Kun Jeanette Winterson oli kuusitoistavuotias, hän rakastui tyttöön, uskovaisten vanhempiensa kauhistukseksi. Hänen piti muuttaa pois kotoa. Lähtiessään hän yritti selittää äidilleen, mistä oli kysymys: tyttö teki hänestä onnellisen. Äiti ei ymmärtänyt: ”Miksi olla onnellinen, kun voisit olla normaali?”
Eipä niin, että Jeanetten lapsuudenkoti olisi ollut tavallisimmasta päästä. Hänen adoptioäitinsä oli dominoiva marttyyri ja mitä ilmeisimmin kroonisesti masentunut, valvoi yöt läpeensä radiota kuunnellen ja piilotti eväsleipien väliin synkkiä raamatunlauseita. Fiktiokirjallisuuden lukeminen oli ankarasti kiellettyä, sillä ”kirjojen ongelma on, ettei koskaan tiedä, mitä niissä on, ennen kuin on liian myöhäistä”.
Täysin odotusten vastaisesti kaltoin kohdellusta, työväentaustaisesta pohjoisenglantilaisen pikkukaupungin kasvatista tuli tunnettu kirjailija. Winterson teki läpimurtonsa vain 25-vuotiaana esikoisromaanillaan Oranges Are Not the Only Fruit (suomenkielinen käännös Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007). Vahvasti omaelämäkerrallinen teos oli kirjallinen sensaatio ilmestyessään vuonna 1985. Why Be Happy When You Could Be Normal? (2011) on esikoisen sisarteos, viisikymppisen kirjailijan katse lapsuuteen ja siihen, miten kaikesta huolimatta hän selviytyi tavoittelemaan onnellisempaa elämää.
And I suppose that the saddest thing for me, thinking about the cover version that is Oranges, is that I wrote a story I could live with. The other one was too painful. I could not survive it.
Mikä Jeanetten sitten pelasti?
Ei yksin leivästä
Yes, the stories are dangerous, she was right. A book is a magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door. You open it. You step through. Do you come back?
Jeanetten elämässä hyvän haltijakummin virkaa toimitti sama instituutio, jonka ansiosta minä löysin hänen tarinansa: kaupunginkirjastoa.
Joku Kallion kirjaston maanmainioista työntekijöistä oli nostanut kirjan esille, onnekkaasti minun kannaltani. Oudon kutsuva kansi osui silmiini, pakotti ottamaan mukaan. (Kyllä kirjaston esittelyhyllyt ja pöydät ovatkin verraton suosittelumekanismi – netin algoritmit häviää vertailussa!)
Jeanetten kannalta onnekasta oli, että vieraillessaan paikallisessa kirjastossa hän osui englantilaisen kirjallisuuden osaston äärelle. Hän aloitti A:sta ja alkoi lukea hyllyrivejä läpi aakkosjärjestyksessä. Salaa, tietenkin.
Lukemisesta tuli pääasiallinen harrastus ja pakopaikka, lopulta myös kirjaimellisesti: kun teini-ikäinen Jeanette oli häädetty pois kotoaan, hän asui alkuun autossaan ja vietti illat kirjastossa sen sulkemisaikaan saakka. Ja vähitellen hän alkoi kirjoittaa itse.
The more I read, the more I felt connected across time to other lives and deeper sympathies. I felt less isolated.
Ei yksin sanoja
Ei ihme, että Winterson on nykyisin julkisten kirjastojen palavasieluinen puolustaja (tekisi mieli lisätä: kuten kuka tahansa täysijärkinen ihminen). Sekä kirjassaan että aiheesta Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa hän nostaa esiin Andrew Carnegien ajatukset.
There is not such a cradle of democracy upon the earth as the Free Public Library, this republic of letters, where neither rank, office, nor wealth receives the slightest consideration.
