Koska Turkassa ei ole kyse vain Turkasta / Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen: Turkka kuolee

Niin kauan kuin on ok ihailla tosi monen elämän tuhonnutta henkilöä, eikä tämän toimintaan liity myötähäpeää, häpeä pysyy uhreilla. #metoo-keskustelu on aloittanut sen, että puhumme siitä, kenelle häpeä kuuluu ja miten häpeää pidetään yllä.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018


Turkan perintönä teatterikoulussa on voimakas pelon ilmapiiri, joka näkyy vahvana vallankäytön pelkona ja ohjaajan pelkona. Näyttelijöitä suojellaan ja pohditaan, tarvitaanko ohjaajia ylipäätään enää lainkaan.

– Ruusu Haarla, Aamulehti 8.8.2018

Miksi tämä esitys ja miksi nyt? Ohjaaja Ruusu Haarlan kommentit avaavat tiivistetysti niitä kysymyksiä, joihin jokaisen esityksen ja työryhmän toivoo aina jotenkin vastaavan.

Siksi nyt Turkka kuolee.

Keskiviikkoiltana istuin kolme tuntia Korjaamon keinonahkatuolilla seuraamassa Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen tulkintaa siitä, mitä Teatterikorkeakoulussa tapahtui 80-luvulla ja miten se säteili muuhun Suomeen niin aikanaan kuin myöhemmin. Eturivissä, aitiopaikalla, onneksi.

Teatterikorkean vaikutusvaltainen professori ja rehtori Jouko Turkka kuoli vuonna 2016. Jos kyse olisi vain yhdestä ihmisestä, voisi ajatella, että kaikki tähän suomalaisen teatterikentän kiistellyimpään hahmoon liittyvät ristiriidat olisivat kadonneet viimeistään hänen poismenonsa myötä.

Esitys on hyytävä, hauska ja aikamoinen järkäle. Haarla on kommentoinut esityksen pitkää kestoa toteamalla, että myös 80-luku oli pitkä. Ja onhan kohdekin aikamoinen mammutti.

Turkka ei ole vain Turkka, Turkka on ilmiö. Tarkastelemalla vain Turkkaa ei ehkä voi ymmärtää sitä ilmiötä.

– Ruusu Haarla, Kulttuuriykkönen, 18.7.2018

Päästäkseen kiinni ilmiöön Haarla ja Lappalainen tuovat esille kaikkia niitä mahdollistajia, joiden syystä tai ansiosta Turkan annettiin vaikuttaa pedagogina ja ohjaajana niin pitkään ja tekijät, jotka ovat kasvattaneet hänen vaikutusvaltaansa. Ohimennen mainituiksi tulevat myös iltapäivälehdet, jotka hyödynsivät teatteriskandaaleja lööpeissään.

Haluammeko ylläpitää ristiriitaisen neron myyttiä, vaikka samalla vaiennamme hänen uhrinsa hiljaiseen häpeään? Miksi kohotamme taiteen (mitä se ikinä tarkoittaakaan) sitä tekevien ihmisten yläpuolelle? Miksi kaipaamme autoritäärisiä johtajia? Miksi se ainainen lammaslauma ylläpitämässä konsensusta?

43036259685_fca1aedefe_k
Kuva: Carolin Büttner / Tampereen Teatterikesä

Suhteeni teatteriin: läheinen, intohimoinen.

Suhteeni Turkkaan: etäinen, välinpitämätön.

Oikeastaan tämän esityksen myötä, sitä ennen ja sen jälkeen, päädyin ensimmäistä kertaa todella miettimään Turkkaa. Se on kyllä vähän hämmentävää, kun ottaa huomioon, kuinka merkittävän osan aikuiselämäni illanseuduista olen viettänyt teatterin katsomossa.

Huomasin tuntevani jonkinasteista tyytyväisyyttä piittaamattomuudestani.

Mitä useamman lehtijutun Turkasta luin (kuten Long Playn vuodentakaisen sinänsä ansiokkaan artikkelin), sitä enemmän itseäni alkoi häiritä, että keskipisteessä oli lopulta aina sama ristiriitainen teatteripersoona. Vaikka artikkeleissa olisi käsitelty väärinkäytöksiä, tuntui, että jutut saattoivat päätyä pönkittämään Turkan mainetta, tahattomastikin.

