Muoti ei muutu, jos systeemi ei muutu: Stitched Up

In a world where robots walk on Mars, the underwear you are wearing can only be produced by human hands. Because of this, fashion and human labour are inseparable. Everything we wear is the direct result of detailed, repetitive, human toil.

Ajatus on hämmentävä, miltei intiimi. Vaatteet jotka ovat päälläni, päälläsi, kenen tahansa päällä – ne ovat jonkun toisen ihmisen tekemiä. Jossakin hengittävä ihmisolio on istunut kumartuneena ompelukoneen ääreen ja yhdistänyt toisiinsa kaavojen pohjalta leikatut kappaleet. Hänen käsistään minun käsiini, näkymättömän ketjun päästä päähän. Ja neuleet, nekin on joku neulonut, vähintään viimeistellyt koneen tekemän neuloksen. Tietenkin olen tiennyt tämän asian. Tavallaan. Mutta en ole tiedostanut sitä tällä tavalla, sisäistänyt sitä, tuntenut sitä ihollani, niin kuin nyt tunnen.

Yhtä ytimekkäät, avartavat ajatukset seuraavat toisiaan Tansy E. Hoskinsin teoksessa Stitched Up – The Anti-Capitalist Book of Fashion (Pluto Press, 2014).

Kuvan lähde: The Pluto Press Blog.
Kuvan lähde: The Pluto Press Blog.

STITCHED UP – BISNES PISTOKSISSA

Olen lukenut vaateteollisuudesta paljon, ja suuri osa kirjoituksista on toki ansiokkaita ja valistavia, mutta niistä puuttuu jotakin. Ne lamaannuttavat ahdistavalla infovyöryllä tekstiilityöläisten kurjista oloista tarjoamatta kunnon vaihtoehtoja. Tai sitten ne ehdottavat ratkaisuksi tekopirteästi ”shoppaa secondhandiä”, mikä on lopulta puuhastelua jättimäisen rättibisneksen rinnalla. Mutta Hoskinsin teos on virkistävä ja räväkkä. Jo otsikossa anti-kapitalistiseksi itseään kutsuvan kirjan sivuilla siteerataan kainostelematta Marxia ja Engelsiä ja muistutetaan, että muoti kietoutuu elimellisesti osaksi markkinatalouteen pohjaavaa järjestelmää. Lopulta mikään ei muutu, jos yhteiskuntajärjestys ei muutu. Kuinka todennäköinen vallankumous on, siihen kirja ei ota varmaa kantaa. Ihailtavan ja tinkimättömän kirkasotsaisesti se edes yrittää tarjota vaihtoehtoisia näkymiä muodin maailmaan.

ULJAS UUSI MUODIN MAAILMA

Hoskins kehittelee kirjansa lopussa mallia yhteisöllisestä tuotannosta (social production), esimerkiksi Rana Plazan tuhoisan hikipajahelvetin sijaan:

”But what if the means of production – in this case the Rana Plaza factory – were collectively owned? What if every clothing factory, cotton field, technology developer and the Chambre Syndicale de la Haute Couture in Paris were under collective ownership? What if instead of operating to produce profitx for the few, they were run for the benefit of humanity and the planet? – – – This would have several immediate effects. First, social production organised by workers would end unsafe working practices because no one is going to vote to work in a death trap. The former owner of Rana Plaza would be working in the factory like everyone else and so it would also be his life at risk from criminal practices. – – – Socially organised production would end over-production because no one not reliant on wages is going to vote to work 15-hour days seven days a week on an assembly line to produce 20 billion pieces of clothing. The only people that need such vast quantities of clothing are the people that sell them at a profit.” (s. 193-194)

Hoskinsin mukaan hänen kuvailemansa tulevaisuuden tuotantotapa romuttaisi nykyisenlaisen kahtiajaon muodin kuluttajien ja tuottajien välillä. Se tekisi turhaksi tiukan jaon aktiivisiin suunnittelijoihin ja passiivisiin loppukäyttäjiin, kun kaikki päätyisivät tekemään vähän kaikkea, mikä olisi kaikille lopulta myös mielekkäämpi elämisen tapa. Seuraisiko ehdotetuista toimenpiteistä kuvaillut muutokset, sitä me lukijat voimme miettiä. Olisimmeko me koskaan valmiita tällaiseen muutokseen? Mitä se vaatisi meiltä länsimaisilta kuluttajilta, jotka tämänhetkisessä systeemissä kärsimme lähinnä huonosta omastatunnosta ja hupenevasta säilytystilasta?