– Andrew Carnegie
Carnegien mielestä hyväosaiset olivat velvoitettuja käyttämään vaurauttaan koko yhteiskunnan eduksi. Maailman rikkaimpiin lukeutunut liikemies oli hyväntekijä ja edesauttoi rakentamaan kirjastoja, kouluja ja yliopistoja englanninkieliseen maailmaan; hänen tuellaan Brittein saarille perustettiin 660 kirjastoa 1800-1900-luvuilla. Erään ”demokratian kehdon” avajaispuheessa hän kertoi mielipiteensä siitä, mikä tekee ihmisestä todella rikkaan: ”It is the mind that makes the body rich. There is no class so pitiably wretched as that which possesses money and nothing else.”
Paitsi ehkä vielä surkeammassa asemassa ovat he, joilla ei ole edes rahaa – eikä sitten mitään muutakaan, Winterson on itse huomauttanut. Kirjasto tarjoaa silloin paljon muutakin kuin lukemista.
On bad days I just held onto the thinning rope. The rope was poetry. (…) If poetry was a rope, then the books themselves were rafts. At my most precarious I balanced on a book, and the books rafted me over the tides of feelings that left me soaked and shattered.
Kuinka tärkeää voi olla pääsy kirjallisuuden pariin. Että toisen ihmisen paperille kirjoittamat sanat voivat olla – elintärkeitä. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta muu olisi asian vähättelyä.
I had been damaged and a very important part of me had been destroyed – that was my reality, the facts of my life; but on the other side of the facts was who I could be, how I could feel, and as long as I had words for that, images for that, stories for that, then I wasn’t lost.
Wintersonin ajatukset tuovat mieleen, miten Astrid Lingren on kommentoinut omien surumielisten kirjojensa lapsisankareita:
Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.
Ei yksin onnellisuudesta
Kun luin Jeanetten tarinaa, itkin, epäuskoisena. Tuntui käsittämättömältä, että kukaan kohtelisi lasta niin julmasti – ja että tämä selviäisi kertomaan koettelemuksistaan niin kauniisti ja pohdiskelevasti.
Miksi sitten lukea tällaisia kauhutarinoita? Siksi, että kaikesta huolimatta kirja on täynnä toivoa ja huumoria – Wintersonista tuli nimittäin erinomainen kirjailija. Hän pohtii kiehtovasti rakkauden olemusta ja kertoo, miten on oppinut itse tuntemaan ja rakastamaan. Tytär on elänyt tarpeeksi ymmärtääkseen jopa äitinsä käytöstä (joskaan ymmärrys ei tietenkään tarkoita hyväksymistä).
Only later, much later, too late, did I understand how small she was to herself. The baby nobody picked up. The uncarried child still inside her.
Katkeruus on poissa, jäljellä on kirkkautta. Winterson toteuttaa Hemingwayn ohjetta ensiluokkaisella tavalla, ja yksittäistapaus kasvaa kertomaan paljon laajempaa kertomusta eräästä aikakaudesta sekä keinoista käsitellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.
What the Americans, in their constitution, call ”the right to the pursuit of happiness” (please note, not ”the right to happiness”), is the right to swim upstream, salmon-wise. Pursuing happiness, and I did, and I still do, is not at all same as being happy – which I think is fleeting, dependent on circumstances, and a bit bovine. (…) Happy times are great, but happy times pass – they have to, because time passes. (…) What you are pursuing is meaning – a meaningful life.
Kirjallisuuden rikastuttaman mielikuvituksen keinoin kohti merkityksellistä – joskaan ei välttämättä normaalia – elämää.
P.S. Vielä yksi onnekas sattuma loppuun. Kaikille käy varmaan toisinaan niin, että lukee samanaikaisesti tai peräkkäin sattumanvaraisesti valittuja kirjoja, jotka paljastuvat toistensa hengenheimolaisiksi. Se tuntuu aina jotenkin ihmeelliseltä. Minulle kävi nyt niin, kun luin Wintersonin teoksen kanssa samaan aikaan Saara Turusen erinomaista, vangitsevaa Rakkaudenhirviötä. Turusen teoksessa vain ponnistetaan irti suomalaisen syrjäseudun tasapäistävästä tynnekylmyydestä. Jos Winterson siis kiinnosti, suosittelen lämpimästi myös Turusta.
Piditkö kirjoituksesta? Saattaisit tykätä myös näistä:
