Miksi kirjoittaa blogia?

Jos olet satunnainen vierailija ja haluaisit tietää, miten perustetaan menestynyt blogi, joka sinkoaa sinut mediajulkisuuden ytimeen, tämä ei ole etsimäsi kirjoitus. Mutta ei hätää – internet tarjoaa varmasti paljon päteviä aiheeseen liittyviä vinkkilistoja. Onnea matkaan!

Mutta ehkä oletkin pyöritellyt mielessäsi ajatusta omasta blogista muista syistä. Ehkä sinulla on kirjoituksiksi muovautuvia ajatuksia, mutta jahkailet vielä? Tai ehkä sinulla on epämääräinen aie, mutta et ole vielä osannut perustella itsellesi, mitä blogillasi tekisit? Kirjoitukseni saattaa kiinnostaa sinua.

Ja ehkä sinulla on jo oma blogi – siinä tapauksessa olisi hauskaa kuulla, mitä itse bloggaamisesta ajattelet!

Olen viime päivinä palannut miettimään sitä, miksi itse perustin blogin vuosi sitten – vastoin kaikkia odotuksiani. Voisin vannoa, että vielä muutamaa päivää tai viikkoa ennen blogin luomista olin suhteellisen vakuuttunut siitä, että sitä – ainakaan sitä – en tulisi tekemään. Minulla oli siihen paljon hyviä syitäkin!

  • Halusin ja haluan yhä vaalia aikaa, jolloin en ole kiinni koneessa tai tuijota valaistua ruutua. Haluan kääntää kirjojen sivuja sormillani, kirjoittaa paperille käsin kynällä, haluan kävellä ulkona katsellen taloja ja ikkunoita, haluan istua teatterin hämärässä ja käpertyä kotisohvalle telkkarin ääreen; haluan olla ihmisten kanssa ja katsoa heitä silmiin, haluan eksyä ajatuksiini ja kuluttaa aikaa sen ilman sen kummempaa käyttötarkoitusta. Miten aika riittäisi?
  • En ole erityisemmin ihastunut ajallemme jossakin määrin tyypilliseen korostettuun itsepromootioon. Jos jotakin, luulen, että minun pitäisi kuunnella enemmän muita ihmisiä, jotta oppisin. Ehkä pelkäsin, että huomaisin minulla olevan vähemmän viehättäviä motiiveja kirjoittaa.
  • Ja ketä se sellainen blogi edes kiinnostaisi? Kuka voi väittää, että tämä maailma tarvitsee enää yhtään uutta blogia? (Erityisesti tähän väitteeseen palaan myöhemmin.)

No, kuinkas sitten kävikään. Lopulta perustin blogini enemmän hetken mielijohteesta kuin vakaasta harkinnasta. Se oli jälkikäteen katsottuna aivan loistava oikku. Sillä kun minulla on blogi, voin tehdä seuraavia asioita:

  • Kun kohtaan jotakin ilahduttavaa, mietityttävää ja hämmentävää, voin kirjoittaa siitä itselleni muistiin. Olen aiemmin pitänyt esimerkiksi elokuva- tai kirjapäiväkirjoja omaksi ilokseni (jossain vaiheessa innostuin kirjoittamaan myös joitakin arvioita Internet Movie Databaseen, mutta muuten ne ovat ihan vaan pöytälaatikkokamaa). Blogin kautta voin jakaa pohdintoja muillekin sekä linkitellä omiin kirjoituksiini muita aiheeseen liittyviä ajatuksia kiinnostuneille.
  • No, eikö Facebook riittäisi suositteluun? Huomasin, etten halunnut enää rajoittaa itseäni ahtaaksi käyneeseen status-laatikkoon. Facebookia ja toisinaan Twitteriäkin käytän toki siihen, että voin kertoa ihmisille, kun olen jotain blogiini kirjoittanut.
  • Voin kertoa asioista monipuolisemmin kuin päiväkirjaan tai Facebookiin kirjoittaessani: minulla on mahdollisuus leikitellä sanojen, kuvien, videoiden, erilaisten upotusten ja linkkien kanssa. Itse nautin ihan vain näistä kokeiluista.
  • Blogi on notkea. Se taipuu matkapäiväkirjaksi, jonne saan talteen vaikkapa suosittelemani second hand -liikkeet.
  • Kehityn kirjoittajana. Joudun miettimään, mitä mieltä olen jostakin.
  • Olen huomannut, että se aika, jonka blogin parissa käytän, virkistää minua eri tavoin kuin jos vaikka selailisin nettiä päämäärättömästi. Kun kirjoittaa ilman tiukkoja aikataulupaineita, aikaa riittää kyllä lukemiseenkin ja muuhun tärkeään.
  • Tämä kaikki liittyy siihen, että haluaisin elämän olevan vähemmän pikaruokaa ja enemmän syventymistä. Haluaisin mietiskellä tarkemmin kirjoja, jotka olen lukenut, radio-ohjelmia, joita olen kuunnellut tai ylipäätään asioita, joita olen kohdannut. Ehdin ehkä yhteensä vähemmän, mutta muistan enemmän, saan enemmän. Elämästä.

