Lady Macbethin leningin vuori on myrkynkeltainen – kuinka puvustus kertoo tarinaa vallanhimosta

Lady Macbethin leningin vuori on myrkynkeltainen – kuinka puvustus kertoo tarinaa vallanhimosta

Lady Macbeth kävelee näyttämölle mustavalkoisessa leningissä. Helman heilahdus sen paljastaa, vilahduksen verran: vuoren, joka on myrkynkeltainen.

Macbeth hurjistuu nähdessään surmatun Banquon haamun. Hän kiskaisee illallispöydästä liinan yhdellä vetäisyllä ja säikäyttää juhlavieraat, jotka pakenevat väistellen ympäriinsä lentäviä astioita. Macbeth lysähtää istumaan, hetkellisesti musertuneena, keltainen pöytäliina kuin viittana harteillaan.

32406916883_23b0f9ab47_o
Kas, sieltä se keltainen vuori pilkottaa. Kuvassa Macduffin poika / Timo Kalliokoski ja Lady Macbeth / Katariina Kaitue. Kuvaaja Mitro Härkönen. Kuva: Kansallisteatteri

Istun Kansallisteatterin katsomossa ja seuraan roolihahmojen vaihtuvia asuja kuin jännitysnäytelmää. En ole varmasti koskaan kiinnittänyt puvustukseen sellaista huomiota kuin Kansallisteatterin Macbethissä. En varmaan olisi tälläkään kertaa, ellen olisi bongannut käsiohjelmasta kiinnostavaa osiota.

”Macbethin värimaailmassa tehostevärinä on Yellowstonen kansallispuiston rikkikerrostumista muistuttava keltainen, joka viittaa vallanhimon myrkylliseen luonteeseen”, käsiohjelmassa kerrotaan. On hieno oivallus avata puvustussuunnitelija Tarja Simonen ratkaisuja yleisölle, niiden ohjaustyötä koskevien tavanomaisten (ja silti tietenkin kiinnostavien) huomautusten lisäksi.

Simone kertoo miettineensä kauan Lady Macbethiä esittävälle Katariina Kaitueelle tilatun printtivaatteen kuviointia ja päätyneensä lopulta valitsemaan aiheeksi naaraspuolisen monarkkiperhosen: ”’Lyhytikäinen mutta kuninkaallisesti nimetty hyönteinen, monarkki, on itsessään hieno metafora vallan ja miksei myös teatterin hetkellisestä luonteesta.'” (Harmi kyllä tästä upeasta asusta ei ole sattunut kunnollista kuvaa pressikuvien joukkoon.)

”Punaista on tällä kertaa vältetty, koska siihen liittyy liian ilmeisiä mielikuvia verestä ja vallasta”, Simone summaa.

William Shakespeare: Macbeth, Kansallisteatterin käsiohjelma

Käsiohjelmassa mainitaan myös, miten Shakespeare käyttää Macbethissä paljon vaatetukseen liittyviä vertauksia. ”Puhutaan lainahöyhenistä ja huonosti istuvista vaatteista, toivoon pukeudutaan, kunniaa riisutaan ja sydän naamioidaan.”

Varmaan juhlat ovat siellä oikein somat – mutta varo, uudet vaatteet voivat olla mahdottomat; liian ahtaat, kukaties, tai liian suuret; huomaat, että vanhat sopivatkin meille paremmin kuin uudet.

Macduff, II näytös, 4. kohtaus

Tai kun Lady Macbeth moittii puolisoaan, joka epäröi ensimmäisen ja ratkaisevan hirmutyön alla:

Päissäänkö se olikin, se haave, jonka puit jo yllesi?

Lady Macbeth, I näytös, 7. kohtaus

Puvut noin muuten ovat tietysti sydäntäni lähellä. Ensimmäisen kerran muistan kiinnittäneeni erityisesti huomiota Tarja Simonen suunnittelemiin pukuihin  Luulosairaassa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keväällä 2015. Ihastelin erityisesti Kreeta Salmisen näyttelemän Angéliquen tylliunelman uskomattoman kaunista, liukuvärjättyä ja koristeellista helmaa.

Tästäkin puvusta pääsin onnekkaasti keskustelemaan pukusuunnittelija Simonen kanssa, kun reilu vuosi sitten sain kierrellä Kansallisteatterin kulisseissa silloisen työni puitteissa. (Eräs ihanimmista työkeikoista koskaan.) Juttelimme erityisesti kauneudesta suhteessa teatterin tekemiseen, mitä Simone pohti seuraavasti:

Mä ajattelen, että me ei tehdä teatterissa mitään rumaa. Kaikki tietää, että me ollaan teatterissa, ja se antaa meille vapauden – ja samalla siinä on jonkinlainen vaatimus tyylittelystä tai vieraannuttamisesta. Vaikka tehtäis kuinka krouvia ja rososta, niin se voi silti olla harmonista ja tasapainoista.

Tarja Simonen TV1:n Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa (esitetty helmikuussa 2016; selvennykseksi: hän käyttää nykyisin ilmeisesti sukunimeä Simone)

”Fair is foul and foul is fair”,  lausuvat noidat Macbethin alkuperäistekstissä, Paavo Cajanderin vuoden 1885 suomennoksessa ”häijy on kaunista ja kaunis häijyä”: mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

Valtamme ei ole varma, siksi meidän täytyy pestä kunniamme imartelun kuohussa ja muuttaa kasvot naamioiksi, joiden taakse kätkeytyvät todelliset ajatukset.

Macbeth, III näytös, 2. kohtaus

Kaikkihan alkaa varsin viattomasti. Macbeth on palaamassa kotiin, kun matkalle sattuvat noidat tervehtivät häntä kuninkaana. Hän kummeksuu outoa ja ennustuksenomaista arvonimeä, mutta toteaa lopulta: ”Jos sattuma siis kruunun tarjoaa, niin tehköön minusta myös kuninkaan”. Mutta siemen on kylvetty, ajatus itää, eikä sattumalle ole enää sijaa. Pian ollaan tilanteessa, jossa Macbeth voi vain todeta:

Jos julma alku meille kehnon pohjan loi, vain julma jatko vahvistaa sen voi.

Macbeth, III näytös, 2. kohtaus

Macbeth puhuu meistä, sillä hänellä on mahtava liittolainen: puoliso Lady Macbeth. Aivan kuin House of Cardsin power couple Frank ja Claire. Vetävimmät tarinat harvoin syntyvät tyhjästä.

Kun valta käskee, kunnon mieskin saattaa taipua.

Malcolm, IV näytös, 3. kohtaus

Vallanhimon juovuttavuutta Shakespeare ennen kaikkea käsittelee synkässä tutkielmassaan, jonka hän pohjasi vanhoihin skotlantilaisiin taisteluihin . Macbethissä onkin paljon hienoja sitaatteja vallasta.

