Uusi kirja kertoo, miksi älypuhelin koukuttaa kenet tahansa / Adam Alter: Irresistible

It’s hard to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use.

Adam Alter on psykologiasta väitellyt newyorkilainen markkinoinnin apulaisprofessori, jonka maaliskuussa 2017 ilmestynyt kirja Irresistible pureutuu digitaalisen maailman koukuttavuuteen. Miten me koukutumme esimerkiksi tykkäämään ja hakemaan tykkäyksiä – ja kuinka  meitä tietoisesti koukutetaan tekemään niin?

Hän aloittaa pohtimalla Steve Jobsia ja lastenkasvatusta.

fishing-228329
Gone fishing.  Lähde: Pixabay

Vanha huumekauppiaiden sääntö: älä vedä kiksejä omasta kamasta

Mikä on selitys sille, ettei Jobs antanut lastensa käyttää Applen ihmetuotetta iPadiä? Noudattiko hän huumekauppiaiden vanhaa sääntöä never get high on your own supply eli ”älä vedä kiksejä omasta kamasta”?

Jobs ei myöskään ollut mikään poikkeus kaltaistensa visionäärien ja teknologia-alan johtajien joukossa. Vaikka he päivätyössään he julistaisivat, miten heidän keksintönsä muuttavat maailman, heillä ei ole painetta tutustuttaa lapsiaan tähän maailmaan.

Hassua, eikö? Eikö etuoikeutettu kasvuympäristö suojelisi lapsia laitteiden haittavaikutuksilta?

Vai olisiko niin, että it-gurut tietävät, että laitteet koukuttavat yllättävän helposti riippumatta siitä, kuinka valistunut henkilö käyttäjä on, Alter puntaroi – sillä sellaisiksi ne on tällä hetkellä suunniteltu?

Product designers are smarter than ever. They know how to push our buttons and how to encourage us to use their products not just once but over and over.

Älä puhu 50-luvusta ja telkkarista, tämä on ihan eri juttu

On totta, että uutta teknologiaa on aina pelätty. Ihmisiä on peloteltu turhaankin, on maalailtu uhkakuvia, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Mutta älylaitteiden vertaaminen elokuviin, televisioon ja videopeleihin ei toimi, Alter sanoi puhuessaan kirjastaan Think Again -podcastin haastattelussa huhtikuussa.

Aiemmin lapset ovat saattaneet jumittaa television edessä tai pelata yltiöpäisesti, mutta he ovat silti menneet kouluun, ja laitteet ovat jääneet kotiin. Ennenkin on voinut törsätä koko tilin alerekkeihin, mutta sitä varten on pitänyt sentään vaivautua kaupungille; nyt luottorajan saa täyteen lounastunnilla.

Nykyisin taskussa kulkee yhteydenpitovälineen lisäksi niin viihdekeskus kuin ostoskeskus, jotka ovat auki kellonajasta riippumatta. Olemme eläneet älylaitteiden kanssa vasta vajaan vuosikymmenen, ja ne ovat mullistaneet arkemme. Ehkä muutoksen vaikuttavuutta on vaikea havaita sen mittakaavan vuoksi: emme kykene käsittämään, miten vallankumouksellinen muutos aiempaan aikaan on ollut, joten epädramatisoimme sitä.

Tech offers convenience, speed, and automation, but it also brings large costs. Human behavior is driven in part by a succession of reflexive cost-benefit calculations that determine whether an act will be performed once, twice, a hundred times, or not at all. When the benefits overwhelm the costs, it’s hard not to perform the act over and over again, particularly when it strikes just the right neurological notes.

A like on Facebook or Instagram strikes on of those notes, as does the reward of completing a World of Warcraft mission, or seeing one of your tweets shared by hundreds of Twitter users. The people who create and refine tech, games and interactive experiences are very good at what they do. They run thousands of tests with millions of users to learn which tweaks work and which ones don’t – which  background colors, fonts and audio tones maximize engagement and minimize frustration.

Elämme koukuttavaa aikaa

Tech isn’t morally good or bad until it’s wielded by the corporations that fashion it for mass consumption. Apps and platforms can be designed to promote rich social connections; or, like cigarettes, they can be designed to addict. Today, unfortunately, many tech developments do promote addiction.

Digitaalinen ympäristö on luonut arkeemme paljon uusia potentiaalisia koukkuja, Alter pohtii. Muutama vuosikymmen sitten riippuvuutta aiheuttivat lähinnä päihdyttävät aineet, kuten alkoholi, tupakka ja huumeet, jossakin määrin myös uhkapelit. Ne olivat kuitenkin pääsääntöisesti kalliita ja rajoitetusti saatavilla. 2010-luvulla ympärillämme on vanhojen aineiden lisäksi kosolti asioita, joiden koukuttavuutta vasta opimme ymmärtämään:

There’s the Facebook hook. The Instagram hook. The porn hook. The email hook. The online shopping hook. And so on.

