Miksi kirjoittaa blogia?

Jos olet satunnainen vierailija ja haluaisit tietää, miten perustetaan menestynyt blogi, joka sinkoaa sinut mediajulkisuuden ytimeen, tämä ei ole etsimäsi kirjoitus. Mutta ei hätää – internet tarjoaa varmasti paljon päteviä aiheeseen liittyviä vinkkilistoja. Onnea matkaan!

Mutta ehkä oletkin pyöritellyt mielessäsi ajatusta omasta blogista muista syistä. Ehkä sinulla on kirjoituksiksi muovautuvia ajatuksia, mutta jahkailet vielä? Tai ehkä sinulla on epämääräinen aie, mutta et ole vielä osannut perustella itsellesi, mitä blogillasi tekisit? Kirjoitukseni saattaa kiinnostaa sinua.

Ja ehkä sinulla on jo oma blogi – siinä tapauksessa olisi hauskaa kuulla, mitä itse bloggaamisesta ajattelet!

Olen viime päivinä palannut miettimään sitä, miksi itse perustin blogin vuosi sitten – vastoin kaikkia odotuksiani. Voisin vannoa, että vielä muutamaa päivää tai viikkoa ennen blogin luomista olin suhteellisen vakuuttunut siitä, että sitä – ainakaan sitä – en tulisi tekemään. Minulla oli siihen paljon hyviä syitäkin!

  • Halusin ja haluan yhä vaalia aikaa, jolloin en ole kiinni koneessa tai tuijota valaistua ruutua. Haluan kääntää kirjojen sivuja sormillani, kirjoittaa paperille käsin kynällä, haluan kävellä ulkona katsellen taloja ja ikkunoita, haluan istua teatterin hämärässä ja käpertyä kotisohvalle telkkarin ääreen; haluan olla ihmisten kanssa ja katsoa heitä silmiin, haluan eksyä ajatuksiini ja kuluttaa aikaa sen ilman sen kummempaa käyttötarkoitusta. Miten aika riittäisi?
  • En ole erityisemmin ihastunut ajallemme jossakin määrin tyypilliseen korostettuun itsepromootioon. Jos jotakin, luulen, että minun pitäisi kuunnella enemmän muita ihmisiä, jotta oppisin. Ehkä pelkäsin, että huomaisin minulla olevan vähemmän viehättäviä motiiveja kirjoittaa.
  • Ja ketä se sellainen blogi edes kiinnostaisi? Kuka voi väittää, että tämä maailma tarvitsee enää yhtään uutta blogia? (Erityisesti tähän väitteeseen palaan myöhemmin.)

No, kuinkas sitten kävikään. Lopulta perustin blogini enemmän hetken mielijohteesta kuin vakaasta harkinnasta. Se oli jälkikäteen katsottuna aivan loistava oikku. Sillä kun minulla on blogi, voin tehdä seuraavia asioita:

  • Kun kohtaan jotakin ilahduttavaa, mietityttävää ja hämmentävää, voin kirjoittaa siitä itselleni muistiin. Olen aiemmin pitänyt esimerkiksi elokuva- tai kirjapäiväkirjoja omaksi ilokseni (jossain vaiheessa innostuin kirjoittamaan myös joitakin arvioita Internet Movie Databaseen, mutta muuten ne ovat ihan vaan pöytälaatikkokamaa). Blogin kautta voin jakaa pohdintoja muillekin sekä linkitellä omiin kirjoituksiini muita aiheeseen liittyviä ajatuksia kiinnostuneille.
  • No, eikö Facebook riittäisi suositteluun? Huomasin, etten halunnut enää rajoittaa itseäni ahtaaksi käyneeseen status-laatikkoon. Facebookia ja toisinaan Twitteriäkin käytän toki siihen, että voin kertoa ihmisille, kun olen jotain blogiini kirjoittanut.
  • Voin kertoa asioista monipuolisemmin kuin päiväkirjaan tai Facebookiin kirjoittaessani: minulla on mahdollisuus leikitellä sanojen, kuvien, videoiden, erilaisten upotusten ja linkkien kanssa. Itse nautin ihan vain näistä kokeiluista.
  • Blogi on notkea. Se taipuu matkapäiväkirjaksi, jonne saan talteen vaikkapa suosittelemani second hand -liikkeet.
  • Kehityn kirjoittajana. Joudun miettimään, mitä mieltä olen jostakin.
  • Olen huomannut, että se aika, jonka blogin parissa käytän, virkistää minua eri tavoin kuin jos vaikka selailisin nettiä päämäärättömästi. Kun kirjoittaa ilman tiukkoja aikataulupaineita, aikaa riittää kyllä lukemiseenkin ja muuhun tärkeään.
  • Tämä kaikki liittyy siihen, että haluaisin elämän olevan vähemmän pikaruokaa ja enemmän syventymistä. Haluaisin mietiskellä tarkemmin kirjoja, jotka olen lukenut, radio-ohjelmia, joita olen kuunnellut tai ylipäätään asioita, joita olen kohdannut. Ehdin ehkä yhteensä vähemmän, mutta muistan enemmän, saan enemmän. Elämästä.

