”Huomenna hankitaan seuraajia” / Kansallisteatteri: Sinuus

29047374373_e040e034e1_o
Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

Saako näkyä, jos ei ole kiinnostava? Saako näkyä, jos ei ole taitava?

Aika: torstai 6.10.2016

Paikka: Kansallisteatterin Willensauna

Agenda: Anna Paavilainen ja Marja Salo: Sinuus

Sinuus on mediakriittinen tutkimusmatka maailmassa, jossa ihanneminän saavuttaminen karkaa koko ajan kauemmaksi”, kerrotaan Kansallisteatterin esittelytekstissä. Näytelmä on osa laajempaa Mitä tuijotat -projektia, jossa rooleja, ulkonäköpaineita ja nähdyksi tulemista pohditaan muun muassa työpajoissa.

Aiheen perusteella voisi odottaa moralisoivaa liketyshuorauksen kauhistelua, mutta Sinuus onkin oivaltava, moniulotteinen ja vilpitön. Sekä hauska.

fullsizerender-16
Tekijät ovat ystävällisesti kirjoittaneet esityksestään valmiita arvosteluja, esimerkiksi tähän tapaan: ”Sinuus kertoo ulkonäkökeskeisestä mainosten ja male-gazen maailmasta, ihmisestä joka on photoshopattu ja muokattu, maailmasta joka perustuu laikkeihin, peileihin ja itsensä brändäämiseen.” – Näytelmän oheismateriaali

5 x SINUUS

1. HUOMINEN ON HUOMENNA

”Onko nyt huominen”, kysyy pieni lapsi, kun hän herää aamulla. Ja kun koittaa aamu, jolloin kysymystä ei kuulu, iskee haikeus. Lapsi ymmärtää.

Huomenna hankitaan seuraajia.

– Didi

Sinuuden Didillä ja Gogolla on projekti: blogi. Ja huolimatta ajoittaisesta epätoivostaan (”miten ei oo muka tullut yhtään uutta seuraajaa”), he ovat pohjattoman sinnikkäitä. Näyttämöllä on kaksi puista arkkua, joiden kannet kolisevat, kun naiset toivottavat hyvät yöt ja katoavat näkyvistä. Aamulla palataan siihen, mihin illalla jäätiin.

ESTRAGON: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?

VLADIMIR: Odotamme Godot’ta.

Absurdin teatterin Huomenna hän tulee -klassikossa rähjäiset kulkurit Vladimir ja Estragon eli Didi ja Gogo jumittavat anonyymillä, ankealla joutomaalla odottamassa herra Godot’ta. Siis ketä? Jumalaa, vapahtajaa –  ylipäätään ratkaisua?  Samuel Beckett kieltäytyi tulkitsemasta hahmojaan tai tekstiään, mikä on vapauttanut muun maailman esittämään analyysejään ja mielipiteitään, ja niitä on riittänyt: holokaustin kauhut? Kasvottomat valtasuhteet? Arjen pinnan alla lymyävä jatkuva eksistentialistinen ahdistus? Vuonna 1949 ilmestynyttä monitulkintaista tragikomediaa on sanottu 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi.

Jota eivät muuten saa näytellä naiset.

2. MIEHET ON MIEHIÄ, NAISET NAISIA JA TÄMÄ ON TEATTERIA

Beckettin perikunta kieltää pienimmätkin muutokset esitykseen, miksei sitten suurempia.*) Mutta onko se nyt sitten mikään ongelma?

Italialaisessa produktiossa vuonna 2006 teatteri voitti perikunnan oikeudessa ja sai toteuttaa esityksen naisroolituksella (miehiksi pukeutuneina). Guardianin toimittaja piti tuolloin Godotta niin suurena klassikkona, että sille olisi suotava erilaiset tulkinnat: ”It is part of the universal language of theatre and has been played everywhere from America’s San Quentin jail to Sarajevo after the bombing.”

*) Ts. Sinuudessa seikkailee sattumalta tyypit nimeltä Didi ja Gogo.

fullsizerender-17
Aika mainio on mielestäni tämä Kiiltomato-kirjallisuusjulkaisun kommentti asiaan: ”näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko”. Aikatasku indeed.

Anna Paavilainen on kyseenalaistanut teatterin oikeuden elää irrallaan muusta yhteiskunnasta monologissaan PLAY RAPE. Viime vuosien puhutuimmassa kotimaisessa teatteriteoksessa ruoditaan seksistisiä ja alistavia naisrooleja ja yleensä kulttuuria, joka toistaa stereotyyppistä nais- ja mieskuvastoa. – Nyt syksyllä PLAY RAPE:stä on muuten kaksi lisäesitystä, tiedoksi!

