme, jonka kohtelias ihminen heti korjasi ymmärtäväisellä hymyllä. Jostain syystä otollisesti oikutteleva muistini tarjosi auliisti sanaa d’occasion – termiä, jota käytetään vanhoista autoista ja sen sellaisista tarve-esineistä. ”Sepä mukavaa… Genevessä onkin paljon pieniä second main liikkeitä.” I’ll get my (used) coat.

Tajusin myös jälkikäteen, että olin useamman kerran tällä viikolla kertonut olleeni varsin järkyttynyt esimerkiksi kuullessani tutusta dokumenttielokuvasta. Aivoissani kaiketi tapahtui ristiinkytkentä englantiin, ja yritin ”soittaa kelloa” ranskaksi. Ainoa, joka on helisemässä, olen minä.

Hurmaava lappu Punaisen ristin kirppisliikkeessä:
Hurmaava lappu Punaisen ristin kirppisliikkeessä: ”Ce vêtement a déjà une histoire, à vous de la continuer.” Tällä vaatteella on jo historia/tarina, nyt on sinun vuorosi jatkaa sitä.

Voisin tietenkin vaihtaa englantiin, jota kollegani osannevat mainiosti. Silloin ilmaisisin itseäni intuitiivisen suvereenisti ja tarkasti ja etenisin tasaisen turvallisella maaperällä enkä hapuilisi tässä hetteikössä, jossa kone kyllä pyörii, mutta lopputulos on suurimman osan aikaa ennemmin mukiinmenevä kuin järin hienostunut. Ymmärrän vitsit, mutten useinkaan ehdi saada muotoiltua viiltävän nokkelaa kommenttia tarpeeksi nopeasti (mitä kollegani tietämättään menettävätkään…).

Hzvàà tzépàivàà+!
Hzvàà tzépàivàà+!

Mutta kuinka tervehdyttävää se onkaan, tämä tunne, jälleen kerran. Ja kuinka hyvä muistutus siitä, ettei ihmisen kielitaito ole hänen älynsä tai sivistyksensä mittari (ehm ehm) – sillä luulen, että meistä jokaisella on miltei automaattinen taipumus tehdä olettamuksia keskustelukumppanin henkisestä kapasiteetista hänen verbaalisen ilmaisunsa perusteella. Vaikka olen monesti ollut vastapuolella, saatan itsekin unohtaa asian, kun vastassa on suomea murtaen puhuva henkilö. Äärimmäisen opettavainen kokemus siis.

Ja toisaalta, miten ihanaa se onkaan, huomata, että se onnistuu sittenkin, edelleen! Muistan, miten lukiossa äidinkielen tunnilla luokkakaveri käytti aineessaan kaunista metaforaa maailmasta järvenä, jonka ylitse eri kielet kaartuvat kuin sillat, tarjoten näkökulmia ja ulottuvuuksia. (On sentään onnekasta, että muistaa myös tällaisia asioita, eikä vain piirrettyjen henkilöhahmojen dialogeja – tämä selittyy myöhempänä.) Että tämä silta, se kantaa, vahvistuu uudestaan.

Siispä puren hammasta. Je vais serrer les dents.

TOTUUS ON…

”Kirjoitan visiitistä Zürichiin ensiksi. Sitten näistä hassuista jutuista, joita tulee vastaan, ja lähestyvistä vaaleista ja…” ”Käyn lenkillä (joka ilta?) tai joogaan…” ”Otinkohan tarpeeksi kirjoja mukaan? Ostanpa tuosta kioskista pari aikakauslehteä, varmuuden vuoksi.”

Niin, olihan minulla suunnitelmia viikko sitten. Sitten tuli todellisuus, hurautti aikeiden yli, nauroi makeasti ja vilkutteli mennessään.