Ahneus on miekka, joka kääntyy kuninkaita vastaan ja on heidän turmionsa.

Macduff, IV 3

Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin; yhtä vaikeaa kuin palata on jatkaa eteenpäin.

Macbeth, III näytös, 4. kohtaus

Vääryydellä haalittu valta on häilyväistä, Macbeth varoittaa, ja sen seuraukset ovat tuhoisat ihmisen mielelle. Niin Lady Macbeth kuin Macbeth murenevat. Lady Macbeth pesee tuloksetta käsistään näkymätöntä verta, Macbeth hourailee ja näkee ilmassa tikareita sekä illallispöydässä aaveita.

Kun loppu on lähellä, Macbeth esittää tunnetun vertauksen:

Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

Macbeth, V näytös, 5. kohtaus

33093636621_535971e166_o
Kun loppu on jo lähellä. Lady Macbeth / Katariina Kaitue & Macbeth / Antti Luusuaniemi. Kuvaaja: Mitro Härkönen. Kuva: Kansallisteatteri.

Entä näytelmä itse? Olin vaikuttunut, en lumoutunut. Saa nähdä, kuinka käy tänään, kun luvassa on hehkutettu Rikhard III Willensaunassa. Odotukset ovat korkealla.

  • Shakespeare-sitaattien suomennokset: Matti Rossi (WSOY, 2004) (pois lukien se yksi erikseen mainittu Paavo Cajanderin käännös)

Jälkikirjoitus Shakespeare-entusiasteille: 

Moni tuntee  Shakespearen yhteydessä sanaparin hollow crown eli ’ontto kruunu’, josta puhuu nimihenkilö eli kuningas näytelmässä Rikhard II. Samoin oli nimetty BBC:n tv-sarja, jota YLE Teema on esittänyt Suomessa.

Macbethissä taas kuninkaaksi vääryydellä päätynyt Macbeth tuskailee ’hedelmätöntä kruunuaan’, fruitless crown. Matti Rossi on kääntänyt sen ’tyhjäksi vanteeksi’. Kansallisteatterin tulkintaa varten ohjaaja Janne Reinikainen ja dramaturgi Eva Buchwald olivat tehneet oman suomennoksen, ja Antti Luusuaniemen suulla Macbeth valittaa, miten hänen päähänsä asetettiin ’maho kruunu’.

Aseta naamio kasvoillesi ja astu satuun / Teatteri Vapaa Vyöhyke: 13. tunti

Kun ovet aukeavat, eteisaulaan laskeutuu hiljaisuus. Yksi kerrallaan katsojat viitataan astumaan sisään. Naamio kasvoilla, kohti tuntematonta.

fullsizerender-28
punchdrunk.com

Olipa kerran…

Koin elämäni oudoimman, kiehtovimman ja mieleenpainuvimman teatterielämyksen elokuussa 2012 New Yorkissa, kun säntäilin McKittrick-hotellin sokkeloisilla käytävillä Sleep No More -näytelmän maailmassa. Siitä lähtien olen toivonut kokevani jotakin vastaavaa Suomessa. Teatteriesityksen, jonka maailmaan katsoja saa sukeltaa itse.

fullsizerender-25
Sleep No Moren naamio ja käsiohjelma (miksi heittää mitään pois)
fullsizerender-27
”13. tunti on se ylimääräinen hetki, joka saa epäilemään kaikkia edellisiä tunteja. (…) Onko tämä unta vai totta?

Ovesta sisään ja jälleen kohti tuntematonta, siis. Saan ja joudun itse päättämään, mihin suuntaan käännyn, kauanko katselen kohtausta, jäänkö tähän, vai seuraanko häntä? Mistä kuuluu koputusta, kuka nauroi seinän takana? Ei pelkoa — en aio spoilata. Kirjoitukseni ei sisällä mitään sellaista, mikä ei tulisi ilmi 13. tunnin nettisivuilta tai käsiohjelmasta.

De noche todos los gatos son pardos, yöllä kaikki kissat ovat harmaita, sanovat espanjalaiset: pimeässä kaikki on toisin. Siksi täälläkin valot on himmennetty ja kasvoillamme on naamiot.

The masks create a sense of anonimity; they make the rest of the audience dissolve into generic, ghostly presences, so that each person can explore the space alone. They allow people to be more selfish and more voyeuristic than they might normally be. Hidden behind a fictional layer, they lose some of their inhibitions. It’s an important part of the dreamlike world we are trying to create.

— Felix Barrett, Director, Sleep No More

”Mikä saa kaikkien jumaloiman Lumikin maistamaan myrkkyomenaa kerta toisensa jälkeen? Minkälainen on Punahilkka, joka houkutteleekin suden luokseen?” Grimmin sadut ovat inspiroineet freelance-taiteilijoista koostuvan Teatteri Vapaan Vyöhykkeen 13. tuntia, siinä missä Sleep No Moressa taustalla on Shakespearen verinen valtataistelu Macbeth. Sadut käsittelevät verhotusti ”yhteiskunnassa vallitsevia kieltoja, pelkoja, salattuja toiveita ja tabuja”, esittelyteksti kertoo. Kuten: kenelle sopii roolin sadun sankarina?

Tutut tarinat ja tunnistettavat hahmot auttavat hahmottamaan juonenpätkiä ja kokonaisuuksia, kun esitys ei ole lineaarinen, vaan kohtauksia tapahtuu samanaikaisesti eri tiloissa (ne luuppaavat muutaman kerran, jotta katsojalla on mahdollisuus nähdä mahdollisimman monta).  Mitään yhtä, oikeaa kokonaista tarinaa ei ole.

Suurin osa elämystä on itse esitystila, 13. tunnin maailma: saduista tuttu, outo ja unenomainen — kuin rikki mennyt taikapeili, nyrjähtänyt iltasatu. Runsas, viimeistelty, tutkimaan houkutteleva.

fullsizerender-26
Sleep No More, käsiohjelma

Vuodesta 2011 lähtien New Yorkissa pyörinyt Sleep No More on sysännyt ympäri maailmaa liikkeelle halun luoda samankaltaisia, uudenlaisia teatterielämyksiä. Fiktiiviseen 1930-luvun hotelliin sijoittuvan tarinan on luonut brittiläinen Punchdrunk, joka on maailman tunnetuin immersiivisisiksi teatteriesityksiksi (immersive theatre) kutsuttuihin kokemuksiin erikoistunut teatteri.

