”Kerro meille satu… Kerro historiasta” / Ryhmäteatteri: Farmi

Ei, se ei ollut kirjallinen elämys. Ensimmäinen oma muistikuvani Eläinten vallankumouksesta – se on tässä:

Näyttääkö tutulta? Muistaako joku muu tämän? Jäljitin nimittäin itse ensikohtaamisen yläasteen tunnille, jossa katsoimme kirjan pohjalta tehdyn piirroselokuvan. Olen kysellyt viime päivinä sattumanvaraisesti vastaan tulleilta kavereilta, liekö heillä käytetty samaa filmiä opetustarkoituksessa. Harva muisti.

Jotenkin vavahduttava kokemus leffa hurjine käänteineen oli, 50-luvun lempeästä käsin piirretystä jäljestä huolimatta. (Niin tarkkaan en muista, että voisin väittää kyseessä olleen saman shokkiarvon nimeen vannoneen opettajan, joka näytti kasiluokkalaisille uskonnontunnilla Sevenin. Yikes.)

”Minkä sadun haluaisit kuulla?” ”Kerro historiasta!”

Vehreä niitty, niityllä eläimiä, eläimet heräilemässä uuteen aamun, aamuun joka toistuu samanlaisena kuin kaikki aiemmat. Falabella, maailman pienin hevonen, esittää pyynnön: ”Possu?” Sika vastaa: ”Niin, pikku ystävä?” ”Kerro meille satu”, hevonen jatkaa.

Sika: ”Minkä sadun haluaisit kuulla?”

Hevonen: ”Kerro historiasta!”

Sika: ”Voi, se on niin pitkä! Jaksatteko kuunnella?”

Hevonen ja muut eläimet: ”Joo!”

Sika avaa suuren kirjan, jonka kannessa lukee Animal Farm, ja aloittaa: ”Olipa kerran…”

fullsizerender-23

Minulla on ollut tänä syksynä haaste: syyskuussa päätin kirjoittaa jokaisesta näkemästäni näytelmästä jotakin, tuoreeltaan. (Ja näin teinkin, lukuun ottamatta Kansallisteatterin Sumua, joka jätti vaan tosi kylmäksi. Sääli.)

Aina on löytynyt jokin ajatus ja näkökulma, jota on ollut hauska pyöritellä. En väitä keksineeni mitään kristallinkirkkaita analyysejä, eikä tarkoituksenani ole ollut kirjoittaa varsinaisia arvioita.

Mutta tämä Ryhmiksen Farmi — se olikin hankala tapaus. Mikä oli aika yllättävää, ennakko-odotukseni huomioon ottaen, sillä Orwellin teos on, itsellenikin, tuttu teksti (sittemmin tuli siis tutustuttua alkuperäisversioon). Tosin on hyvä muistaa, ettei Farmi ole tarkalleen ottaen versio Eläinten vallankumouksesta, vaan kirjan maailma toimii ikään kuin esihistoriana näytelmälle, kuten ohjaaja Linda Wallgren Ylen Kultakuumeen haastattelussa asian muotoili.

30113819356_8ab924e1c1_o.jpg
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mistä viehätyin?

  • musiikista, varsinkin kiehtovasti luuppaavasta viuluteemasta
  • näyttämön idyllisestä niitystä, visuaalisesta ilmeestä ja tunnelmallisesta valaistuksesta
  • sekä erityisesti Kissan eli Samuli Niittymäen lopussa esittämästä nonsense-monologista (johon uumoilen osuutta olleen työryhmään kuuluneella runoilija Henriikka Tavilla): ”Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä… Jokainen ovellinen tai ikkunallinen voi olla naapuri…”

Näyttelijätkin olivat eläimiä tulkitessaan erinomaisia, mutta kokonaisuus jäi itselleni kovin etäiseksi ja kryptiseksi. Ehkä en osannut ottaa faabeliin tarpeeksi allegorista asennetta vaan jumitin konkretiassa (”miksi tuo Kana epäilee, että joku katsomossa on varastanut sen munan”). Nautin siis siitä, mitä irti sain, enkä vaivannut päätäni liiaksi.

fullsizerender-22

Historia —  se selkeästi tuntuu olleen tekijöiden mielissä. Farmin dramaturgi Sinna Virtanen kertoo Teatteri & Tanssi -lehdessä, että Teatterikorkeakoulun opinnäytetyön myötä hän löysi ”ison oman aiheen”, jossa yhdistyy ”aikojen kerroksellisuus, näkymätön historia sekä hänelle tärkeät poliittiset teemat ja kysymykset siitä, miksi meillä on tietynlaisia narratiiveja ja päähenkilöitä”.

Niin: millaista tarinaa kerromme ja toivomme itsellemme kerrottavan? Onko aika litteä lätty, jonka lattialuukusta menneisyys odottamatta kurkistaa — vai itseään toistava, kuristava kehä, josta ei haluta silti eroon, sillä muutos pelottaa? Millaisia ovat yhteisöt, jotka eivät uskalla muuttua? Jos tätä jatkaisi, saattaisi päätyä pohdiskelemaan vaikkapa Benedict Andersonin kuviteltuja yhteisöjä”, joiden avulla hän tarkasteli nationalismin luonnetta.

30113810016_dc2a3b54ed_o
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mutta ei Farmista nyt tämän enempää.

Sen sijaan kiinnostuin etsimään tietoa siitä, miten Eläinten vallankumousta on muuten versioitu näyttämölle. Ympäri maailmaa tuli vastaan niin kiinnostavia produktioita, että koostin pienen listan. Siihen palaan vielä.

Muutama fiksu(mpi) kirjoitus Farmista sekä muita linkkejä:

Tuula Viitaniemi / Yle: Farmi on runollinen satu ihmisestä ja yhteiskunnasta

Maria Säkö / HS: Ryhmäteatterin orwellilainen Farmi onnistuu tiivistämään nykyihmisen varmuuden kaipuun – ja ehdottaa mikä auttaisi

Ohjaaja Linda Wallgrenin haastattelu Ylen Kultakuumeessa: Ryhmäteatteri laittaa Orwellin uuteen uskoon

Eläinten vallankumous 10 kirjaa vallasta -ohjelmassa professori Kari Uusikylän valintana, Yle Areena (kesältä 2012)

Mainokset

Ystävällinen kuolema, julmat ihmiset

fullsizerender-5

Olen se, joka tuo vapautuksen tuskasta,

en se, joka antaa teidän kärsiä.

Millaisissa oloissa ihminen tekee taidetta? Onko taide ekstraa, johon ryhdytään, kun tarvehierarkian alimmat asteikot on tyydytetty? Vai onko se kenties jotakin, joka tuo elämiseen mielen silloinkin, kun sen edellytykset – elämän siis – eivät tunnu edes täyttyvän, se on sietämätöntä ja saattaa päättyä minä hetkenä hyvänsä?

Olen mukava lämmin pesä,

johon pelon vainoama elämä pakenee.

Saaristo-ooppera: Der Kaiser von Atlantis (17.9.2016), Turku, Logomo

 

Tällaisia asioita minut sai miettimään lauantai-illan oopperakokemus Der Kaiser von Atlantis Turun Logomossa.

Der Kaiser von Atlantis eli Atlantiksen Keisari on yksinäytöksinen ooppera, jonka vertauskuvallisessa tarinassa Kuolema menee lakkoon. Kuoleman mielestä yksinvaltainen ja sotaa lietsova keisari huseeraa hänen tontillaan. Niinpä kukaan ei kuole, ja pian keisari on pulassa: mihin hänenkään valtansa perustuu, jos kuolemalla ei voi enää pelotella? Kuolema taipuu jatkamaan kunniakasta tehtäväänsä, kunhan keisari suostuu hänen ensimmäiseksi uudeksi uhrikseen.