Totuus on… Totuus on että (tämä lausahdus kaikuu aika ajoin omissa korvissani Aladdin-piirretyn taikalampun Hengen hahmon aka suomenkielisessä dubbauksessa Vesa-Matti Loirin äänellä – jonka dialogista osaan edelleen huolestuttavan huomattavan suuren osan ulkoa; ehkä jotkut saman sukupolvikokemuksen tuntevat pääsevät mukaan päänsisäineen monologiini) en edes oikein tajua mihin aika on tämän ensimmäisen Sveitsin-viikon aikana mennyt. Sen vain tiedän, että tiskit seisoivat tiskipöydällä, matkalaukusta purkamani tavarat kurkistelivat edelleen odottavaisesti niiltä paikoillta, mihin olin ne summittaisesti käsistäni laskenut, ja olin pyörällä päästäni ja typerryttävän väsynyt.

Kaverini Pia teki paljon rohkeamman irtioton ja lähti Lontooseen. Viime päivinä päässäni on pyörinyt hänen kertomuksensa ensimmäisistä tuntemuksista tarkkanäköisessä Couture & Views -blogissaan.

Oppiminen on elämän tarkoitus. (…)

Sitä saa, mitä tilaa. Uutta on vyörynyt ylle niin, että päässä surisee. Aivot käyvät ylikierroksilla, ja iltaisin olen aivan töttöröö.

Itse olen ollut suorastaan jarkyttynyt siitä, miten väsynyt olen ollut iltaisin, tai siis käytännössä heti työpäivän päätyttyä. Maanantaina, yritettyäni pitkästä aikaa ilmaista itseäni koko työpäivän ajan ranskaksi, raahauduin bussiasemalle kuukausilipun ostoon ja sekoilin puhelinnumerossani niin, että huumorintajuinen virkailija tarjosi paperilappua ja kynää. Sain kotiläksyn, silmäniskun saattelemana: ”Kun tulet uusimaan lippua, osaat sen ulkoa, sovittu?” Sitten istahdin raitiovaunuun, ajelin kotipysäkille ja huomasin, että ruokakauppa olikin mennyt kiinni jo kello 19 (näitä paikallisia pikantteja juttuja).

Tulen kyllä kirjoittamaan Zürichistä, ja muustakin. Mutta ehkä ylibuukkaamiseen taipuvaiselle mielelleni on ollut tervehdyttävää myös huomata, että raja tulee vastaan.

WILLKOMMEN, BIENVENUE, WELCOME

Close your eyes and tell me the first thing you associate with Switzerland. Chances are you’ll say cheese. Or chocolate. Or mountains. Or banking, cuckoo clocks, skiing, watches, the Red Cross, snow or Toblerone. Those were the top ten answers when I asked 100 non-Swiss people to do just that, and every single person said something. No don’t knows or passes. What was clear is that everyone has something in mind when they think of Switzerland. This small mountainous country at the centre of Europe has captured a place in the imaginations of millions of people.

It’s not as if the Swiss themselves are so famous. Let’s do that test again, but this time try to name a famous Swiss person. Much harder, isn’t it?

  • Diccon Bewes: Swiss Watching. Inside Europe’s Landlocked Island. (2010)

Minulla on matkalukemisena edelliseltä, ensimmäiseltä Sveitsin-matkaltani kesältä 2010 mukaan tarttunut opus Swiss Watching: Inside Europe’s Landlocked Island, jota luen nyt uudelleen (silloin vierailin ainoastaan saksankielisessä osassa maata). Se on mainio ja fiksu kirja, mutta huomaan jo viikon jälkeen, etten yhdy kaikkiin kuvauksiin, joita kirjailija (maahan muuttanut britti) esittää. Hän kuvailee, miten sveitsiläiset rakastavat muodollisuuksia ja teitittelyä, joskin myöntää tämän olevan muuttumassa. Lisäksi kirjoittaja maalailee, miten hieman kuin Alpit muodostavat luontaisen rajan Sveitsin ja muun Euroopan välille, myös sveitsiläiset pitävät etäisyyttä tuntemattomiin, minkä ulkomaalainen saa huomata.

