Avainsana: kirjasto

Tutkivan journalismin uranuurtaja eli lujaa ja rakasti salassa / Ester Blenda Nordströmin elämäkerta

Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström

Piristävä ja sivistävä lukukokemus! Ruotsalainen tutkivan journalismin uranuurtaja Ester Blenda Nordström (1891–1947) oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon henkilö, niin toimittaja kuin olenkin. Ilmeisesti hän on jäänyt historian pimentoon tai ainakin vaille ansaitsemaansa mainetta myös kotimaassaan, mihin elämäkerran mukaan saattaa olla muutamakin syy. Lukuvinkki tuli Bokpodden Hietanen och Henriksson -podcastin joulukuisesta jaksosta #49.

Pidän oikeastaan juuri tällaisista elämäkerroista, jotka yllättävät nostamalla esiin aiemmin vähemmän tunnettuja henkilöitä ja kertovat samalla jotain olennaista yhteiskunnasta ja historiasta. Arvokasta työtä.

Ester Blenda Nordström ei halunnut mahtua ajan oloihin tyypilliseen naisen muottiin. Hän ajoi moottoripyörällä, poltti piippua, käytti vaivatta asetta ja nousi Ruotsin tunnetuimpien toimittajien joukkoon 1910-luvulla, jolloin ammattikunta oli hyvin miehinen. Hänen tarinansa on tarina naisen asemasta 1900-luvun alussa.

Ester har bestämt sig för att göra det ingen annan svensk reporter tidigare gjort. Utklädd till piga ska hon ta tjänst på en lantgård och själv undersöka orsakerna till varför unga kvinnor flyr pigplatserna.

– Ote luvusta ”Sveriges mest kända piga”; Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström 

Nordströmin nimimerkki Bansai nousi kertaheitolla valtakunnan julkisuuteen kesällä 1914. Svenska Dagbladet julkaisi kohua herättäneen artikkelisarjan, jossa toimittaja pestautui piiaksi ruotsalaiselle maatilalle ottaakseen selvää palvelusväen arjesta. Nordströmin omakohtainen, elävä kirjoitustapa veti lukijoita puoleensa. Hän teki tutkivaa toimitustyötä oikeastaan ennen kuin koko termiä keksittiin, ensimmäisten joukossa maailmassa.

1910- ja 1920-luvuilla Nordström matkusti Amerikkaan kolmannessa luokassa tavallisten siirtolaisten seurassa ja ratsasti muulilla Andien yli. Hän hakeutui usein pois Tukholman riennoista ja teki töitä kiertävänä opettajana Ruotsin Lapissa saamelaisten keskuudessa sekä asui yli kaksi vuotta Siperiassa. Suomalaisesta näkökulmasta on kiinnostavaa kuulla, että Nordström riensi Tornion kautta auttamaan hiljattain itsenäistyneen naapurimaan asukkaita sisällissodan aikana ja keräsi Ruotsista avustuksia, jotka mitä ilmeisimmin pelastivat ihmisiä varmalta nälkäkuolemalta.

Ett jävla solsken oli lempinimi, jolla perhe kutsui eläväistä kuopusta lapsuudesta lähtien; suomeksi ehkä pahuksen päivänpaiste?

Hämmentävin tieto koski Nordsrömin kirjoittamien nuortenkirjojen yhteyttä Astrid Lindgrenin teoksiin, joista useisiin on mitä ilmeisimmin eksynyt vähintäänkin vahvoja vaikutteita vuosina 1919–1931 ilmestyneestä En rackarunge -sarjasta. Elämäkerrassa kerrotaan, että Nordströmin kirjoissa rämäpäinen päähenkilö Ann-Mari tekee muun muassa uskaliaita temppuja sirkuksessa hevosen selässä (kuten Peppi Pitkätossu) ja kokeilee, voisiko sateenvarjon avulla lentää katolta alas (kuten Marikki). Hmm! Oma asiantuntemukseni ei riitä sanomaan asiasta sen enempää, mutta vuonna 2011 ilmestyneen väitöskirjan mukaan Lindgren on vähintään ”tietoisesti lainannut” aineksia omiin kirjoihinsa. Täytynee vetää johtopäätös, että Astrid Lindgren ja hänen perintönsä on kuitenkin too big to fail, kun asiasta ei ole noussut sen suurempaa kohua. En tiedä saiko vahvaan ihailuun perustunut Lindgren-suhteeni tästä kolausta, mutta jonkinlaisen varjon tieto kirjailijaesikuvan ylle kieltämättä heitti…