Perinteisen näyttämön sijaan immersiivinen esitys tapahtuu erikseen esitystä varten rakennetussa tilassa, jossa yleisö liikkuu omaan tahtiin. Näyttämöä ja katsomoa ei ole rajattu, ja katsojat kiertelevät näyttelijöiden, tanssijoiden ja muiden esiintyjien keskuudessa; jokaisen kokemus on yksilöllinen. Olennaista on, että katsojat siis ”uppoavat” tai ”sulautuvat” esityksiin, joissa yhdistellään teatterin, tanssin, elokuvan ja pelien maailmaa. Tilan lavastus ja tunnelma on kokemuksen kannalta keskeinen, kuten Sleep No Moren miljöössä 1930-luvun loisto ja dekadenssi: punaisia samettiverhoja, kirjastohuoneita ja kolkkoja mielisairaalakäytäviä. Voi levähtää nojatuolissa,  kurkistaa komeroon, lukea pöydälle jätetyn kirjeen… Kaikki riippuu katsojasta.

Kun kävelin alkuillasta kohti esitystä, mietin, että vertailukohta on kohtuuton. Muistoissani palasin helteisen lomapäivän (häämatkan!) iltaan elämäniloa kuhisevassa Chelseassa — nyt kiiruhdin teatteriin hyisessä helmikuun illassa, keskellä kiireistä työviikkoa, kotikaupungin uneliaan teollisuuskorttelin takapihalle. Mutta halusin karkottaa kokonaan turhan kilpailuasetelman, sillä mieleni oli aidon odottavainen. Muutamaa tuntia myöhemmin, vielä kesken esitystä, havahduin hetkeksi ja samassa tajusin, miten nerokasta on tarjoilla itselleen tällainen elämys arki-iltana: mikään ei irroita päivittäisestä hälystä kuin pieni immersiivinen seikkailu satumaailmassa.

Esityksiä on helmikuun loppuun asti, eli kannattaa pitää kiirettä, jos kiinnostaa. Harkitsen, lähtisinkö itse vielä uudestaan.

…Sen pituinen se.

Loppuun sopii hyvin katkelma yhdestä lempirunostani:

Mutta, hän sanoo, elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista. Hän sulkee kirjan, peilit joenpohjissa sälähtävät rikki. Olipa kerran maailma, hän nauraa, eikä siitä tule loppua.

Saila Susiluoto: Epilogi (katkelma), Siivekkäät ja Hännäkkäät, 2001

13. tunti Helsingin Vallilassa 27.1. – 26.2.2017

Lue lisää:

Pelillisyys tekee tuloaan myös teatteriin – Immersiivisessä teatterissa draama syntyy katsojan tajunnassa / HS Kulttuuri 9.2. 2017

Pieni jälkikirjoitus

Tiedän, että Juhlaviikoilla oli immersiivinen Neuromaani-esitys Marian sairaalassa, joka vaikutti todella kunnianhimoiselta ja kiinnostavalta; itse en päässyt sitä näkemään, harmi kyllä. Jäin pohdiskelemaan, että kiinnostavaa olisikin nähdä seuraavaksi toteutettuna jotain aivan muuta, vaikka jotakin yhteiskuntaan, ilmastoon, luontoon liittyvää… Mielessä kävi esimerkiksi versio Eduskunta-näytelmistä immersiivisinä esityksinä: mitä jos sukeltaisi kokemukseen yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja tiloista, joissa valtaa käytetään?

Edit 11.2.2017: korjasin muutaman kirjoitusvirheen ja lisäsin pari linkkiä tekstiin.

”Kerro meille satu… Kerro historiasta” / Ryhmäteatteri: Farmi

Ei, se ei ollut kirjallinen elämys. Ensimmäinen oma muistikuvani Eläinten vallankumouksesta – se on tässä:

Näyttääkö tutulta? Muistaako joku muu tämän? Jäljitin nimittäin itse ensikohtaamisen yläasteen tunnille, jossa katsoimme kirjan pohjalta tehdyn piirroselokuvan. Olen kysellyt viime päivinä sattumanvaraisesti vastaan tulleilta kavereilta, liekö heillä käytetty samaa filmiä opetustarkoituksessa. Harva muisti.

Jotenkin vavahduttava kokemus leffa hurjine käänteineen oli, 50-luvun lempeästä käsin piirretystä jäljestä huolimatta. (Niin tarkkaan en muista, että voisin väittää kyseessä olleen saman shokkiarvon nimeen vannoneen opettajan, joka näytti kasiluokkalaisille uskonnontunnilla Sevenin. Yikes.)

”Minkä sadun haluaisit kuulla?” ”Kerro historiasta!”

Vehreä niitty, niityllä eläimiä, eläimet heräilemässä uuteen aamun, aamuun joka toistuu samanlaisena kuin kaikki aiemmat. Falabella, maailman pienin hevonen, esittää pyynnön: ”Possu?” Sika vastaa: ”Niin, pikku ystävä?” ”Kerro meille satu”, hevonen jatkaa.

Sika: ”Minkä sadun haluaisit kuulla?”

Hevonen: ”Kerro historiasta!”

Sika: ”Voi, se on niin pitkä! Jaksatteko kuunnella?”

Hevonen ja muut eläimet: ”Joo!”

Sika avaa suuren kirjan, jonka kannessa lukee Animal Farm, ja aloittaa: ”Olipa kerran…”

fullsizerender-23

Minulla on ollut tänä syksynä haaste: syyskuussa päätin kirjoittaa jokaisesta näkemästäni näytelmästä jotakin, tuoreeltaan. (Ja näin teinkin, lukuun ottamatta Kansallisteatterin Sumua, joka jätti vaan tosi kylmäksi. Sääli.)

Aina on löytynyt jokin ajatus ja näkökulma, jota on ollut hauska pyöritellä. En väitä keksineeni mitään kristallinkirkkaita analyysejä, eikä tarkoituksenani ole ollut kirjoittaa varsinaisia arvioita.

Mutta tämä Ryhmiksen Farmi — se olikin hankala tapaus. Mikä oli aika yllättävää, ennakko-odotukseni huomioon ottaen, sillä Orwellin teos on, itsellenikin, tuttu teksti (sittemmin tuli siis tutustuttua alkuperäisversioon). Tosin on hyvä muistaa, ettei Farmi ole tarkalleen ottaen versio Eläinten vallankumouksesta, vaan kirjan maailma toimii ikään kuin esihistoriana näytelmälle, kuten ohjaaja Linda Wallgren Ylen Kultakuumeen haastattelussa asian muotoili.

30113819356_8ab924e1c1_o.jpg
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mistä viehätyin?