FullSizeRender (58)

Moni voi käyttää blogia työasioiden pyörittelyyn ja reflektointiin. Itse kaipasin kuitenkin jotain muuta – kun perustin blogin, tein tiiviillä tahdilla lyhyitä tv-juttuja, mikä oli hyvin antoisaa ja luovaa hommaa, mutta välillä myös vähän kuluttavaa. Blogi syntyi osittain siitä syventymisen tarpeesta, joka ei duunin puitteissa täyttynyt. Mutta toki töiden puitteissa on syntynyt ideoita, joita olen täällä Neiti Hoin puolella jalostanut edelleen.

Ammattiin liittyvän blogin perustamisessa voi olla toki myös tiettyjä hyötynäkökulmia. Jos omana ajatuksenani olisi ollut räjäyttää itseni vähän himmeämmäksikin tähdeksi mediataivaalle, olisin todennäköisesti valinnut toisenlaisen strategian kuin puolianonyymiys tai postailu random aiheista epäsäännöllisellä aikataululla. Epäilemättä olisi ollut hyvin järkevää kytkeä blogi jotenkin edelliseen työpaikkaani, sillä olisi kai siitä voinut jotakin etua olla, että työskentelee ruutukasvona tv-ohjelmassa, joka tavoittaa säännöllisesti puoli miljoona katsojaa. Mutta työni sai minut vähitellen miettimään sitä, kuinka paljon haluan olla esillä (jossa siinäkin on omat hauskat puolensa) ja kuinka paljon, no, ihan vain tehdä erilaisia kiinnostavia asioita.

Ehkä tulevaisuudessa alkaa harmittaa moinen menetetty mahdollisuus blogin suhteen. Ehkä, jos joku vaikkapa sattuu vaihtamaan minulta pään ja sen mukana koko persoonallisuuden.

”…what the world needs is people who have come alive”

Huomaan palaavani kahteen ajatukseen:

Don’t ask yourself what the world needs. Ask yourself what makes you come alive and then go do that. Because what the world needs is people who have come alive.

Ajatuksen on muotoillut Howard Thurman, itse olen lukenut sen Brené Brownin kirjasta.

Näin. Jos sinusta tuntuu, että se, mitä teet, saa sinut tuntemaan, että olet elossa, anna mennä. Kannattaa kokeilla.

Toinen ajatus on tämän vuoden maaliskuulta, Ms Afropolitan -blogian pitävän Minna Salamin haastattelusta Hesarissa.

Internetiin kirjoittaminen jättää jälkiä. Sinne arkistoidaan ikuisiksi ajoiksi nyt myös ihmisiä, jotka usein puuttuvat historian kirjojen sivuilta. (…)

Salami myös kannustaa naisia kirjoittamaan lisää ja korottamaan ääntään. ”Vaikka blogistasi ei tulisikaan jättimenestystä, pelkästään sen olemassaolo, että se on arkistoitu, on hyvä syy kirjoittaa.”

Oliko blogin perustaminen välttämättömyys? Ei missään nimessä. Ja toisaalta, ehkä, kuitenkin. Se oli välttämätöntä lopulta siksikin, jotta pääsisin yli jostakin sellaisesta kummallisesta pelosta, että ”nyt joku ajattelee, että minä kuvittelen että olen…. jotakin”.