Mitä vaivattomammin jokin asia tai toiminto tuottaa aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia, sitä voimattomampia olemme sen edessä, vaikka varsinaiset syyt koukuttumiseen ovat tietenkin monimutkaisempia ja yksilöllisiä.

Tykkäyskoukku – vertailemme, sillä olemme ihmisiä

Alter kirjoittaa monipuolisesti esimerkiksi pelaamisesta, nettishoppailusta sekä Netflix-ahmimisesta ja käy läpi useita kiinnostavia psykologisia tutkimuksia, jotka valottavat käyttäytymiseemme vaikuttavia tekijöitä.

Kiehtovaa antia ovat osiot, jotka käsittelevät sosiaalista mediaa, kuten Facebookia ja Instagramia.

Aloin itse perehtyä älypuhelimiin paremmin reilu vuosi sitten, kun tein aiheesta juttua silloisen työni puitteissa ja haastattelin puhelinten koukuttavuudesta väitellyttä sosiaalipsykologi Eeva Raitaa. Raita listasi monta syytä siihen, miksi kännykkä koukuttaa tehokkaasti. Yksi niistä oli sen väylä sosiaaliseen elämään, hyvässä ja pahassa.

Facebook ja muut suositut yhteisöpalvelut täyttävät olemassaolevan sosiaalisen tarpeen olla yhteydessä muihin. Mutta samalla niiden yritystoiminta perustuu pohjattomaan haluumme vertailla itseämme toisiin ihmisiin, sanoo Alter.

Janoamme jatkuvaa palautetta siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Luulemme, että sosiaalinen media kertoo meille vastauksen, mutta se tekee sen hyvin ovelalla tavalla. Meihin vaikuttaa nimittäin erityisen tehokkaasti se, jos emme pysty ennustamaan toimintamme seurauksia, ja tykkäysten määrähän on Facebookissa ja muissa palveluissa usein arvoitus.

It’s had to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use. What had begun as a passive way to track your friends’ lives was now deeply interactive and with exactly the sort of unpredictable feedback that motivated Zieler’s pigeons. Users were gambling every time they shared a photo, web link, or status update.  A post with zero likes wasn’t just privately painful, but also a kind of public condemnation: either you didn’t have enough online friends, or worse still, your online friends weren’t impressed. Like pigeons, we’re more likely to seek feedback when it isn’t guaranteed. Facebook was the first major social networking force to introduce the like button, but others now have similar functions.

(Alter viittaa lainauksessa kyyhkystutkimukseen, josta on kertonut hieman aiemmin.)

Facebook on ollut monien sosiaalisten kokeilujen areena. Ovatko tykkäys- ja reagointinappulat, algoritmit ja muut keksinnöt palvelleet käyttäjiä vai yritystä itseään? Yrityksen päätöksillä on valtava maailmanlaajuinen merkitys, sillä palvelulla on arviolta miljardi käyttäjää: se on uskomaton inhimillinen potentiaali.

Mutta jos mulla ei ole ongelmaa, onko tässä mitään ongelmaa?

Mutta jos ihminen ei itse kärsi puhelimen käytöstään, onko asiassa edes ongelmaa?

If you’re on the phone for three hours daily, that’s time you’re not spending on face-to-face interactions with people. Smartphones give everything you need to enjoy the moment you’re in, but they don’t require much initiative.

Alter sekä monet hänen haastattelemansa asiantuntijat (kuten peliriippuvuutta hoitavan klinikan johtaja) päätyvät puhumaan painokkaasti kasvokkain käytävän vuorovaikutuksen tärkeydestä. He myöntävät, että nettiaika on lisännyt mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta muistuttavat, että esimerkiksi empatiakyky ei kehity samalla tavoin pelkkien ruutujen välityksellä,

Monet asiantuntijat ovat myös kysyneet, kuinka käy kykymme oppia ja luoda uutta, jos emme enää jaksa keskittyä, vaan keskeytämme heti orastavankin tylsyyden rutiininomaisella puhelimen vilkuilulla.

Sosiaalipsykologi Raita pohti tekemässämme televisiohaastattelussa, miten luovuus ja tylsyys kulkevat käsi kädessä: luovuus vaatii aikaa ja syventymistä omiin ajatuksiin.