Siksi Haarlan ja Lappalaisen esityksessä pidin siitä, miten paljon äänessä olivat henkilöitä, jotka kärsivät Turkan vaikutuspiirissä ja joiden kokemukset ovat ainakin jossain määrin jääneet vähemmälle huomiolle. Katja Kiurun kanssa vierailtiin videolla Eirassa vanhassa Teatterikorkeassa täsmälleen sillä paikalla, jossa Turkka pisti nyrkin hänen ohimolleen ja uhkasi.

Tekijöiden työhuoneen sohvalla istuvalle Satu Silvolle nousevat yhtäkkiä kyyneleet silmiin: ”Tästä on niin kauan… Mä luulin, että se ei koskettaisi mua enää.” Hän muistelee aikaa, jolloin oli kertomansa mukaan lähellä itsemurhaa. Siis itsemurhaa.

Usein siihen väärään, mitä Turkka on tehnyt, viitataan keskenjäävällä sivulauseella tyyliin ’olihan Turkka ristiriitainen henkilö’ tai ’kaikesta huolimatta’. Oletetaan että se ’kaikki’ on itsestäänselvä asia, eikä sitä tarvitse enää purkaa. Alatekstinä on ’otetaan jo muita näkökulmia’, mutta vain nämä muut näkökulmat toteutuvat.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018

Kiinnostavaa tai ehkä jopa huvittavaa on, miten oikeastaan jokainen haastateltava (näyttelijöitä, toki) alkaa välittömästi Turkkaa siteeratessaan myös imitoida tämän eleitä ja äänen tamperelaisnuottia. Lopulta siinä oli myös jotakin todella häiritsevää ja kauheaa – miten selkeästi tämä mielivaltainen hahmo on onnistunut pitämään lahjakkaita ja älykkäitä ihmisiä otteessaan.

Pidin Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta valtavasti, mutten näemmä tietämättömyyttäni ollut noteerannut dramaturgin nimeä. Se oli Ruusu Haarla.

Turkka kuolee hyödyntää monia Eduskunnista tuttuja dokumenttiteatterin menetelmiä. Toteutustapa pitää esityksen tiiviisti kiinni siinä, miten kaikki nämä asiat ovat tapahtuneet todella: faktapohjaista materiaalia, lehtileikkeitä ja haastatteluita on hyödynnetty dialogissa ja Haarla ja Lappalainen muuntautuvat oikeiksi henkilöiksi aidoissa tilanteissa, kuten Teatterikorkean opetushenkilökunnaksi promootiossa, jossa Turkalle myönnettiin kunniatohtorin arvonimi.

Haarlan tulkitsemana lavalle astelee heti alkupuolella myös palavasilmäinen ja hohotteleva Jouko Turkka kommentoimaan esityksen kulkua. Tunnistettavine maneereineen hän olisi helposti karikatyyri, mutta hahmossa on ulottuvuuksia ja etenkin loppua kohti päähenkilön ikääntyessä ja liikkuessa klonkkumaisesti myös jotakin liikuttavaa.

Tämä kivi. Katsokaa: näin vihaiselta näyttävä mies. Mutta toiselta puolelta: näin lempeä. Mutta näin – tappoväline! Näin tätä on aina käytetty.

Loppukohtauksessa kotipihansa kiviä esittelee hyväntahtoinen vanhus. Esityksessä on armoa, jota Turkka ei ehkä itse suonut muille ihmisille.

Ruusu Haarla: Mä muistan kun mä luin sen Aiheita-kirjan niin mä tein nopeesti itselleni (…) listan asioista tai inhimillisistä ominaisuuksista kautta tunteista joista mä koin että ne loistivat poissaolollaan. Ja se lista oli aika surullista luettavaa, koska siinä oli sellaisia asioita kuten ystävyys, pehmeys, suru, empatia, tämmösiä, kohtuus…

Julia Lappalainen: Se oli hyvä lista. Se jäi kyllä meille työhuoneen seinälle, myös muistutuksena siitä, mitkä on ne vastavoimat tälle Turkan maailmalle tätä teosta tehdessä, ettei ajaudu liikaa myöskään siihen samaan mielentilaan.