Miksi 1910-1930-luvuilla valtavan tunnettu ja suosittu julkkistoimittaja-kirjailija on jäänyt pimentoon? Elämäkerran mukaan Nordströmin elämän viimeiset vuodet kuluivat vähemmän auvoisasti: terveys heikkeni, riippuvuudet riivasivat ja rahasta oli alituinen pula. Yhtä syytä ei mainita, mutta ehkä tähden hiipuminen himmensi myöhempää loistoa. 1930- ja 1940-luvuilla Nordström erakoitui ja vietti aikaa lähinnä pitkäaikaisen ystävänsä, salaisen rakastettunsa Carin Hellströmin seurassa. Fatima Bremmer käsittelee mielestäni asiallisesti Nordströmin elämän suurta tragediaa, sitä, että tämä joutui piilottamaan seksuaalisuutensa ja olemaan pitkiä aikoja erossa rakastetustaan.

Omaehtoisuudessaan ja myös homoseksuaalisuudessaan Nordström toi itselleni mieleen Tove Janssonin: perinteinen perhe-elämä osoittautui intohimoisesti työtätekevälle ja aviomiestä kaihtavalle naiselle mahdottomaksi.

Kirjeitä, otteita sanomalehtiartikkeleista, päiväkirjamerkintöjä, paljon valokuvia – runsas lähdemateriaali nivottuna vetävään kerrontaan: elämäkertakirjallisuutta parhaimmillaan! Ei ihme, että Fatima Bremmer sai teoksestaan Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin. Ajoittain Bremmerin tyyli on omaan makuuni hivenen melodramaattinen ja toisinaan hän ottaa suhteellisen suuria vapauksia eläytyessään kirjailijana ihmisten oletettuihin mielenliikkeisiin tiettyinä ajankohtina… todennäköisesti smaksak. Kokonaisuudessaan näin hienon teoksen kohdalla ei oikein jaksa nipottaa, tuntuu pikkumaiselta.

P.S. Entäs se ruotsi? Luokittelisin oman ruotsin taitoni perushyväksi (en erinomaiseksi), eikä kirja ollut liian vaikea. Ajoittain nykylukijalle haastetta toki toi erityissanasto vaikkapa maataloustöistä tai se, että tiuhaan siteeratuissa kirjeissä ja lehtiartikkeleissa kieli oli 1900-luvun alun ruotsia: ”Och kanske mina skildringar i någon mån kunna för en utomstående klargöra hvarför svårigheten är så stor att skaffa med tillräckligt med kvinnlig arbetskraft till landet.” (Ote Nordströmin kirjasta vuodelta 1914; kursiivi alkuperäinen.) Itse olin oikeastaan iloinen, että kielitaito koheni, jatkossa vanhaa ruotsia lukee varmasti vaivattomammin.

Bokpodden Hietanen & Henrikson: #49 Tron på litteraturen återställd

Sveriges Radio: Ester Blenda Nordström – Sveriges första moderna journalist

”Why Be Happy When You Could Be Normal?”

Kun Jeanette Winterson oli kuusitoistavuotias, hän rakastui tyttöön, uskovaisten vanhempiensa kauhistukseksi. Hänen piti muuttaa pois kotoa. Lähtiessään hän yritti selittää äidilleen, mistä oli kysymys: tyttö teki hänestä onnellisen. Äiti ei ymmärtänyt: ”Miksi olla onnellinen, kun voisit olla normaali?”

img_2633

Eipä niin, että Jeanetten lapsuudenkoti olisi ollut tavallisimmasta päästä. Hänen adoptioäitinsä oli dominoiva marttyyri ja mitä ilmeisimmin kroonisesti masentunut, valvoi yöt läpeensä radiota kuunnellen ja piilotti eväsleipien väliin synkkiä raamatunlauseita. Fiktiokirjallisuuden lukeminen oli ankarasti kiellettyä, sillä ”kirjojen ongelma on, ettei koskaan tiedä, mitä niissä on, ennen kuin on liian myöhäistä”.