The Swiss are polite and friendly, but not exactly forthcoming with newcomers. (Bewes: Swiss Watching)

Ensimmäisen työviikkoni jälkeen olen itse aivan ällikällä lyöty, complètement étonnée, miten ystävällisesti minut on otettu vastaan. Alkuun minulle kerrotaan vakavalla naamalla, että täällä kaikki teitittelevät. Sen jälkeen kollega toteaa ilkikurisesti, että hän aikoi pitää asian salassa jonkin aikaa, mutta totuus on, että pääsääntöisesti kyllä sinutellaan (esimiestä teitittelen edelleen). Vaikka töitä selkeästi on, riittää aikaa jeesata arkisissa ongelmissani (en osaa ladata tätä puhelinta?). He kutsuvat minut mukaan työkaverin synttärilounaalle, ja toimistolle palataan hieman pidempää reittiä, jotta minulle voidaan vinkata muutama second hand -liike. En tarkoita, että tässä ryhdyttäisiin salamaniskusta parhaiksi ystäviksi, mutta vaikka en tuntisi oloani aina kovinkaan hallituksi tai professionaaliksi, tervetulleeksi ainakin.


On Sunday night, in my last post, I compiled my first impressions on Geneva and promised to write about Zürich next, as that’s where my journey actually started. Since then, well, life fast-forward. A post by my friend Pia in her blog Couture & Views about her feelings after being in London for a few weeks describes very well my own sentiments (link above; even though hers is an adventure of much greater proportions).

I have not been the most sophisticated version of myself, telling my new colleagues how fond of used clothes I am (second hand, anyone?) or describing how I’ve been shocked by something, when meaning that something rung a bell. But I genuinely do think that it is refreshing to get that point of view from time to time, of a person who has limited capacity for self-expression and communication. How often, when listening to someone who speaks our mother tongue with some difficulty, we tend to mistake that for limited capacity altogether… And how infuriating it can be on that other side, feeling inferior.

Of course it all comes down to how we treat one another. My colleagues have been extremely nice and patient with me, and given me the benefit of the doubt when I have twisted my tongue trying to translate idioms literally from English to French, for example. And tipped me on second hand shops and the street happening in the neighborhood of Pâquis. Such kindness is just heart-warming.

Mainokset

Geneve ensisilmäyksellä / Geneva, first impressions

On erilaisia syitä lähteä matkaan. Joskus kohde valikoituu sen maantieteellisen sijainnin vuoksi, tai ehkä siellä asuu ystäviä; voi olla, että on pakko päästä yhteen maailman lempikolkista, tai sitten lähtee jonnekin, minne on vain aina halunnut mennä. (Miksi? No… siksi.) Ja sitten toisinaan matkaan tulee lähdettyä ihan toisista syistä.

Kävi niin, että sain mahdollisuuden tehdä töitä kuuden viikon ajan – Genevessä. Ei ehkä sellainen paikka, jonne olisin muutoin päätynyt, ainakaan lähiaikoina.

Mutta hyvä niin! Maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja, että joskus on hyvä, kun valintaa ei tarvitse tehdä itse. Vähän sama kuin joskus luovien asioiden suhteen: on hyvä, kun joku toinen päättää reunaehdot, ja pääsee leikkimään niiden sisällä. Harvoin se hommaa lopulta vaikeuttaa.

I got a rare opportunity to work in Geneva during the next six weeks. I have to admit that it was not a place I might have found myself otherwise in the near future, but all for the better, I’ll say: sometimes it is just good that someone else makes the choice  for you.

IMG_9216

Saavuin Geneveen sopivasti samana viikonloppuna, kun kaupungissa vietettiin ensimmäistä katuruokafestivaalia; tungos toi kotoisasti mieleen Teurastamon meiningin. Kiertelin tänään muuten enemmän ja vähemmän päämäärätietoisesti ympäriinsä. Kokosin alle ensimmäisen päivän tunnelmia.

I arrived in Geneva just in time to enjoy the city’s first street food festival. Below you will find pictures from there and other miscellaneous things that caught my eye on the first day, wondering around more or less aimlessly.

FullSizeRender (6)

FullSizeRender (7)FullSizeRender (8)

FullSizeRender (10)
Päädyin tähän ranskalaisherkkujen valikoimaan: / In the end, I opted for this selection of French delicacies (from top right, clockwise): fleur de courgette, bouchée de fromage frais, croque-monsieur de saumon fumé, opéra au thé matcha.