Oopperasta tekee erityisen se, että se on sävelletty keskitysleirillä vuonna 1943. Säveltäjä Viktor Ullmann ja libretisti Peter Kien olivat vangittuina Theresienstadtissa nykyisen Tšekin alueella. Oopperaa jopa harjoiteltiin, mutta sitten mitä ilmeisimmin produktiossa havaittiin tiettyjä mahdollisia yhtäläisyyksiä Kolmannen valtakunnan johtajaan. Ullmann ja Kien lähetettiin Auschwitziin, ja heidät tapettiin kaasukammiossa.

Jos en olisi tiennyt taustatietoja, en olisi itse oopperasta arvannut sen syntyolosuhteiden poikkeuksellisuutta. Toki sota on läsnä teoksessa. Nuori tyttö kysyy sotilaalta: ”Onko totta, että on maisemia, / jotka eivät ole kranaatinkuoppien autioittamia? (…) Onko totta, että on niittyjä, jotka ovat täynnä värejä ja tuoksuja?”

Silti Der Kaiser von Atlantis oli kaunis, jopa levollinen kokemus. Teoksessa on mustaa huumoria ja humaani viesti: diktaattorin sisimpään voi syttyä valo ja silmitön sodankäynti voi loppua; toisenlainen maailma on mahdollinen.

fullsizerender-6
Ja musiikki, se on yllättävän harmonista – ehkä sitä olettaisi, että sodan keskellä tehtäisiin jotakin todella raastavaa ja kaoottista? Luonnehdintani lienee amatöörimäinen, mutta ooppera-asiantuntemukseni pohjaakin enemmmän vilpittömään kiinnostukseen kuin muodolliseen pätevyyteen.

Teen taidetta, siis elän (vielä) – teen taidetta, siis olen ihminen

 

”Taide käsittelee tärkeimpiä, kipeimpiä ja kiistellyimpiä kysymyksiä. Se kysyy: ’Miten elää?’ ja ’Miksi elää?'”, kirjoittaa Teemu Mäki eräässä esseessään.

Mieleeni muistui, missä muualla olin törmännyt taiteeseen yllättävissä, lohduttomissakin ympäristöissä: Latvian miehitysmuseossa Riiassa oli vitriineissä gulageilta säästyneitä piirustuksia ja kirjoituksia. Genevessä Punaisen Ristin museossa oli taas kerätty taidetta pakolaisleireiltä – näyttelyssä oli jopa vähäisistä pakkausjätteistä rakennettuja soittimia.

lascaux2
Taide on jotakin, joka varmuudella yhdistää meidät tässä hetkessä siihen ihmiseen, joka eli muutoin hyvin erilaista elämäänsä jääkauden loppupuolella eteläisessä Ranskassa.

En haluaisi heretä tässä yksinkertaistavaan ja usein toisteltuun päätelmään siitä, miten ”taide lisää empatiakykyä”. Taide herättää (parhaimmillaan) voimakkaita tunteita, eivätkä voimakkaat tunteet johda yksinomaan rakentaviin lopputuloksiin tässä maailmassa; taidetta on valjastettu moniin tarkoituksiin.

Ajauduin mietteissäni pohtimaan taideopetusta ja sen roolia kouluissa ja lopulta ihmisen elämässä – miten edelleen tuntuu, että taideaineet nähdään jonakin keveyenä välipalana vakavasti otettavan tietoaineksen rinnalla. Taiteen tekeminen ja omien juttujen löytäminen luo väyliä itsetutkiskelulle ja -ilmaisulle, ja se tässä nykyisessä turhautumisen jopa potentiaalisen väkivaltaisessa ilmapiirissä tuntuu akuutin tärkeältä.

Taiteen ymmärrys antaa myös välineitä kriittiseen ajatteluun ja auttaa erottamaan moraalikritiikin moralismista. Kuten Teemu Mäki pohdiskelee: ”Kriittinen taide ei ole vallitsevan moraalin kertosäe. Sen sijaan kriittisen taiteen tehtävä on moraalikriittinen. (…) Moraalikritiikki on kriittisen taiteen ehkä tärkein tehtävä. Se tarkoittaa ihmisten moraalin ja käytöksen välisen kuilun paljastamista. ”

Ja kun kuolen…

 

Kun keskitysleiriyhteyden on kerran kuullut, ei Kuoleman ja Keisarin tarinaa voi tietenkään katsoa sitä unohtamatta. Se tekee kokemuksesta väistämättä hurjan, pohdiskeli myös Päivi Nisula, produktion toteuttaneen Saaristo-oopperan taiteellinen johtaja, Ylen Kultakuume-ohjelman haastattelussa.

Kuolema laulaa Peter Kienin libretossa olevansa ”mukava lämmin pesä, / johon pelon vainoama elämä pakenee”:

Olen suurin vapauden juhla,

viimeinen kehtolaulu.

Hiljaisuutta ja rauhaa on täynnä vieraanvarainen taloni!

Tulkaa, levätkää!

Ehkä juutalaisvainojen ja sotavuosien puristuksessa sekä jatkuvan tuhoamisen ilmapiirissä kuolema alkaa vaikuttaa lopulta ystävällishenkiseltä hahmolta – verrattuna inhimillisten lajitovereiden harjoittamaan julmuuteen.

Siinä on jotakin hyvin lohdullista. Ja samalla hyytävää. Tuntuisi typerältä ja irvokkaalta romantisoida Der Kaiser von Atlantisin syntytarinaa liiaksi.

Keskitysleiriooppera vuosikymmenten takaa saa miettimään sitä kuilua, joka nykyhetkessä vallitsee moraalimme ja käytöksemme välillä – ja ihmettelemään kykyämme pohtia asiaa taiteen keinoin, viimeiseen hengenvetoon asti.

fullsizerender-4

Sitaatit oopperan Der Kaiser von Atlantis libretosta / Peter Kien, suomennos Juhani Koivisto.

Linkkejä yms:

Spotify-linkki: Ullmann: Der Kaiser von Atlantis

Yle Kulttuuri 14.9.2016: Natsit uskoivat teoksen olevan satiiri Hitleristä – Keskitysleirillä sävelletyn pienoisoopperan tekijät kuolivat Auschwitzissa

HS Kulttuuri 12.9.2016: Juutalaistaiteilijat tekivät keskitysleirissä kokonaisen oopperan – ”pelottavan ajankohtainen” teos esitetään nyt Turussa

Teemu Mäki: Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. WSOY, 2009.

(Neiti Hoin loppukaneetti: Kirjoitin tämän tekstin muuten jo maanantaina, mutta oli sen verran kiireinen työviikko, etten yksinkertaisesti ehtinyt lisäämään kuvia yms. vikoja juttuja aiemmin. Näin se vaan välillä menee.)

”En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa…” — Ihminen nimeltä Minna Canth

Eräänä iltana löysin ystävän. Haluaisin esitellä hänet teille — tai esitelköön hän itse itsensä:

Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuksi, kun kuulin etehisen oven käyvän. Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki paperit kätköön? Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoleiseen kaappiin sekä Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä erään tuttavani pää pisti sisään.

— Otetaanko vastaan?

— Otetaan! Terve tultua.

Ja minä kiirehdin tulijaa kättelemään hyvin viattoman näköisenä. En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

– – –

Päivemmällä virkistyin taaskin ja tuolla puolisten jälkeen asettui pieni tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen. No nyt — ajattelin — nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli kätkyen luokse, minä kaappasin ylös. Suomennos esille! Mutta —? Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin käsistäni? Hain, etsin kaikista mahdollisista paikoista. Turhaa! Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan. Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi? Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, täytyyhän sen löytyä. Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä kiireessäni — Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän — niin, aivan varmaa, minä työnsin paperit kaikki ruokakaaappiin! Ja nyt ne olivat matkalla Kuopioon!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Näin Minna Canth myöhemmin muisteli kiihdyttävää tapausta elämänsä varrelta. Tapahtumien aikaan vuonna 1879 hän oli juuri jäänyt yllättäen leskeksi vain 35-vuotiaana, odottaessaan seitsemättä lastaan. Edessä oli muutto rakkaasta Jyväskylästä lapsuuden kotikaupunkiin Kuopioon, missä Minna pystyi saamaan toimeentulon isänsä kangaskaupassa. Imeväisen tuoreena äitinä, suurperheen muuttoa tuon ajan oloissa yksinhuoltajana organisoiden, hän etsi yhtä kaikki aikaa omistautua intohimolleen: kirjoittamiselle.