Täysin odotusten vastaisesti kaltoin kohdellusta, työväentaustaisesta pohjoisenglantilaisen pikkukaupungin kasvatista tuli tunnettu kirjailija. Winterson teki läpimurtonsa vain 25-vuotiaana esikoisromaanillaan Oranges Are Not the Only Fruit (suomenkielinen käännös Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007). Vahvasti omaelämäkerrallinen teos oli kirjallinen sensaatio ilmestyessään vuonna 1985. Why Be Happy When You Could Be Normal? (2011) on esikoisen sisarteos, viisikymppisen kirjailijan katse lapsuuteen ja siihen, miten kaikesta huolimatta hän selviytyi tavoittelemaan onnellisempaa elämää.

And I suppose that the saddest thing for me, thinking about the cover version that is Oranges, is that I wrote a story I could live with. The other one was too painful. I could not survive it.

Mikä Jeanetten sitten pelasti?

Ei yksin leivästä

Yes, the stories are dangerous, she was right. A book is a magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door. You open it. You step through. Do you come back?

Jeanetten elämässä hyvän haltijakummin virkaa toimitti sama instituutio, jonka ansiosta minä löysin hänen tarinansa: kaupunginkirjastoa.

Joku Kallion kirjaston maanmainioista työntekijöistä oli nostanut kirjan esille, onnekkaasti minun kannaltani. Oudon kutsuva kansi osui silmiini, pakotti ottamaan mukaan. (Kyllä kirjaston esittelyhyllyt ja pöydät ovatkin verraton suosittelumekanismi –  netin algoritmit häviää vertailussa!)

Jeanetten kannalta onnekasta oli, että vieraillessaan paikallisessa kirjastossa hän osui englantilaisen kirjallisuuden osaston äärelle. Hän aloitti A:sta ja alkoi lukea hyllyrivejä läpi aakkosjärjestyksessä. Salaa, tietenkin.

Lukemisesta tuli pääasiallinen harrastus ja pakopaikka, lopulta myös kirjaimellisesti: kun teini-ikäinen Jeanette oli häädetty pois kotoaan, hän asui alkuun autossaan ja vietti illat kirjastossa sen sulkemisaikaan saakka. Ja vähitellen hän alkoi kirjoittaa itse.

The more I read, the more I felt connected across time to other lives and deeper sympathies. I felt less isolated.

Ei yksin sanoja

Ei ihme, että Winterson on nykyisin julkisten kirjastojen palavasieluinen puolustaja (tekisi mieli lisätä: kuten kuka tahansa täysijärkinen ihminen). Sekä kirjassaan että aiheesta Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa hän nostaa esiin Andrew Carnegien ajatukset.

There is not such a cradle of democracy upon the earth as the Free Public Library, this republic of letters, where neither rank, office, nor wealth receives the slightest consideration.

– Andrew Carnegie

Carnegien mielestä hyväosaiset olivat velvoitettuja käyttämään vaurauttaan koko yhteiskunnan eduksi. Maailman rikkaimpiin lukeutunut liikemies oli hyväntekijä ja edesauttoi rakentamaan kirjastoja, kouluja ja yliopistoja englanninkieliseen maailmaan; hänen tuellaan Brittein saarille perustettiin 660 kirjastoa 1800-1900-luvuilla. Erään ”demokratian kehdon” avajaispuheessa hän kertoi mielipiteensä siitä, mikä tekee ihmisestä todella rikkaan: ”It is the mind that makes the body rich. There is no class so pitiably wretched as that which possesses money and nothing else.”

Paitsi ehkä vielä surkeammassa asemassa ovat he, joilla ei ole edes rahaa – eikä sitten mitään muutakaan, Winterson on itse huomauttanut. Kirjasto tarjoaa silloin paljon muutakin kuin lukemista.

On bad days I just held onto the thinning rope. The rope was poetry. (…) If poetry was a rope, then the books themselves were rafts. At my most precarious I balanced on a book, and the books rafted me over the tides of feelings that left me soaked and shattered.

Kuinka tärkeää voi olla pääsy kirjallisuuden pariin. Että toisen ihmisen paperille kirjoittamat sanat voivat olla – elintärkeitä. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta muu olisi asian vähättelyä.