IMG_9204

FullSizeRender (11)

Naispatsas Plainpalais'n aukion raitiovaunupysäkillä / Female statue at the tram stop, Plainpalais square
Nainen ja laukku Plainpalais’n raitiovaunupysäkillä / Woman with a handbag, Plainpalais tram stop
Tyylikäs tyttö, Plainpalais'n liikenneympyrä / Stylish girl, Plainpalais roundabout
Tyylikäs tyttö, Plainpalais’n liikenneympyrä / Stylish girl, Plainpalais roundabout
FullSizeRender (13)
Plainpalais’n aukiolla oli vaikka mitä meneillään tänään, kuten tämä Maailma kylässä -henkinen tapahtuma ”Alternatiba Leman” / There was a lot going on at the Plainpalais Square today, for example this ”Alternatiba Leman”.
Muovipulloista tehty kala kiilteli kauniisti auringossa. / A fish made entirely out of plastic bottles.
Muovipulloista tehty kala kiilteli kauniisti auringossa. / A fish made entirely out of plastic bottles.
Vaalit lähestyvät lokakuussa.
Vaalit lähestyvät lokakuussa. / Come October, come elections.

IMG_9248

Kävin harjoittelemassa koulumatkaa. Tämä ravintola sijaitsee korttelin päässä työpaikalta, onkohan se paikallinen Hotelli Pasila? / I checked the route to the workplace and this brasserie caught my eye, perhaps the local joint of my Genevian colleagues?
Kävin myös harjoittelemassa koulumatkaa. Tämä ravintola sijaitsee korttelin päässä työpaikalta, onkohan se paikallinen Hotelli Pasila? / I checked the route to the workplace and this brasserie caught my eye, perhaps the local joint of my Genevian colleagues?

FullSizeRender (19)

Tää oli halpa, myönnetään. En voinut vastustaa kiusausta, kyseessä on fiinin vaateliikkeen kyltti. / Hmmm, 'pashka' = shit in Finnish. I couldn't resist, though admittedly, this was a cheap one.
Tämä oli halpa, myönnetään. En voinut vastustaa kiusausta, kyseessä on fiinin vaateliikkeen kyltti. / Hmmm, ’paska’ = shit in Finnish, so this was a ”cshic” store indeed! I could not resist, though admittedly, this was a cheap one.

Tarkempaa analyysiä ja kohdennettuja kurkistuksia kiinnostaviin kohteisiin luvassa vähitellen myöhemmin. Ensin kuitenkin peruutan vähän ja palaan matkan ensimmäiseen etappiin, Zürichiin. Siitä lisää seuraavaksi.

I will be back with more in-depth analysis later on. But first I will take a step back and collect my thoughts on the first stop of this trip. So next time, I will focus on Zürich.

Loppuun vielä fiilikset iltalenkiltä. / I will end with this lovely view from my evening run.
Loppuun vielä fiilikset iltalenkiltä. / I will end with this lovely view from my evening run.

”Allow yourself the uncomfortable luxury of changing your mind” – Brain Pickings

Onkohan sellaiselle asialle omaa nimeä? Kun kaksi oikein mukavaa asiaa tapahtuu yhtä aikaa, vähän yllättävälläkin tavalla? Mielessäni on nyt ihan tietty juttu, josta kerron kohta lisää, mutta yritin keksiä tässä ensiksi lisää esimerkkejä: jos vaikkapa lempinäyttelijä valikoituu lempiohjaajan elokuvaan? Tai suosikkimuusikko kirjoittaa biisin itselle läheisestä aiheesta? Olisi hauskaa, jos joku vinkkaisi, mikäli tietää tällaisen termin. Tai mikä hauskempaa – sattuisi keksimään sellaisen!

BRAIN / BRENÉ

Brain Pickings -sivuston viikottainen kirje ilahduttaa aina, mutta eilen olin erityisen onnellinen: kas, Maria oli valinnut ensimmäiseksi aiheekseen Brené Brownin uusimman, hiljattain ilmestyneen kirjan Rising Strong. Sehän tuossa odottaa vuoroaan omalla yöpöydällänikin, kunhan maltan ensin kirjoittaa tämän postauksen (lisäten, kyllä, keskeneräisten kirjojen lukulistaa).