Miksi Minna sitten poti tästä suomennoksesta niin suurta huolta? Hän oli kieltämättä käyttäytynyt juonikkaasti, joskin hyvissä aikeissa. Minnan ystävä Robert Kiljander oli kirjoittanut näytelmän, mutta hänellä oli itsekritiikin korventaessa pahana tapana polttaa tällaiset  hengentuotteensa ennen kuin kukaan näki niistä silmäystäkään. Minna taivutteli Robertin vaimon Olgan ottamaan salaa ”Mästarens snusdosa” -käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja tuomaan sen hänelle näytille. Minna halusi suomentaa ruotsinkielisen alkuteoksen ja samalla todistaa ystävälleen, että hänen piti ehdottomasti julkaista teos.

Nyt asiat olivat siis hullusti: Robert saattaisi kaivata näytelmäänsä minä hetkenä hyvänsä, ja paperinivaska oli visusti ruokakaapissa, joka matkasi kohti Kuopiota. Seuraavina päivinä (ja öinä) Minna tuskailee, saako hän näytelmän takaisin ja paljastuuko juoni. Hän keksii hätävalheita pelokkaalle Olgalle, joka tuon tuosta kovistelee ystäväänsä jouduttamaan käännöstä.

— Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

— Ensi viikolla.

— Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

— En mitenkään.

— No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa.

Pelottihan minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämmeni sykki pelosta ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei huomannut minussa mitään vilppiä.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994) Kirjoitusasu on alkuperäinen, jos joku miettii tuon sydämen kahta ämmää. 🙂

Kuinka Minnan salajuonen kävi? Jäikö hän nalkkiin vai pääsikö pälkähästä? Palataan siihen myöhemmin. Tässä välissä kerron muutamia hauskoja seikkoja suurenmoisesta ihmisestä, joka edelleen — toistaiseksi — on ainoa suomalainen nainen, jolla on oma liputuspäivä.

FullSizeRender (44)
Kuva kirjasta Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth (2014).

5 X CANTH

  • Nuorena sydämellinen ja kekseliäs Canth viehätti monia kosijoita. Hän päätti kuitenkin opiskella ensin opettajaksi ja muutti Jyväskylään. Hän haaveili siis ajan tapojen vastaisesti  — naisena — itsenäisen ihmisen elämästä. Canth osui toiveineen otolliseen vaiheeseen Suomen historiassa: hänen aloittaessaan opinnot ensimmäistä kertaa Suomessa nainen pystyi kouluttautumaan muuksi kuin kätilöksi. Opettajattaren toimi houkutteli, sillä se tarjosi toimeentulon ilman naimakauppaa. — Sittemmin opinnot keskeytyivät, kun Canth kihlautui opettajansa kanssa. Naimisissa olevan naisen opiskelua ei pidetty soveliaana.
  • Jotenkin vekkuli on tieto, että Canth rakasti elämänsä loppuun asti pitkiä kävelyitä ja — ympäröivä maailmanaika huomioiden — voimisteli vielä viimeisinä vuosinaan renkailla! Kuntoilu oli tarttunut häneen Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarissa, missä tulevia opettajattaria kannustettiin oman kehon voimistamiseen.

Ooh — joka olisi päässyt teaatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi! Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta — eihän semmoista voinut ajatellakaan. Ajatella? Miksei? Ajatukseni — ovathan ne tullista vapaat. Iltaisilla kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevinani teaatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön näyttelemiselläni.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

  • Suomalaisen teatterin vierailu Jyväskylässä vuonna 1876 oli Canthin elämässä käänteentekevä kokemus. Hän olisi kovasti mielinyt näyttelijäksi, mutta se oli perheenäidille aivan mahdoton toive (aika vaikeaa se olisi samassa tilanteessa muuten nykyäänkin, eikö totta). Canth kanavoi rakkautensa teatteriin alkamalla kirjoittaa näytelmiä. Hän yhdisti realististen draamojen tarinankerrontaan halunsa parantaa yhteiskunnan vähäosaisten elämää.
  • Canth kirjoitti teoksensa sohvapöydän ääressä, ja vierailijoiden pistäytyessä kylään hän sujautti paperit pöytäliinan alle piiloon. Kerran lapset päättivät lahjoittaa hänelle hienon kirjoituspöydän. Mutta ei Canth osannut muuttaa tapojaan. ”Minna naurahti, kun se tuotiin, mutta antoi kantaa sen sivuhuoneeseen, eikä käyttänyt sitä milloinkaan.” (Maijala 2014, s. 78) Tämä tieto tuntunee hauskalta kaikille meille, joilla ei ole omaa huonetta, vaan kirjoittelemme muistiin ajatuksiamme ties missä keittiönpöydän kulmalla.
  • Kun Canth leskeydyttyään joutui muuttamaan Kuopioon ja alkoi hoitaa isänsä kangaskauppaa, kaikki pitivät liiketoimen ryhtymistä sulana hulluutena ja povasivat konkurssia. Canth kuitenkin tajusi, ettei olisi pystynyt elättämään perhettään pelkillä sanomalehtikirjoituksilla ja näytelmillä. (Sivumennen tämä kertoo mielestäni paljon siitä, miten erilaisessa asemassa miehet ja naiset olivat kirjailijoina — leskimies olisi todennäköisesti päätynyt aivan toisenlaiseen ratkaisuun. Ylipäätään harvalla naisella historiassa on ollut uhrautuvaa fredrika runebergiä mahdollistamassa omaa luomistyötä…) Kun kauppa alkoi sujua ja myyntityötä alkoivat hoitaa apulaiset, Canthille vapautui aikaa kirjoittamiseen. Hän menestyi siis kulttuurin lisäksi myös liike-elämässä aikakauden olot huomioiden aivan epätodennäköisen hienosti. ”Arvostuksesta ja kunnioituksesta kollegojen taholta kertoi sekin, että Minna Canth valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleiseen kauppiaskokoukseen. Seuraavan kerran elinkeinoelämän ylimpään elimeen valittiin naisedustaja vasta vuonna 1989.” (Maijala 2014, s. 75)
FullSizeRender (42)
On aina sykähdyttävää, kun toisen aikakauden teksti puhuttelee kuin se olisi kirjoitettu tänään – tätä mietiskelin jo viime syksynä kirjoittaessani Vivica Bandlerista. Joskaan ei voi iloita siitä, että epätasa-arvoisuus on edelleen päivänpolttava ongelma. Tämä Kirjeitä Kuopiosta vuodelta 1885 päättyy sanoihin, joita siteerataan Canthilta usein: ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?” – Ote teoksesta Taisteleva Minna Canth (1994)

”MITEN EN OLE HOKSANNUT TUTUSTUA SINUUN PAREMMIN?”

Palataan alun jännitystarinaan ja Minnaan, joka siis saatuaan karkuteille lähteneen näytelmän takaisin suomentaa sitä henkensä hädässä ja kärvistelee vilpissään. Minna ehtii kuin ehtiikin kääntää koko käsikirjoituksen ennen kuin Robert Kiljander huomaa sen kadonneen. Koko juoni paljastuu sattumalta Minnan veljen (joka auttoi postittamalla paperit takaisin Jyväskylään) laittamattomiin sanoihin kahvipöydässä, mutta se tapahtuu onnekkaasti tarpeeksi myöhään. Kiljander pahastuu hieman, mutta ei lopulta pane vastaan, kun Minna kertoo aikovansa lähettää näytelmän Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille — ”joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia”, Minna kommentoi myöhemmin. Huh!