  • musiikista, varsinkin kiehtovasti luuppaavasta viuluteemasta
  • näyttämön idyllisestä niitystä, visuaalisesta ilmeestä ja tunnelmallisesta valaistuksesta
  • sekä erityisesti Kissan eli Samuli Niittymäen lopussa esittämästä nonsense-monologista (johon uumoilen osuutta olleen työryhmään kuuluneella runoilija Henriikka Tavilla): ”Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä… Jokainen ovellinen tai ikkunallinen voi olla naapuri…”

Näyttelijätkin olivat eläimiä tulkitessaan erinomaisia, mutta kokonaisuus jäi itselleni kovin etäiseksi ja kryptiseksi. Ehkä en osannut ottaa faabeliin tarpeeksi allegorista asennetta vaan jumitin konkretiassa (”miksi tuo Kana epäilee, että joku katsomossa on varastanut sen munan”). Nautin siis siitä, mitä irti sain, enkä vaivannut päätäni liiaksi.

fullsizerender-22

Historia —  se selkeästi tuntuu olleen tekijöiden mielissä. Farmin dramaturgi Sinna Virtanen kertoo Teatteri & Tanssi -lehdessä, että Teatterikorkeakoulun opinnäytetyön myötä hän löysi ”ison oman aiheen”, jossa yhdistyy ”aikojen kerroksellisuus, näkymätön historia sekä hänelle tärkeät poliittiset teemat ja kysymykset siitä, miksi meillä on tietynlaisia narratiiveja ja päähenkilöitä”.

Niin: millaista tarinaa kerromme ja toivomme itsellemme kerrottavan? Onko aika litteä lätty, jonka lattialuukusta menneisyys odottamatta kurkistaa — vai itseään toistava, kuristava kehä, josta ei haluta silti eroon, sillä muutos pelottaa? Millaisia ovat yhteisöt, jotka eivät uskalla muuttua? Jos tätä jatkaisi, saattaisi päätyä pohdiskelemaan vaikkapa Benedict Andersonin kuviteltuja yhteisöjä”, joiden avulla hän tarkasteli nationalismin luonnetta.

30113810016_dc2a3b54ed_o
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mutta ei Farmista nyt tämän enempää.

Sen sijaan kiinnostuin etsimään tietoa siitä, miten Eläinten vallankumousta on muuten versioitu näyttämölle. Ympäri maailmaa tuli vastaan niin kiinnostavia produktioita, että koostin pienen listan. Siihen palaan vielä.

Muutama fiksu(mpi) kirjoitus Farmista sekä muita linkkejä:

Tuula Viitaniemi / Yle: Farmi on runollinen satu ihmisestä ja yhteiskunnasta

Maria Säkö / HS: Ryhmäteatterin orwellilainen Farmi onnistuu tiivistämään nykyihmisen varmuuden kaipuun – ja ehdottaa mikä auttaisi

Ohjaaja Linda Wallgrenin haastattelu Ylen Kultakuumeessa: Ryhmäteatteri laittaa Orwellin uuteen uskoon

Eläinten vallankumous 10 kirjaa vallasta -ohjelmassa professori Kari Uusikylän valintana, Yle Areena (kesältä 2012)

”Halu olla olemassa. Olla minä.” / Q-teatteri: Kevyttä mielihyvää

Kun luot, luo kokonainen maailma.” Olen kuullut käsikirjoittaja Tove Idströmin useaan otteeseen muotoilevan vastauksensa näin, kun häneltä on kysytty, mikä tarinan kertomisessa on tärkeintä.

Alpo: Mä olen surullinen. Mutta mä en tunne surua. Mä tunnen… Kevyttä mielihyvää.

Kevyttä mielihyvää on kokonainen maailma. Se maailma on outo, unenomainen ja toisteinen, mutta tarkkaan rajattu, tunnistettava sekä kokonainen lääkäri Alpon maailma.

Se on myös maailma, joka tuo mieleen persoonallisen amerikkalaisohjaajan ja espanjalaisen barokkirunoilijan, mutta palataan heihin myöhemmin.

Viileän tyylikäs näyttämökuva huokuu kliinisyyttä. Kuten Ylen Tuula Viitaniemi hienosti asian tiivistää: ”Kaikki on viileää, vaurasta, puhdasta, särötöntä. Kaikki paitsi ihmisen mieli.”

29673551275_9a5cd1b171_k
Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

”Unta vain on lyhyt elämämme” ja ”koko maailma on näyttämö”. Elämä unena tai teatterina — voiko näytelmä käsitellä mitään klišeisempää? Vai onko kysymys niin iätön ja ihmiselle olennainen, että se koskettaa: olenko unessa vai elossa? Ja edelleen — kenestä ei toisinaan tuntuisi siltä, että valtaosa ihmiskunnasta elää hypnoosiviruksen vallassa?

All the world’s a stage,
And all the men and women merely players.

— Jaques / William Shakespeare: As You Like It

Maailma, jossa kaikki on mahdollista…

It’s all recorded… It is all a tape… It is an illusion”, todetaan eräässä toisessa maailmassa. Sen loi David Lynch elokuvaan Mulholland Drive (2001). Aavemaisessa Silencio-teatterissa juontaja pauhaa: ”no hay banda”, orkesteria ei ole – ja silti ”me kuulemme orkesterin”. Kauhua väreilevän kohtauksen tunnelma vaihtuu, kun näyttämölle astuu Rebekah del Rio, joka laulaa majesteetillisesti: Llorando, llorando por tu amor... Hieno, hieno kohtaus.

Mahdollisten maailmojen poetiikka muistuu mieleen opiskeluajoilta. Teatteri, elokuvat, kirjallisuus — maailmojen luomisen taidetta. Maailmoja, joissa mikä vain on mahdollista.

Mutta, ystävät, nyt tarkkana: niin hämmentävä tai pirstaleinen kuin tarinan maailma olisikin, sen kosmoksella on aina sisäinen logiikkansa ja todellisuutensa. Kevyen mielihyvän maailma on erilainen kuin David Lynchin, Pedro Almodóvarin, Kathryn Bigelow’n tai Harry Potterin. Vaikkapa tähän tapaan: Q-teatterin näyttämöllä hetket toistuvat yhä uudelleen erilaisina mahdollisina versioina, mutta siellä ei paljastu samettiverhon takaa takaperin puhuvia kääpiöitä (sorry jos spoilasin) tai huispata (kuten, sivuhuomiona, tänä syksynä Teatteri Takomon Noitavainossa!).

Alpon maailma ei avaudu päivätodellisuuden keinoin, mutta millainen muu maailma on mahdollinen kuin lineaarinen, kronologinen ja selkeä? Ehkä sellainen, jossa ”loogisesti etenevän tarinan sijaan keskiössä ovat subjektiiviset tuntemukset”, kuten opiskelukaverini aikoinaan elegantisti analysoi Lynchin elokuvien todellisuutta?

Omanlaisensa maailma on se päänsisäinen todellisuus, jonka me kaikki tunnistamme:  odotukset, toteutumattomat ja toteutuneet toiveet, pelot, muistikuvat, aistimukset… Ja unet. It’s all a tape. Onko se vähemmän todellista kuin ulkoinen maailmamme, vai totta vain eri tavoin? Merkityksellinen se ainakin on.

volanen

Nautinko vierailusta tässä kummallisessa maailmassa? Voi, valtavasti. Näin tarkkaa ja omaperäistä näkemystä yhtä kiehtovasti toteutettuna pääsee todistamaan harvoin. Q:n näyttelijäkaarti on huipputaitava.