”Tutkija-tarinankertoja” Brené Brownin olen maininnut aiemmin jo toukokuisessa vulnerability hangover -kirjoituksessani sekä elokuussa pohdiskellessani vastoinkäymisiä ja empatiaa. Hän on kertakaikkiaan mainio ja mahtava hahmo. Ehkä ei lopulta ollut niinkään yllättävää, että Maria kirjoittaisi Brenéstä – he ovat molemmat hyvin samankaltaisten asioiden puolestapuhujia: luovuuden, avoimuuden, keskittyneisyyden ja läsnäolon edistäjiä, kun ympärillä säkenöivät hektiset nyt-hetket. Suosittelen oikein lämpimästi lukemaan tuon uutiskirjeen.

VAIVAA AIVOJASI!

Jos johonkin kannattaa aikaansa käyttää tämän kaikkien elämässä ainaisen kiireen keskellä, niin edellä mainitun Maria Popovan Brain Pickings -sivuston antiin tutustumiseen. Se ravitsee, rauhoittaa ja ravistelee, sopivassa määrin. (Tutkitusti, tekisi mieleni lisätä! Mutta tietenkään tätä ei ole tutkittu. Muutoin kuin omassa elämässäni, ja niiden – meidän? – lukemattomien muiden, jotka odottavat innolla, mitä sähköpostiluukusta sunnuntaisin tipahtaa).

Brain Pickings is my one-woman labor of love — a subjective lens on what matters in the world and why.

Viime aikoina Maria on viikottaisissa kirjeissään kirjoittanut esimerkiksi mikrobeja esittelevästä lastenkirjasta sekä kauniin muistopuheen Oliver Sacksille:

Sarjakuvista filosofisiin esseisiin, musiikista aivotutkimukseen. Postaukset ovat kokonaisvaltaisia elämyksiä, joita rytmittää herkkä, sielukas kuvitus; Popova käyttää paljon kuvia juuri lastenkirjoista. Ja erityisesti itsellenikin on jäänyt mieleen kirjoitus, joka esitteli lastenkirjan Velveteen Rabbit.

And yet when the wise old Skin Horse — the oldest toy in the nursery — assures the rabbit that toys are made real by children’s love, and the rabbit is emboldened by this notion despite feeling at a grave disadvantage compared to the modern toys, we too are reminded that however the cultural odds are stacked, our imperfect humanity is not merely the thing that makes life livable but the only thing that makes it worth living.

”EXPECT ANYTHING WORTHWHILE TO TAKE A LONG TIME”

Monille sivusto on varmasti jo tuttu, mutta jos se ei ole, suosittelen ehkä aloittamaan tästä kirjoituksesta vuodelta 2013, jossa Maria summaa mietteensä sivustostaan ensimmäisen seitsemän vuoden jälkeen. Saattaa se tietenkin olla uusi tuttavuus niillekin, jotka Brain Pickingsin muuten tuntevat. ”I share these here not because they apply to every life and offer some sort of blueprint to existence, but in the hope that they might benefit your own journey in some small way, bring you closer to your own center, or even simply invite you to reflect on your own sense of purpose.”

”Allow yourself the uncomfortable luxury of changing your mind.” “Expect anything worthwhile to take a long time.”

Poimin linkin takaa löytyvästä listasta erityisesti kohdan numero 4, ”Build pockets of stillness in your life”. Se kannustaa haaveilemaan, tekemään asioita ilman ilmeistä päämäärää, jopa tylsistymään. Kannatan itse vankkumattomasti viisautta ”tylsyys on luovuuden lähde” – en siksi, että minulla olisi erityisen hyviä järkiperäisiä perusteita, vaan koska tunnen vahvasti lauseen pitävän paikkansa. (Ja tietenkin koska olen loputtoman hajamielinen haaveilija.) Se ei tietenkään ole vain oma ajatukseni. Ja siksi jaankin loppuun vielä videon ”Why Zoning Out is Good for You”. Se riemastutti itseäni suunnattomasti, kun siihen noin kuukausi sitten törmäsin ja haluan jakaa iloa eteenpäin:


PICK YOUR BRAIN
Oh, how happy I was to see that Maria of Brain Pickings had written on Brené Brown. As it happens, her latest book Rising Strong is on my nightstand, and I am waiting impatiently to get my hands on it (right after I finish this post!).