Mielestäni meille kaikille on erittäin tarpeellista kuvitella, että olemme jotakin. Ainakin itsellemme, sopivassa suhteessa. Muiden ihmisten päänsisäisten liikkeiden arvuuttelu – se on niin inhimillistä, mutta joutavaa.

En vaadi oman tekemiseni kautta muulta maailmalta reaktioita. Niitä tulee, jos on tullakseen, jos joku kokee aitoa kiinnostusta keskusteluun. Ja aina kun niin tapahtuu, se tietenkin ilahduttaa, ja tunnen kiitollisuutta.

Kirjoittaa voi myös pöytälaatikkoon. Mutta ”asioiden jakaminen tekee kaikesta usein mielekkäämpää”, kuten itse asian taannoin muotoilin.

Hyvänä esimerkkinä kerron miten ilahduin, kun ystäväni Linda aloitti tänä keväänä oman Laululintubloginsa (suosittelen lämpimästi!). Vaikka juttelisi asioista muutenkin, on jännittävää ja koskettavaa lukea ystävän ajatuksia kirjoitetussa muodossa. Ja välillä sitä huomaa olevansa myös aivan hemmetin ylpeä – että hän kirjoittaakin hienosti! 

Mielestäni erittäin hyvä syy blogin perustamiselle on myös se, että se rohkaisee ihmisiä ympärillä ilmaisemaan itseään ja jakamaan ajatuksiaan. Kun minä, mikset myös sinä?

Ja minä kirjoitan sitä ainoaa blogia, jota voin kuvitella kirjoittavani juuri nyt.

Mainokset

Mikäs blogi tämä oikein on?

IMG_9575
MUZOO, Théâtre du Loup, Geneve

40 kirjoitusta

 

Ensimmäisen vuoden jälkeen on kiva vähän summata asioita. Olen julkaissut yhteensä 40 kirjoitusta. Onko se paljon vai vähän?

Kirjakaverini Tani perusti oman mainion Aina joku kesken -bloginsa aika samoihin aikoihin vuosi sitten ja on ehtinyt takoa samassa ajassa yli 50 kirjoitusta – päivätöiden ja muiden velvoitteiden ohella, ja jossain välissä hän on myös lukenut kaikki ne kirjat, joista on kirjoittanut. Huh! Hatunnosto! Puhumattakaan heistä, jotka bloggaavat lähes päivittäin. Tosissaan bloggaaminen on, no, jos ei kirjaimellisesti totista hommaa, niin ainakin vakavasti otettavaa duunia. Siinä kääritään hihat ja ryhdytään hommiin säännöllisesti. Kunnioitan.

Itselleni bloggaaminen on ollut suht päämäärätöntä harrastustoimintaa. Ja kun mietin asiaa, niin 40 kirjoituksessa on tasan 40 kirjoitusta enemmän kuin jos olisin jättänyt blogin perustamatta. Kaiken lisäksi takana on vähän raskas talvi. Mutta nyt, kun katselen taaksepäin, ilahduttaa huomata, että silti olen jaksanut kirjoittaa silloinkin, edes silloin tällöin.

Sillä olen nauttinut kirjoittamisesta joka kerta todella paljon. Mutta entäs ne, te, lukijat?

Kun lukijoita on yhtäkkiä tuhansia

 

Kolme kuukautta kirjoiteltuani kävi jännä juttu.

  • Luetuin ja suosituin kirjoitus – ja samalla ylivoimaisesti suosituin, todellinen anomalia – on ollut Sanoja, jotka eivät auta ystävää vastoinkäymisen hetkellä (vaikka luulet), jonka julkaisin 14.8. Se ilmeisesti onnistui koskettamaan ihmisiä, sillä sitä luettiin ensimmäisten päivien aikana yli 5000 kertaa, ja edelleen sen pariin eksyy ihmisiä säännöllisesti. Facebookissa sitä on jaettu yli 680 kertaa.

Hämmentävä tapaus. Yhtäkkiä kävijämäärä 50-100-kertaistui, ja luvut kaikkinensa olivat pienelle anonyymille blogille ja sen pitäjälle käsittämättömiä.

Mitäs yllättävästä suosiosta seurasi? Hetken harkitsin, pitäisikö minun muuttaa jotakin – ”hyödyntää” tätä ihmismäärää. Pian tajusin, etten muuttaisi mitään. En voinut.

