”Fashion: Personality You Can Buy”

Oikeasti. Kenen mielestä tässä mainoksessa on kaikki kohdallaan?

Usko pois.

AS IF

Huhtikuussa oli pakko ottaa valokuva kauppakeskuksen ulkomainoksesta. Vaikken keksinytkään kuvalle mitään välitöntä käyttöä, blogikin oli alkutekijöissään. Sieppasi vaan niin hemmetisti. Tässä se nyt on.

Oikeasti? Vuonna 2015? Tällainen himoshopauttelun aivoton manifestointi oli ok ehkä joskus 1995, circa Clueless, you know. (Clueless on muuten aivan loistava satiiri ja teini-ikäisen elämäni yksi toteemipaalu. Täytyykin katsoa se pian uudestaan. Oi, tässä helposti herkistyisi kokonaan analysoimaan ysärilegendan erinomaisuutta ja hukkaisi hyvän ärhentelymoodin.)

Ymmärrän kyllä, että meillä on ostoskeskuksia, ja tiedän, mitä niissä tehdään. Käyn niissä itsekin. Mutta voitaisiinko edes vaikka teeskennellä, että tämä ei ole ok vaan tosi mautonta ja kertakaikkisen passé?

HALPAA KUIN SAIPPUA

Kuva tuli mieleen, kun katsoin uutissatiirishow’n Last Week Tonight with John Oliver jaksoa ”Fashion”, jossa ruodittiin halpamuodin kauheuksia. (Hassua muuten, jakso on tullut ulos 26.4.2015, eli päivää ennen kuin otin yllä näkyvän valokuvan. Tässä oli universumi jotenkin synkassa, minä vaan kirjoittelen vähän myöhässä.)

Aina ytimekäs (loistavan käsikirjoitustiimin tukema) Oliver aloittaa tykityksen tyhjentävästi:

Fashion: personality you can buy. (…) We buy a lot of clothes in this country. In 2013, Americans purchased, on average, 64 items per person. And we’re able to do that, because clothing is incredibly cheap these days.

Onhan kieltämättä paradoksaalista, että espanjalaisketju Zarasta irtoaa revittyjä farkkusortseja muutamalla eurolla, mutta sen perustaja, Amancio Ortega, on maailman 4. rikkain ihminen, peitoten mm. öljyalan monimiljardöörejä (lähteenä talousjulkaisu Forbes) . Siinä saa muutama halpishepene vaihtaa omistajaa, ennen kuin on pennit jonossa 64,5 miljardin edestä.

Oliver suomii erityisesti Gap-ketjua, jonka tuotantoketjusta on toistuvasti paljastunut ongelmia viimeisen 15 vuoden aikana. Hän muistuttaa, ettei preppy-lookin sanansaattajana tunnettu amerikkalaisketju ole kuitenkaan poikkeus:

All brands in the industry have problems, Gap is by no means the worst. And if you ask Gap, as we did, they’ll point out they’ve made real improvements and try, as hard as they can, to fix all this. But think about that: that means a company, trying as hard as it can, has been, not infrequently, connected to labor violations in multiple countries over two decades.

Kaikki palautuu tähän:

Deniability seems to have been stitched into the supply chain.

Mitään uuttahan tässä ei ole, tuskin kellekään. Mutta tuntuu, että näistä asioita pitää puhua, jatkuvasti, erilaisilla äänillä, eri areenoilla, eri yleisöille. Jottei kaikki jatkuisi kuin ennen, eihän.

Jutun juoni on kuitenkin siinä, että Oliverin harrastama kiivailu, jolle sillekin on tilauksensa, on aika helppoa. Se on nautittavaa ja tunteita nostattavaa. Komppaan kuitenkin tätä seuraavaa hänelle vastannutta tweettaajaa:

Aivan: mitä oikeita, relevantteja vaihtoehtoja on olemassa tälle nykyiselle, surullisen toimimattomalle systeemille?

Tuon edellä nähdyn ohjelman jälkeen sen Twitterissä käytiin nimittäin aiheesta kuumaa keskustelua, jossa monet ilmoittivat, ettei heillä ole varaa hankkia kalliita eettisesti valmistettuja vaatteita (vaikka oikeasti kyse voi olla siitäkin, että olemme muutamassa sukupolvessa tottuneet omistamaan hurjasti enemmän vaatekertoja kuin ennen ja soveltamaan pukeutumiseen kertakäytön ideologiaa). Surullista on, jos yhdet osattomat ajetaan toisia vähäosaisia vastaan, länsimaiden köyhät ihmiset vs. halpatuotantomaiden köyhät – siinä vasta näyttäytyykin koko globaalin tason ongelmat.  Asiaa ei voi myöskään sysätä vain yksittäisten kuluttajien vastuulle, vaan tarvitaan kansainvälisen tason poliittisia, laillisesti sitovia päätöksiä, vrt. vapaakauppa.