Tämä erikoinen esitys voidaan toteuttaa vain näyttelijöillä, jotka pystyvät olemaan yhtenä hetkenä vaivattoman flirttailevia, seuraavana maailmantuskan vallassa, jotka pystyvät olemaan yhtä aikaa läsnä ja täysin pihalla, joilla on täsmällinen rytmitaju ja komediantaju. — Tuula Viitaniemi, Yle Kulttuuri

Elokuva hengittää leikkauksestaan, teatterissa ratkaisee rytmi. Alpon maailmassa kohtaukset vaihtuvat lennosta ja leikkaavat veitsenterävästi todellisuudesta ja tunnelmasta toiseen. Ovatko iskut niin mestarillisia tällä kertaa siksi, että koreografina on toiminut Reija Wäre, eräs Suomen näkyvimpiä tanssi- ja teatterikoreografeja?

Luo siis kokonainen maailma — se on aina mahdollinen ja todellinen jollekulle toiselle, joka löytää siitä samaistumispinnan.

Alpo: Mä kysyn itseltäni, että miksi  ihminen tekee rikoksen. (…) Halu olla olemassa. Olla minä. Ja lopulta, kun täytyy kuolla, on olemassa tietoisuus siitä, että minä olin. Ei tarvitse esittää mitään naurettavia todisteita siitä, että on ollut olemassa. Jotain perhevalokuvia tai omatekemiä huonekaluja.

Ja niin, se barokkirunoilija. Eräs 19-vuotias opiskelijaneitonen kiinnitti aikoinaan ensimmäisen oman kotinsa seinälle katkelman espanjalaisesta näytelmästä, jossa pohditaan, että ”elämä on unta” (vuonna 1635!). En enää muista, sisäistikö hän täysin monologin melankolista tunnelmaa — se aika kuuluu toiseen maailmaan.

calderon

Oma käännös: Mitä on elämä? Houre. Mitä on elämä? Kuvitelma, varjo, sepite, ja parhaimmillaankin koko elomme silkkaa unta on, ja unet, unta vain.

Edit 13.12: Lisäsin kuvan näytelmästä alkuun ja käännöksen loppuun.

”Kaiken ytimessä on virhe” / Noora Dadu: Fail – virheellinen esitys

Jos otsikossa sanotaan, että esitys on virheellinen tai epäonnistunut, niin kuinka se kuuluu esittää? Huvitin itseäni tällä ajatuksella Noora Dadun uuden Fail-esityksen ensi-illan jälkeen.

fullsizerender-19
KonMari-käännösvirhe oli ainakin mulle uutta tietoa! Toisin kuin Dadusta, mun mielestä kukoistaminen kuulostaa paljon kiinnostavammalta kuin ilo.

”Kaiken ytimessä on virhe”

Päädyin katsomaan Failin aika ex tempore, bongasin sen vain pari päivää ennen ensi-iltaa. Selasin viime viikolla Baltic Circle -festivaalin ohjelmistoa ja kun luin Dadun kirjottaman esittelytekstin, tuli heti tunne, että tämän jutun haluan nähdä:
”Tein keväällä 2015 Teatteri Takomoon esityksen nimeltä Minun Palestiinani, jossa ratkaisin Palestiinan ja Israelin välisen konfliktin. Unohdin valitettavasti kertoa ratkaisusta asianosaisille. Miehitys, saarto ja väkivalta siis jatkuvat edelleen. En voi sanoa onnistuneeni.

Halusin joka tapauksessa tehdä jatko-osan. Tämä on se jatko-osa.

Esityksen nimi on FAIL. Kaiken ytimessä on virhe. Ei yksikään valaistunut ihminen ole osannut jakaa kokemustaan. Ei yksikään sana osu maaliinsa. Ainoa mahdollinen totuudellisuus on väärässäolemista. Fail on virheen ylistys ja synnintunnustus.”

fullsizerender-20

Hieno lähtökohta, hieno esitys.

Ajattelin, että kirjoitan tämän kirjoituksen samassa armollisessa hengessä. On sunnuntai-ilta, väsyttää, eikä ajatus oikein kulje. Fail – virheellinen esitys on henkilökohtainen ja ajankohtainen sekä hyvin puhepainotteinen, joten pohdittavaa riittäisi vaikka millä mitalla. Mielessäni on sitkeästi pyörinyt muutama juttu esityksestä, ja päätin kirjoittaa ne muistiin ja jakaa muidenkin kanssa. Ei siksi, että mielestäni tarjoilen jotain todella järisyttävää, tai että tällä olisi jotain merkittävää vaikutusta maailman menoon – vaan ihan vaan siksi, että haluan saada ajatukset tuoreeltaan muistiin ja, niin, joku saattaa myös kiinnostua tai ilahtua, ja se on tärkeämpää kuin se, että tästä tekstistä tulisi täydellinen. Ja olen aiemminkin muuten luvannut, että tässä blogissa saa leikkiä ja kokeilla ja virheet on ok.

Tässä siis epätäydellisesti kolme asiaa:

1. Vuonna 2061

Mitäköhän sitä tekee vuonna 2061? Osana esitystä on videopätkiä, joissa kameralle puhuu mahdollisia kahdeksankymppisiä noora daduja eri puolilla maailmaa, esimerkiksi räyhäkkä ja haistatteleva pulimummo Berliinissä, voipunut aktivisti Palestiinassa, elämäniloinen sielu Oregonissa, pitkän uran tehnyt näyttelijä Kansallisteatterin aulatiloissa. Onko tämä elämä jota haluan elää vai mihin suuntaan se kääntyy, mihin sen kääntäisi? Samoja asioita miettii moni kolmekymppinen.

Oli muuten ihailtavaa, miten Dadu muutti ääntään ja olemustaan näytellessään itsestään iäkkäämpää versiota – hienovaraisesti ja todella uskottavasti.

2. Tärkeä suru, merkityksellinen masennus

Lavalla on styroksista tehty valkoinen mökki, jonka ikkunan läpi Dadu juttelee yleisölle suurimman osan ajasta. Kun puhelin soi, tunnollinen freelance-näyttelijä vastaa. Yleisö seuraa Dadun puolikasta dialogeista ja nauraa, kun hän ihmettelee, miksi kuusankoskelaisnaista halutaan toistuvasti ”etnisiin” rooleihin. Välillä tunnelmat vakavoituvat.

Mä en halua sanoa olevani masentunut. Masennus on tautiluokitus. Mä sanon mieluummin, että mä olen surullinen.

Dadu puhui kauniisti masennuksesta ja surusta: masennusta ei pitäisi käsitellä vain yksilön asiana, sillä se liittyy kiinteästi nykymaailmaan. Miten masennus voi olla tuntemattomia tunteita, haluttomuutta olla surullinen, halua olla onnellinen.

