Lady Macbethin leningin vuori on myrkynkeltainen – kuinka puvustus kertoo tarinaa vallanhimosta

Lady Macbethin leningin vuori on myrkynkeltainen – kuinka puvustus kertoo tarinaa vallanhimosta

Lady Macbeth kävelee näyttämölle mustavalkoisessa leningissä. Helman heilahdus sen paljastaa, vilahduksen verran: vuoren, joka on myrkynkeltainen.

Macbeth hurjistuu nähdessään surmatun Banquon haamun. Hän kiskaisee illallispöydästä liinan yhdellä vetäisyllä ja säikäyttää juhlavieraat, jotka pakenevat väistellen ympäriinsä lentäviä astioita. Macbeth lysähtää istumaan, hetkellisesti musertuneena, keltainen pöytäliina kuin viittana harteillaan.

32406916883_23b0f9ab47_o
Kas, sieltä se keltainen vuori pilkottaa. Kuvassa Macduffin poika / Timo Kalliokoski ja Lady Macbeth / Katariina Kaitue. Kuvaaja Mitro Härkönen. Kuva: Kansallisteatteri

Istun Kansallisteatterin katsomossa ja seuraan roolihahmojen vaihtuvia asuja kuin jännitysnäytelmää. En ole varmasti koskaan kiinnittänyt puvustukseen sellaista huomiota kuin Kansallisteatterin Macbethissä. En varmaan olisi tälläkään kertaa, ellen olisi bongannut käsiohjelmasta kiinnostavaa osiota.

”Macbethin värimaailmassa tehostevärinä on Yellowstonen kansallispuiston rikkikerrostumista muistuttava keltainen, joka viittaa vallanhimon myrkylliseen luonteeseen”, käsiohjelmassa kerrotaan. On hieno oivallus avata puvustussuunnitelija Tarja Simonen ratkaisuja yleisölle, niiden ohjaustyötä koskevien tavanomaisten (ja silti tietenkin kiinnostavien) huomautusten lisäksi.

Simone kertoo miettineensä kauan Lady Macbethiä esittävälle Katariina Kaitueelle tilatun printtivaatteen kuviointia ja päätyneensä lopulta valitsemaan aiheeksi naaraspuolisen monarkkiperhosen: ”’Lyhytikäinen mutta kuninkaallisesti nimetty hyönteinen, monarkki, on itsessään hieno metafora vallan ja miksei myös teatterin hetkellisestä luonteesta.'” (Harmi kyllä tästä upeasta asusta ei ole sattunut kunnollista kuvaa pressikuvien joukkoon.)

”Punaista on tällä kertaa vältetty, koska siihen liittyy liian ilmeisiä mielikuvia verestä ja vallasta”, Simone summaa.

William Shakespeare: Macbeth, Kansallisteatterin käsiohjelma

Käsiohjelmassa mainitaan myös, miten Shakespeare käyttää Macbethissä paljon vaatetukseen liittyviä vertauksia. ”Puhutaan lainahöyhenistä ja huonosti istuvista vaatteista, toivoon pukeudutaan, kunniaa riisutaan ja sydän naamioidaan.”

Varmaan juhlat ovat siellä oikein somat – mutta varo, uudet vaatteet voivat olla mahdottomat; liian ahtaat, kukaties, tai liian suuret; huomaat, että vanhat sopivatkin meille paremmin kuin uudet.

Macduff, II näytös, 4. kohtaus

Tai kun Lady Macbeth moittii puolisoaan, joka epäröi ensimmäisen ja ratkaisevan hirmutyön alla:

Päissäänkö se olikin, se haave, jonka puit jo yllesi?

Lady Macbeth, I näytös, 7. kohtaus

Puvut noin muuten ovat tietysti sydäntäni lähellä. Ensimmäisen kerran muistan kiinnittäneeni erityisesti huomiota Tarja Simonen suunnittelemiin pukuihin  Luulosairaassa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä keväällä 2015. Ihastelin erityisesti Kreeta Salmisen näyttelemän Angéliquen tylliunelman uskomattoman kaunista, liukuvärjättyä ja koristeellista helmaa.