Pohdin aihetta aiemmin Stitched Up -postauksessa, ja aion pureutua asiaan myös jatkossa. Vaikka varaankin oikeuden yksittäisiin äkämöinteihin esimerkiksi typerien mainosten äärellä.

Mainokset

Muoti ei muutu, jos systeemi ei muutu: Stitched Up

In a world where robots walk on Mars, the underwear you are wearing can only be produced by human hands. Because of this, fashion and human labour are inseparable. Everything we wear is the direct result of detailed, repetitive, human toil.

Ajatus on hämmentävä, miltei intiimi. Vaatteet jotka ovat päälläni, päälläsi, kenen tahansa päällä – ne ovat jonkun toisen ihmisen tekemiä. Jossakin hengittävä ihmisolio on istunut kumartuneena ompelukoneen ääreen ja yhdistänyt toisiinsa kaavojen pohjalta leikatut kappaleet. Hänen käsistään minun käsiini, näkymättömän ketjun päästä päähän. Ja neuleet, nekin on joku neulonut, vähintään viimeistellyt koneen tekemän neuloksen. Tietenkin olen tiennyt tämän asian. Tavallaan. Mutta en ole tiedostanut sitä tällä tavalla, sisäistänyt sitä, tuntenut sitä ihollani, niin kuin nyt tunnen.

Yhtä ytimekkäät, avartavat ajatukset seuraavat toisiaan Tansy E. Hoskinsin teoksessa Stitched Up – The Anti-Capitalist Book of Fashion (Pluto Press, 2014).

Kuvan lähde: The Pluto Press Blog.
Kuvan lähde: The Pluto Press Blog.

STITCHED UP – BISNES PISTOKSISSA

Olen lukenut vaateteollisuudesta paljon, ja suuri osa kirjoituksista on toki ansiokkaita ja valistavia, mutta niistä puuttuu jotakin. Ne lamaannuttavat ahdistavalla infovyöryllä tekstiilityöläisten kurjista oloista tarjoamatta kunnon vaihtoehtoja. Tai sitten ne ehdottavat ratkaisuksi tekopirteästi ”shoppaa secondhandiä”, mikä on lopulta puuhastelua jättimäisen rättibisneksen rinnalla. Mutta Hoskinsin teos on virkistävä ja räväkkä. Jo otsikossa anti-kapitalistiseksi itseään kutsuvan kirjan sivuilla siteerataan kainostelematta Marxia ja Engelsiä ja muistutetaan, että muoti kietoutuu elimellisesti osaksi markkinatalouteen pohjaavaa järjestelmää. Lopulta mikään ei muutu, jos yhteiskuntajärjestys ei muutu. Kuinka todennäköinen vallankumous on, siihen kirja ei ota varmaa kantaa. Ihailtavan ja tinkimättömän kirkasotsaisesti se edes yrittää tarjota vaihtoehtoisia näkymiä muodin maailmaan.

ULJAS UUSI MUODIN MAAILMA

Hoskins kehittelee kirjansa lopussa mallia yhteisöllisestä tuotannosta (social production), esimerkiksi Rana Plazan tuhoisan hikipajahelvetin sijaan:

”But what if the means of production – in this case the Rana Plaza factory – were collectively owned? What if every clothing factory, cotton field, technology developer and the Chambre Syndicale de la Haute Couture in Paris were under collective ownership? What if instead of operating to produce profitx for the few, they were run for the benefit of humanity and the planet? – – – This would have several immediate effects. First, social production organised by workers would end unsafe working practices because no one is going to vote to work in a death trap. The former owner of Rana Plaza would be working in the factory like everyone else and so it would also be his life at risk from criminal practices. – – – Socially organised production would end over-production because no one not reliant on wages is going to vote to work 15-hour days seven days a week on an assembly line to produce 20 billion pieces of clothing. The only people that need such vast quantities of clothing are the people that sell them at a profit.” (s. 193-194)