I had been damaged and a very important part of me had been destroyed – that was my reality, the facts of my life;  but on the other side of the facts was who I could be, how I could feel, and as long as I had words for that, images for that, stories for that, then I wasn’t lost.

Wintersonin ajatukset tuovat mieleen, miten Astrid Lingren on kommentoinut omien surumielisten kirjojensa lapsisankareita:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ei yksin onnellisuudesta

img_2625

Kun luin Jeanetten tarinaa, itkin, epäuskoisena. Tuntui käsittämättömältä, että kukaan kohtelisi lasta niin julmasti – ja että tämä selviäisi kertomaan koettelemuksistaan niin kauniisti ja pohdiskelevasti.

Miksi sitten lukea tällaisia kauhutarinoita? Siksi, että kaikesta huolimatta kirja on täynnä toivoa ja huumoria – Wintersonista tuli nimittäin erinomainen kirjailija. Hän pohtii kiehtovasti rakkauden olemusta ja kertoo, miten on oppinut itse tuntemaan ja rakastamaan. Tytär on elänyt tarpeeksi ymmärtääkseen jopa äitinsä käytöstä (joskaan ymmärrys ei tietenkään tarkoita hyväksymistä).

Only later, much later, too late, did I understand how small she was to herself. The baby nobody picked up. The uncarried child still inside her.

Katkeruus on poissa, jäljellä on kirkkautta. Winterson toteuttaa Hemingwayn ohjetta ensiluokkaisella tavalla, ja yksittäistapaus kasvaa kertomaan paljon laajempaa kertomusta eräästä aikakaudesta sekä keinoista käsitellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

What the Americans, in their constitution, call ”the right to the pursuit of happiness” (please note, not ”the right to happiness”), is the right to swim upstream, salmon-wise. Pursuing happiness, and I did, and I still do, is not at all same as being happy – which I think is fleeting, dependent on circumstances, and a bit bovine. (…) Happy times are great, but happy times pass – they have to, because time passes. (…) What you are pursuing is meaning – a meaningful life.

Kirjallisuuden rikastuttaman mielikuvituksen keinoin kohti merkityksellistä – joskaan ei välttämättä normaalia – elämää.

P.S. Vielä yksi onnekas sattuma loppuun. Kaikille käy varmaan toisinaan niin, että lukee samanaikaisesti tai peräkkäin sattumanvaraisesti valittuja kirjoja, jotka paljastuvat toistensa hengenheimolaisiksi. Se tuntuu aina jotenkin ihmeelliseltä. Minulle kävi nyt niin, kun luin Wintersonin teoksen kanssa samaan aikaan Saara Turusen erinomaista, vangitsevaa Rakkaudenhirviötä. Turusen teoksessa vain ponnistetaan irti suomalaisen syrjäseudun tasapäistävästä tynnekylmyydestä. Jos Winterson siis kiinnosti, suosittelen lämpimästi myös Turusta.

Piditkö kirjoituksesta? Saattaisit tykätä myös näistä: 

Parasta juuri nyt / Best of July

Jalkapallon arvoturnaukset ovat sellainen ajanjakso, jolloin voi kuukauden ajaksi keskeyttää perimmäisten kysymysten pohtimisen ja sen sijaan vaikuttua kokoaan suuremmaksi kasvavista yllättäjistä (islantilaiset!), arvioida avainpelaajien loukkaantumisen vaikutusta ennakkosuosikkien menestykseen (ah, die Mannschaft) ja ihastella Portugalin vieraspaitojen kerrassaan poikkeuksellisen viehättävää vaaleanvihertävää sävyä (vihreä peliasu nurmea vasten kun on aina haastava yhtälö).

Mutta entä nyt?

Tässä itseäni ilahduttavia asioita, satunnaisessa järjestyksessä:

And, post-Euro 2016, life goes on. Here are my top picks as of late (not in order of importance):

1. New York Times Mini Crossword Puzzle

New York Times tarjoaa päivittäin vaihtuvaa hauskaa aivojumppaa maksutta. Toimii erityisen hyvin älypuhelimella.

Love these mini crossword puzzles NYT offers for free.

2. everyoutfitonsatc

Juhannuksen aikoihin perustettu hilpein instragram-tili hetkeen. Lupaa käydä läpi kaikki Sinkkuelämän asukokonaisuudet. 15 vuoden jälkeen nostalginen etäisyys alkaa olla sopiva. Sarkastisuudessaan nerokkuutta hipova kommenttiteksti on homman clou.