Törmäsin tähän episodiin lukiessani erinäisiä Minna Canthia käsitteleviä teoksia työprojektia varten. Selailin läpi vuonna 1994 ilmestynyttä teosta Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896 (toim. Eila Tuovinen). Jostain syystä tämä edellä mainittu päiväkirjanomainen merkintä hurmasi minut täysin. Tapa, jolla Minna kuvasi tapausta ja päänsisäistä maailmaansa, oli valloittavaa: hyväntahtoinen viekkaus, kiihdyttävä innostuminen työn äärellä, hajamielisyys, sen aiheuttama yhtäkkinen sydämen pysäyttävä kauhistuminen sekä luonnollisesti järkähtämätön hätävalheiden syöttäminen ovat elävästi kuvattuna vastaansanomattoman samastuttavaa toimintaa.

FullSizeRender (43)

Olin toki kunnioittanut Canthia jo aiemmin, ja vanhana kirjallisuuden(kin) opiskelijana osasin antaa hänelle arvoa näytelmäkirjallisuuden uranuurtajana. Jostakin syystä olin päätynyt pitämään häntä kaikki nämä vuodet jotenkin etäisenä.

Siksi yllätyin niin suuresti: tässä kirjoittaa ihminen, jonka ajatuksenjuoksun tunnistan – verevä, hengittävä, huumorintajuinen ihminen. Canth suorastaan rynnisti sivuilta viereeni sohvankulmalle istumaan ja tarinoimaan. Sukulaissielu! ”Missä sinä oikein olet ollut?”, teki mieleni kysyä. Siis oikeastaan: ”Miten en ole hoksannut tutustua sinuun paremmin?!”

Myös Minna Maijalan parin vuoden takainen elämäkerta Herkkä, hellä hehkuvainen: Minna Canth (2014) oli elämys. Se tuo Canthista esiin puolia, jotka itseltäni olivat jääneet aiemmin huomiomatta. Canthista on ollut ehkä tapana rakentaa kuvaa jonkinlaisena rautarouvana, joka puolusti tasa-arvoaatetta ja köyhien asemaa antamatta minkään horjuttaa itseään. Maijala näyttää, miten läpi elämänsä Canth oli impulsiivinen tunneihminen, joka poti syvää iloa sekä synkkiä tunnontuskia monista asioista.

Se sujui! Se sujui kuin itsestään! Oli kuin joku minulle vieras voima olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille herätti minussa riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Koskettavaa oli tietenkin ajatella nuorta leskeä, joka joutuu tekemään äkkikäännöksen itse piirretyn talon pihalla omaa ryytimaata viljelevästä lehtorin rouvasta ja rakentamaan elämänsä uudestaan vieraassa kaupungissa. Canth kirjoittaa muutosta raastavan rehellisesti; sydäntä viilsi, kun sovittelin itseäni samaan asemaan. Toisaalta häntä on turhaa uhriuttaa liiaksi. 1800-luvun lopulla Canth eli oman sukupuolensa edustajaksi harvinaisen itsellistä elämää menestyvänä liikkeenharjoittajana ja yhä enenevässä määrin kunnioitettuna kirjailijana — sekä, kaiken aikaa, rakastavana äitinä.

Et usko, kuinka uupuneena tulen iltaisin puodista ja kuinka suloista on vaipua pikku Lyylin kanssa unen helmoihin tuossa 1/2 9 aikaan. Kaikki lapset ovat olleet terveinä ja pikku Lyyli vaurastuu päivä päivältä. Jumalan avulla kaikki kuitenkin taas käy valoisaksi.

Minna Canthin kirjeet – teoksessa Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Ensimmäisenä opiskelemassa opettajaksi, ensimmäinen suomenkielinen naistoimittaja, ensimmäinen realistinen näytelmäkirjailija, ensimmäinen nainen äänivaltaisena edustajana kauppiaskokouksessa — jonkun on oltava ensimmäinen, jotta myöhemmin olisi hivenen helpompaa.  Jälkikäteen katsottuna tällaiset heittäytymiset saattavat näyttää turhan helpoilta, kun muistaa, kuinka paljon vieroksumista uusien ideoiden airuet aina saavat osakseen! Kunpa tässä ajassa olisimme yhtä rohkeita raivaamaan tietä tuleville sukupolville.

Kun nyt siis Canthin syntymäpäivänä 19.3. vietämme tasa-arvon päivää, mieleni tekee sanoa: malja sinulle, ystävä — malja Minnalle!


Lähteitä:

Eila Tuovinen (toim.). Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994.

Minna Maijala. Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth. Otava, 2014.

Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä 19.3.

Soundtrack:

Hilary Hahn: J.S.Bach: Violin Concertos (2003)

Edit 19.3.2016: Ihanan Tanin vinkkauksesta huomasin, että Robert Kiljander oli yhdessä kohdassa vaihtunut Kajanderiksi, korjasin sen. Lisäksi samalla korjasin yhdysmerkit ajatusviivoiksi tarpeellisissa kohdissa.

Heitä nimitettiin guancheiksi

Teneriffa – suosikkisaaren nimi on suomalaiseenkin suuhun sopiva. Mutta mistä nimi on peräisin?

Siinä missä naapuri Gran Canaria on espanjalaisittain looginen, Teneriffa ei tarkoita mitään – espanjaksi. Se onkin saanut nimensä toiselta naapurisaarelta, luoteisen La Palman alkuperäisasukkailta: tene = vuori + ife = valkoinen (espanjalaiset lisäsivät sujuvuuden vuoksi ärrän väliin). Palmalaiset nimesivät sen, mitä näkivät häämöttävän horisontissa eli maamerkki Teiden, lumihuippuisen tulivuoren.

Kanariansaaret ja historia, koko yhdistelmä voi kuulostaa vähän kummalliselta. Rooman kaduilla kävellessä katse eksyy historiankirjasta tuttuun näkymään ja mietteet hakeutuvat luontevasti kohti ihmiskunnan varhaisia vaiheita, mutta käsi pystyyn: kuka suuntaa charter-koneeseen tutkiakseen temppeleitä? Etelänmatkalla ensisijaista on nykyhetki, lohduttava lämpö ja virkistävä valo, ja se on ymmärrettävä juttu. Itsekin kiinnostuin historiasta vasta palattuani Teneriffalle useampaan otteeseen (miksi näin on käynyt, siitä kerroin edellisessä kirjoituksessani). Ja se mitä löysin ällistytti minut, kuten löytöretkeilijät aikoinaan:

ME KUTSUMME HEITÄ GUANCHEIKSI

Kun espanjalaiset valloittajat alkoivat saapua 1200-luvun lopulla Kanariansaarille, he kohtasivat erikoisen kansan.

Vielä ihmeellisempää on, että tässä melko lähellä Afrikan rannikoa sijaitsevassa saaristosssa alun perin asui vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja ihonväriltään vaalea kansa. Heitä nimitettiin guancheiksi. (…) Kun Kanarian saaret löydettiin, siellä vallitsi teknisesti kivikausi, mutta yhteiskuntakulttuuri oli korkealla tasolla. Aikaisemmin väitettiin, että kanarialaiset olivat viimeinen jäte Atlantis-mantereen kansasta.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

’Guanchi’ oli alun perin nimi, jolla teneriffalaisten kutsuivat itseään: guan = mies/ihminen + Chinech/Chinet = Teneriffa. Sittemmin termiä on alettu käyttää yhteisnimikkeenä kaikille Kanariansaarten alkuperäisasukkaille.