Yhdysvaltalainen historioitsija Abby Smith Rumsey on taas pohtinut muistia ja muistamista digitaalisella aikakaudella. Myös muistojen kehittyminen vaatii sitä, että keskitymme ja syvennymme. Ilman muistoja emme ymmärrä mennyttä emmekä itseämme, emmekä pysty kuvittelemaan tulevaa.

Kukaan näistä asiantuntijoista ei kehota välttämään älypuhelinta tai netin käyttöä kokonaan, ja aika mahdotonta se olisikin. He vain herättävät miettimään käyttöä suhteessa muuhun elämään.

Parempaa arkea pienin kikoin

Jo joulukuussa kirjoitin, että olen itse opetellut käyttämään älypuhelintani vähemmän viimeisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, ettei tilanne ollut mielestäni kohdallani edes lähtökohtaisesti kovinkaan huono. (News flash: tutkimuksissa suuri enemmistö säännönmukaisesti aliarvioi päivittäisen käyttönsä ja uskoo käyttävänsä puhelintaan vähemmän kuin muut…) Mutta jokin tunne kyvyttömyydestä olla läsnä ja ajatusten pirstaleisuudesta kaihersi. Olen hirveän huono tekemään mitään kovin mustavalkoisesti (sokerilakko, ei kiitos), joten tässäkin kohtuullisuus on oma valintani, kaikessa tylsyydessään.

Itselläni ovat toimineet seuraavat kikat, jotka ovat osittain samoja, joita Alter esittelee kirjansa loppupuolella:

Pidän fyysistä etäisyyttä puhelimeen. Jätän sen työpaikalla tahallani laukkuun tai kotona toiseen huoneeseen. (Yritän muistaa pitää äänet päällä, jotta pystyn vastaamaan puheluihin.)

Olen poistanut kaikki ääni-ilmoitukset sekä suljetulle näytölle tulevat ilmoitukset. Niinpä voin tarkistaa kellonajan ilman muita houkutuksia. (Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että vastaan viesteihin usein keskimääräistä hitaammin. Mutta kuinka nopeasti viesteihin täytyy aina reagoida – tästä on varmaan monia mielipiteitä. Tilanteet vaihtelevat.)

Olen poistanut esimerkiksi Facebookin sovelluksen puhelimestani. Selaimen kautta vilkuiluun on suurempi kynnys. (Viime kesänä pidin huvikseni useamman kuukauden tauon koko jutusta, mikä oli aika kiinnostava kokeilu. Tosin silloin meinasi jäädä kyllä pari kivaa tapahtumaa väliin. Onneksi joku aina vinkkasi niistä.)

Somen curfew on 22.30, eli sen jälkeen ei hilluta selailemassa. (Harvoin kyllä sometan enää iltasin, mutta välillä sitä innostuu. Huomaan, että selkeä aika toimii itselleni paremmin.)

Yritän noin yleensä kiinnittää huomiota siihen, lisääntyykö ylenmääräinen tsekkailu eli onko checking habit taas lähtemässä lapasesta.

En voi nyt tässä vannoa, mitä kaikkea konkreettista hyötyä muutoksista on ollut, kuten tarkkoja lukuja keskittymiskyvyn lisääntymisestä tai luovuuden räjähdysmäisestä kasvusta, mutta mitään negatiivistakaan en ole havainnut. (No, lähipiiri sekä tuttavat ovat altistuneet ajoittaisille pitkähköille ja innostuneille monologeille aiheesta, halusivat tai eivät.) Rehellisesti sanottuna tunnen kyllä oloni seesteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin hektisimpinä aikoina. Yksittäisenä seikkana mieleen tulee, että enää vaikka kirjaa lukiessa ei tee mieli keskeyttää sitä koko aikaa, kuten joskus aiemmin huomasin automaattisesti tekeväni.

Uusien tapojen opettelun perustana on se, että hyväksyy, että on altis koukuttumaan, edes vähäsen. Pitää siis niellä rahtunen ylpeyttään, sillä mielelläänhän sitä ajattelisi olevansa rautaisella itsekurilla varustettu aikuinen ihminen.

Mutta tähän ajatukseen niin Alter kuin haastattelemani Raita tarjoavat armollisen näkökulman: emme ole yksin, kyse ei ole siitä, että minä yksin olisin tyhmä tai vailla tahdonvoimaa.

The technology is designed to hook us that way. Email is bottomless. Social media platforms are endless. Twitter? The feed never really ends. You could sit there 24 hours a day and you’ll never get to the end. And so you come back for more and more.