Masennus on normaali reaktio epänormaaliin yhteiskuntaan, masennus on terve reaktio sairaaseen maailmaan.

3. Taideteos on kuin lapsi

Taideteos on kuin lapsi. Sitä ei kannata tuomita vanhempiensa eli taiteilijan tekojen perusteella.

Kiinnostavan ajatuksen taiteesta esitti lavalla pistäytynyt Teemu Mäki, Dadun puoliso. Dadu kysyy Mäeltä, voiko tämä kiinnostua taideteoksesta, vaikka tietäisi taiteilijan tehneen jotakin kauheaa. ”Miten esimerkiksi Woody Allenin elokuvat, voitko katsoa niitä miettimättä, mitä Allen on tehnyt?” Mäen mielestä taideteokset ansaitsevat sen, että niitä kohdellaan tekijästään itsenäisinä kokonaisuuksina ja esittää vertauksen taideteoksesta lapsena. Taiteilija on vaikuttanut sen syntyyn, mutta lasta ei pidä syyttää vanhempiensa teoista.

Olen itse taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla, mutta vaikeaa se silti välillä on käytännössä. Ja miten esimerkiksi ne tuotot, jotka taiteilijat saavat teostensa perustella, eikö sitä kuitenkin jollakin tavalla tue epämiellyttävää henkilöä…? Tämä ajatus jää nyt keskeneräiseksi.

Kiehtova, välillä vähän hassu, mietiskelevä ja rohkea esitys. Suosittelen.

Tämä oli muuten eka kerta, kun olin Kiasma-teatterissa katsomassa teatteriesitystä, aina aiemmin olen nähnyt siellä elokuvia tai videotaidetta. Vaikuttava, korkea tila – en tiedä, jättäisikö vähän kylmäksi, jos tupa ei olisi yhtä täynnä kuin torstaina. Samaten tämä oli mun ensimmäinen vierailu Baltic Circle -festivaalilla. Elokuvafestareilla olen käynyt paljon ja ollut mukana tekemässäkin muutamaa, mutta teatterifestivaaleilla olen vieraillut tosi vähän, vaikka teatterissa muuten käynkin aika aktiivisesti. Niillä kyllä näkisi kiinnostavia uusia tapauksia ja tietysti kansainvälisiä produktioita myös, jatkossa varmaan tulee seurattua tarkemmin niiden tarjontaa.

Noora Dadu: Fail – virheellinen esitys Kiasma-teatterissa 17.11. – 10.12.2016

Jos haluat lukea kunnon arvion, lue vaikka tämä Yle Kulttuurin juttu: Palkittu teatterintekijä yritti ratkaista Palestiinan kriisin, nyt hän käy kiinni syyllisyydentunteeseemme

 

 

”Sä tuut aina olemaan yksin” / Teatteri Takomo: Noitavaino

Huh huh, ihmiset.

Outo, voimakas, terävä ja täysin hulvaton – sitä kaikkea on Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin Noitavaino.

Julmasti sinun

Abusing you, ’cause you’re a friend. Niin lauloi Nina Persson aikoinaan The Cardigansin riveissä albumilla, jota kuuntelin paljon.

Julmuus ja ystävällisyys on toistensa kääntöpuolet”, pohtii ohjaaja Akse Pettersson Noitavainon käsiohjelmassa. Työryhmä on valmistanut esitykseen sarjan ”yhteisöllisiä leikkejä” ja kertoo harjoitusprosessin aikana kysyneensä itseltään, ”mikä on pienin yhteinen jaettavamme ja toisaalta mikä riittäisi erottamaan meidät yhteisöstämme?”

Niinpä Ella käskee Eevan painumaan helvettiin, peruu sanansa ja pyytää takaisin, komentaa pois, huutaa itku kurkussa palaamaan – ja Eeva hyppää epävarmana edestakaisin. Callelta tivataan kiihtyvällä tahdilla, mitä hän haluaa kohtaukseensa: täytetyt eläimet, näyttämöllä vai pois? Aiotko pitää tuon takin? Otatko kahvia? Etkö voi tehdä yhtään päätöstä? Eikö sulla ole yhtään mielipidettä? Lopulta kiihtynyt kollega kaataa kahvit housuille. Marcin pää upotetaan vesiämpäriin. Leikkiä vain!

Mä oon nyt yksin ja etsin yhteisöä. Oon sellainen yhteisökala. Uin sekaan mihin vaan.

Varoitus: sisältää epätarkkoja lainauksia näytelmän repliikeistä. En muista koskaan näytelmän aikana toivoneeni yhtä paljon, että mukanani olisi ollut muistikirja – että olisin voinut kirjoittaa edes muutaman sitaatin tuoreeltaan ylös. Eihän niitä jälkikäteen enää sanatarkasti muista.

Normaali, tavallinen ihminen – toi on ehkä loukkaavinta, mitä mä oon ikinä kuullu. Sä oot niin outo. Sä tuut aina olemaan yksin. Vitun friikki!

Parhaiten muistan tästä näytelmästä kuitenkin sen, miten nauroin kaksin kerroin. Mille? Vaikea selittää. Ja vielä vähemmän halua siihen. ”Mä en halua käynnistää analyysiautomaattia”, kuvaili seuralaiseni tunnetilaansa, kun istuimme näytelmän jälkeen lasillisilla (tietysti) Rytmissä (tietysti). ”Mä en halua päästää irti.

Roviolle kaikki! Tää on fragmentaarista paskaa. Ei dramaturgian häivääkään. Lavastaja tän on ohjannut…

Yhtäkkiä näyttämöllä alkaa liioiteltu, ihastuttava Harry Potter-iloittelu. Ja erityisesti Niina Hosiasluoman hahmot räjäyttävät pankin: niljakas inkvisiittorin nuoleskelija on mainio tribuutti Monty Pythonille; pilailulaseihin sonnustautunut absurdi esitelmöitsijä täyttä nonsensea. Nyrjähtäneisyydessään huumori toi mieleen ajottain Q-teatterin kevään 2013 Häiriötekijän – ah.

Sä et oo semmonen. Sä et pane ja täytä eläimiä. Sä oot upee ihminen. Ihan kuin mä. Normaali.

Kaiken kaikkiaan tässä kävi niin, että näin yhden viime vuosien kiinnostavimmista nykyteatteriesityksistä.

fullsizerender-18
Teatteri Takomo täyttää tänä vuonna 20 vuotta, Klocriketeatern 25.

”Ihan normaalia”

Normaalien joukossa normaalina olossa elo on unelma loputon,
sillonhan tätä voin sietää, mutta mistäpä tietää, mikä huomenna normaalia on?

Normaalien maihinnoususta lauloi vuorostaan YUP:n Jarkko Martikainen, jota niin ikään kuuntelin vuosituhannen vaihteessa. (En tiedä, miksi juuri tämän tekstin kohdalla mieleen nousee lyriikanpätkiä nuoruusvuosien suosikeilta.)