Tästäkin puvusta pääsin onnekkaasti keskustelemaan pukusuunnittelija Simonen kanssa, kun reilu vuosi sitten sain kierrellä Kansallisteatterin kulisseissa silloisen työni puitteissa. (Eräs ihanimmista työkeikoista koskaan.) Juttelimme erityisesti kauneudesta suhteessa teatterin tekemiseen, mitä Simone pohti seuraavasti:

Mä ajattelen, että me ei tehdä teatterissa mitään rumaa. Kaikki tietää, että me ollaan teatterissa, ja se antaa meille vapauden – ja samalla siinä on jonkinlainen vaatimus tyylittelystä tai vieraannuttamisesta. Vaikka tehtäis kuinka krouvia ja rososta, niin se voi silti olla harmonista ja tasapainoista.

Tarja Simonen TV1:n Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa (esitetty helmikuussa 2016; selvennykseksi: hän käyttää nykyisin ilmeisesti sukunimeä Simone)

”Fair is foul and foul is fair”,  lausuvat noidat Macbethin alkuperäistekstissä, Paavo Cajanderin vuoden 1885 suomennoksessa ”häijy on kaunista ja kaunis häijyä”: mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

Valtamme ei ole varma, siksi meidän täytyy pestä kunniamme imartelun kuohussa ja muuttaa kasvot naamioiksi, joiden taakse kätkeytyvät todelliset ajatukset.

Macbeth, III näytös, 2. kohtaus

Kaikkihan alkaa varsin viattomasti. Macbeth on palaamassa kotiin, kun matkalle sattuvat noidat tervehtivät häntä kuninkaana. Hän kummeksuu outoa ja ennustuksenomaista arvonimeä, mutta toteaa lopulta: ”Jos sattuma siis kruunun tarjoaa, niin tehköön minusta myös kuninkaan”. Mutta siemen on kylvetty, ajatus itää, eikä sattumalle ole enää sijaa. Pian ollaan tilanteessa, jossa Macbeth voi vain todeta:

Jos julma alku meille kehnon pohjan loi, vain julma jatko vahvistaa sen voi.

Macbeth, III näytös, 2. kohtaus

Macbeth puhuu meistä, sillä hänellä on mahtava liittolainen: puoliso Lady Macbeth. Aivan kuin House of Cardsin power couple Frank ja Claire. Vetävimmät tarinat harvoin syntyvät tyhjästä.

Kun valta käskee, kunnon mieskin saattaa taipua.

Malcolm, IV näytös, 3. kohtaus

Vallanhimon juovuttavuutta Shakespeare ennen kaikkea käsittelee synkässä tutkielmassaan, jonka hän pohjasi vanhoihin skotlantilaisiin taisteluihin . Macbethissä onkin paljon hienoja sitaatteja vallasta.

Ahneus on miekka, joka kääntyy kuninkaita vastaan ja on heidän turmionsa.

Macduff, IV 3

Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin; yhtä vaikeaa kuin palata on jatkaa eteenpäin.

Macbeth, III näytös, 4. kohtaus

Vääryydellä haalittu valta on häilyväistä, Macbeth varoittaa, ja sen seuraukset ovat tuhoisat ihmisen mielelle. Niin Lady Macbeth kuin Macbeth murenevat. Lady Macbeth pesee tuloksetta käsistään näkymätöntä verta, Macbeth hourailee ja näkee ilmassa tikareita sekä illallispöydässä aaveita.

Kun loppu on lähellä, Macbeth esittää tunnetun vertauksen:

Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

Macbeth, V näytös, 5. kohtaus

33093636621_535971e166_o
Kun loppu on jo lähellä. Lady Macbeth / Katariina Kaitue & Macbeth / Antti Luusuaniemi. Kuvaaja: Mitro Härkönen. Kuva: Kansallisteatteri.

Entä näytelmä itse? Olin vaikuttunut, en lumoutunut. Saa nähdä, kuinka käy tänään, kun luvassa on hehkutettu Rikhard III Willensaunassa. Odotukset ovat korkealla.

  • Shakespeare-sitaattien suomennokset: Matti Rossi (WSOY, 2004) (pois lukien se yksi erikseen mainittu Paavo Cajanderin käännös)

Jälkikirjoitus Shakespeare-entusiasteille: 

Moni tuntee  Shakespearen yhteydessä sanaparin hollow crown eli ’ontto kruunu’, josta puhuu nimihenkilö eli kuningas näytelmässä Rikhard II. Samoin oli nimetty BBC:n tv-sarja, jota YLE Teema on esittänyt Suomessa.