En muista sitten opiskeluvuosien avanneeni kirjaa, jonka sivuilla viljellään yhtä aktiivisesti marxilaista analyysiä (eli siitä on aikaa). Kokemus on virkistävä, vaikka en kaikkia johtopäätöksiä allekirjoittaisikaan. Idealismia Hoskinsilta ei toden totta puutu:

”Genuine collective ownership of all the world’s resources would sever the link between appearance and the ability to work. It would end the obligation to keep up with fashion. – – – Freed from capitalism’s alienation people would once again see themselves as part of nature not separate from it. Rather than seeing ourselves as owners of nature, we would instead participate in the social use of nature.” (s. 195)

Ilahduttavaa on, että Hoskins ymmärtää muodin positiivisen voiman monille. Hän ei näe muodin loppuvan tai hahmottele kaikkien pukeutuvan ilottomasti samanlaiseen uniformuun. Hän uskoo muodin muuttuvan jossakin määrin aina, sillä kuten taide, se kuvastaa aikaansa: ”Art is not static any more than life is static, and it would be odd to argue that there is an ultimate way of dressing (or doing anything) that should remain unchanged for all of time.” Mutta jos muoti voisi muuttua muutoinkin kuin halparääsystä toiseen ja toisten ihmisten hyvinvoinnin kustaunnuksella, ja ehkä myös muista syistä kuin nykyisin, halusta pukeutua samoin kuin kaikki muut persoonallisesti?

I COULD DO BETTER

Oma suhtautumiseni muotiin on kaksijakoinen. Ihailen muodin historian monia vaiheita, estetiikkaa ja käsityötaitoa, mutta samalla olen aina tuntenut suurta vierautta trendien seuraamista kohtaan. Tunnistan kuitenkin tarpeen etsiä uutta, suorastaan metsästysvaistoon vetoavan viekoittelevan tunteen, ja se herättää itsessäni levottomuutta, huonoa omaatuntoakin. Yritän aina ostaa aitoon tarpeeseen, vastuullisesti, käytettyjä vaatteita, eettisesti tuotettuja, läpinäkyvän prosessin tuotoksia – mutta tiedostan silti, että I could do better. Montako mekkoa nainen oikeasti tarvitsee? Jonkinlaista viherpesua harrastan siis itsekin. Ajatustyö ja kirjoittelu aiheesta jatkuu varmasti.

SAMASTA AIHEESTA SUOMESSA

Alun sitaatissa muistutettiin siitä, että vaatteita ei synny ilman ihmiskäsiä. Samasta aiheesta on puhunut Suomessa esimerkiksi Outi Pyy, kierrätysmuodin kärkinimi ja trashionista, kuten tässä Ylen Puoli seitsemän -ohjelman yhteydessä: ”Tekstiiliteollisuus on melkein kokonaan ihmisillä tehtävää työtä. Ei ole olemassa robotteja, jotka tekisivät ne työt.”

APROPOS: ANTROPOMETRIA

Jostakin, mutkan kautta, mieleen juolahtaa Yves Kleinin antropometriset teokset, joissa jälki syntyy ihmiskehon painaumista paperille. Klein siveli maalia malliensa vartaloille ja käytti näitä ”elävinä siveltiminä”. Valmiissa taideteoksissa aistii toisen ihmisen kehon läsnäolon. Niissäkään ei pääse pakoon ajatusta elävästä ihmisestä, joka on ollut, toiminut ja hengittänyt taideprosessin alkupäässä.

Yves Kleinin nimeämätön antropometrinen teos (lähde: WikiArt)
Yves Kleinin nimeämätön antropometrinen teos (lähde: WikiArt)