Hoskinsin mukaan hänen kuvailemansa tulevaisuuden tuotantotapa romuttaisi nykyisenlaisen kahtiajaon muodin kuluttajien ja tuottajien välillä. Se tekisi turhaksi tiukan jaon aktiivisiin suunnittelijoihin ja passiivisiin loppukäyttäjiin, kun kaikki päätyisivät tekemään vähän kaikkea, mikä olisi kaikille lopulta myös mielekkäämpi elämisen tapa. Seuraisiko ehdotetuista toimenpiteistä kuvaillut muutokset, sitä me lukijat voimme miettiä. Olisimmeko me koskaan valmiita tällaiseen muutokseen? Mitä se vaatisi meiltä länsimaisilta kuluttajilta, jotka tämänhetkisessä systeemissä kärsimme lähinnä huonosta omastatunnosta ja hupenevasta säilytystilasta?

En muista sitten opiskeluvuosien avanneeni kirjaa, jonka sivuilla viljellään yhtä aktiivisesti marxilaista analyysiä (eli siitä on aikaa). Kokemus on virkistävä, vaikka en kaikkia johtopäätöksiä allekirjoittaisikaan. Idealismia Hoskinsilta ei toden totta puutu:

”Genuine collective ownership of all the world’s resources would sever the link between appearance and the ability to work. It would end the obligation to keep up with fashion. – – – Freed from capitalism’s alienation people would once again see themselves as part of nature not separate from it. Rather than seeing ourselves as owners of nature, we would instead participate in the social use of nature.” (s. 195)

Ilahduttavaa on, että Hoskins ymmärtää muodin positiivisen voiman monille. Hän ei näe muodin loppuvan tai hahmottele kaikkien pukeutuvan ilottomasti samanlaiseen uniformuun. Hän uskoo muodin muuttuvan jossakin määrin aina, sillä kuten taide, se kuvastaa aikaansa: ”Art is not static any more than life is static, and it would be odd to argue that there is an ultimate way of dressing (or doing anything) that should remain unchanged for all of time.” Mutta jos muoti voisi muuttua muutoinkin kuin halparääsystä toiseen ja toisten ihmisten hyvinvoinnin kustaunnuksella, ja ehkä myös muista syistä kuin nykyisin, halusta pukeutua samoin kuin kaikki muut persoonallisesti?

I COULD DO BETTER

Oma suhtautumiseni muotiin on kaksijakoinen. Ihailen muodin historian monia vaiheita, estetiikkaa ja käsityötaitoa, mutta samalla olen aina tuntenut suurta vierautta trendien seuraamista kohtaan. Tunnistan kuitenkin tarpeen etsiä uutta, suorastaan metsästysvaistoon vetoavan viekoittelevan tunteen, ja se herättää itsessäni levottomuutta, huonoa omaatuntoakin. Yritän aina ostaa aitoon tarpeeseen, vastuullisesti, käytettyjä vaatteita, eettisesti tuotettuja, läpinäkyvän prosessin tuotoksia – mutta tiedostan silti, että I could do better. Montako mekkoa nainen oikeasti tarvitsee? Jonkinlaista viherpesua harrastan siis itsekin. Ajatustyö ja kirjoittelu aiheesta jatkuu varmasti.

SAMASTA AIHEESTA SUOMESSA

Alun sitaatissa muistutettiin siitä, että vaatteita ei synny ilman ihmiskäsiä. Samasta aiheesta on puhunut Suomessa esimerkiksi Outi Pyy, kierrätysmuodin kärkinimi ja trashionista, kuten tässä Ylen Puoli seitsemän -ohjelman yhteydessä: ”Tekstiiliteollisuus on melkein kokonaan ihmisillä tehtävää työtä. Ei ole olemassa robotteja, jotka tekisivät ne työt.”

APROPOS: ANTROPOMETRIA

Jostakin, mutkan kautta, mieleen juolahtaa Yves Kleinin antropometriset teokset, joissa jälki syntyy ihmiskehon painaumista paperille. Klein siveli maalia malliensa vartaloille ja käytti näitä ”elävinä siveltiminä”. Valmiissa taideteoksissa aistii toisen ihmisen kehon läsnäolon. Niissäkään ei pääse pakoon ajatusta elävästä ihmisestä, joka on ollut, toiminut ja hengittänyt taideprosessin alkupäässä.

Yves Kleinin nimeämätön antropometrinen teos (lähde: WikiArt)
Yves Kleinin nimeämätön antropometrinen teos (lähde: WikiArt)