HE PYSYVÄT VAITI

Luku- ja kirjoitustaidottomilta guancheilta ei ole jäänyt omakohtaisia todistuksia kulttuureistaan. Tiedetään, että he asuivat luolissa, paimensivat vuohia, vaihtoivat asuinpaikkaa saaren eri puolille vuodenajan mukaan, viestivät vuoristossa rotkojen yli vihellyskielellä, valmistivat taidokkaita keramiikka-astioita ja balsamoivat vainajat tuonpuoleista varten. Heidän perintönään yhä tänä päivänä Kanariansaarilla syödään talkkunamaista gofio-maissijauhoa, joka maistuu mukavan paahteiselta viljalta, ja sopii hyvin aamupuuron sekaan. Ravintoloissa tarjoillaan myös gofiosta valmistettua jäätelöä ja muita erikoisuuksia.

FullSizeRender (41)

Vaikka tiedot ovat niukat, guancheista kerrotaan yhtä ja toista – ja ehkä juuri siksi toinen toistaan kiehtovampia ja mystisempiä seikkoja:

HE OLIVAT VAALEITA JA PITKÄIKÄISIÄ

Guanchit olivat espanjalaisiin verrattuna vaaleita ja pitkiä, mikä on tehnyt ensikohtaamisista varmasti entistä epätodellisempia, leveysasteet huomioon ottaen. Pääkallotutkimusten perusteella he olivat myös pitkäikäisiä, Teneriffan pohjoisosissa yli kolmasosa väestöstä eli yli 60-vuotiaiksi.

HE RAKASTIVAT RAUHAA, LIIKAAKIN

Edellisen kirjoitukseni lopussa lupasin paneutua siihen, miksi Teneriffalla ilma tuntuu jotenkin – onnelliselta. Hellin ajatusta, että tämä johtuu Kanariansaarten erityislaatuisesta menneisyydestä kaipuun kuviteltuna kultamaana: miten jo antiikin kreikkalaisten kerrotaan kutsuneen tätä maailmankolkkaa onnellisten saariksi, autuaitten asuinsijaksi, Elysiumiksi.

IMG_0753

Kiintoisaa on, miten sivistyneiltä kivikautisissa oloissa eläneet guanchit vaikuttivat. Kanariansaarten ”löytämistä” käsittelevissä kirjoituksissa kerrotaan vierailijoiden panneen merkille, että alkuperäiskansan keskuudessa vallitsi rauhaarakastava ilmapiiri. Kiinnostavaa tämä on siksi, että kertojan roolissa ovat valloittajat, siis käytännössä viholliset. Historiankirjoihin olisi hyvin voitu tallentaa kuva alkukantaisista barbaareista, mutta eri lähteissä toistuvasti ihaillaan guanchien yhteiskuntarakenteita sekä luonteenlujuutta ja jalomielisyyttä – mikä ei lopulta valitettavasti koitunut heidän edukseen. Arvostus ei estänyt guanchikulttuurin murskaamista.

Urhoollinen soturihenki tosin viivästytti valloittajien suunnitelmia useilla vuosikymmenillä: Teneriffa kukistettiin viimeisenä vasta vuonna 1496, kun ensimmäiset retket saarille tehtiin jo 1300-luvun vaihteessa.

He eivät surmanneet sotavankejaan, vaan nämä saivat, mikäli käyttäytyivät rauhallisesti, kansalaisoikeudet; heillä oli lupa mennä naimisiin saarten tyttöjen kanssa ja harjoittaa omaa uskontoaan. Nuo rauhaa rakastavat ihmiset olivat mitä parhaimpia sotilaita. Heidän korkea moraalinsa ihmetytti valloittajia.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

Kansa, joka ei osannut kirjoittaa, salli uskonnonvapauden? Nykypäivän näkökulmasta, näppisten sauhutessa syystä jos toisesta, kirjoitustaito ei totisesti ole lisännyt sivistystä kaikissa kansanosissa.

Kuinka paljon ihailussa on sitten kyse halustamme uskoa primitiiviseen idylliin vailla modernin maailman (tai aikanaan 1400-luvun…) murheita – en tiedä.

Kaikkein erikoisin on kuitenkin tämä tieto:

HE EIVÄT OSANNEET PURJEHTIA

Tästä tiedosta on pääteltävissä, että

  • joko saarille jätettiin (karkotettiin?) ihmisiä, jotka eivät osanneet rakentaa aluksia tai purjehtia alunperinkään, esimerkiksi Afrikan sisäosista, missä merenkulkutaidolle ei ollut tarvetta, tai
  • saarten asukkaat kadottivat taitonsa ajan saatossa. Omasta mielestäni jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa epätodennäköiseltä – vai tietäisikö joku, onko tällaisen merkittävän taidon kollektiivisesta katoamisesta muita esimerkkejä historian saatossa?

Oli miten oli, espanjalaisten saapuessa saarten asukkailla ei ollut merenkulkutaitoa. Se herättääkin ajatuksia… Ja muistoja.

Joulupäivän aamuna lähdimme automatkalle ja ajoimme ylhäällä pitkin Teiden luonnonpuiston kuunmaisemaa. Laskeuduimme maantietä vuorenrinteen länsipuolelta alas ja pysähdyimme lounasaikaan syömään eväitä levähdyspaikalla kanarianmäntyjen katveessa. Muistan erityisesti, miten matkaseuralaisia huvitti onneton omenankuorimistekniikkani (minkäs teet, olin tottunut käyttämään pyöriväteräistä kuorimaveistä, en tavallista teräväreunaista hedelmäveistä). Meillä oli tuuria; päivä oli kirkas, ja ihastelimme horisontissa siintävää La Palmaa.

– Kuinka tiedemiehet voivat väittää, etteivät guanchit käyneet katsomassa toisiaan naapurisaaressa ja etteivät he osanneet purjehtia. Jos minä olisin ollut heidän nuoria miehiään, olisin vaikka uinut toiseen saareen katsomaan, olisiko siellä ollut nätimpiä tyttöjä kuin omassa saaressa.

– Vai niin, sanoi tytär painokkaasti.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

Ajatella: kutsumme Teneriffaa Teneriffaksi siksi, että La Palman asukkaat antoivat nimen taivaanrannassa häämöttävälle Valkoiselle vuorelle. Heillä oli siis jopa nimi tutulle merestä kohoavalle muodolle. Mutta että he eivät koskaan vuosisatojen saatossa ryhtyneet ylittämään tuota vettä, että sata kilometriä erotti nämä naapurit toisistaan niin, etteivät he koskaan kohdanneet…  Eikö ole huima juttu?

tenerife-375427_1920
”Yleensä saarelaiset saivat pysyä uskossaan, että he olivat ainoat ihmiset maailmassa ja että maailman muodosti kunkin saarelaisen oma saari.” Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

 

Lähteitä:

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret (WSOY, 1953)

Saga Roos: Arkea ja juhlaa Teneriffalla (Gummerus, 1991)

Manuel de Paz-Sánchez & Oliver Quintero Sánchez: La Historia de Canarias (2008)

HistoCanarias

Museo Arquelógico del Puerto de la Cruz

Guanches (Wikipedia)

The Guanches

La isla bonita

”Minähän olen aina pitänyt sellaisia ihmisiä, jotka matkustavat kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan, kovin mielikuvituksettomina”, hymähti perheenjäseneni. Sitten me nauroimme makeasti. Olimmehan jälleen kerran lähdössä – Teneriffalle.

tenerife-375436_1920

Jotenkin näin se meni: 1950-luvulla oli pariskunta, joka piti kovasti matkustelusta. He saivat päähänsä hankkia piletit höyrylaivaan ja matkasivat sillä eksoottisille Kanariansaarille asti. Myöhemmin he palasivat lastensa kanssa. He mieltyivät saareen niin, että ostivat pohjoisen vehreästä pikkukaupungista oman talon. Tuohon taloon he palasivat vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen Pohjolasta, kuin muuttolinnut konsanaan.