FullSizeRender (58)

Moni voi käyttää blogia työasioiden pyörittelyyn ja reflektointiin. Itse kaipasin kuitenkin jotain muuta – kun perustin blogin, tein tiiviillä tahdilla lyhyitä tv-juttuja, mikä oli hyvin antoisaa ja luovaa hommaa, mutta välillä myös vähän kuluttavaa. Blogi syntyi osittain siitä syventymisen tarpeesta, joka ei duunin puitteissa täyttynyt. Mutta toki töiden puitteissa on syntynyt ideoita, joita olen täällä Neiti Hoin puolella jalostanut edelleen.

Ammattiin liittyvän blogin perustamisessa voi olla toki myös tiettyjä hyötynäkökulmia. Jos omana ajatuksenani olisi ollut räjäyttää itseni vähän himmeämmäksikin tähdeksi mediataivaalle, olisin todennäköisesti valinnut toisenlaisen strategian kuin puolianonyymiys tai postailu random aiheista epäsäännöllisellä aikataululla. Epäilemättä olisi ollut hyvin järkevää kytkeä blogi jotenkin edelliseen työpaikkaani, sillä olisi kai siitä voinut jotakin etua olla, että työskentelee ruutukasvona tv-ohjelmassa, joka tavoittaa säännöllisesti puoli miljoona katsojaa. Mutta työni sai minut vähitellen miettimään sitä, kuinka paljon haluan olla esillä (jossa siinäkin on omat hauskat puolensa) ja kuinka paljon, no, ihan vain tehdä erilaisia kiinnostavia asioita.

Ehkä tulevaisuudessa alkaa harmittaa moinen menetetty mahdollisuus blogin suhteen. Ehkä, jos joku vaikkapa sattuu vaihtamaan minulta pään ja sen mukana koko persoonallisuuden.

”…what the world needs is people who have come alive”

Huomaan palaavani kahteen ajatukseen:

Don’t ask yourself what the world needs. Ask yourself what makes you come alive and then go do that. Because what the world needs is people who have come alive.

Ajatuksen on muotoillut Howard Thurman, itse olen lukenut sen Brené Brownin kirjasta.

Näin. Jos sinusta tuntuu, että se, mitä teet, saa sinut tuntemaan, että olet elossa, anna mennä. Kannattaa kokeilla.

Toinen ajatus on tämän vuoden maaliskuulta, Ms Afropolitan -blogian pitävän Minna Salamin haastattelusta Hesarissa.

Internetiin kirjoittaminen jättää jälkiä. Sinne arkistoidaan ikuisiksi ajoiksi nyt myös ihmisiä, jotka usein puuttuvat historian kirjojen sivuilta. (…)

Salami myös kannustaa naisia kirjoittamaan lisää ja korottamaan ääntään. ”Vaikka blogistasi ei tulisikaan jättimenestystä, pelkästään sen olemassaolo, että se on arkistoitu, on hyvä syy kirjoittaa.”

Oliko blogin perustaminen välttämättömyys? Ei missään nimessä. Ja toisaalta, ehkä, kuitenkin. Se oli välttämätöntä lopulta siksikin, jotta pääsisin yli jostakin sellaisesta kummallisesta pelosta, että ”nyt joku ajattelee, että minä kuvittelen että olen…. jotakin”.

Mielestäni meille kaikille on erittäin tarpeellista kuvitella, että olemme jotakin. Ainakin itsellemme, sopivassa suhteessa. Muiden ihmisten päänsisäisten liikkeiden arvuuttelu – se on niin inhimillistä, mutta joutavaa.

En vaadi oman tekemiseni kautta muulta maailmalta reaktioita. Niitä tulee, jos on tullakseen, jos joku kokee aitoa kiinnostusta keskusteluun. Ja aina kun niin tapahtuu, se tietenkin ilahduttaa, ja tunnen kiitollisuutta.

Kirjoittaa voi myös pöytälaatikkoon. Mutta ”asioiden jakaminen tekee kaikesta usein mielekkäämpää”, kuten itse asian taannoin muotoilin.

Hyvänä esimerkkinä kerron miten ilahduin, kun ystäväni Linda aloitti tänä keväänä oman Laululintubloginsa (suosittelen lämpimästi!). Vaikka juttelisi asioista muutenkin, on jännittävää ja koskettavaa lukea ystävän ajatuksia kirjoitetussa muodossa. Ja välillä sitä huomaa olevansa myös aivan hemmetin ylpeä – että hän kirjoittaakin hienosti! 

Mielestäni erittäin hyvä syy blogin perustamiselle on myös se, että se rohkaisee ihmisiä ympärillä ilmaisemaan itseään ja jakamaan ajatuksiaan. Kun minä, mikset myös sinä?

Ja minä kirjoitan sitä ainoaa blogia, jota voin kuvitella kirjoittavani juuri nyt.