I was wondering whether there was a word, a specific term for such an occurrence; when two things you really enjoy appear together, in a bit of a surprising fashion? I would really like to know if it did. Or, would someone come up with one? That would be amazing!

The above quotes (all in English) pretty much sum what I was writing about. It is indescribably invigorating (now I feel like Mary Poppins) to read Brain Pickings. If you only have a minute or two to spare, stop reading this blog right now and make a move, I insist! But then again, you should always ask yourself: why do I have so little time for the things that in the end make this life worth living? (Am I being too annoying? As if I am any better.)

Still, a wise quote from from Annie Dillard, via Brain Pickings, to conclude my post: ”how we spend our days is, of course, how we spend our lives.”

And I think everyone should spend a day, or at least a moment, every now and then getting bored. Thus the above video.

”Minun on saatava jättää jälki omaan aikaani” / Vivica Bandler: Vastaanottaja tuntematon

Kuinkakohan monta kirjaa ihmisillä on keskimäärin kesken? Olisi kiinnostavaa tietää!

Laskutavasta riippuen itselläni on tällä hetkellä kesken – eli ripoteltuna ympäri asuntoa, sängyn lähettyvillä, laukussa – noin kuusi opusta. Se on varsin tavallinen tilanne täällä päin.

Kesken jääneiden kirjojen lukumäärä on sitten jo ihan eri luokkaa. Satoja, veikkaisin. Ja milloin tarkalleen koittaa se kohtalonomainen hetki, kun kesken olleesta kirjasta tulee kesken jäänyt…? Kiehtovaa!

ELÄMÄ ON KESKEN

Yöpöydälläni, laukuissani ja lähistöllä seikkailevat tällä hetkellä seuraavat kirjat:

  • Peter Hoeg: Rajatapaukset (luen noin kolmatta kertaa; nyt aktiivisessa luvussa, aloitin viime viikolla)
  • Jennifer Farley Gordon and Colleen Hill: Sustainable Fashion. Past, Present and Future (alkutekijöissään, kesken heinäkuusta lähtien)
  • Naomi Klein: This Changes Everything (tuskallisesti kesken kesäkuusta lähtien, todella järkälemäinen luettava; mutta loppusuoralla jo!)
  • Boel Westin ja Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta (kesken useamman kuukauden, välillä pidempiäkin taukoja; en oikeastaan edes ymmärrä, miksi kirjan lukeminen on kestänyt näin pitkään – rakastan lukea Tove Janssonia, kuten varmasti moni muukin)
  • Anna Gavalda: La vie en mieux (kesäkuusta lähtien; ja kyllä, luen ranskaksi, hitaasti… mutta hitaasti)

Seuraavat seilaavat harmaalla alueella:

  • Heikki Aittokoski: Narrien laiva (Kirjamessu-ostos, joka on ollut kesken jo useamman kuukauden; keikkuu kiikun kaakun kesken jääneiden tällä puolen)
  • Alison Gopnik: Filosofinen vauva. Mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta (kesken viime talvesta lähtien – jäänyt muiden jalkoihin)

Maailma on niin täynnä kiehtovia kirjoja, että välillä alkaa oikein ahdistaa, kun miettii, miten harvaan sitä ehtiikään tutustua. Olen huomannut, että sellaiseen ahdistukseen tepsii parhaiten – hahaa – hyvän kirjan lukeminen.

On paljon kirjoja, jotka on ”pakko” lukea: se uusi teos, josta kaikki puhuvat; lempikirjailijan viimeisin; luotetun ystävän suositus; ammattikirjallisuus. Jne.