Perheen lapset kasvoivat aikuisiksi ja saivat omia lapsia. Lapsenlapset tottuivat odottamaan, miten talven keskellä lentokone vei heidät satujen saarelle. Vähän kuin mökille, paitsi että täällä hypättiin järven sijaan uima-altaaseen. Puutarhassa kasvoi palmuja ja joulutähtiä. Kaikkea vartioi saaren keskellä kohoava jylhä tulivuori, usein lumihuippuinen Teide.

IMG_6928
Teiden huippu pilviverhon keskellä.

Myöhemmin talosta luovuttiin. Silti yhteys saareen säilyi. Nyt sen kukkivia puita ihastelivat jo lapsenlapsien puolisot – ja hotellin uima-altaaseen hyppäsivät heidän lapsensa.

Kävi niin, että kerran matkustin itsekin tämän perheen mukana elämäni ensimmäistä kertaa Teneriffalle. Minulla oli ennakkoluuloni ja -asenteeni, mutta pitäisi olla aikamoinen typerys, jos ei lähtisi kutsuttuna matkalle, ja sitä paitsi olin kovin rakastunutkin. Vietimme saarella joulun, ja joulu on herkkää aikaa. Ja kas – tarina kietoi minut mukaansa, ja saari muuttui satumaiseksi myös minulle.

En tiedä, miten suhtautuisin kaikkeen, jos en jakaisi tätä tarinaa ja olisi kuullut lukemattomia muistoja vuosien takaa. (Niiden puutarhan joulutähtien kiemuraisille oksille oli kuulemma hirveän kätevää ripustaa pikkupyykkiä kuivumaan.) Mutta uskon, että kyse on muustakin.

Foinikialaiset, nuo kummalliset liikemiehet, jotka kävivät kauppaa ja rakensivat rauhaa, lienevät olleet ensimmäiset ihmiset ns. eurooppalaisesta kulttuuripiiristä, jotka kävivät Kanarian saarilla. He eivät voineet kauppiaina olla erityisen kiinnostuneita kanarialaisista, koska nämä elivät yksinkertaista kivikauden elämää. Mutta rauhaa rakastavina miehinä he muuallakin kertoivat ihanista saarista, joissa vallitsi maailman ihanin ilmasto ja joissa elivät maailman onnellisimmat ja sopusointuisimmat ihmiset. Heistä se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, koska he itse olivat huomanneet, että mitä enemmän he itse olivat tuoneet ihmisille hyvinvointia, sitä riitaisemmiksi nämä olivat tulleet.

Olen vakaasti sitä mieltä, että saarten ilmassa on jotakin – onnellista. Ja niin on myös se perheenjäseneni, jonka kanssa nauroimme estoitta itsellemme. Kuinkas muuten samaan paikkaan halajaisivat toistuvasti meidän kaltaisemme hauskat, runolliset ja kaikipuolin fiksut ihmiset!

Mutta kuinka ollakaan: emme ole aavistustemme kanssa yksin. Jaamme ne arvovaltaisten henkilöiden kanssa, sillä Kanariansaarten idylliä ylistivät jo antiikin Kreikan kynäniekat Homeros ja Plutarkhos.

Homeros kirjoittaa Elysiumista, kaukana lännen meressä olevista autuaitten saarista, joissa kaikki elävät onnellisina, joissa kentät viheriöivät alati ja joissa ei koskaan ole liian kuuma eikä liian kylmä.

Kansi
Teiden huippu häämöttää myös kirjan kannessa.

Viime kesän matkamme yhteydessä kerroin, kuinka rakastan vanhojen matkakertomusten lukemista. Törmäsinkin näihin historian saatossa Kanarian saarista esitettyihin luonnehdintoihin hankittuani käsiini Yrjö Kokon matkakertomuksen Hyvän tahdon saaret vuodelta 1953. Eläinlääkäri ja erämies Kokon tunnetuin teos on satu Pessi ja Illusia  (1944), ja hän kirjoitti myös paljon luontoaiheisia teoksia Lapista. 1950-luvulla hän (syistä jotka tuntuvat yhtä epämääräisiltä kuin alussa mainitun pariskunnan) päätti tehdä tutkimusmatkan Kanariansaarille abiturienttityttärensä kanssa ja kirjoitti havaintonsa seikkaperäiseksi ja humoristiseksi kuvaukseksi, joka on edelleen riemastuttavaa luettavaa.

Takakansi

Totuuden nimissä lienee syytä mainita, että Kokko ei pidä runoratsun ohjaksista turhan tiukasti kiinni, enkä ole varma, kestääkö hänen teoksensa kaikin osin nykytietämyksen mukaista historiantutkimuksellista tarkastelua. Lienee tulkinnanvaraista, liittyivätkö luonnehdinnat onnekkaista saarista juuri Kanariansaariin vai mahdollisesti muihin Atlantin saariryhmiin, jotka joka tapauksessa olivat Ateenasta käsin kaukana Herkuleen pylväiden (eli nykyisen Gibraltarinsalmen) tuolla puolen, ja seassa saattoi olla mytologista sepitettä. Siitä mistä lauletaan suomalaisissa iskelmissä, unelmoitiin jo antiikin Hellaassa.

Mutta turha proosallisuus sikseen, emmehän toki ole mielikuvitusta vailla! Leikittelen ajatuksella, että vuosituhansien takainen autuas elämä on luonut saarille taikapiirin, jonka me aistimme edelleen – halutessamme.

IMG_0557
Playa del Bollullo, onnellinen paikka.

Mutta mihin tarinat Teneriffan ja Kanariansaarten onnelasta perustuvat? Se onkin huikean kiehtova juttu, sillä saarilla oli pitkä historia jo ennen Espanjasta purjehtineiden valloittajien aikaa. Siitä ajattelin kirjoittaa seuraavaksi.

Lainaukset Yrjö Kokon teoksesta Hyvän tahdon saaret (WSOY, 1953).

 

 

 

”Minun on saatava jättää jälki omaan aikaani” / Vivica Bandler: Vastaanottaja tuntematon

Kuinkakohan monta kirjaa ihmisillä on keskimäärin kesken? Olisi kiinnostavaa tietää!

Laskutavasta riippuen itselläni on tällä hetkellä kesken – eli ripoteltuna ympäri asuntoa, sängyn lähettyvillä, laukussa – noin kuusi opusta. Se on varsin tavallinen tilanne täällä päin.

Kesken jääneiden kirjojen lukumäärä on sitten jo ihan eri luokkaa. Satoja, veikkaisin. Ja milloin tarkalleen koittaa se kohtalonomainen hetki, kun kesken olleesta kirjasta tulee kesken jäänyt…? Kiehtovaa!

ELÄMÄ ON KESKEN

Yöpöydälläni, laukuissani ja lähistöllä seikkailevat tällä hetkellä seuraavat kirjat:

  • Peter Hoeg: Rajatapaukset (luen noin kolmatta kertaa; nyt aktiivisessa luvussa, aloitin viime viikolla)
  • Jennifer Farley Gordon and Colleen Hill: Sustainable Fashion. Past, Present and Future (alkutekijöissään, kesken heinäkuusta lähtien)
  • Naomi Klein: This Changes Everything (tuskallisesti kesken kesäkuusta lähtien, todella järkälemäinen luettava; mutta loppusuoralla jo!)
  • Boel Westin ja Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta (kesken useamman kuukauden, välillä pidempiäkin taukoja; en oikeastaan edes ymmärrä, miksi kirjan lukeminen on kestänyt näin pitkään – rakastan lukea Tove Janssonia, kuten varmasti moni muukin)
  • Anna Gavalda: La vie en mieux (kesäkuusta lähtien; ja kyllä, luen ranskaksi, hitaasti… mutta hitaasti)

Seuraavat seilaavat harmaalla alueella:

  • Heikki Aittokoski: Narrien laiva (Kirjamessu-ostos, joka on ollut kesken jo useamman kuukauden; keikkuu kiikun kaakun kesken jääneiden tällä puolen)
  • Alison Gopnik: Filosofinen vauva. Mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta (kesken viime talvesta lähtien – jäänyt muiden jalkoihin)

Maailma on niin täynnä kiehtovia kirjoja, että välillä alkaa oikein ahdistaa, kun miettii, miten harvaan sitä ehtiikään tutustua. Olen huomannut, että sellaiseen ahdistukseen tepsii parhaiten – hahaa – hyvän kirjan lukeminen.