This genious instagram account is gaining major momentum, and no wonder: exceedingly hilarious for all Sex and the City (ex-)aficionados, or for persons recovering from overindulgence.

 

3. Tohtori Raimo

Viime viikolla Timo Soini kävi hakemassa lisävauhtia populismiin Donald Trumpilta; uusimmassa jaksossa Espoossa päätetään häätää liian köyhät asukkaat naapurikuntiin:

Länsimetron pelättiin olevan pienituloisille helppo väylä kaupunkiin, mutta virkamiehet ovat keksineet kääntää metron haitan eduksi: ”Metrolaiturit on Espoossa lyhempiä, joten kaikista vaunuista ei pääse ulos. Näihin vaunuihin suunnataan köyhät, jotka voi huristella metrossa Espoon alueella, mutta pääsevät ulos vasta sitten Helsingin puolella. Näihin vaunuihin voidaan lastata myös Espoosta palautettavat tulorajat alittaneet henkilöt.”

Ilo kuunnella, kuinka terävää satiiri on keskikesän jaksoissa. Tarjolla Yle Areenassa.

Sorry, this one’s only availale in Finnish. A political satire on national radio.

4. Retail therapy

Terapiaa se on tämäkin.

Not proud of it, not ashamed of it.

View this post on Instagram

Find of the week: this lovely 90s-ish summer dress, from Frida Marina in Kallio, Helsinki. I always love coming across stuff someone has made themself (you know, at home): makes me think how they've chosen the fabric, cut it, sewn it and worn it (probably). Loved it? And then for some reason they've let go of it. Such little mysteries, these #betterthannew finds. And my heart goes out to Istanbul as I follow the news coverage on Turkey. I bought these red clogs in a second hand store off İstiklal Caddesi in June, 2013 – and there, I thought that it was a tumultuous time to visit the city back then, during the Gezi Park demonstrations. That wonderful age-old metropolis had had a special place in my heart ever since. #secondhandfinds #kalliosecondhand #fridamarina #ootd

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

 

5. Kirjasto / Library

Antiikin kreikkalaiset kutsuivat kirjastoa kuulemma sielun parantolaksi.

They say the ancient Greeks called libraries healing places for the soul.

FullSizeRender (2)

P.S.

Niistä EM-kisoista vielä – on aivan pakko, en mahda mitään, sen verran olen ylpeä ennustajanlahjoistani.

Bare with me – just one last thing about that Euro 2016. You don’t have to call me a clairvoyant, but I am pretty darn proud of my prophetic abilities.

Talot ovat yksin kotona

talot_kuva

  LASTENRUNOJA

Kirjaston lastenosastolla osui silmiin kirja, jonka hyllymerkki tuntuu sivuseikalta. Runoja meille kaikille, jotka luemme runoja: runoja meille kaikille.

Talot ovat yksin kotona

Joskus ikkunat kurkistelevat

taloihin.

Ne tahtovat nähdä, onko ketään kotona.

Siinäpä se.

Joskus me olemme juuri menneet ulos.

Silloin talot ovat yksin kotona.

KLIK.

Mikä se oli?

Nyt avaimet lukitsevat reikänsä. Auki. Kiinni. Auki.

Kiinni.

Ne avaavat lukkonsa.

Puhelin soittaa kotiin.

Kaikki, jotka ovat tyynyjä, hyppivät sängyllä.

Numerot astelevat ulos puhelinluettelosta.

Vanha matto rullaa itsensä kankeasti.

Tuolit istuutuvat.

Ssh! Jostain kuuluu askeleita!

Äsh. Rappuset vain kiipeävät ylös portaita.

Kärpäset vetävät punaiset kengät jalkoihinsa

tanssiakseen katolla,

se ei ole mikään salaisuus,

sen me näimme, kun kurkkasimme ikkunasta

eräänä heleänä ja iloisena kesäyönä.

Hanne Kvist / suomennos Tittamari Marttinen. Teoksesta Talot ovat yksin kotona. Pohjoismaisia runoja lapsille. Tammi, 2003.

Tulen jatkossa katsomaan paljon tarkkaavaisemmin ikkunoita, jotka kurkistelevat sisään taloihin.