Kerroin häkellyksestäni ja mietteistäni seuraavassa kirjoituksessani Yllätysvieraat:

Sen, mitä haluan sanoa, sanon tässä: yllätysvieras, ystävä, mukavaa, kun kävit. Olen iloinen, jos tulet uudestaan. En tiedä, mitä tulevaisuuden kirjoitukset pitävät sisällään. Sen tiedän, että haluan, että kaikki, mitä täällä teen, tuntuu aidolta ja vilpittömältä.

Ja näin ajattelen edelleen. Ehkä joku ammattilainen osaisi suunnitella jotakin tällaista, minä en. Mistä osoittaa sekin, ettei vastaavanlainen ryntäys blogiin ole toistunut.

There is a beauty in numbers, mutta massoja enemmän minua lämmittää, jos tiedän vaikka yhden ihmisen todella ilahtuneen – tai kun tuttava tarttuu hihaani törmätessämme ja kertoo kirjoitukseni koskettaneen.

Ihaninta on ollut, kun joku suuresti arvostamani, lämmin, hyvä ihminen on yllättäen kertonut lukevansa blogiani.  Silloin olen tuntenut suurta kunnioitusta ja hiljaista iloa.

  • Entäs se vähiten luettu, tasapuolisuuden nimissä? Sen kirjoitin 6.5.2015 Netflix-sarjasta Chef’s Table, ja sitä on luettu yhteensä 4 kertaa. Ottaen huomioon, että julkaisin kirjoituksen salablogiaikoina, ihmettelen jopa noita neljää ihmistä, jotka sinne ovat jälkikäteen eksyneet. Toivottavasti on ilahduttanut!

Mikäs blogi tämä oikein on?

 

Kun aloitin blogin, en tiennyt tarkalleen, mistä tulisin kirjoittamaan. (Enhän ollut ylipäätään varma, tulisinko jatkamaan kirjoittamista.) Epämääräisenä aikeena oli kirjoittaa sellaisista asioista, joista voisi olla iloa muillekin – vaikuttava kirja, hauska nettisivusto, arkinen havainto. Mutta en halunnut perustaa kirjallisuuteen tai muuhun tarkkaan genreen perustuvaa blogia, vaan sallia itselleni seikkailun kaikkialla, minkä parissa ajatukset askartelisivat.

Mitäs tässä ensimmäisen vuoden mittaan on siis tullut kirjoiteltua?

Nähtävästi tämä on ollut mediakommentointiblogi, kun olen kirjoittanut uutisista pikkuhousurintamalla, ilmiöstä #richkidsofinstagram, Imagen valokuvista ja Brain Pickings -sivustosta.

Sitten tämä on ollut kirjallisuusblogi, kun olen kirjoittanut Komisario Palmusta, Lumen tajustaVivica Bandlerista ja Naomi Kleinin ilmastojärkäleestä This Changes Everything.

Tämä on ollut matkablogi, kun olen kirjoittanut Tallinnan kiehtovasta kaupunginmuseosta, Tukholman Södermalmista, viikinkien Jyllannista ja viehättävästä Fynistä, Geneven ensivaikutelmista ja Kanariansaarten mystisistä guancheista.

Tämä on ollut lastenkulttuuriblogi, kun olen kirjoittanut mielikuvituksen tärkeydestäTaloista, jotka eivät ole kotona ja klovnikirjasta, joka paljasti satumaisen yllätyksen.

Tämä on ollut elokuvablogi, kun olen kirjoittanut naispääosan esittäjän hiuksista Jurassic Worldissä ja naismaratoonareista Free to Runissa.

Tämä on ollut yhteiskunnallinen ja eettis-ekologinen muotiblogi, kun olen kirjoittanut muodista ja sitä ympäröivästä systeemista kirjassa Stitched Up ja John Oliverin satiiri-show’ssa.

Tämä on ollut jonkilainen fiilistelyblogi, kun olen kirjoittanut joogaamisesta New Yorkissa, Dallapén juhannuskeikasta ja kompasteluistani ranskaksi Sveitsissä.

Ja sitten tämä on välillä ollut tunne-elämää tutkaileva blogi. Olen kirjoittanut vulnerability hangoverista, erityisherkkyydestä ja kiltteydestä sekä viimeiseksi siitä, miksi herkkä johtaja on hyvä johtaja.