Adam Alter New York Timesin haastattelussa maaliskuussa 2017

Lisää aiheesta:

Sosiaalipsykologi Eeva Raita: ”Älypuhelin on aikamme tupakka”

Käytät älypuhelintasi todennäköisesti enemmän kuin luulet

Lady Macbethin leningin vuori on myrkynkeltainen – kuinka puvustus kertoo tarinaa vallanhimosta

Lady Macbethin leningin vuori on myrkynkeltainen – kuinka puvustus kertoo tarinaa vallanhimosta

Lady Macbeth kävelee näyttämölle mustavalkoisessa leningissä. Helman heilahdus sen paljastaa, vilahduksen verran: vuoren, joka on myrkynkeltainen.

Macbeth hurjistuu nähdessään surmatun Banquon haamun. Hän kiskaisee illallispöydästä liinan yhdellä vetäisyllä ja säikäyttää juhlavieraat, jotka pakenevat väistellen ympäriinsä lentäviä astioita. Macbeth lysähtää istumaan, hetkellisesti musertuneena, keltainen pöytäliina kuin viittana harteillaan.

32406916883_23b0f9ab47_o
Kas, sieltä se keltainen vuori pilkottaa. Kuvassa Macduffin poika / Timo Kalliokoski ja Lady Macbeth / Katariina Kaitue. Kuvaaja Mitro Härkönen. Kuva: Kansallisteatteri

Istun Kansallisteatterin katsomossa ja seuraan roolihahmojen vaihtuvia asuja kuin jännitysnäytelmää. En ole varmasti koskaan kiinnittänyt puvustukseen sellaista huomiota kuin Kansallisteatterin Macbethissä. En varmaan olisi tälläkään kertaa, ellen olisi bongannut käsiohjelmasta kiinnostavaa osiota.

”Macbethin värimaailmassa tehostevärinä on Yellowstonen kansallispuiston rikkikerrostumista muistuttava keltainen, joka viittaa vallanhimon myrkylliseen luonteeseen”, käsiohjelmassa kerrotaan. On hieno oivallus avata puvustussuunnitelija Tarja Simonen ratkaisuja yleisölle, niiden ohjaustyötä koskevien tavanomaisten (ja silti tietenkin kiinnostavien) huomautusten lisäksi.

Simone kertoo miettineensä kauan Lady Macbethiä esittävälle Katariina Kaitueelle tilatun printtivaatteen kuviointia ja päätyneensä lopulta valitsemaan aiheeksi naaraspuolisen monarkkiperhosen: ”’Lyhytikäinen mutta kuninkaallisesti nimetty hyönteinen, monarkki, on itsessään hieno metafora vallan ja miksei myös teatterin hetkellisestä luonteesta.'” (Harmi kyllä tästä upeasta asusta ei ole sattunut kunnollista kuvaa pressikuvien joukkoon.)

”Punaista on tällä kertaa vältetty, koska siihen liittyy liian ilmeisiä mielikuvia verestä ja vallasta”, Simone summaa.

William Shakespeare: Macbeth, Kansallisteatterin käsiohjelma

Käsiohjelmassa mainitaan myös, miten Shakespeare käyttää Macbethissä paljon vaatetukseen liittyviä vertauksia. ”Puhutaan lainahöyhenistä ja huonosti istuvista vaatteista, toivoon pukeudutaan, kunniaa riisutaan ja sydän naamioidaan.”

Varmaan juhlat ovat siellä oikein somat – mutta varo, uudet vaatteet voivat olla mahdottomat; liian ahtaat, kukaties, tai liian suuret; huomaat, että vanhat sopivatkin meille paremmin kuin uudet.

Macduff, II näytös, 4. kohtaus

Tai kun Lady Macbeth moittii puolisoaan, joka epäröi ensimmäisen ja ratkaisevan hirmutyön alla:

Päissäänkö se olikin, se haave, jonka puit jo yllesi?

Lady Macbeth, I näytös, 7. kohtaus

Puvut noin muuten ovat tietysti sydäntäni lähellä. Ensimmäisen kerran muistan kiinnittäneeni erityisesti huomiota Tarja Simonen suunnittelemiin pukuihin  Luulosairaassa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keväällä 2015. Ihastelin erityisesti Kreeta Salmisen näyttelemän Angéliquen tylliunelman uskomattoman kaunista, liukuvärjättyä ja koristeellista helmaa.

Tästäkin puvusta pääsin onnekkaasti keskustelemaan pukusuunnittelija Simonen kanssa, kun reilu vuosi sitten sain kierrellä Kansallisteatterin kulisseissa silloisen työni puitteissa. (Eräs ihanimmista työkeikoista koskaan.) Juttelimme erityisesti kauneudesta suhteessa teatterin tekemiseen, mitä Simone pohti seuraavasti:

Mä ajattelen, että me ei tehdä teatterissa mitään rumaa. Kaikki tietää, että me ollaan teatterissa, ja se antaa meille vapauden – ja samalla siinä on jonkinlainen vaatimus tyylittelystä tai vieraannuttamisesta. Vaikka tehtäis kuinka krouvia ja rososta, niin se voi silti olla harmonista ja tasapainoista.