Onko normaaliuden kanssa kipuilu ikuisuuskysymys, vai onko ajassamme jotakin, joka saa pohtimaan sitä entistä kiivaammin – siitä en tässä uskalla tehdä suurempaa johtopäätöstä.

Normaaliutta ja tavallisuutta käsiteltiin teatterin lavalla myös viime keväänä Q-teatterin Tavallisuuden aaveessa. Muistan kohtauksen, jossa mies puki tyynylle mekon, alkoi tanssia sen kanssa, yltyi raivokkaaseen aktiin ja lopulta puukotti naisesta – siis tyynystä – höyhenet pihalle. Paikalle osuneen naisen (näyttelijän, siis oikean ihmisen) kauhistellessa hänelle todettiin vain, että ”tuohan on ihan normaalia”.

Itse mietin sekä Noitavainoa että muita normaalin pohdintoja myös suhteessa puheeseen normalisoitumisesta. Demokratialle vaarallisten asioiden normalisoitumisen uhasta kirjoitettiin viimeksi eilen Hesarissa – tälle marraskuulle tyypillisesti Donald Trumpin yhteydessä. Yhdysvalloissa on suuri huoli, että naisvihamielisiin ja rasistisiin puheisiin sekä yleiseen tiedevastaiseen huuruiluun totutaan ja turrutaan. Suomessahan rasistiset kannanotot ovat uineet julkiseen keskusteluun ainakin vuodesta 2011 lähtien, ja tilanteen muuttamisessa olisi kova työ – vaikkei se tunnu kaikkia puoluejohtajiakaan kiinnostavan.

”Jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan”

Yksittäisen näytelmäkokemuksen ansio ei ole pelkästään siinä, mitä se itsessään tuo esille, vaan mihin kaikkeen se yhdistyy. Tavallisuuden aaveen lisäksi itselleni tulivat mieleen erityisesti Arthur Millerin maineikas näytelmä Tulikoe eli The Crucible vuodelta 1953 sekä tanskalaisen Christian Jungersenin romaani Poikkeus säännöstä (2004, suom. 2006).

The Crucible kuuluu varmaan yleisesti yhdysvaltalaiskoulujen kurssikirjoihin. Sitä käsiteltiin äidinkielen tunnilla, kun olin vaihto-oppilaana (vaa’ankieliosavaltio!) Ohiossa 1990-luvun lopulla. Taustana ovat tositapahtumat Salemin pikkukaupungissa Yhdysvaltain itärannikolla 1690-luvulla, missä kaupunkilaiset alkoivat kilvan syytellä toisiaan noidiksi. Todistuksen taakka jäi vastaajalle, ja hirttotuomioita jaeltiin mielivaltaisesti.

Millerin näytelmä kommentoi ilmestymisajankohtanaan verhotusti McCarthyn kommunistijahtia. Se on edelleen voimakas teksti siitä, miten joukkohysteria voi tuhota yhteisön. (Sivuhuomiona – tiesittekö muuten, että eräs Trumpin oppi-isiä on ollut Roy Cohn, joka toimi McCarthyn avustajana? Cohn on sittemmin retostellut sillä, kuinka monen ihmisen elämän onnistui tuhomaan. Viehättävä henkilö, eikö? Tieto Areenasta katsomastani Clinton vastaan Trump -dokkarista.)

Ikätoverini saattavat muistaa Cruciblen myös vuoden 1996 elokuvasovituksena, pääosissa Winona Ryder ja Daniel Day-Lewis. – Tässä postauksessa on nyt todella voimakas nostalgia-alateksti!

Poikkeus säännöstä – hieno kirja. Sen taas luin eräässä kirjapiirissä (hei vaan, kirjapaimenet!). Trillerin tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen kööpenhaminalaiseen ihmisoikeusrikosten tiedotuskeskukseen. Työntekijät alkavat saada tappouhkauksia, ja vähitellen he kääntyvät toisiaan vastaan. Juonikuvioiden kanssa vuorottelevat tieto-osuudet ihmisoikeusrikoksista.

Moniulotteisen romaanin ydinviesti on, että kyky pahuuteen on jokaisessa meissä, niin yksilöissä kuin yhteisöissä. Mittasuhteet voivat olla kaikkea työpaikkakiusaamisesta henkirikokseen. Tärkeää on ymmärtää, mikä ajaa äärimmäisiin tekoihin: primitiivinen pelko, että jäämme yksin, että yhteisö hylkää. Silloin pelkoa pystyy vastustamaan. Muistan toivoneeni kirjaa pakolliseksi luettavaksi lukiossa (sitä nuoremmille se on liian hurjaa kamaa).

Paluu Teatteri Takomoon ja Noitavainon käsiohjelmaan: ”Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan.

Ehkä olisi hyvä kysyä, mikä meistä tuntuu tässä hetkessä normaalilta ja mikä häiritsevältä,  vähän ikävältä ja ankealta. Kenen vihamieliset (mut silleen ihan vähän vaan) puheet sivutetaan harmittomina, ja kuka vaikuttaa ärsyttävältä, kun jaksaa vaatia keskustelua feminismin asemasta tai pakolaisten oikeuksista?

img_3012

”Huomenna hankitaan seuraajia” / Kansallisteatteri: Sinuus

29047374373_e040e034e1_o
Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

Saako näkyä, jos ei ole kiinnostava? Saako näkyä, jos ei ole taitava?

Aika: torstai 6.10.2016

Paikka: Kansallisteatterin Willensauna

Agenda: Anna Paavilainen ja Marja Salo: Sinuus

Sinuus on mediakriittinen tutkimusmatka maailmassa, jossa ihanneminän saavuttaminen karkaa koko ajan kauemmaksi”, kerrotaan Kansallisteatterin esittelytekstissä. Näytelmä on osa laajempaa Mitä tuijotat -projektia, jossa rooleja, ulkonäköpaineita ja nähdyksi tulemista pohditaan muun muassa työpajoissa.

Aiheen perusteella voisi odottaa moralisoivaa liketyshuorauksen kauhistelua, mutta Sinuus onkin oivaltava, moniulotteinen ja vilpitön. Sekä hauska.

fullsizerender-16
Tekijät ovat ystävällisesti kirjoittaneet esityksestään valmiita arvosteluja, esimerkiksi tähän tapaan: ”Sinuus kertoo ulkonäkökeskeisestä mainosten ja male-gazen maailmasta, ihmisestä joka on photoshopattu ja muokattu, maailmasta joka perustuu laikkeihin, peileihin ja itsensä brändäämiseen.” – Näytelmän oheismateriaali

5 x SINUUS

1. HUOMINEN ON HUOMENNA

”Onko nyt huominen”, kysyy pieni lapsi, kun hän herää aamulla. Ja kun koittaa aamu, jolloin kysymystä ei kuulu, iskee haikeus. Lapsi ymmärtää.

