Mielikuvitus on ihmisen suurin rikkaus – Grandad’s Island

Monissa opettavaisissa tarinoissa neuvotaan, ettei pidä langeta ansaan liian helposti.

Faabelit muistuivat mieleeni, kun luin viime viikolla Hesarissa julkaistua virolaisen lastenkirjailijan haastattelua. Juttu päättyi Andrus Kivirähkin provosoivaan heittoon, jossa hän väittää, että lapsille pitää kertoa vain iloisia tarinoita ja haukkuu näillä perusteilla Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä huonoksi: ”Ei lastenkirja saa olla traaginen. Sen pitää olla eskapistinen!”

Varomaton Lindgren-fani poistaa varmistimen aseestaan välittömästi, mutta ehkemme tartu ovelaan syöttiin: mikäpä sen parempi tapa kerätä huomiota itselleen kuin parjata maailmankuulua lastenkirjailijaa.

Emme siis vaivaudu vimmastumaan opportunistisesta sivalluksesta. Jos sen sijaan tarkastelisimme Kivirähkin näkemystä tarkemmin, havaitsisimme perin kummallisia ajatuksia lapsista ja lastenkulttuurista.

”Ei kirja saa olla traaginen! Sen pitää olla eskapistinen!”

Voisitteko koskaan kuvitella, että kukaan höperehtisi samankaltaisia ehdottomuuksia kirjallisuudesta yleisellä tasolla? Lausahdusta pidettäisiin pähkähulluna: kirjojahan lukevat erilaiset ihmiset erilaisine makuineen ja erilaisine tarpeineen. Vaan lapset – nuo pienet, ihmistä muistuttavat oliot – heitä on helppo katsoa alaspäin, ovathan he kovin lyhyitäkin. Lapset sopii niputtaa yksiulotteiseksi joukoksi, jolle tarjotaan vain leikkisää hupailua. Vaikka arvelen, ettei kirjailijasetä ollut tosissaan, varoitan: varjelkaamme lapsia ennen kaikkia tällaisilta hyvää tarkoittavilta tomppeleilta.

Nyt, saatuani tämän ajankohtaisen osuuden alta pois, haluan jo päästä kertomaan siitä, mistä alun perin aioin kirjoittaa: erityisen ihmeellisestä kirjasta, jota suosittelen lämpimästi jokaiseen lastenhuoneeseen. Siis lastenkirjasta.

Sadun saaren avosilmin näin

Eräänä päivänä perheen iso ja pieni ihminen kävivät kirjastossa. Heillä oli tuomisinaan lastenosaston englanninkielisestä hyllystä mukaan tarttunut teos Grandad’s Island.

FullSizeRender (45)

Ensimmäiseksi viehätyin kauniista, värikkäästä ja oivaltavasta kuvituksesta.

Kun luimme tarinan läpi, en voinut miltei uskoa, miten vaikuttunut olin. Jälleen kerran pohdin, miten mielettömältä toisinaan tuntuukaan jako aikuisten ja lastenkirjallisuuden välillä.

Pieni Syd-poika asuu isoisänsä naapurissa ja vierailee tämän luona usein. Eräänä päivänä isoisä näyttää Sydille ullakolla salaisen oven, jonka kautta he nousevat suuren laivan kannelle – keskellä suurkaupungin kattoja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

He seilaavat pois avomerelle ja rantautuvat saareen, jota asuttavat monet eksoottiset ja ystävälliset eläimet.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Syd ja isoisä tutkivat ihmeellistä saarta, uivat vesiputouksessa ja maalaavat yhdessä.

FullSizeRender (57).jpg

Kun lähdön aika koittaa, isoisä kertoo aikovansa jäädä saarelle.

FullSizeRender (48)

”Eikö sinulle tule yksinäinen olo?” kysyy Syd. Eläinten ympäröimä isoisä hymyilee: ”En usko.”

FullSizeRender (49)FullSizeRender (50)

Niin Syd lähtee laivalla yksin kotiin; aallokko on hurja ja matka tuntuu pitkältä. Kotiin päästyään hän juoksee jälleen pihan poikki isoisän taloon. Se on nyt autio ja tyhjä. Hän nousee ullakolle, mutta salainen ovi on kadonnut.  Yhtäkkiä Syd kuulee, miten ikkunaruutuun koputetaan.

FullSizeRender (51)

Hän löytää ikkunalaudalta kirjekuoren.

FullSizeRender (52)

Kuinka uskomattoman kaunis ja lempeä kertomus, eikö vain?

Ihaninta Sydin ja isoisän monitasoisessa seikkailussa on, että siinä on jotakin selittämätöntä. Se kertoo ilmiselvästi erosta ja sen aiheuttamasta surusta, mutta tarinan tenho ei tyhjene yksioikoiseen merkitykseen.