Ja Kansallisteatterin lavalla nähdään kuin nähdäänkin naispuoliset Didi ja Gogo, jotka etsivät merkitystä nykyihmisen elämään: tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

sinuus_kissavideot
”Ne vois tehdä kissavideoita.” Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

3. KUVAT ON KUVIA, KUVAT ON TODELLISUUS

Tiesittekö, että on olemassa käsite celluloid ceilingvalkokangaskatto? Minä opin sen vasta tätä kirjoittaessani.

Vain 17% mediassa näkyvistä naisista yli 35-vuotiaita.

Sinuus-näytelmässä esitetty tilasto

Sinuuden tekijät puhuvat representaatioista. Heitä on innoittanut dokumenttielokuva Miss Representation, joka on saatavilla Netflixissä. Katsoin sen heti samana iltana näytelmän jälkeen.

You can’t be what you can’t see.Miss Representationissa pohditaan kulttuurin ja erityisesti median – siis television, elokuvien, mainosten, musiikkivideoiden ja netin noin yleensä – ahdasta naiskuvaa. Haastateltavien joukossa on paljon kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Hillary Clinton ja Condoleezza Rice. Mitä tyttö kasvaa näkemään tavoittelemisen arvoisena omassa elämässään? Tietyntyyppistä vartaloa vai yhteiskunnallista vaikuttamista?

Tai mitä pojat päätyvät ajattelemaan naisista – ja itsestään naisten rinnalla?

4. YKSITTÄINEN TARINA, JAETTU KOKEMUS

Arjessa kyse on siitä, kokeeko tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on – saako näkyä.

Yhteiskunnallisella tasolla kysymys on paljon laajempi: keitä näemme – ketkä pääsevät vaikuttamaan?

Kuvat joiden keskellä elämme, rakentavat todellisuuttamme: ”…how social groups are treated in cultural representation is part and parcel of how they are treated in life”, kirjoittaa kulttuurintutkija Richard Dyer. ”How a group is presented, presented over again in cultural forms, (…) these all have to do with how members of the group see themselves and others like themselves, how they see their place in society, their right to the rights the society claims to ensure its citizens.”

5. TÄSSÄ JA NYT

Teatterissa ollaan läsnä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Vuosituhantisen tradition voima on jokaisen esityksen ainutkertaisuudessa, erityisesti tässä ajassa, jossa suurin osa sisällöistä on loputtomasti toistettavissa missä ja milloin vain – niiden ruutujen kautta, joilla tarkkailemme ympäristöämme ja itseämme muutenkin.

Olen aina rakastanut teatteria, mutta vasta viime aikoina tajuntaani on lopullisesti uponnut, miten paljon merkityksellisemmältä elämä tuntuu näyttämön äärellä elettyjen hetkien ansiosta. Niin hyvien kuin huonojenkin. Tänä syksynä vietänkin paljon aikaa teatterin parissa.

Ikinä ei tietenkään tarkalleen tiedä, mitä saa. Sinuuden toinen puoliaika vietettiin täysin erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen, uudenlaiseen katsomisen tapaan totutellen.

Lopussa istuttiin pimeydessä.

Olin kiitollinen, että mieleeni oli juolahtanut edellisenä iltana laittaa käsilaukkuun uusi nenäliina.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee. (En attendant Godot, 1949; Waiting for Godot 1954/1965.) Suom. Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen, Love-kirjat, 1990.

Richard Dyer: The Matter of Images. Essays on Representations. Second Edition. Routledge, 2002.

Virpi Alanen: Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia? Kiiltomato 28.3.2012

HS Kulttuuri 19.9.2016: Kansallisteatterin viiden tähden näytelmä Sinuus on oivaltavaa analyysia omakuvista

HS Kulttuuri 8.1.2016: ”Naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi” – näyttelijä Anna Paavilainen on lopen kyllästynyt epäasialliseen kommentointiin

Mainokset

Chef’s Table – inspiroiva ruokadokkarisarja

Chef’s Table – inspiroiva ruokadokkarisarja

Tässäpä piristävä poikkeus puuduttavasta perusruokaohjelmatarjonnasta: Netflixin Chef’s Table.