Mainokset

Pieni jälkikirjoitus johtajuuspostaukseen

Täydennän edellistä kirjoitustani muutama haja-ajatuksella.

Jälkikirjoitus.

Pienenä disclaimerinä kerrottakoon, etten kuulu kirkkoon. Olen kuitenkin huomannut ihailevani yhä enemmän kirkon edustajia, Irja Askolan lisäksi esimerkiksi pastori Marjaana Toiviaista ja arkkipiispa Kari Mäkistä.

Arvostan suuresti sitä, miten he  – ja nimenomaan monessa tilanteessa juuri he ja kummallisesti, jopa raivostuttavasti ainoastaan he, kaikista julkisuudessa hääräävistä ja yhteiskunnallisia asioita työkseen hoitavista ihmisistä – ovat systemaattisesti käyttäneet sitä ääntä, jonka he saavat kuuluviin vähäosaisia puolustaakseen ja miten he ovat ottaneet kantaa demokraattisen järjestelmän perusarvojen ja arkisen inhimillisyyden puolesta. Todellista arvojohtajuutta, näin toisesta joukkueestakin käsin.

Esimerkiksi pääsiäisen aikaan minun korvani huusivat siitä hiljaisuudesta, jossa niin harva halusi keskustella tämän kirkkovuotemme suurimman juhlapyhän äärellä sen nykytodellisuuteen kytkeytyvästä symboliikasta – me elämme joka tapauksessa maassa, jossa luterialisuus nivoutuu tiiviisti kulttuurihistoriaan ja tämän päivän kulttuuriin, joten nämä asiat koskettavat mielestäni myös meitä kirkkoon kuulumattomia kansalaisia. Paljon mukavampihan sitä on jutustella vaikkapa lempparilammasreseptistä. (Ja miksi sitä lammasta syödäänkään taas pääsiäisenä…)

Jälki-jälkikirjoitus.

Välillä tuntuu, että aikamme on jo aika täynnä herkkyyspuhetta (ja erityisherkkyyspuhetta). Itsestäni on aina hivenen ärsyttävää, kun jotakin termiä aletaan hokea joka puolella, usein kritiikittömästi. Siitä tulee doxaa – käyttääkseni termiä, joka on jäänyt mieleen yliopiston alkuajoilta filosofian opettaja Tuomas Tolosen mestarillisilta luennoilta. On jotenkin omituista, kun jotakin ominaisuutta aletaan palvoa kaiken kattavana ratkaisuna jokaiselle ja jokaiseen tilanteeseen.

Samalla tuntuu, että nimenomaan herkkyys on sellainen asia, jolle on ajassamme tilausta. Herkkyys, niin kuin itse sen ymmärrän, on perimmäiseltä merkitykseltään totuuden rakastamista ja sen etsimistä omassa elämässä. Ajassa, jossa turrumme niin moneen asiaan, kuten informaation ja ärsykkeiden tulvaan, herkkyyden esillä pitäminen ja sen kuunteleminen tuntuu vaativan erityistä vaivannäköä. Tai ehkä tämä on vain näköharha – ehkä se on ollut yhtä vaativaa aina, kaikkina aikakausina, eri syistä. Mikä ei tarkoita sitä, ettei vaivaa kannattaisi nähdä.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan esimerkiksi Brené Brownin ajatuksiin. Hän kirjoittaa asiaa eikä mitään huttua.

Miksi herkkä johtaja on hyvä johtaja (ja mistä apua tiukassa paikassa)

Eihän herkkyys voi olla sellasta että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta.

barefoot-1149848_1920

Pääsiäisenä rahkapiirakoita leipoessani kuuntelin radiota ja kuulin niin viisaita sanoja, että niitä mielessäni pyöriteltyäni päätin palata kuuntelemaan ohjelman uudestaan. Jaan nyt ajatukset muidenkin iloksi.

”Kyllä se menee ihon alle…”

 

Helsingin piispa Irja Askola oli Yle Puheella Tuija Pehkosen haastateltavana 26.3. He keskustelivat siitä, miten Askola on ottanut julkisesti kantaa esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien sekä yhteiskunnan vähäosaisten puolesta. Kannustavien ja kiittävien viestien lisäksi hän saa näkemyksistään myös voimakasta kritiikkiä sekä suoranaisia uhkauksia. Pehkonen kysyi, miten Askola kestää, kannustettunakin, kaiken kielteisyyden. Miten hän pystyy käsittelemään palautteen musertumatta?

Askola vastasi seuraavasti:

Kun tää on tää solvaaminen ja herjanheitto ja ihan selkeä vihapuheuhkailukin, niin en mä oikein osaa sitä käsitellä. Kyllä se menee ihon alle, joskus valvottaa vähän öitäkin. Mutta sitte kun ystävät sanoo neuvoks juuri että ”hei että, et älä välitä, että tee vaan semmonen kuori itses ympärille”, niin mä sanon, että ”en mä voi mennä siihen”.