Kulttuuriykkönen 18.7.2018

Anna Paavilaisen Play Rape, Anna Paavilaisen ja Marja Salon SinuusNoora Dadun Minun Palestiinani ja Fail, miksei myös Laura Gustafssonin Kikka Fan Club: Haarlan ja Lappalaisen esitys rinnastui mielessäni tähän löyhään jatkumoon, jossa (erityisesti nais-) teatteriammattilaiset ovat lähteneet tekemään teosta omien havaintojensa pohjalta. Ne käsittelevät yhteiskunnallisia sekä kulttuurisia sokeita pisteitä ja tasa-arvoa niin näyttämöllä kuin se ulkopuolella, henkilökohtaista otetta kaihtamatta. Loistava juttu, että Turkka kuolee teos saa lisäesityksiä Kansallisteatterissa keväällä 2019.

Haarla sanoo viime keväänä tehdyn haastattelunsa lopussa jotakin todella viisasta ja ihanaa. Tarkoituksena ei kaiketi ollut eikä tässäkään ole kommentoida suoraan Turkkaa, mutta lainaus sopii hyvin tämän kirjoituksen päätössanoiksi. Taiteen tilalle voi vaihtaa myös työn ja lainaus on vielä yleispätevämpi.

Olen pyrkinyt siihen, etten hukkuisi taiteeseen ja jättäisi huolehtimatta esimerkiksi ihmissuhteista. Jos laiminlyö ihmissuhteitaan, todellista kasvua ei tapahdu. Jos tekisin paljon juttuja putkeen, niistä tulisi sijaiselämä.

Kun elää vain taiteen kautta, elämä jää elämättä. Saattaa kasvaa taideteoksissaan ja omissa kuvitelmissaan tosi hienoksi ihmiseksi. Illuusio omasta viisaudesta ja kypsyydestä kasvaa, vaikka on yksityiselämässään keskeneräinen, tietämätön ja kokematon.

– Ruusu Haarla, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018

Jälkisanat.

Tätä kirjoittaessani mietin, miten Turkka loisti poissaolollaan myös teatteritaiteen perusopinnoissa, joita tein viimeisen parin vuoden ajan Työväenopistossa. Fyysistä teatteria toki tehtiin, mutta Turkasta ei paljoakaan puhuttu. Olin jo kirjoittamassa, miten hän oikeastaan hän tuli jossain määrin esiin vain yhdellä monologikurssilla, jolloin viikonlopun molemmat kurssikerrat aloitettiin lyhyellä lenkillä. Ymmärsin silloin, miten kevyellä fyysisellä rasituksella haetaan esimerkiksi vapautumista arkiminästä ja turhasta sosiaalisesta kontrollista. Kurssin ilmapiiri oli kannustava.

Sitten muistin toisen viikonloppukurssin, jonka ohjaaja antoi tarkkanäköistä, mutta usein varsin kärsimätöntä, ajoittain suorastaan ilkeää palautetta. Vaikka ohjaaja oli selkeästi älykäs ja lahjakas, kurssin edetessä ilmassa alkoi olla hämmennystä ja varovaisuutta. Mistä lie hän sitten omaksunut tylytyksen pedagogiseksi ohjenuoraksi.


”Teatteri ei saa olla kuori”. Riina Maukola, Teatteri & Tanssi + Sirkus, 3/2018.

Turkka saattoi olla kaappifeministi, mutta hänen teoksensa vahvistivat naisvihaa / Kulttuuriykkönen 18.7.2018

”Turkka kuoli, mutta kuoliko perintö? – Nuoret teatterintekijät kysyvät harvinaisessa esityksessä, saammeko lopulta sellaiset johtajat kuin itse haluamme.” Nina Lehtinen, Aamulehti. 8.8.2018.

”Minulla oli pommi.” Kaja Kunnas, Long Play, 24.10.2017.  (Maksullinen artikkeli, saman aiheen maksuton Sivuääni Miksi Turkasta tuli Turkka.)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s