Huomenna hankitaan seuraajia.

– Didi

Sinuuden Didillä ja Gogolla on projekti: blogi. Ja huolimatta ajoittaisesta epätoivostaan (”miten ei oo muka tullut yhtään uutta seuraajaa”), he ovat pohjattoman sinnikkäitä. Näyttämöllä on kaksi puista arkkua, joiden kannet kolisevat, kun naiset toivottavat hyvät yöt ja katoavat näkyvistä. Aamulla palataan siihen, mihin illalla jäätiin.

ESTRAGON: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?

VLADIMIR: Odotamme Godot’ta.

Absurdin teatterin Huomenna hän tulee -klassikossa rähjäiset kulkurit Vladimir ja Estragon eli Didi ja Gogo jumittavat anonyymillä, ankealla joutomaalla odottamassa herra Godot’ta. Siis ketä? Jumalaa, vapahtajaa –  ylipäätään ratkaisua?  Samuel Beckett kieltäytyi tulkitsemasta hahmojaan tai tekstiään, mikä on vapauttanut muun maailman esittämään analyysejään ja mielipiteitään, ja niitä on riittänyt: holokaustin kauhut? Kasvottomat valtasuhteet? Arjen pinnan alla lymyävä jatkuva eksistentialistinen ahdistus? Vuonna 1949 ilmestynyttä monitulkintaista tragikomediaa on sanottu 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi.

Jota eivät muuten saa näytellä naiset.

2. MIEHET ON MIEHIÄ, NAISET NAISIA JA TÄMÄ ON TEATTERIA

Beckettin perikunta kieltää pienimmätkin muutokset esitykseen, miksei sitten suurempia.*) Mutta onko se nyt sitten mikään ongelma?

Italialaisessa produktiossa vuonna 2006 teatteri voitti perikunnan oikeudessa ja sai toteuttaa esityksen naisroolituksella (miehiksi pukeutuneina). Guardianin toimittaja piti tuolloin Godotta niin suurena klassikkona, että sille olisi suotava erilaiset tulkinnat: ”It is part of the universal language of theatre and has been played everywhere from America’s San Quentin jail to Sarajevo after the bombing.”

*) Ts. Sinuudessa seikkailee sattumalta tyypit nimeltä Didi ja Gogo.

fullsizerender-17
Aika mainio on mielestäni tämä Kiiltomato-kirjallisuusjulkaisun kommentti asiaan: ”näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko”. Aikatasku indeed.

Anna Paavilainen on kyseenalaistanut teatterin oikeuden elää irrallaan muusta yhteiskunnasta monologissaan PLAY RAPE. Viime vuosien puhutuimmassa kotimaisessa teatteriteoksessa ruoditaan seksistisiä ja alistavia naisrooleja ja yleensä kulttuuria, joka toistaa stereotyyppistä nais- ja mieskuvastoa. – Nyt syksyllä PLAY RAPE:stä on muuten kaksi lisäesitystä, tiedoksi!

Ja Kansallisteatterin lavalla nähdään kuin nähdäänkin naispuoliset Didi ja Gogo, jotka etsivät merkitystä nykyihmisen elämään: tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

sinuus_kissavideot
”Ne vois tehdä kissavideoita.” Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

3. KUVAT ON KUVIA, KUVAT ON TODELLISUUS

Tiesittekö, että on olemassa käsite celluloid ceilingvalkokangaskatto? Minä opin sen vasta tätä kirjoittaessani.

Vain 17% mediassa näkyvistä naisista yli 35-vuotiaita.

Sinuus-näytelmässä esitetty tilasto

Sinuuden tekijät puhuvat representaatioista. Heitä on innoittanut dokumenttielokuva Miss Representation, joka on saatavilla Netflixissä. Katsoin sen heti samana iltana näytelmän jälkeen.

You can’t be what you can’t see.Miss Representationissa pohditaan kulttuurin ja erityisesti median – siis television, elokuvien, mainosten, musiikkivideoiden ja netin noin yleensä – ahdasta naiskuvaa. Haastateltavien joukossa on paljon kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Hillary Clinton ja Condoleezza Rice. Mitä tyttö kasvaa näkemään tavoittelemisen arvoisena omassa elämässään? Tietyntyyppistä vartaloa vai yhteiskunnallista vaikuttamista?

Tai mitä pojat päätyvät ajattelemaan naisista – ja itsestään naisten rinnalla?

4. YKSITTÄINEN TARINA, JAETTU KOKEMUS

Arjessa kyse on siitä, kokeeko tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on – saako näkyä.

Yhteiskunnallisella tasolla kysymys on paljon laajempi: keitä näemme – ketkä pääsevät vaikuttamaan?

Kuvat joiden keskellä elämme, rakentavat todellisuuttamme: ”…how social groups are treated in cultural representation is part and parcel of how they are treated in life”, kirjoittaa kulttuurintutkija Richard Dyer. ”How a group is presented, presented over again in cultural forms, (…) these all have to do with how members of the group see themselves and others like themselves, how they see their place in society, their right to the rights the society claims to ensure its citizens.”

5. TÄSSÄ JA NYT

Teatterissa ollaan läsnä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Vuosituhantisen tradition voima on jokaisen esityksen ainutkertaisuudessa, erityisesti tässä ajassa, jossa suurin osa sisällöistä on loputtomasti toistettavissa missä ja milloin vain – niiden ruutujen kautta, joilla tarkkailemme ympäristöämme ja itseämme muutenkin.

Olen aina rakastanut teatteria, mutta vasta viime aikoina tajuntaani on lopullisesti uponnut, miten paljon merkityksellisemmältä elämä tuntuu näyttämön äärellä elettyjen hetkien ansiosta. Niin hyvien kuin huonojenkin. Tänä syksynä vietänkin paljon aikaa teatterin parissa.

Ikinä ei tietenkään tarkalleen tiedä, mitä saa. Sinuuden toinen puoliaika vietettiin täysin erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen, uudenlaiseen katsomisen tapaan totutellen.

Lopussa istuttiin pimeydessä.

Olin kiitollinen, että mieleeni oli juolahtanut edellisenä iltana laittaa käsilaukkuun uusi nenäliina.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee. (En attendant Godot, 1949; Waiting for Godot 1954/1965.) Suom. Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen, Love-kirjat, 1990.

Richard Dyer: The Matter of Images. Essays on Representations. Second Edition. Routledge, 2002.

Virpi Alanen: Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia? Kiiltomato 28.3.2012

HS Kulttuuri 19.9.2016: Kansallisteatterin viiden tähden näytelmä Sinuus on oivaltavaa analyysia omakuvista

HS Kulttuuri 8.1.2016: ”Naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi” – näyttelijä Anna Paavilainen on lopen kyllästynyt epäasialliseen kommentointiin