Koska minusta piispan yksi tärkein työväline on pysyä herkkänä. Ja eihän herkkyys voi olla sellasta, että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta – kun mä ajattelen, että piispan tehtävä on myös antaa ääntä ja puhua heidän kanssaan ja heidän puolestaan, joita tällä hetkellä ei oikein uutisissakaan kuulla, eikä päättäjät kuule, ja muuta – niin enhän mä nää ja kuule heitä, jos mä päätän, et mä en oo enää herkkä. Se ei vaan toimi.

Pehkonen pohdiskeli Askolan vastausta:

Tää herkkyysasia on tosi mielenkiintonen, ja niin kun sanoin, myöskin lähellä mua. Ja välillä kun lukee johtamisoppaita tai uutisointia, niin tuntuu että se herkkyys on melkein kirosana, ei pitäis olla kiltti tai herkkä tai pehmeä, pitäis olla kova kuori, pitäis mennä eteenpäin ja olla välittämättä negatiivisista kommenteista – ei se multa ainakaan onnistu.

Askola kommentoi:

No, kiva ettei onnistu, koska mä luulen, että sä oot parempi toimittaja ja mukavampi ystäväkin ihmisille sitä kautta.

Hän jatkoi vielä:

Kyllä mun mielestä herkkyys on myös vahvuutta, ja aikamoinen edellytys luovuudelle ja aikamoinen edellytys yhteisöllisyydelle ja solidaarisuudelle. Koska silloinhan mä en voi vaan zoomata katsettani omiin optioihini tai varmistaa omia taivaspaikkoja, tai mitä vaan paikkoja – vaan sillon mä joudun suhteuttamaan sitä omaa elämäntapaani muihin jotka on siinä ympärillä, ja mä ajattelen, että se herkkyys on myös vahvuutta.

Vähän yllätyin Askolan sanoista, siis tuosta ensimmäisestä osiosta. On kai tyypillisempää, että vastataan jotakin siihen suuntaan, että ei se nyt varsinaisesti häiritse, jättää ne ajatukset omaan arvoonsa, haters gonna hate, ja sitä rataa. Ja kuulija sitten miettii, että oho, siinäpä kylmäpäinen tyyppi (hyvässä ja pahassa). Askolan avoimuus valitsemansa tien suhteen yllätti ja viehätti.

Mielestäni tässä ajatustenvaihdossa oli niin kiehtovaa se, että Askola puhui herkkyydestä nimenomaan johtajan näkökulmasta. Kuten Pehkonenkin kommentoi, meillä on vielä paljon vallalla sellaisia näkemyksiä johtajuudesta, joissa herkkyys tuntuu enemmän heikkoudelta kuin ansiolta.

Askola esitti selkeän perustelun, miksi herkkyys tekee hänestä paremman johtajan. Hän piti sitä suositeltavana elämänasenteena myös toimittajille ja ihmisille, kuten hän kommentissaan Pehkoselle ilmaisi. Saattaa kiinnostaa siis muitakin kuin johtajia – esimerkiksi meitä toimittajia sekä ihmisiä. (Pieni vitsi, yritän parhaani mukaan olla molempia.) (Sain muuten huomata, että Askola ei olekaan ajatustensa kanssa yksin. Koska en itse ole mikään johtajuuskeskustelun eritysiasiantuntija,  googlasin hetkisen ja löysin ainakin aihetta sivuavan Digitalistin artikkelin ja Kodin Kuvalehden jutun – tilausta on siis ilmeisesti muuallakin kuin kirkon piirissä. Mitä herkkyys sitten käytännössä tarkoittaa, se on toisen tai useamman kirjoituksen aihe.)

Tärkeää tässä on se, että Askolan mukaan herkkyyteen ei siis voi suhtautua rusinapullameiningillä. Se on kaikki tai ei mitään. Jos arvostaa herkkyyttä ja ottaa sen lähtökohdaksi elämässä itsensä ja muiden ihmisten kanssa, hyväksyy myös varjopuolet.

Mutta entäs sitten, kun todella heikko hetki iskee? Kun kohtaa arvostelua, on vaarassa lannistua ja etsii voimaa jatkaa eteenpäin? Näitä pohdiskellessani mieleeni muistui eräs pieni, konkreettinen neuvo, ensiavuksi. Sellainen konsti, jonka jokainen meistä voi ottaa käyttöön vaikka nyt heti. Valmistelu vie aikaa noin minuutin. Tarvitaan kynä ja paperia.

Brené Brown ja pieni paperilappu

 

Neuvon myötä seuraan liittyy vielä yksi hurmaava naisihminen, teksasilaisprofessori Brené Brown. (Hän on esiintynyt blogissani useaan otteeseen aiemminkin, mm. lyhyessä kirjoituksessa  haavoittuvuudesta sekä pohtiessani sanoja, jotka eivät auta vastoinkäymisen äärellä. Mitäs sitä kieltämään – I’m a fan. Hänen näkemyksensä hyvästä johtajuudesta on samoilla linjoilla Askolan kanssa.)