Sitten on sellaisia kirjoja, jotka ilmestyvät näkökenttään aivan yllättäen. Luotan aina tällöin vahvasti intuitiooni, sillä useimmiten se on kannattanut. (Ja jos ei, jätän kirjan surutta kesken. Elämä on lyhyt.) Kuten silloin, kun kohtasin tämän erinomaisen teoksen:

VIVICA BANDLER: VASTAANOTTAJA TUNTEMATON

Viime talvena taloyhtiössämme tehtiin putkiremonttia, ja yksi jos toinen meistä asukkaista tyhjensi kotiaan vimmalla. Yläkerran naapuri oli jättänyt rappuun laatikollisen kirja-aarteitaan meidän muiden valita. Silmiini osui selkämys, jossa oli kiinnostava nimi: Vivica Bandler. Olin hiljattain lukenut Tove Janssonin elämäkertaa, ja hän, ken ei asiaa tiedä (kuka sitä kaikkea tietää), nuo kaksi olivat rakastavaisia.

Mitä tiesin tästä naisesta, uraauurtavasta teatteriohjaajasta ja kulttuurisuvun omintakeisesta jälkeläisestä? Varsin vähän. Onneksi en antanut sen häiritä.

Kokonaisen elämäniän olen tapellut suomenruotsalaista pikkuporvarillista ylimielisyyttä vastaan. Mutta se ”pakkoruotsiajatus”, joka on viime aikoina yleistynyt, se osuu erääseen hyvin vanhaan ja kipeään kohtaan, joka aiheuttaa minussa sekä kiukkua että vihaa. Yhtäkkiä tuntuu siltä kuin 30-luvun tunnot olisivat palanneet taas takaisin.

Ja niin sitä tulee kysyneeksi itseltään: miltä Suomi näyttäisi nyt, jos me emme olisi eläneet 800 vuotta Ruotsin yhteydessä? Jollei Suomessa olisi saatettu voimaan vuoden 1734 lakia? Jos me emme olisi saaneet mitään vaikutteita lännestä?

Ja tämän kiukkuni keskellä näenkin taas kaikki suomalaisuuden varjopuolet: yltiöisänmaallisuuden, suuruudenhulluuden, rehvastelun, nationalismin – joka on jotenkin vielä erikoisen huonoa vuosikertaa – ja sitten koko tämän uuden mentaliteetin: nousukasmaisuuden ja äkkirikkauden. Ja ennakkoluuloisuuden! Äkkirikkaus on hankala asia missä tahansa maassa, mutta Suomessa se ilmenee erityisen vastenmielisessä muodossa – ehkä siksi, että me olemme vasta niin äskettäin laskeutuneet puusta. Suomessa kaikkinainen ei-kulttuuri suorastaan paistaa silmiin. Entäpä se epäluuloisuus! Suomalainen istuu ja piileksii puskan takana ja tirkistelee sieltä epäluuloisena kaikkea uutta ja tuntematonta – vakuuttuneena siitä, että vihollinenhan se sieltä lähestyy, ”koska mähän en tunne sitä entuudestaan”. (…) Sellaisessa asenteessa ei helvetti soikoon ole mitään aihetta ylpeilyyn. Metsäläismentaliteettia – sitä se on.

Tämä kirja on vuodelta 1992.

Kun luin Bandlerin (1917-2004) elämäkertaa viime syksynä, useasta kohdasta henki omituinen ajankohtaisuuden tuntu. Tämä askarrauttaa itseäni aika ajoin: onko minulla vain kertakaikkisen hyvä tuuri, ja käsiini eksiytyy opuksia, jotka viis veisaavat ilmestymisajankohdastaan ja puhuttelevat minua vuosien takaa juuri tänään? Vai olisiko niin, että jotkut asiat maailmassa eivät muutu – ainakaan täysin? Joka tapauksessa on hyvin virkistävää, kun täysin epäajankohtaiselta vaikuttava teos vaikuttaa kommentoivan tämänhetkistä keskustelua.

FullSizeRender (29)
Oi aikaa, jolloin hattu kuului leidin vakiovarustukseen. Vastaanottaja Tuntematon -kirjan valokuvaliite.

”MINUN ON SAATAVA JÄTTÄÄ JÄLKI OMAAN AIKAANI”

Käyttöteatteria tarvitaan. Kaikenlainen teatteri on sallittua niin kauan kuin se on hyvää, niin kauan kuin se täyttää tietyt taiteelliset mitat. Vain tylsä teatteri pitäisi kieltää.