Macbethissä taas kuninkaaksi vääryydellä päätynyt Macbeth tuskailee ’hedelmätöntä kruunuaan’, fruitless crown. Matti Rossi on kääntänyt sen ’tyhjäksi vanteeksi’. Kansallisteatterin tulkintaa varten ohjaaja Janne Reinikainen ja dramaturgi Eva Buchwald olivat tehneet oman suomennoksen, ja Antti Luusuaniemen suulla Macbeth valittaa, miten hänen päähänsä asetettiin ’maho kruunu’.

Mainokset

”Huomenna hankitaan seuraajia” / Kansallisteatteri: Sinuus

29047374373_e040e034e1_o
Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

Saako näkyä, jos ei ole kiinnostava? Saako näkyä, jos ei ole taitava?

Aika: torstai 6.10.2016

Paikka: Kansallisteatterin Willensauna

Agenda: Anna Paavilainen ja Marja Salo: Sinuus

Sinuus on mediakriittinen tutkimusmatka maailmassa, jossa ihanneminän saavuttaminen karkaa koko ajan kauemmaksi”, kerrotaan Kansallisteatterin esittelytekstissä. Näytelmä on osa laajempaa Mitä tuijotat -projektia, jossa rooleja, ulkonäköpaineita ja nähdyksi tulemista pohditaan muun muassa työpajoissa.

Aiheen perusteella voisi odottaa moralisoivaa liketyshuorauksen kauhistelua, mutta Sinuus onkin oivaltava, moniulotteinen ja vilpitön. Sekä hauska.

fullsizerender-16
Tekijät ovat ystävällisesti kirjoittaneet esityksestään valmiita arvosteluja, esimerkiksi tähän tapaan: ”Sinuus kertoo ulkonäkökeskeisestä mainosten ja male-gazen maailmasta, ihmisestä joka on photoshopattu ja muokattu, maailmasta joka perustuu laikkeihin, peileihin ja itsensä brändäämiseen.” – Näytelmän oheismateriaali

5 x SINUUS

1. HUOMINEN ON HUOMENNA

”Onko nyt huominen”, kysyy pieni lapsi, kun hän herää aamulla. Ja kun koittaa aamu, jolloin kysymystä ei kuulu, iskee haikeus. Lapsi ymmärtää.

Huomenna hankitaan seuraajia.

– Didi

Sinuuden Didillä ja Gogolla on projekti: blogi. Ja huolimatta ajoittaisesta epätoivostaan (”miten ei oo muka tullut yhtään uutta seuraajaa”), he ovat pohjattoman sinnikkäitä. Näyttämöllä on kaksi puista arkkua, joiden kannet kolisevat, kun naiset toivottavat hyvät yöt ja katoavat näkyvistä. Aamulla palataan siihen, mihin illalla jäätiin.

ESTRAGON: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?

VLADIMIR: Odotamme Godot’ta.

Absurdin teatterin Huomenna hän tulee -klassikossa rähjäiset kulkurit Vladimir ja Estragon eli Didi ja Gogo jumittavat anonyymillä, ankealla joutomaalla odottamassa herra Godot’ta. Siis ketä? Jumalaa, vapahtajaa –  ylipäätään ratkaisua?  Samuel Beckett kieltäytyi tulkitsemasta hahmojaan tai tekstiään, mikä on vapauttanut muun maailman esittämään analyysejään ja mielipiteitään, ja niitä on riittänyt: holokaustin kauhut? Kasvottomat valtasuhteet? Arjen pinnan alla lymyävä jatkuva eksistentialistinen ahdistus? Vuonna 1949 ilmestynyttä monitulkintaista tragikomediaa on sanottu 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi.

Jota eivät muuten saa näytellä naiset.

2. MIEHET ON MIEHIÄ, NAISET NAISIA JA TÄMÄ ON TEATTERIA

Beckettin perikunta kieltää pienimmätkin muutokset esitykseen, miksei sitten suurempia.*) Mutta onko se nyt sitten mikään ongelma?

Italialaisessa produktiossa vuonna 2006 teatteri voitti perikunnan oikeudessa ja sai toteuttaa esityksen naisroolituksella (miehiksi pukeutuneina). Guardianin toimittaja piti tuolloin Godotta niin suurena klassikkona, että sille olisi suotava erilaiset tulkinnat: ”It is part of the universal language of theatre and has been played everywhere from America’s San Quentin jail to Sarajevo after the bombing.”

*) Ts. Sinuudessa seikkailee sattumalta tyypit nimeltä Didi ja Gogo.

fullsizerender-17
Aika mainio on mielestäni tämä Kiiltomato-kirjallisuusjulkaisun kommentti asiaan: ”näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko”. Aikatasku indeed.