Kirjassaan Daring Greatly (2012, suom. Uskalla haavoittua) Brown antaa seuraavan neuvon:

I carry a small sheet of paper in my wallet that has written on it the names of people whose opinions of me matter. To be on that list, you have to love me for my strengths and struggles. You have to know that I’m trying to be Wholehearted, but I still cuss too much, flip people off under the steering wheel, and have both Lawrence Welk and Metallica on my iPod.

Brown neuvoo leikkaamaan paperilapun, jonka koko on noin 2,5 cm x 2,5 cm (eli tuuma kertaa tuuma). Sille paperilapulle kirjoitetaan niiden ihmisten nimet, jotka ovat tukena, tapahtui sitten mitä tahansa.

Ne ihmiset, jotka tietävät sinusta kaiken – ja rakastavat sinua silti, ja juuri siksi. Ehdoitta.

Ne ihmiset, jotka eivät kavahda, vaikka mokaisit kuinka pahasti. Anglismia käyttääkseni ne ihmiset, jotka eivät koskaan heittäisi sinua bussin alle. Ne ihmiset tunnistaa siitä, ettei mielessä edes käy ajatus siitä, uskaltaako jotain kertoa – että mitäköhän se toinen ajattelee. Ihmiset, joiden seurassa saa olla totaalisen nolo.

Käänteisesti samat ihmiset ovat niitä, joiden mielipidettä kannattaa kuunnella erityisellä hartaudella: jos he kertovat, että olet tekemässä jotakin oikeasti arveluttavaa tai arvojesi vastaista, tune in.

On tärkeää, että lappu on tarpeeksi pieni. Sen tulee täyttyä nopeasti, muutamasta nimestä. Harvalla nimittäin on montaa tämän määritelmän täyttävää, näin läheistä ihmistä. Eikä tarvitsekaan olla. Yksikin riittää.

Jos on yksi sellainen ihminen tässä maailmassa, jonka nimen voi kirjoittaa paperilappuun, asiat ovat aivan loistavasti. 

Ja sitten tämä lappu laitetaan lompakkoon. Kun tiukka paikka tulee, kun joku parjaa, sivaltaa ilkeästi, nälvii, hymyilee alentuvasti tai kohtelee kuin ilmaa – niin kaivetaan se lappu esiin ja virkistetään muistia siitä, keiden mielipiteillä meistä ja meille oli lopulta minkään valtakunnan merkitystä. Ja jatketaan eteenpäin.

 

Perfect and bulletproof are seductive, but they don’t exist in the human experience.

– Brené Brown

Vastoinkäymiset satuttavat. Kuten Askola kuvasi, ne menevät ihon alle, niiltä ei voi suojautua. Mutta miten niistä pääsee yli – siihen on työkaluja. Ettei jää turhaa märehtimään.

Pohjimmaisena ajatuksena on uskaltaa elää omien arvojensa mukaista elämää, käyttäen aikansa tärkeänä pitämiinsä asioihin ja korottaen ääntään sellaisten asioiden puolesta, joita itse pitää merkityksellisinä. Laittaen itsensä peliin, jolloin väistämättä altistuu myös kritiikille.

Kuten Irja Askola.

  • Kuuntele koko haastattelu Yle Areenassa (kuunneltavissa toistaiseksi, ei aikarajaa).
  • Lue Tuija Pehkosen ajatuksia haastattelun jälkeen hänen blogistaan.

grass-946722_1920

Pieni jälkikirjoitus tähän postaukseen

”Allow yourself the uncomfortable luxury of changing your mind” – Brain Pickings

Onkohan sellaiselle asialle omaa nimeä? Kun kaksi oikein mukavaa asiaa tapahtuu yhtä aikaa, vähän yllättävälläkin tavalla? Mielessäni on nyt ihan tietty juttu, josta kerron kohta lisää, mutta yritin keksiä tässä ensiksi lisää esimerkkejä: jos vaikkapa lempinäyttelijä valikoituu lempiohjaajan elokuvaan? Tai suosikkimuusikko kirjoittaa biisin itselle läheisestä aiheesta? Olisi hauskaa, jos joku vinkkaisi, mikäli tietää tällaisen termin. Tai mikä hauskempaa – sattuisi keksimään sellaisen!

BRAIN / BRENÉ

Brain Pickings -sivuston viikottainen kirje ilahduttaa aina, mutta eilen olin erityisen onnellinen: kas, Maria oli valinnut ensimmäiseksi aiheekseen Brené Brownin uusimman, hiljattain ilmestyneen kirjan Rising Strong. Sehän tuossa odottaa vuoroaan omalla yöpöydällänikin, kunhan maltan ensin kirjoittaa tämän postauksen (lisäten, kyllä, keskeneräisten kirjojen lukulistaa).

