”Halu olla olemassa. Olla minä.” / Q-teatteri: Kevyttä mielihyvää

Kun luot, luo kokonainen maailma.” Olen kuullut käsikirjoittaja Tove Idströmin useaan otteeseen muotoilevan vastauksensa näin, kun häneltä on kysytty, mikä tarinan kertomisessa on tärkeintä.

Alpo: Mä olen surullinen. Mutta mä en tunne surua. Mä tunnen… Kevyttä mielihyvää.

Kevyttä mielihyvää on kokonainen maailma. Se maailma on outo, unenomainen ja toisteinen, mutta tarkkaan rajattu, tunnistettava sekä kokonainen lääkäri Alpon maailma.

Se on myös maailma, joka tuo mieleen persoonallisen amerikkalaisohjaajan ja espanjalaisen barokkirunoilijan, mutta palataan heihin myöhemmin.

Viileän tyylikäs näyttämökuva huokuu kliinisyyttä. Kuten Ylen Tuula Viitaniemi hienosti asian tiivistää: ”Kaikki on viileää, vaurasta, puhdasta, särötöntä. Kaikki paitsi ihmisen mieli.”

29673551275_9a5cd1b171_k
Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

”Unta vain on lyhyt elämämme” ja ”koko maailma on näyttämö”. Elämä unena tai teatterina — voiko näytelmä käsitellä mitään klišeisempää? Vai onko kysymys niin iätön ja ihmiselle olennainen, että se koskettaa: olenko unessa vai elossa? Ja edelleen — kenestä ei toisinaan tuntuisi siltä, että valtaosa ihmiskunnasta elää hypnoosiviruksen vallassa?

All the world’s a stage,
And all the men and women merely players.

— Jaques / William Shakespeare: As You Like It

Maailma, jossa kaikki on mahdollista…

It’s all recorded… It is all a tape… It is an illusion”, todetaan eräässä toisessa maailmassa. Sen loi David Lynch elokuvaan Mulholland Drive (2001). Aavemaisessa Silencio-teatterissa juontaja pauhaa: ”no hay banda”, orkesteria ei ole – ja silti ”me kuulemme orkesterin”. Kauhua väreilevän kohtauksen tunnelma vaihtuu, kun näyttämölle astuu Rebekah del Rio, joka laulaa majesteetillisesti: Llorando, llorando por tu amor... Hieno, hieno kohtaus.

Mahdollisten maailmojen poetiikka muistuu mieleen opiskeluajoilta. Teatteri, elokuvat, kirjallisuus — maailmojen luomisen taidetta. Maailmoja, joissa mikä vain on mahdollista.

Mutta, ystävät, nyt tarkkana: niin hämmentävä tai pirstaleinen kuin tarinan maailma olisikin, sen kosmoksella on aina sisäinen logiikkansa ja todellisuutensa. Kevyen mielihyvän maailma on erilainen kuin David Lynchin, Pedro Almodóvarin, Kathryn Bigelow’n tai Harry Potterin. Vaikkapa tähän tapaan: Q-teatterin näyttämöllä hetket toistuvat yhä uudelleen erilaisina mahdollisina versioina, mutta siellä ei paljastu samettiverhon takaa takaperin puhuvia kääpiöitä (sorry jos spoilasin) tai huispata (kuten, sivuhuomiona, tänä syksynä Teatteri Takomon Noitavainossa!).

Alpon maailma ei avaudu päivätodellisuuden keinoin, mutta millainen muu maailma on mahdollinen kuin lineaarinen, kronologinen ja selkeä? Ehkä sellainen, jossa ”loogisesti etenevän tarinan sijaan keskiössä ovat subjektiiviset tuntemukset”, kuten opiskelukaverini aikoinaan elegantisti analysoi Lynchin elokuvien todellisuutta?

Omanlaisensa maailma on se päänsisäinen todellisuus, jonka me kaikki tunnistamme:  odotukset, toteutumattomat ja toteutuneet toiveet, pelot, muistikuvat, aistimukset… Ja unet. It’s all a tape. Onko se vähemmän todellista kuin ulkoinen maailmamme, vai totta vain eri tavoin? Merkityksellinen se ainakin on.

volanen

Nautinko vierailusta tässä kummallisessa maailmassa? Voi, valtavasti. Näin tarkkaa ja omaperäistä näkemystä yhtä kiehtovasti toteutettuna pääsee todistamaan harvoin. Q:n näyttelijäkaarti on huipputaitava.