Tarja Simonen TV1:n Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa (esitetty helmikuussa 2016; selvennykseksi: hän käyttää nykyisin ilmeisesti sukunimeä Simone)

”Fair is foul and foul is fair”,  lausuvat noidat Macbethin alkuperäistekstissä, Paavo Cajanderin vuoden 1885 suomennoksessa ”häijy on kaunista ja kaunis häijyä”: mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

Valtamme ei ole varma, siksi meidän täytyy pestä kunniamme imartelun kuohussa ja muuttaa kasvot naamioiksi, joiden taakse kätkeytyvät todelliset ajatukset.

Macbeth, III näytös, 2. kohtaus

Kaikkihan alkaa varsin viattomasti. Macbeth on palaamassa kotiin, kun matkalle sattuvat noidat tervehtivät häntä kuninkaana. Hän kummeksuu outoa ja ennustuksenomaista arvonimeä, mutta toteaa lopulta: ”Jos sattuma siis kruunun tarjoaa, niin tehköön minusta myös kuninkaan”. Mutta siemen on kylvetty, ajatus itää, eikä sattumalle ole enää sijaa. Pian ollaan tilanteessa, jossa Macbeth voi vain todeta:

Jos julma alku meille kehnon pohjan loi, vain julma jatko vahvistaa sen voi.

Macbeth, III näytös, 2. kohtaus

Macbeth puhuu meistä, sillä hänellä on mahtava liittolainen: puoliso Lady Macbeth. Aivan kuin House of Cardsin power couple Frank ja Claire. Vetävimmät tarinat harvoin syntyvät tyhjästä.

Kun valta käskee, kunnon mieskin saattaa taipua.

Malcolm, IV näytös, 3. kohtaus

Vallanhimon juovuttavuutta Shakespeare ennen kaikkea käsittelee synkässä tutkielmassaan, jonka hän pohjasi vanhoihin skotlantilaisiin taisteluihin . Macbethissä onkin paljon hienoja sitaatteja vallasta.

Ahneus on miekka, joka kääntyy kuninkaita vastaan ja on heidän turmionsa.

Macduff, IV 3

Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin; yhtä vaikeaa kuin palata on jatkaa eteenpäin.

Macbeth, III näytös, 4. kohtaus

Vääryydellä haalittu valta on häilyväistä, Macbeth varoittaa, ja sen seuraukset ovat tuhoisat ihmisen mielelle. Niin Lady Macbeth kuin Macbeth murenevat. Lady Macbeth pesee tuloksetta käsistään näkymätöntä verta, Macbeth hourailee ja näkee ilmassa tikareita sekä illallispöydässä aaveita.

Kun loppu on lähellä, Macbeth esittää tunnetun vertauksen:

Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

Macbeth, V näytös, 5. kohtaus

33093636621_535971e166_o
Kun loppu on jo lähellä. Lady Macbeth / Katariina Kaitue & Macbeth / Antti Luusuaniemi. Kuvaaja: Mitro Härkönen. Kuva: Kansallisteatteri.

Entä näytelmä itse? Olin vaikuttunut, en lumoutunut. Saa nähdä, kuinka käy tänään, kun luvassa on hehkutettu Rikhard III Willensaunassa. Odotukset ovat korkealla.

  • Shakespeare-sitaattien suomennokset: Matti Rossi (WSOY, 2004) (pois lukien se yksi erikseen mainittu Paavo Cajanderin käännös)

Jälkikirjoitus Shakespeare-entusiasteille: 

Moni tuntee  Shakespearen yhteydessä sanaparin hollow crown eli ’ontto kruunu’, josta puhuu nimihenkilö eli kuningas näytelmässä Rikhard II. Samoin oli nimetty BBC:n tv-sarja, jota YLE Teema on esittänyt Suomessa.

Macbethissä taas kuninkaaksi vääryydellä päätynyt Macbeth tuskailee ’hedelmätöntä kruunuaan’, fruitless crown. Matti Rossi on kääntänyt sen ’tyhjäksi vanteeksi’. Kansallisteatterin tulkintaa varten ohjaaja Janne Reinikainen ja dramaturgi Eva Buchwald olivat tehneet oman suomennoksen, ja Antti Luusuaniemen suulla Macbeth valittaa, miten hänen päähänsä asetettiin ’maho kruunu’.