Mielestäni Grandad’s Island kiehtoo siksi, että se onnistuu puhumaan elefantille.

Talk to the elephant

Viime syksynä istuin kuuntelemassa puhekouluttaja Juhana Torkkia, joka puhui tarinankerronnasta. Torkki käytti luentonsa pohjana Daniel Kahnemanin mainetta niittänyttä teosta Thinking, Fast and Slow (2011, suom. Ajattelu, nopeasti ja hitaasti). Psykologi ja tutkija Kahneman avaa teoksessaan maallikolle ymmärrettävällä tavalla ajattelumme kahta puolta, joille hän on antanut nimet Systeemi 1 ja Systeemi 2.

  • Systeemi 1 on ikivanha, primitiivinen osa ajatteluprosessiamme, intuitiviinen, emotionaalinen ja nopea.
  • Systeemi 2 on tietoinen mielemme, looginen, analyyttinen ja hidas.

Siinä missä usein kuvittelemme mieluummin tekevämme päätöksiä ja ajattelevamme Systeemi 2:lla, komennossa onkin Systeemi 1. Ne ovat vähän kuin norsu ja norsun ohjastaja: Systeemi 1 on se mahtava majesteettinen eläin, ja Systeemi 2 istuu satulassa. Systeemi 2 yrittää ohjailla, mutta usein Systeemi 1 tömistelee omia polkujaan.

Muistan esityksestä erityisesti tämän: Torkin mukaan tarinankerronta on siis ennen kaikkea sitä, että puhutaan elefantille meissä. Hyvä tarinankertoja onnistuu aina jättämään kertomukseen pieniä aukkoja, jotka ruokkivat mielikuvitustamme ja saavat meidät viehtymään tarinan maailmasta.

Ja tässä, jos missä, onnistuu myös Benji Davies, lontoolainen kuvittaja ja lastenkirjailija. En ole ihastuksineni yksin – hänet on palkittu jo aiemmistakin teoksistaan, eikä liene yllätys, että myös Grandad’s Island on kerännyt tunnustusta. Kunpa se myös ihmeen kautta löytäisi suomentajan!

”…kyky nousta mielikuvituksensa voimin…”

Symmetrian vuoksi annan näin lopuksi puheenvuoron Lindgrenille, joka joutui alussa kritiikin kohteeksi. Miten hän pohti tarvettaan kirjoittaa toisinaan myös surullisia satuja, joissa lapset kohtaavat yksinäisyyttä ja pelkoa? Lindgren kuvasi kirjojensa sankareita seuraavasti:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ihmisen suurin rikkaus: kyky nousta mielikuvituksensa voimin….  Tämä on yksi lempisitaateistani Lindgreniltä.

Kikatuttavat kivirähkit ja riemastuttavat kunnakset – niillä on ehdottomasti oma tärkeä roolinsa. Mutta kuinka voisimme yhtyä kummallisiin ehdotuksiin siitä, että kirjojen – tai lastenkirjojen – pitäisi tarjota todellisuudesta vain sen iloisia ulottuvuuksia?

Luuletteko, että elefantille riittävät ainoastaan mukavat, harmittomat tarinat?


Päivitys 22.5.2017: Ilokseni huomasin, että kirja on suomennettu nimellä Vaarin saari! Kustantaja on Karisto ja kääntäjä Leena Perttula. Suomenkielinen versio on ilmestynyt jo viime vuoden puolella, mutta itse havahduin tähän vasta nyt. Hieno juttu!

Mainokset

Life on the line

Life on the line

”Ostin kirjan.”

”Vai niin. Millaisen kirjan?”

”Ei, odota. Kun sanon ’ostin kirjan’, se pitää paikkansa, se on totta… Mutta se ei kerro mitään.”

A storybook and a story of a book.

PRICELESS

Löysin lumoavan lastenkirjan laatikosta kirjakaupan edestä. Genevessä näitä laatikoita – kuten kirjakauppojakin – tuntui tulevan vastaan jokaisessa kadunkulmassa. Tällä kertaa Carougen kaupunginosassa tällaisessa laatikossa odotteli Sara et le clown, jonka runollisessa, herkässä kuvitustyylissä jokin toi mieleen lapsuuden rakkaita kirjamuistoja. (Ja tuskin lienen ainoa, jolla on heikkous sirkusaiheisia teoksia kohtaan. Berliinin taivaan alla, anyone?)

Vastustamaton näky, ne laatikot.

Ja vastustamaton on kirjakin – siihen oli piiloitettu arvoitus!