”Tutkija-tarinankertoja” Brené Brownin olen maininnut aiemmin jo toukokuisessa vulnerability hangover -kirjoituksessani sekä elokuussa pohdiskellessani vastoinkäymisiä ja empatiaa. Hän on kertakaikkiaan mainio ja mahtava hahmo. Ehkä ei lopulta ollut niinkään yllättävää, että Maria kirjoittaisi Brenéstä – he ovat molemmat hyvin samankaltaisten asioiden puolestapuhujia: luovuuden, avoimuuden, keskittyneisyyden ja läsnäolon edistäjiä, kun ympärillä säkenöivät hektiset nyt-hetket. Suosittelen oikein lämpimästi lukemaan tuon uutiskirjeen.

VAIVAA AIVOJASI!

Jos johonkin kannattaa aikaansa käyttää tämän kaikkien elämässä ainaisen kiireen keskellä, niin edellä mainitun Maria Popovan Brain Pickings -sivuston antiin tutustumiseen. Se ravitsee, rauhoittaa ja ravistelee, sopivassa määrin. (Tutkitusti, tekisi mieleni lisätä! Mutta tietenkään tätä ei ole tutkittu. Muutoin kuin omassa elämässäni, ja niiden – meidän? – lukemattomien muiden, jotka odottavat innolla, mitä sähköpostiluukusta sunnuntaisin tipahtaa).

Brain Pickings is my one-woman labor of love — a subjective lens on what matters in the world and why.

Viime aikoina Maria on viikottaisissa kirjeissään kirjoittanut esimerkiksi mikrobeja esittelevästä lastenkirjasta sekä kauniin muistopuheen Oliver Sacksille:

Sarjakuvista filosofisiin esseisiin, musiikista aivotutkimukseen. Postaukset ovat kokonaisvaltaisia elämyksiä, joita rytmittää herkkä, sielukas kuvitus; Popova käyttää paljon kuvia juuri lastenkirjoista. Ja erityisesti itsellenikin on jäänyt mieleen kirjoitus, joka esitteli lastenkirjan Velveteen Rabbit.

And yet when the wise old Skin Horse — the oldest toy in the nursery — assures the rabbit that toys are made real by children’s love, and the rabbit is emboldened by this notion despite feeling at a grave disadvantage compared to the modern toys, we too are reminded that however the cultural odds are stacked, our imperfect humanity is not merely the thing that makes life livable but the only thing that makes it worth living.

”EXPECT ANYTHING WORTHWHILE TO TAKE A LONG TIME”

Monille sivusto on varmasti jo tuttu, mutta jos se ei ole, suosittelen ehkä aloittamaan tästä kirjoituksesta vuodelta 2013, jossa Maria summaa mietteensä sivustostaan ensimmäisen seitsemän vuoden jälkeen. Saattaa se tietenkin olla uusi tuttavuus niillekin, jotka Brain Pickingsin muuten tuntevat. ”I share these here not because they apply to every life and offer some sort of blueprint to existence, but in the hope that they might benefit your own journey in some small way, bring you closer to your own center, or even simply invite you to reflect on your own sense of purpose.”

”Allow yourself the uncomfortable luxury of changing your mind.” “Expect anything worthwhile to take a long time.”

Poimin linkin takaa löytyvästä listasta erityisesti kohdan numero 4, ”Build pockets of stillness in your life”. Se kannustaa haaveilemaan, tekemään asioita ilman ilmeistä päämäärää, jopa tylsistymään. Kannatan itse vankkumattomasti viisautta ”tylsyys on luovuuden lähde” – en siksi, että minulla olisi erityisen hyviä järkiperäisiä perusteita, vaan koska tunnen vahvasti lauseen pitävän paikkansa. (Ja tietenkin koska olen loputtoman hajamielinen haaveilija.) Se ei tietenkään ole vain oma ajatukseni. Ja siksi jaankin loppuun vielä videon ”Why Zoning Out is Good for You”. Se riemastutti itseäni suunnattomasti, kun siihen noin kuukausi sitten törmäsin ja haluan jakaa iloa eteenpäin:


PICK YOUR BRAIN
Oh, how happy I was to see that Maria of Brain Pickings had written on Brené Brown. As it happens, her latest book Rising Strong is on my nightstand, and I am waiting impatiently to get my hands on it (right after I finish this post!).

I was wondering whether there was a word, a specific term for such an occurrence; when two things you really enjoy appear together, in a bit of a surprising fashion? I would really like to know if it did. Or, would someone come up with one? That would be amazing!

The above quotes (all in English) pretty much sum what I was writing about. It is indescribably invigorating (now I feel like Mary Poppins) to read Brain Pickings. If you only have a minute or two to spare, stop reading this blog right now and make a move, I insist! But then again, you should always ask yourself: why do I have so little time for the things that in the end make this life worth living? (Am I being too annoying? As if I am any better.)

Still, a wise quote from from Annie Dillard, via Brain Pickings, to conclude my post: ”how we spend our days is, of course, how we spend our lives.”

And I think everyone should spend a day, or at least a moment, every now and then getting bored. Thus the above video.