Netflixin alkuperäissarjan (sivumennen sanoen kiinnostava trendi, nämä videosivustojen omat tuotannot) jokaisessa osassa esitellään yksi erityislaatuinen kokki ja ravintola-alan ammattilainen. Ensimmäisen osan kohde oli ihan sympaattinen, päähenkilönä italialainen Massimo Bottura, joka vaikuttaa Modenassa. Homma oli välillä kallistuakseen puolihassuksi parodiaksi, kuten joskus silloin, kun ruokahifistelijät alkavat todella intoilla jostain sellaisesta, mikä ulkopuoliselle vaikuttaa sorinytvaan ei niin tärkeältä (sitä alkaa väistämättä miettiä, että on noita vakavampiakin asioita, kriisejä Ukrainassa jne, mikä on tietysti todella epäreilua tässä yhteydessä, mutta niin vain käy).

Toinen jakso kuitenkin räjäytti pankin omalla kohdallani. Newyorkilainen Dan Barber on todella kiehtova ja ristiriitainen tyyppi, josta onnistuttiin luomaan moniulotteinen henkilökuva. Blue Hill -farmi-ravintola-yhdistelmän nokkamies on intohimoinen lähiruoan puolestapuhuja, luomutuotannon advokaatti sekä osallistuu myös uusien vihanneslajikkeiden kehittämiseen koetilalla. Ensi sijassa hän on tietysti antaumuksellinen keittiömestari, joka työskentelee edelleen päivittäin omassa ravintolassaa, mikä tuntuu menevän välillä jo vähän mikromanageroinnin puolelle. Äidin kuolema Danin ollessa vain nelivuotias on jättänyt jälkensä; hän pohtikin, täyttääkö kaikki ruoanlaitto lopulta vain pohjatonta aukkoa hänen sisällään. (Tässä kohtaa oli vaikea pidätellä kyyneleitä.) Lisäksi hän pohdiskeli vaikeutta löytää aikaa omalle perheelleen. Kaiken kaikkiaan todella hienoa, yhteiskunnallista ruokatelkkaria – netistä.

Heti ensimmäisen jakson alussa huomion kiinnitti ilahduttavan huoliteltu kuvaus ja leikkaus, joita voisi analysoida erikseen tarkemmin. Jotenkin sarja on onnistunut välttämään ärsyttävimmät ruokapornokliseet, vaikka mukana oli tietenkin paljon lähäreitä, hidastusta jne. Ehkä siksi, että sisältö on todella kunnianhimoista, haastateltavien kanssa pureudutaan ihan kunkin tyypin ruokafilosofian ytimeen (haastateltavina päähenkilön lisäksi lähipiiriä, kollegoita, muita ammattilaisia kuten kriitikoita).

Kiinnostava on myös tapa, jolla henkilöiden menneiden muistelua kuvitetaan, esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa Massimon muistellessa, miten hän lapsena piileskeli mummon pöydän alla tämän leipoessa pastataikinaa: kuvituksena oli lähikuva pöydästä, jolla vaivataan taikinaa, jauhot pöllyävät – ei onneksi siirappista re-enactment dokudraamaa. Sarjan luoja on ilmeisen kiinnostava nuori (s.1983) David Gelb, joka ohjaa nyt myös pitkiä fiktioelokuvia.

Samassa yhteydessä on harmi kyllä pakko todeta, että Ylen TV2:lla parhaillaan pyörivä Rachel Khoon uusi sarja Rentoa ruokaa Lontoossa on ollut pettymys (linkki ohjelman sivuille Ylen Areenassa). Khoon edeltävä, ensimmäinen tv-sarja Pieni keittiö Pariisissa (tuli syksyllä 2013) oli todella ihastuttava: välitön (viehättävä, luonnollisen humoristinen ja taidokas host), kaunis (silloin tosi freesiä digijärkkärikuvaa), pakottoman rento (juontajan oma oikeasti pikkuruinen keittiö Pariisissa – jos katsojia ei huijattu, itse ainakin ostin idiksen).

Nyt Khoon roolia alleviivataan jokaisen jakson alussa pitkästyttävällä petauksella (”halusin palata Lontooseen, jossa olen born and bred… Etsin kaupungista inspiraation lähteitä… Tässä istuksin luonnoslehtiöni kanssa ja piirustelen… blaa blaa blaa”) ja hänen esiintymisessään on jotain väkinäisen vitsikästä. Edes reseptit eivät ole olleet kovin innostavia. Pity, pity. Btw useammassa jaksossa on näkynyt Marimekon Lumimarja-kankaasta ommeltu mekko.

Kuulemma Rachel Khoo opastaa myös herttuatar Catherinea kokkailussa.
Kuulemma Rachel Khoo opastaa myös herttuatar Catherinea kokkailussa.

Kuvan lähde.

Ruokaan keskittyvien tv-ohjelmien kirjo on muuten tosiaan pökerryttävä: pääkanavilla pyörii jopa 70 ohjelmaa viikossa, kertoi Hesari hiljan – huh.