FullSizeRender (33)

”Sara et le clown”, an old children’s book, caught my eye. There it waited, in one of those boxes set in front of a little store, ubiquitous in Geneva, this time in Carouge. The poetic illustration appealed to me instantly; it reminded me of books from my childhood in the eighties. I stepped in to meet the shopkeeper.

Inside, it was one of the most enchanting sights for a while, stuff straight out of storybooks itself. An old, white-haired man was hunched over a workbench, absorbed in some wooodwork. The back of the dimly lit store, filled from floor to ceiling with toys, books, and curiosities of all kinds, was a workshop. As he heard the tinkling of the little bell attached to the door, he turned and looked at me over the rim of his glasses. With an absent-minded smile on his face, he greeted me and wiped the sawdust off of his hands. He then examined the book, turning it gently. ”Cinq francs.” My thoughts? ”Priceless!”

FullSizeRender (34)

LIFE ON THE LINE

Kotona selailin vuonna 1990 ilmestynyttä saksalaista alkuperää olevaa ja ranskaksi käännettyä kirjaa tarkemmin ja aloin vaivihkaa, hivenen hajamielisesti selvitellä sen taustaa. Ilmeisesti Sara-tytön ja klovnin tarinaa ei ole suomennettu, mutta kas, Gudrun Mebs on kirjoittanut myös kirjan Sunnuntailapsi. Koskettava tarina lastenkotilapsesta muistui heti mieleen, vuosien takaa. (Tuosta kirjasta on vähän saatavilla infoa suomeksi, lyhyt esittely blogissa Violetteja peilikuvia.)

Ihastuin erityisesti alla näkyvään kuvaan, jossa le clown maskeeraa Saraa ennen esitystä – ja kuvaan kuvassa. Kuinka paljon vaivaa kuvittaja olikaan nähnyt! Millaisia ulottuvuuksia se tarinaan loikaan! Millainen on klovni, joka on kiinnittänyt asuntovaununsa seinälle surrealistisen kuvan nuorallatanssijasta…

Life on the line. "Sara et le clown", an old children's book, caught my eye. There it waited, in one of those boxes set in front of a little store, ubiquitous in Geneva, this time in Carouge. The poetic illustration appealed to me instantly; it reminded me of books from my childhood in the eighties. I stepped in to meet the shopkeeper. Inside, it was one of the most enchanting sights for a while, stuff straight out of storybooks itself. An old, white-haired man was hunched over a workbench, absorbed in some wooodwork. The back of the dimly lit store, filled from floor to ceiling with toys, books, and curiosities of all kinds, was a workshop. As he heard the tinkling of the little bell attached to the door, he turned and looked at me over the rim of his glasses. With an absent-minded smile on his face, he greeted me and wiped the sawdust off of his hands. He then examined the book, turning it gently. "Cinq francs." My thoughts? "Priceless!" I left, mesmerized. And what a charming book I bought, too. Just look at that picture on the wall, behind Sara, the little heroine.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Halusin tietää vähän enemmän miehestä kuvien takana. Quint Buchholz paljastui palkituksi taiteilijaksi.

”Keyword: Love” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)
”Man on a High Wire” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)
”Man Reading a Book” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)

Unenomaiset kuvat vievät laitureille, yksinäisille saarille, katoille kaupungin ylle. Huumoriakin on. Kirjat ja kuutamot toistuvat suosikkiaiheina.

(Mutta miten hänen nimensä voi olla buch = kirja + holz = puu?!)

Lucky day. I discovered the wonderful, dreamlike world of Quint Buchholz, who turned out to be an esteemed artist. Here be moonscapes, men – or lions – on wire, shadowplay and silent humour, and books after books. (Just cannot quite get over the fact that his name actually is buch = book + holz = tree. Nomen est omen, but…)

”At the Exit” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)

Se arvoitus.

No, Buchholz vaikuttaa aika ovelalta tyypiltä.  Klovnin asuntovaunun seinälle kiinnitetty kuva olikin taiteilijan oma teos, ”Giacomoon”, vuodelta 1983! Ilmeisesti tämä teos on vielä hyvin rakastettu sellainen hänen ihailijoidensa keskuudessa.

Miten rakastettava silmänisku lukijalle.

Giacomoon
”Giacomoon” – copyright Quint Buchholz (click image to view the source) Tästä kuvasta itselleni tulee muuten väistämättä mieleen dokkari Man on Wire, sama huikea tositarina, jonka pohjalta on tehty myös nyt elokuvateattereissa pyörivä The Walk. I cannot help but to think of the documentary Man on Wire, upon looking at this picture.

Ja yhä käy kummallisemmaksi. Yhtäkkiä kuvagalleriaa selatessani huomaan, että Buchholz on suunnitellut myös kannen yhdelle kaikkien aikojen lempikirjoistani – tämän rakastetun, kuluneen, vuosia mukana kulkeneen Peter Høegin Lumen tajun. No huh huh.