Osaisikohan joku muu kertoa tämän listan perusteella, mikä on yhteinen nimittäjä?

Tai ehdottaa, mistä toivoisi minun kirjoittavan? Se vasta olisi hauskaa!

Aika heikko kuluttajansuoja tällä blogilla on. Ei voi tietää, ilmestyykö seuraava kirjoitus kahden päivän vai kuukauden päästä ja mitä se mahdollisesti käsittelee. Siksi itselleni onkin ollut yllättävää, että lukijoita on sinnitellyt mukana. Olen ihmeellisen kiitollinen jokaisesta, joka vierailee ja erityisen otettu, jos vierailija avaa keskustelun. Että kiitos vain!

Suosittelenko blogin perustamista? Ehdottomasti. Siitä kirjoitan seuraavaksi.

IMG_0206
”Luova aikuinen on lapsi joka on selvinnyt hengissä.” Geneveläistoimiston seinältä bongattua.

Kun perustin salablogin

Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen kerran tähän blogiin ja painoin Julkaise-nappulaa.

Helppoa kuin mikä!

Mitäs sitten? Ei mitään.

Ei mitään, sillä en ollut kertonut blogista kenellekään. Kukaan ei siis nähnyt kirjoituksiani. Lähtökohta: jos et jaa (Facebookissa), kukaan ei löydä. Tietotulvan aikakauden laki.

Kirjoitin muutaman kirjoituksen lisää. Tuntui mukavalta.

Viikot kuluivat, tilastot näyttivät samaa rauhoittavaa tietoa: 0 näyttökertaa, 0 vierailijaa. Sain siis olla täysin varma siitä, että sain puuhastella kaikessa rauhassa täällä internetin syrjäisessä kolkassa.

hideaway-946941_1280

”Se on sellainen salablogi”

Noin kuukauden päivät olivat kuluneet, kun istuin iltaa kotikulmilla viehättävän kirjallisuusillan jälkimainingeissa. ”Perustin vähän aikaa sitten blogin”, tulin kertoneeksi. Juttukaveri hymyili kiinnostuneesti. ”Tai se on sellainen salablogi. En ole kertonut siitä kellekään.” Sama fiksu naisihminen jatkoi hymyilemistä ymmärtäväisen kohteliaasti – niin kuin vain katsotaan sellaista järkevältä vaikuttanutta henkilöä, jonka kajahtaneisuuden asteesta ei olekaan täyttä varmuutta.

Jep, piiloleikki alkoi kuulostaa omissa korvissakin aika typerältä.

Ensin kerroin parille ystävälle – ja seurasi radikaali muutos! Tilastot pomppasivat! Ne saattoivatkin näyttää nollan sijaan 2 näyttökertaa ja 1 kävijää. Huh!

Lopulta jouduin kovistelemaan itseäni. Mikä oli koko blogin idea? Miksen voinut kertoa siitä? Mitä oikein pelkäsin?

Joten viikkoa myöhemmin, kesäkuun alussa, kirjoitin Facebookiin näin:

Tulin siis kaapista. Kaapista sellaisen tarpeen kanssa, jollaisen olemassaolosta minulla ei joitakin kuukausia aiemmin ollut aavistustakaan. Tarve kirjoittaa. Julkisesti.

Sometimes a girl needs a little help. Onneksi sain rohkaisua. Luottoystäviltä, ja – kuten usein käy – yllättäviltä tutuilta ja lähes tuntemattomilta. I have always depended on the kindness of strangers.

Jälkikäteen näen kaksi selkeää alkusysäystä keväältä: kun törmäsin maaliskuussa Piaan ja tutustuin hänen mainioon blogiinsa Couture & Views, ja hänen puheistaan tajusin, että oman ja omannäköisensä blogin pitäminen on aivan mahdottoman kivaa; ja kun huhtikuussa viisaan kollegan rohkaisemana kirjoitin ensimmäistä kertaa bloginomaisen kirjoituksen silloisen duunipaikkani nettiin, ihan muuten vain, koska idea oli olemassa.

Tärkeintä oli kuitenkin, että pääsin yli jostakin sisälläni sijaitsevasta kynnyksestä (no, se oli varmaan sen kaapin kynnys, heh heh…). Että tämä tuntuu nyt itselleni kiinnostavalta ja tärkeältä. Mutta ettei sen tarvitse olla niin vakavaa, että sitä voi, ihan muuten vain, kokeilla.