Sanoja, jotka eivät auta ystävää vastoinkäymisen hetkellä (vaikka luulisit)

Kun läheinen kokee vastoinkäymisen, on vaikeaa löytää oikeita sanoja. Mutta vääriä sanoja löytyy helposti. Ihan tahattomasti.

Hiljattainen koettelemus sai minut ajattelemaan sitä, miten usein yritämme turhaan etsiä lohduttavia ilmauksia: läsnäolo riittää. Ja oikeastaan se on ainoa asia, joka mitenkään balsamoi kirvelevää sielua. ”Olen pahoillani.” ”Onpa tosi perseestä.” ”Olen tässä.” Ehkä seuraavana päivänä: ”Miten tänään menee?” Tiivistetysti: et ole yksin.

Kun taas kaikki ne lausahdukset, jotka pakonomaisesti yrittävät lohduttaa, kääntyvät itseään vastaan. Selitän miksi.

En muuten viittaa mihinkään yhteen tiettyyn harmitukseen tai vain omiin kokemuksiini, vaan mielessäni ovat liikkuneet (valitettavan) monet läheltä seuraamani eri kokoiset ja erilaiset koettelemukset.

Pyörittelin pitkään tätä tekstiä mielessäni, sillä en oikeastaan halunnut julkaista sitä. Mutta jos alkaisin sensuroida itseäni täällä, omassa paikassani, jota muovaan kirjoitus kerrallaan oman näköisekseni… No, ei siinäkään olisi mitään järkeä.

Älä sano 1: KAIKKI MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA

Hei kamoon, jaksaa jaksaa! Tässä tsemppauksessa maistuu urheilumainosten muovinen optimismi. Ja ehkä salilla lausahdus pitää paikkansa, joten siellä sen käyttö sallittakoon jatkossakin. Epäilen, onko henkilö, joka heittää ilmaan puolihuolimattomasti tämän irtoviisauden, koskaan kokenut todella suurta tragediaa.

Vastaan: SEN EI TARVITSE TAPPAA MURTAAKSEEN.

Sillä joskus ihminen saattaa joutua kohtaamaan vaikeuksia, jotka eivät vahvista, vaan ainakin hetkellisesti iskevät maahan, tekevät heikommaksi, haavoittuvaisemmaksi ja saavat epäilemään koko elämän mielekkyyttä, niin, että katkeroitumista vastaan joutuu taistelemaan ponnekkaasti. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silti haluaisi jatkaa eteenpäin, syvästi ja pysyvästi muuttuneena. Mutta ei vastoinkäymisen ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Älä sano 2: ONNEKSI EI KÄYNYT PAHEMMIN.

Just. No, jos olen todistajana edelleen kertomassa tapahtumista, lienee sanomattakin selvää, että olisi tosiaan voinut käydä pahemminkin. Mutta nyt olen siis hajalla, ja silti minun pitäisi olla onnellinen siitä, ettei käynyt vielä pahemmin – please. (Sitä paitsi – et voi olla aivan varma, tiedätkö tapahtumien laajuutta kokonaan, joten voi olla, ettei lausahdus pidä paikkaansa.)

Vastaan: KÄVI IHAN TARPEEKSI PAHASTI.

Anna minulle rauha potea tätä onnettomuutta. Ehkä päädyn samaan päätelmään myöhemmin ihan itse, omin päin, mutta se on eri juttu.

Älä sano 3: KAIKELLE ON TARKOITUS.

Nyt näen punaista. Ihanko totta, kerro lisää?! Aivanko tosissasi väität, että tämä absurdi ja tarpeeton sattumus taianomaisesti nostattaa minut korkeammalle tietoisuuden tasolle? Saapuuko oveni taakse myös yksisarvinen, jolla karautan autuaampaan olotilaan? Ooh, näen valon! Voi olla, että oma näkemyksesi elämästä pohjautuu kaiken selittävälle suurelle suunnitelmalle. Mutta älä holhoa pukemalla minun vaikeuttani banaaliin pakkopaitaan.

Vastaan: ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU IKÄVIÄ, MIELETTÖMIÄ ASIOITA.

Hyväksyn järjettömätkin vastoinkäymiset osaksi elämää. Nämä koettelemukset eivät ole lainkaan välttämättömiä elämän syvällisemmän ymmärtämisen kannalta, mutta en anna niiden lannistaa minua lopullisesti.

JOS SE OIS HELPPOO…

Kaikki tiivistyy siihen, että vastoinkäymisen vastaanottaminen on oikeasti taitolaji. Ja olen itse mokannut lukemattomia kertoja, useammin kuin tekisi mieli muistella. Yllä mainituista valeviisauksista olen viljellyt ainakin kahta ensimmäistä sekä monia, monia muita yhtä kehnoja aivoituksia. Ennen kuin oivalsin jotakin. Mikä ei tapahtunut täysin omin avuin.