On paljon kirjoja, jotka on ”pakko” lukea: se uusi teos, josta kaikki puhuvat; lempikirjailijan viimeisin; luotetun ystävän suositus; ammattikirjallisuus. Jne.

Sitten on sellaisia kirjoja, jotka ilmestyvät näkökenttään aivan yllättäen. Luotan aina tällöin vahvasti intuitiooni, sillä useimmiten se on kannattanut. (Ja jos ei, jätän kirjan surutta kesken. Elämä on lyhyt.) Kuten silloin, kun kohtasin tämän erinomaisen teoksen:

VIVICA BANDLER: VASTAANOTTAJA TUNTEMATON

Viime talvena taloyhtiössämme tehtiin putkiremonttia, ja yksi jos toinen meistä asukkaista tyhjensi kotiaan vimmalla. Yläkerran naapuri oli jättänyt rappuun laatikollisen kirja-aarteitaan meidän muiden valita. Silmiini osui selkämys, jossa oli kiinnostava nimi: Vivica Bandler. Olin hiljattain lukenut Tove Janssonin elämäkertaa, ja hän, ken ei asiaa tiedä (kuka sitä kaikkea tietää), nuo kaksi olivat rakastavaisia.

Mitä tiesin tästä naisesta, uraauurtavasta teatteriohjaajasta ja kulttuurisuvun omintakeisesta jälkeläisestä? Varsin vähän. Onneksi en antanut sen häiritä.

Kokonaisen elämäniän olen tapellut suomenruotsalaista pikkuporvarillista ylimielisyyttä vastaan. Mutta se ”pakkoruotsiajatus”, joka on viime aikoina yleistynyt, se osuu erääseen hyvin vanhaan ja kipeään kohtaan, joka aiheuttaa minussa sekä kiukkua että vihaa. Yhtäkkiä tuntuu siltä kuin 30-luvun tunnot olisivat palanneet taas takaisin.

Ja niin sitä tulee kysyneeksi itseltään: miltä Suomi näyttäisi nyt, jos me emme olisi eläneet 800 vuotta Ruotsin yhteydessä? Jollei Suomessa olisi saatettu voimaan vuoden 1734 lakia? Jos me emme olisi saaneet mitään vaikutteita lännestä?

Ja tämän kiukkuni keskellä näenkin taas kaikki suomalaisuuden varjopuolet: yltiöisänmaallisuuden, suuruudenhulluuden, rehvastelun, nationalismin – joka on jotenkin vielä erikoisen huonoa vuosikertaa – ja sitten koko tämän uuden mentaliteetin: nousukasmaisuuden ja äkkirikkauden. Ja ennakkoluuloisuuden! Äkkirikkaus on hankala asia missä tahansa maassa, mutta Suomessa se ilmenee erityisen vastenmielisessä muodossa – ehkä siksi, että me olemme vasta niin äskettäin laskeutuneet puusta. Suomessa kaikkinainen ei-kulttuuri suorastaan paistaa silmiin. Entäpä se epäluuloisuus! Suomalainen istuu ja piileksii puskan takana ja tirkistelee sieltä epäluuloisena kaikkea uutta ja tuntematonta – vakuuttuneena siitä, että vihollinenhan se sieltä lähestyy, ”koska mähän en tunne sitä entuudestaan”. (…) Sellaisessa asenteessa ei helvetti soikoon ole mitään aihetta ylpeilyyn. Metsäläismentaliteettia – sitä se on.

Tämä kirja on vuodelta 1992.

Kun luin Bandlerin (1917-2004) elämäkertaa viime syksynä, useasta kohdasta henki omituinen ajankohtaisuuden tuntu. Tämä askarrauttaa itseäni aika ajoin: onko minulla vain kertakaikkisen hyvä tuuri, ja käsiini eksiytyy opuksia, jotka viis veisaavat ilmestymisajankohdastaan ja puhuttelevat minua vuosien takaa juuri tänään? Vai olisiko niin, että jotkut asiat maailmassa eivät muutu – ainakaan täysin? Joka tapauksessa on hyvin virkistävää, kun täysin epäajankohtaiselta vaikuttava teos vaikuttaa kommentoivan tämänhetkistä keskustelua.

FullSizeRender (29)
Oi aikaa, jolloin hattu kuului leidin vakiovarustukseen. Vastaanottaja Tuntematon -kirjan valokuvaliite.

”MINUN ON SAATAVA JÄTTÄÄ JÄLKI OMAAN AIKAANI”

Käyttöteatteria tarvitaan. Kaikenlainen teatteri on sallittua niin kauan kuin se on hyvää, niin kauan kuin se täyttää tietyt taiteelliset mitat. Vain tylsä teatteri pitäisi kieltää.

Hetket Vivican seurassa veivät minua pitkin 1900-lukua, ympäri Suomea, Pohjoismaita ja Pariisia. Kurkistin lapsuuteen monin tavoin rikkaassa mutta ristiriitaisessa seurapiiriperheessä, ranskalaisen elokuvan kuvauksiin Lappiin 1930-luvulla (jonne nuori neiti Bandler pestautui pyytämättä luettuaan lehdestä filmiryhmän saapuneen maahan – miten kateutta herättävän rohkea veto), sodanjälkeisen Montmartren boheemin sydämelliseen tunnelmaan – ja tietenkin lukuisten teatteriproduktioiden kulisseihin Helsingissä, Tukholmassa ja Oslossa.”Sen jälkeen tutustuin Eugene Ionescoon ja meistä tuli hyvät ystävät. (…) Toinen kirjailija, jota hyvät ystäväni suosittelivat minulle, oli Dario Fo. Hän on jotenkin samalla tavalla hullu kuin sinä’, sanoivat he kovin ystävällisesti.” Bandler ystävystyi myös Fon kanssa, ja he matkasivat kerran Suomeen laivalla. Merenkäynti keikutti hyttiä, jonka alavuoteella italialaisohjaaja luki Ruzantea suomalaiselle kollegalleen yläpedille. Ainutlaatuisia anekdootteja ryydittivät mietinnöt ihmissuhteista, yhteiskunnan tilasta ja kulttuurielämästä.

En minä ole katkera – minä vihaan sanaa ”katkera” ja vihaan ihmisiä, jotka – siteeratakseni äitiäni – keräilevät epäoikeudenmukaisuuksia.

”Keräillä epäoikeudenmukaisuuksia” – ilmaisun tarkkuus miltei salpasi hengen. Talletin sitaatin tuotapikaa visusti muistini perukoille. Bandler viljelee pitkin kirjaa tällaisia pieniä, verrattomia helmiä. Kieli on terävä ja muisti tarkka, ja muistelua sävyttää kauttaalta äkkiväärä huumori. Väliin mahtuu hyvin haikeitakin otteita elämän varrelta. (Osa ansiosta kuuluu toki toimittaja Carita Backströmille.)

FullSizeRender (31)

Siteerattavia kohtia riittäisi vaikka kuinka paljon; haluan kuitenkin jättää suurimman löytämisen ilon sille, joka tämän tekstin luettuaan haluaa ehkä etsiä kirjan käsiinsä.

Aiemmin lähes tuntemattomasta Vivica Bandlerista tuli itselleni siis tämän kirjan myötä varsin läheinen hahmo. Ihailen hänen tapaansa katsoa maailmaa sikäli paljon, että tunnen halua adoptoida hänet yhdeksi eräänlaisista kirjallisista kummitädeistäni. Vaikka se onkin tietenkin kovin julkeaa.