Minkälainen tämä blogi, Neiti Hoin maailma, nyt siis on? Katsotaanpa.

Mikäs blogi tämä oikein on?

Yllätysvieraat

And I am done with my graceless heart

So tonight I’m gonna cut it out and then restart

’Cause I like to keep my issues drawn

It’s always darkest before the dawn

Lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Mielestäni parhaat jutut elämässä tapahtuvat usein yllättäen. Spontaanisti pitkäksi venyvä illanvietto, joka kulminoituu villiin juhlintaan epätodennäköisellä kokoonpanolla, kotiin arki-iltana piipahtavat ystävät, joiden hyväksyvä läsnäolo ei häiriinny tuolinselkämyksille sedimentoituneista vaatekasoista; se kirja, johon tarttuu kirjastossa vahingossa, ja jonka sivuilta lukee täydellisen, kauniin heijastuksen sen hetkisestä elämästään. Ei odotuksia lunastettaviksi, kuin sydämellinen pieni lahja.

Pidän siis paljon yllätysvieraista. Ja muutaman kerran olen elämässäni ollut niin onnellisessa tilanteessa, että minulle on järjestetty yllätysjuhlat. Nyt minulla on hivenen samanlainen tunne. Kerron tarinan naisesta ja kasvihuoneesta.

YLLÄTYSVIERAAT

Olipa kerran nainen. (Hänet voi halutessaan kuvitella vähän Florencen kaltaiseksi. Mutta tämä on vain ehdotus. Saattaa olla, että tämä nainen ehkä haluaisi muistuttaa vähän sellaista sielukasta ja karismaattista hahmoa, ainakin tilaisuuden tullen tällaisessa tarinassa.) No niin. Olipa kerran siis nainen, joka hankki kasvihuoneen, sillä hän kaipasi mielekästä tekemistä, ja asioiden kasvattaminen ja hoitaminen tuntui kiehtovalta. Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa: kerrankin hän vain lähti tekemään ainaisen suunnittelun, puntaroinnin ja analysoinnin sijaan.

Nainen valikoi kasvihuoneeseen tarkasti yhden lajikkeen kerrallaan, istutti sen rauhassa, tutustui kuhunkin yksilöön, opetteli hoitamaan sitä. Näki vaivaa, nautti käsiensä jäljestä. Nainen vietti aikaa kasviensa keskellä ja viihtyi, tunsi olonsa omaksi. Kuin huomaamatta kasvihuoneesta tuli hänelle yhä tärkeämpi paikka – mikä tuntui hassulta, olihan se saanut alkunsa miltei sattumalta, päähänpistosta: onnekas oikku. Kokoelma kasvoi vähitellen.

Kasvihuone oli auki yleisölle, ja siellä piipahti silloin tällöin jokunen vierailija, yleensä naisen tuttu, jolle hän oli kertonut uudesta harrastuksestaan. Hän piti itse kokoelmastaan, muttei laskenut sen varaan, että se kiinnostaisi muita – olihan paljon paremmin varustettuja ja pitkään toimineita, tunnettuja kasvihuoneita, joissa vierailijat saisivat varmemmin vastinetta uhraamalleen ajalle.

Eräänä päivänä kävi niin, että hänen käsiinsä sattui lajike, joka herätti ystävien kiinnostuksen. Siinä oli jotakin, joka veti ihmisiä puoleensa – mitä, sitä nainen ei itse tiennyt. Hän tiesi vain, että oli valinnut tämänkin yksilön rakkaudella, harkiten, kokoelmaansa täydentämään.

Yhtä kaikki, pikkuhiljaa kasvista alettiin puhua kaupungilla. Sana kiiri suusta suuhun, ja pian – yllättäen – kasvihuoneeseen virtasi vierailijoita. Heitä tuli solkenaan, ihan ventovieraitakin. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, niin hän halusi ajatella, tosin enimmäkseen he olivat hyvin vaiteliaita. Joku esitti kohteliaisuuden, toinen kiinnostuneen kysymyksen.