Mistä johtuu, että hyppäämme suin päin selittämään epäonnea sen kokijalle, mistä kumpuaa pakko paketoida tilanne sopiviin sanoihin? Joku sosiaalipsykologian tai muun ihmistieteen alueella meritoitunut henkilö osaisi varmasti vastata tähän tyhjentävämmin, mutta mietiskellessäni asiaa päädyin itse seuraavaan ajatusketjuun: luulen, että kyse on ainakin osittain siitä, että jos on yhtään empaattinen ihminen, toisen ihmisen murhetta on vaikea kuunnella. Ahdistuksen paino suorastaan tuntuu fyysisesti. Ja sitä haluaisi niin kovasti helpottaa toisen olotilaa ja keventää taakkaa (missä ei ole tietenkään mitään pahaa) –  tai salavihkaa, tahtomattaan, oikeastaan omaansa. Sillä olisi ihanaa tuntea olevansa ihminen, joka todella pystyy jotenkin auttamaan. Mutta samalla ei tule huomanneeksi, että ajattelemattomasti, huomaamatta, vahingossa, sydämellisyydestään huolimatta, asettaakin ensi sijalle oman ikävän olonsa. Sitä lievittää omaa tukaluuttaan laukomalla tyhjiä viisauksia. Eikä välttämättä huomaa, että toinen lysähtää vielä enemmän kasaan.

EMPATIA.

Koska ihan, ihan oikeasti, mitkään sanat eivät pysty taikomaan tuskaa pois. Tätä asiaa pohdiskellessani vastaani tuli sattumalta (ja jos johonkin elämässä uskon, niin hyvin ajoitettuihin ja hyväntahtoisiin sattumiin) kerrassaan briljantti video aiheesta, joka tiivistää kaiken edellä vuodattamani reiluun kahteen minuuttiin – ja tekee sen vielä hauskasti, oivaltavasti ja tuomitsevuutta välttäen. Viisaasta puheenvuorosta vastaa hurmaava Brené Brown, jota kiittelin blogissani jo kesäkuussa käsitellessäni termiä vulnerability hangover. En harrasta gurujen keräilyä enkä pidä kotijumalia, mutta BB (hehe) on ansainnut paikkansa suuresti arvostamieni asiantuntijoiden lyhyellä listalla.

Empathy feels connection, sympathy drives disconnection.

Video havainnollistaa samalla loistavasti empatian ja sympatian merkityseron. Itse olen ainakin, hajamieliseen tapaani, käyttänyt niitä välillä suruttoman synonyymisesti, vaikka ne kuvaavat myötätunnon eri puolia. Ja sitten tämä suoraan ytimeen osuva oivallus:

Rarely, if ever, does an empathic response begin with words ”at least”.

Äh, olen niin innoissani, että mielelläni kirjoittaisin ylös kaiken. Kannattaa tietenkin katsoa video:

Somebody just shared something with us, that’s incredibly painful, and we’re trying to ”silverlining” it. I don’t think that’s a verb, but I’m using it as one. (…) We try to make things better. (…) The truth is, rarely, if ever, can a response make something better, what makes something better, is connection.

Siis: uskalla laskeutua kuoppaan kanssani.

Luulen itsestäni liikoja, jos kuvittelen, etten koskaan enää sortuisi sympatiaan. Toivon, että silloin joku hienovaraisesti hieroo tätä kirjoitusta hyväntahtoiseen naamaani.

Peace.

Viikon termi: ”vulnerability hangover”

If you don’t feel any vulnerability hangover, then maybe you didn’t go far enough.

Onko Brené Brownin nimi jo tuttu? Hän on valloittava nainen, ihminen, tutkija. Maailma – tai ainakin noin kuusi miljoonaa ihmistä – tuntee teksasilaisprofessorin haavoittuvuuden sanansaattajana. Vuonna 2010 Brown piti Ted Talkin otsikolla Power of Vulnerability, mikä teki hänestä vähän niin kuin globaalin Maaret Kallion, kirurgin lailla aikamme tunne-elämää läpileikkaavan asiantuntijan.

Kuvaavaa on, että tuon puheen jälkeen hän kuulemma häpesi silmät päästään ja söi peiton alla suklaakeksejä. Ystävä oli sanonut että ”you’re like the worst vulnerability role model ever” (Brown kertoo kohtaamisesta seuraavassa videoissaan Power of Shame).
Niin. Haavoittuvuus ja häpeä, ne tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Ei ole helppoa, ei, mutta ei juuri vaihtoehtojakaan, sillä samaan porukkaan kuuluu myös aitous. Ja vulnerability hangover on loistava termi kuvaamaan sitä tunnetta, kun meni överiksi. Kun ajoittain annostelee aitoutta hivenen onnettomasti, ainakin omasta mielestään. (Joskin välttämättömiä nekin hetket ovat.)

Jos et tunnista itseäsi Brownin puheista, onnittelut. Ja silti: ei käy kateeksi.

Alun sitaatti on tästä Outrospection-blogin Brownin haastattelusta.


Muokkasin kirjoitusta 12.8. ja upotin YouTube-videon ”Power of Vulnerability” suoraan tähän postaukseen.