Anna Paavilainen on kyseenalaistanut teatterin oikeuden elää irrallaan muusta yhteiskunnasta monologissaan PLAY RAPE. Viime vuosien puhutuimmassa kotimaisessa teatteriteoksessa ruoditaan seksistisiä ja alistavia naisrooleja ja yleensä kulttuuria, joka toistaa stereotyyppistä nais- ja mieskuvastoa. – Nyt syksyllä PLAY RAPE:stä on muuten kaksi lisäesitystä, tiedoksi!

Ja Kansallisteatterin lavalla nähdään kuin nähdäänkin naispuoliset Didi ja Gogo, jotka etsivät merkitystä nykyihmisen elämään: tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

sinuus_kissavideot
”Ne vois tehdä kissavideoita.” Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

3. KUVAT ON KUVIA, KUVAT ON TODELLISUUS

Tiesittekö, että on olemassa käsite celluloid ceilingvalkokangaskatto? Minä opin sen vasta tätä kirjoittaessani.

Vain 17% mediassa näkyvistä naisista yli 35-vuotiaita.

Sinuus-näytelmässä esitetty tilasto

Sinuuden tekijät puhuvat representaatioista. Heitä on innoittanut dokumenttielokuva Miss Representation, joka on saatavilla Netflixissä. Katsoin sen heti samana iltana näytelmän jälkeen.

You can’t be what you can’t see.Miss Representationissa pohditaan kulttuurin ja erityisesti median – siis television, elokuvien, mainosten, musiikkivideoiden ja netin noin yleensä – ahdasta naiskuvaa. Haastateltavien joukossa on paljon kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Hillary Clinton ja Condoleezza Rice. Mitä tyttö kasvaa näkemään tavoittelemisen arvoisena omassa elämässään? Tietyntyyppistä vartaloa vai yhteiskunnallista vaikuttamista?

Tai mitä pojat päätyvät ajattelemaan naisista – ja itsestään naisten rinnalla?

4. YKSITTÄINEN TARINA, JAETTU KOKEMUS

Arjessa kyse on siitä, kokeeko tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on – saako näkyä.

Yhteiskunnallisella tasolla kysymys on paljon laajempi: keitä näemme – ketkä pääsevät vaikuttamaan?

Kuvat joiden keskellä elämme, rakentavat todellisuuttamme: ”…how social groups are treated in cultural representation is part and parcel of how they are treated in life”, kirjoittaa kulttuurintutkija Richard Dyer. ”How a group is presented, presented over again in cultural forms, (…) these all have to do with how members of the group see themselves and others like themselves, how they see their place in society, their right to the rights the society claims to ensure its citizens.”

5. TÄSSÄ JA NYT

Teatterissa ollaan läsnä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Vuosituhantisen tradition voima on jokaisen esityksen ainutkertaisuudessa, erityisesti tässä ajassa, jossa suurin osa sisällöistä on loputtomasti toistettavissa missä ja milloin vain – niiden ruutujen kautta, joilla tarkkailemme ympäristöämme ja itseämme muutenkin.

Olen aina rakastanut teatteria, mutta vasta viime aikoina tajuntaani on lopullisesti uponnut, miten paljon merkityksellisemmältä elämä tuntuu näyttämön äärellä elettyjen hetkien ansiosta. Niin hyvien kuin huonojenkin. Tänä syksynä vietänkin paljon aikaa teatterin parissa.

Ikinä ei tietenkään tarkalleen tiedä, mitä saa. Sinuuden toinen puoliaika vietettiin täysin erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen, uudenlaiseen katsomisen tapaan totutellen.

Lopussa istuttiin pimeydessä.

Olin kiitollinen, että mieleeni oli juolahtanut edellisenä iltana laittaa käsilaukkuun uusi nenäliina.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee. (En attendant Godot, 1949; Waiting for Godot 1954/1965.) Suom. Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen, Love-kirjat, 1990.

Richard Dyer: The Matter of Images. Essays on Representations. Second Edition. Routledge, 2002.

Virpi Alanen: Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia? Kiiltomato 28.3.2012

HS Kulttuuri 19.9.2016: Kansallisteatterin viiden tähden näytelmä Sinuus on oivaltavaa analyysia omakuvista

HS Kulttuuri 8.1.2016: ”Naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi” – näyttelijä Anna Paavilainen on lopen kyllästynyt epäasialliseen kommentointiin