Hetket Vivican seurassa veivät minua pitkin 1900-lukua, ympäri Suomea, Pohjoismaita ja Pariisia. Kurkistin lapsuuteen monin tavoin rikkaassa mutta ristiriitaisessa seurapiiriperheessä, ranskalaisen elokuvan kuvauksiin Lappiin 1930-luvulla (jonne nuori neiti Bandler pestautui pyytämättä luettuaan lehdestä filmiryhmän saapuneen maahan – miten kateutta herättävän rohkea veto), sodanjälkeisen Montmartren boheemin sydämelliseen tunnelmaan – ja tietenkin lukuisten teatteriproduktioiden kulisseihin Helsingissä, Tukholmassa ja Oslossa.”Sen jälkeen tutustuin Eugene Ionescoon ja meistä tuli hyvät ystävät. (…) Toinen kirjailija, jota hyvät ystäväni suosittelivat minulle, oli Dario Fo. Hän on jotenkin samalla tavalla hullu kuin sinä’, sanoivat he kovin ystävällisesti.” Bandler ystävystyi myös Fon kanssa, ja he matkasivat kerran Suomeen laivalla. Merenkäynti keikutti hyttiä, jonka alavuoteella italialaisohjaaja luki Ruzantea suomalaiselle kollegalleen yläpedille. Ainutlaatuisia anekdootteja ryydittivät mietinnöt ihmissuhteista, yhteiskunnan tilasta ja kulttuurielämästä.

En minä ole katkera – minä vihaan sanaa ”katkera” ja vihaan ihmisiä, jotka – siteeratakseni äitiäni – keräilevät epäoikeudenmukaisuuksia.

”Keräillä epäoikeudenmukaisuuksia” – ilmaisun tarkkuus miltei salpasi hengen. Talletin sitaatin tuotapikaa visusti muistini perukoille. Bandler viljelee pitkin kirjaa tällaisia pieniä, verrattomia helmiä. Kieli on terävä ja muisti tarkka, ja muistelua sävyttää kauttaalta äkkiväärä huumori. Väliin mahtuu hyvin haikeitakin otteita elämän varrelta. (Osa ansiosta kuuluu toki toimittaja Carita Backströmille.)

FullSizeRender (31)

Siteerattavia kohtia riittäisi vaikka kuinka paljon; haluan kuitenkin jättää suurimman löytämisen ilon sille, joka tämän tekstin luettuaan haluaa ehkä etsiä kirjan käsiinsä.

Aiemmin lähes tuntemattomasta Vivica Bandlerista tuli itselleni siis tämän kirjan myötä varsin läheinen hahmo. Ihailen hänen tapaansa katsoa maailmaa sikäli paljon, että tunnen halua adoptoida hänet yhdeksi eräänlaisista kirjallisista kummitädeistäni. Vaikka se onkin tietenkin kovin julkeaa.

Pelkään, että nykyisen oikeistolaissuuntauksen myötä kaikki taas palaa entiselleen, teatterin halutaan taas olevan vain tuottavaa viihdettä. Sosialismi on julistettu kuolleeksi ja kaikki, mitä sen kautta voitettiin, lapioidaan kaatopaikalle – se on pelottavan typerää.

Valtion on tuettava taidetta. Valtio tarvitsee taidetta, joka soittaa sille suutaan. Kukaties kaikkein tärkeintä taidetta on se, joka on vähällä joutua sensuroiduksi.

P.S Bandler-lähteitä etsiessäni löysin muuten vielä Hesarin arvion vuodelta 1992 sekä Ruotsin radion haastattelun vuodelta 1993.

MY FAVOURITE THINGS 

Tämä postaus on ensimmäinen tunnisteella Neiti Hoin suosikki, ja ajatuksenani on keräillä rauhakseltaan tänne kirjoituksia itselleni tärkeistä opuksista (ja miksei muistakin asioista) vuosien varrelta. Samalla toteutan myös jonkin aikaa mielessä pyörineen ideani: aloitan itseäni viehättävien lainausten keräämisen erilliselle pysyvälle sivulle blogissa. Sieltä löydän ne itse helposti, ja ovatpa näkyvillä muillekin. Linkki on blogin oikeasta sivupalkissa.