Nainen oli hämmentynyt – hyvin hämmentynyt – ja ilahtunut. Väkijoukon kasvaessa ja tuntemattomien yhä virratessa sisään hän ehti myös hivenen kauhistua. Mitäköhän vieraat oikeasti ajattelivat näkemästään? Ja: ”Enhän ehtinyt edes siivota täällä.”

Vähitellen kävijöiden virta laantui. Joku pisti päänsä ovesta uudestaan, ehkä saadakseen vielä toisen vilauksen ihmekasvista, ehkä tarkistaakseen, olisiko kokoelma sitten edellisen kerran jo karttunut.

Nainen istui kasvihuoneessaan, mietteliäänä. Hän katseli kasveja ja aisti niiden mykän ystävällisyyden ympärillään. Kaipasiko hän yllätysvieraiden ryntäystä? Palaisivatko he, ja jos, niin kasvaisiko hänen kokoelmansa heidän odottamallaan tavalla? Nainen tiesi viihtyvänsä kasviensa keskellä mainiosti yksinkin. Mutta jos hän olisi karttanut seuraa täysin, hän ei olisi koskaan avannut ovea, kertonut kellekään, kutsunut edes ystäviään katsomaan: asioiden jakaminen tekee kuitenkin kaikesta usein mielekkäämpää.

SINCERELY YOURS

En tiedä, kuinka kiinnostavaa kenestäkään on lukea blogin pitäjän pohdintoja blogin kirjoittamisesta – itsestäni se kuulostaa äärimmäisen pitkästyttävältä jorinoinnilta. Mutta olisi tuntunut myös omituiselta sivuuttaa täysin se seikka, että edellinen postaukseni Sanoja, jotka eivät auta ystävää... keräsi muutaman kuukauden ikäiselle blogilleni moninkertaisen lukijajoukon aiempiin kirjoituksiini verrattuna. Jos aiemmin täällä kävi joitakin kymmeniä tai satoja ihmisiä, nyt teitä oli yhtäkkiä tuhansia.

Sen, mitä haluan sanoa, sanon tässä: yllätysvieras, ystävä, mukavaa, kun kävit. Olen iloinen, jos tulet uudestaan. En tiedä, mitä tulevaisuuden kirjoitukset pitävät sisällään. Sen tiedän, että haluan, että  kaikki, mitä täällä teen, tuntuu aidolta ja vilpittömältä. On se sitten mitä tahansa: hämmästelen, hykertelen, haaveilen, välillä höpöttelen mitä sattuu. Yleensä aihe tulee luokseni kirjan, elokuvan, matkan tai jonkun silmien ohitse lipuvan ajattoman tai ajankohtaisen ilmiön muodossa. Mutta ehken jatkossakaan pelkää kirjoittaa silloin tällöin aiheista, jotka ovat osittain henkilökohtaisiakin. Silloin kun se tuntuu oikealta, vilpittömältä jutulta.

Jos haluaisit kertoa ajatuksiasi edellisestä kirjoituksestani, tai muista, kuuntelen ja keskustelen mielelläni.

There is a beauty in numbers, mutta massoja enemmän minua lämmittää, jos tiedän vaikka yhden ihmisen todella ilahtuneen – tai kun tuttava tarttuu hihaani törmätessämme ja kertoo kirjoitukseni koskettaneen. Vaikka ollakseni täysin vilpitön, ensi sijassa kirjoitan kai edelleen ennen kaikkea itselleni.

SHAKE IT OUT

Yllätyksiä, niitä mukavia sellaisia, koin viikonloppuna myös Flow-festivaalilla. Florence, punatukkainen jumalatar, asteli yleisön eteen paljain jaloin ja meikittä: hän oli teatraalinen, hauras, hurja ja herkkä.

Holy Florence. #flow #flow2015 #flowfestival #florenceandthemachine #ouhoh

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Kun koskettava, ihmeellinen konsertti läheni loppuaan, hän pyysi jokaista ottamaan laukustaan hatun, paidan, jotakin, ja heiluttamaan sitä ilmassa: ravistamaan pois turhan taakan. Shake it out!

And I’ve been a fool and I’ve been blind

I can never leave the past behind

I can see no way, I can see no way

I’m always dragging that horse around

All of his questions, such a mournful sound

Tonight I’m gonna bury that horse in the ground

So I like to keep my issues drawn

But it’s always darkest before the dawn

Florence + the Machine: Shake it Out