Kerran vuosia sitten, kun olin jo itse ehtinyt monituisia kertoja viitata Smillan kiehtovaan tarinaan, FIlosofi päätti vihdoin lukea kirjan itse. Kuinka ollakaan, pian kansilieve joutui hukkaan. Se mielipaha, jota asiasta koin, kertoo jotain juuri tämän fyysisen kirjan tunnearvosta - olihan se kulkenut mukanani koko aikuisikäni. Ja sitten, useamman kuukauden jälkeen, se löytyi jostakin tiensä takaisin. Hurraa.
”Alkaa muistuttaa liikaa Paul Austerin stooria”, kommentoi Filosofi tässä vaiheessa auki avautuvien sattumusten sarjaa. Austerin kirjoissa henkilöillä on usein muuten hyvin merkitykselliset nimet, Buchholz… Ehkäpä herään aamulla Brooklynissä.

Buchholzin sivustoa voi siis lämpimästi suositella ilahduttamaan vaikka harmaata marraskuista päivää:

”One morning in November” – copyright Quinz Buchholz (click the image to view the source).

What a lovely little trick, the picture on the wall in the clown’s wagon was actually an artwork by Buchholz himself, a seemingly beloved ”Giacomoon” from 1983. I just love these kinds of little mysteries. Seems quite a lovable fellow, this illustrator.

But if that was not enough, browsing through the gallery on his website, I stumbled upon a picture all too familiar.  The cover of one of my most treasured books of all times, Miss Smilla’s Sense of Snow! ”Well, this is just getting all too Paul Auster-ish”, commented my companion, the Philosopher.

”…OLI AIKA PALJON IHMISIÄ, JOILLA EI OLLUT AIKAA…”

Lopuksi vielä niitä lapsuusmuistoja, joita Sara et le clown kirvoitti mieleeni. Lienevätkö tuttuja muille?

Kellokukkakello – Kaarina Helakisa & Seija Juva (1981)

1068_kellok4359
Kuvan lähde: Antikvaari.fi

”…Oli aika paljon ihmisiä, joilla ei ollut aikaa…” Löysin professori emerita Katri Sarmavuoren kirjoituksen Kaarina Helakisan satusymboliikasta, jossa mainitaan lyhyesti myös tämä ihana, viisas satu.

Tyttö, puu ja peili – Raija Siekkinen ja Hannu Taina (1987)

tyttö puu ja peili
Kuvan lähde: Antikvaari.fi

Muistan hämärästi tarinan turhamaisesta tytöstä, joka oppi rakastamaan kirjoja.

Ja näin joulun alla:

Lumiukko – The Snowman by Raymond Briggs (1978)

Juuri kuin olin ylistämässä kirjan ylivertaisuutta – miten voisin netissä koskaan ihastua löytölaatikkoon? -, huomaan, miten netin ansiosta kirja sai uskomattomia uusia ulottuvuuksia. Molempi parempi, ja maailma aina vain sadunomaisempi.

Talot ovat yksin kotona

talot_kuva

  LASTENRUNOJA

Kirjaston lastenosastolla osui silmiin kirja, jonka hyllymerkki tuntuu sivuseikalta. Runoja meille kaikille, jotka luemme runoja: runoja meille kaikille.

Talot ovat yksin kotona

Joskus ikkunat kurkistelevat

taloihin.

Ne tahtovat nähdä, onko ketään kotona.

Siinäpä se.

Joskus me olemme juuri menneet ulos.

Silloin talot ovat yksin kotona.

KLIK.

Mikä se oli?

Nyt avaimet lukitsevat reikänsä. Auki. Kiinni. Auki.

Kiinni.

Ne avaavat lukkonsa.

Puhelin soittaa kotiin.

Kaikki, jotka ovat tyynyjä, hyppivät sängyllä.

Numerot astelevat ulos puhelinluettelosta.

Vanha matto rullaa itsensä kankeasti.

Tuolit istuutuvat.

Ssh! Jostain kuuluu askeleita!

Äsh. Rappuset vain kiipeävät ylös portaita.

Kärpäset vetävät punaiset kengät jalkoihinsa

tanssiakseen katolla,

se ei ole mikään salaisuus,

sen me näimme, kun kurkkasimme ikkunasta

eräänä heleänä ja iloisena kesäyönä.

Hanne Kvist / suomennos Tittamari Marttinen. Teoksesta Talot ovat yksin kotona. Pohjoismaisia runoja lapsille. Tammi, 2003.

Tulen jatkossa katsomaan paljon tarkkaavaisemmin ikkunoita, jotka kurkistelevat sisään taloihin.