Pelkään, että nykyisen oikeistolaissuuntauksen myötä kaikki taas palaa entiselleen, teatterin halutaan taas olevan vain tuottavaa viihdettä. Sosialismi on julistettu kuolleeksi ja kaikki, mitä sen kautta voitettiin, lapioidaan kaatopaikalle – se on pelottavan typerää.

Valtion on tuettava taidetta. Valtio tarvitsee taidetta, joka soittaa sille suutaan. Kukaties kaikkein tärkeintä taidetta on se, joka on vähällä joutua sensuroiduksi.

P.S Bandler-lähteitä etsiessäni löysin muuten vielä Hesarin arvion vuodelta 1992 sekä Ruotsin radion haastattelun vuodelta 1993.

MY FAVOURITE THINGS 

Tämä postaus on ensimmäinen tunnisteella Neiti Hoin suosikki, ja ajatuksenani on keräillä rauhakseltaan tänne kirjoituksia itselleni tärkeistä opuksista (ja miksei muistakin asioista) vuosien varrelta. Samalla toteutan myös jonkin aikaa mielessä pyörineen ideani: aloitan itseäni viehättävien lainausten keräämisen erilliselle pysyvälle sivulle blogissa. Sieltä löydän ne itse helposti, ja ovatpa näkyvillä muillekin. Linkki on blogin oikeasta sivupalkissa.

Eestlane olen ja eestlaseks jään

Vierailin ystäväni kanssa Tallinnassa. Onnekseni, meidän molempien onneksi, hän, lämmin, laajasti sivistynyt ja loputtoman utelias ihminen, halusi vierailla jossakin historiaa käsittelevässä museossa.

Risteillessämme vanhan kaupungin kaduilla hän pysähtyi: Ajaloomuuseum.

IMG_7486

HISTORIAA, OU JEE

Viron historiaa käsittelevä museo? Ensireaktioni ei ollut, hävettävää kyllä, kovin innostunut. Museot ovat lempipaikkojani, mutta itse valitsen ensimmäiseksi listalta taidemuseon, ja olin etukäteen mieluillut esimerkiksi Kumuun tutustumista (vihdoin).

Mutta mikäpä siinä. Astuimme sisään. Katseeni osui rikkinäiseen ruukkuun vitriinissä – check. Tarkemmalla vilkaisulla huomasin, että lasin taakse olikin koottu hauskasti aikajanalle samantyyppisiä esineitä historian hämärästä nykypäivään – siitä särkyneestä savikiposta Tupperware-astiaan. Oli aika veikeitäkin rinnastuksia: Lenin-patsas, astrologinen opus. Hmm!

Esimerkkejä uskomusjärjestelmistä: Lenin ja
Esimerkkejä uskomusjärjestelmistä: Lenin ja ”astroloogiline abimees”.
https://instagram.com/p/4kLHyEjd9_/?taken-by=hannamarihoi

Museon jo arkkitehtonisesti vaikuttavassa, katedraalimaisessa päänäyttelysalissa mieleni muuttui lopullisesti. Miten oivaltavasti koko homma olikaan mietitty! Ei mitään kuivia sepustuksia, vaan tarkkaan mietittyjä kysymyksiä, joiden kautta maan menneisyys, kulttuuri, kieli ja kansan identiteetti valottuivat kiehtovasti eri näkökulmista. Tuhansia vuosia historiaa oli tiivistetty helposti lähestyttävään muotoon. Itseäni viehätti erityisesti esitelmöivyyttä välttävä, pohdiskeleva äänensävy, joka ei pyrkinytkään lukitsemaan vain yhtä tulkintaa paikoilleen.

IMG_7328

Ovatko virolaiset olleet onnellisia maassaan? Mikä oli ensimmäinen viron kielen sana? Kuka oli perheen pää? Ovatko virolaiset maailman maallisin kansa?

Kiertelin haltioituneena ympäriinsä.

Ja silloin päässäni alkoi soida tämä kappale.

SPIRIT OF SURVIVAL

”Eestlane olen ja eestlaseks jään”, lauloi ihmismassa Ivo Linnan johdolla Tallinnan Laululavalla Rock Summer -festivaalilla kesällä 1988, toiveikkaasti ja uhmakkaasti, kolme vuotta ennen uutta itsenäistymistä. Kolmiraitaiset liput heiluivat uhkarohkeasti yleisön seassa. Rockjuhlasta tuli odottamatta käänteentekevä hetki Viron historiassa.

Muistan kuulleeni kappaleen festivaalia käsittelevässä, hienossa ja liikuttavassa dokkarissa Eesti vabaks!, joka tuli Yle Teemalla syksyllä 2011. Samasta dokkarista on irrotettu myös tuo linkkaamani YouTuben livetaltiointi, jota suosittelen katsomaan, se on niin sykähdyttävä. (Jos silmä pysyy kuivana vielä kohdassa 2:32, ihmettelen.)

En oikein muista, onko kappale minulle muuten tuttu – luulen, ettei ole. Mutta niin se vain alkoi soida päässä, kun asiayhteys oli tarpeeksi samanlainen. Ja tunnereaktio. Mieleni valtasivat ajatukset siitä, miten lähellä virolaiset elivät omaa rinnakkaista neuvostotodellisuuttaan, miten erilainen tämän naapurikansan lähihistoria on on ollut. Jälleen kerran. Miten viime vuodet ovatkaan muuttaneet taas omaa turvallisuudentunnettamme, miten tämä maailmanaika värittää myös mietteitä aiemmista vuosikymmenistä.

Ehkä tapaan miettiä virolaisten ja suomalaisten kohtalonyhteyksiä siksikin, että perheelläni on erityinen yhteys Viroon, sillä toinen vanhemmistani oli töissä Tallinnassa 1990-luvun alussa. Matkustimme Suomenlahden yli tuolloin useamman kerran. Saimme seurata muun muassa, miten alun perin harmaa ja vaitonainen vanhakaupunki alkoi jo muuttua kohti nykypäivän värikästä, hyväntuulista ja elämöivää olomuotoaan. Virosta puhuttiin (ja puhutaan) meillä paljon. Muistan, miten vanhempani miettivät, millaiset ihmiset vuosien saatossa olivat kiivenneet keskiaikaisten muurien välissä kiemurtelevia portaita. Yhä edelleen Tallinnassa on minulle jotain vastustamatonta, uinuvaa viisautta, miltei pyhää.

”Eestlane olen ja eestlaseks jään” – se soi kuin hymni, vapaudenkaihoinen, järkähtämätön.

(Harmillisesti tuo konserttitaltiointi katkeaa välillä – sinänsä ansiokkaisiin – leffan haastateltavien muisteloihin. En onnistunut löytämään puhdasta taltiointia samalta festivaalilta, mutta koko biisin voi kuunnella esimerkiksi tästä toisesta videosta.)

Aikamoinen museo, vai mitä. Tässä siis takuukiinnostava ja kompakti kulttuurikohde vanhassa kaupungissa muun kiertelyn ohessa, edellä mainitun pääsalin katsastaa puolessa tunnissa. Mutta pitäkää varanne: voi aiheuttaa tunnekuohuja.

IMG_7483
Museon toisessa salissa oli muuten pienempi sodanajan lapsuutta käsittelevä näyttely. Se meni suoraan ihon alle, vaikkei aiheella repostellutkaan.

JK. Olisi silkkaa laiskuutta jättää käyttämättä mahdollisuus mainita Euroviisu-triviaa. Tuli nimittäin mieleen, että Ivo Linnahan oli toinen yhden Viron kauneimman viisubiisin esittäjistä, eli vuoden 1996 kaunis duetto Kaelakee hääl.

Tuolloinhan virolaiset tyrmistyttivät ihastuttivat suomalaiset viisuosaamisellaan, muutaman vuoden jälkeen heti viides sija.