Tämä erikoinen esitys voidaan toteuttaa vain näyttelijöillä, jotka pystyvät olemaan yhtenä hetkenä vaivattoman flirttailevia, seuraavana maailmantuskan vallassa, jotka pystyvät olemaan yhtä aikaa läsnä ja täysin pihalla, joilla on täsmällinen rytmitaju ja komediantaju. — Tuula Viitaniemi, Yle Kulttuuri

Elokuva hengittää leikkauksestaan, teatterissa ratkaisee rytmi. Alpon maailmassa kohtaukset vaihtuvat lennosta ja leikkaavat veitsenterävästi todellisuudesta ja tunnelmasta toiseen. Ovatko iskut niin mestarillisia tällä kertaa siksi, että koreografina on toiminut Reija Wäre, eräs Suomen näkyvimpiä tanssi- ja teatterikoreografeja?

Luo siis kokonainen maailma — se on aina mahdollinen ja todellinen jollekulle toiselle, joka löytää siitä samaistumispinnan.

Alpo: Mä kysyn itseltäni, että miksi  ihminen tekee rikoksen. (…) Halu olla olemassa. Olla minä. Ja lopulta, kun täytyy kuolla, on olemassa tietoisuus siitä, että minä olin. Ei tarvitse esittää mitään naurettavia todisteita siitä, että on ollut olemassa. Jotain perhevalokuvia tai omatekemiä huonekaluja.

Ja niin, se barokkirunoilija. Eräs 19-vuotias opiskelijaneitonen kiinnitti aikoinaan ensimmäisen oman kotinsa seinälle katkelman espanjalaisesta näytelmästä, jossa pohditaan, että ”elämä on unta” (vuonna 1635!). En enää muista, sisäistikö hän täysin monologin melankolista tunnelmaa — se aika kuuluu toiseen maailmaan.

calderon

Oma käännös: Mitä on elämä? Houre. Mitä on elämä? Kuvitelma, varjo, sepite, ja parhaimmillaankin koko elomme silkkaa unta on, ja unet, unta vain.

Edit 13.12: Lisäsin kuvan näytelmästä alkuun ja käännöksen loppuun.

Mainokset

”Sä tuut aina olemaan yksin” / Teatteri Takomo: Noitavaino

Huh huh, ihmiset.

Outo, voimakas, terävä ja täysin hulvaton – sitä kaikkea on Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin Noitavaino.

Julmasti sinun

Abusing you, ’cause you’re a friend. Niin lauloi Nina Persson aikoinaan The Cardigansin riveissä albumilla, jota kuuntelin paljon.

Julmuus ja ystävällisyys on toistensa kääntöpuolet”, pohtii ohjaaja Akse Pettersson Noitavainon käsiohjelmassa. Työryhmä on valmistanut esitykseen sarjan ”yhteisöllisiä leikkejä” ja kertoo harjoitusprosessin aikana kysyneensä itseltään, ”mikä on pienin yhteinen jaettavamme ja toisaalta mikä riittäisi erottamaan meidät yhteisöstämme?”

Niinpä Ella käskee Eevan painumaan helvettiin, peruu sanansa ja pyytää takaisin, komentaa pois, huutaa itku kurkussa palaamaan – ja Eeva hyppää epävarmana edestakaisin. Callelta tivataan kiihtyvällä tahdilla, mitä hän haluaa kohtaukseensa: täytetyt eläimet, näyttämöllä vai pois? Aiotko pitää tuon takin? Otatko kahvia? Etkö voi tehdä yhtään päätöstä? Eikö sulla ole yhtään mielipidettä? Lopulta kiihtynyt kollega kaataa kahvit housuille. Marcin pää upotetaan vesiämpäriin. Leikkiä vain!

Mä oon nyt yksin ja etsin yhteisöä. Oon sellainen yhteisökala. Uin sekaan mihin vaan.

Varoitus: sisältää epätarkkoja lainauksia näytelmän repliikeistä. En muista koskaan näytelmän aikana toivoneeni yhtä paljon, että mukanani olisi ollut muistikirja – että olisin voinut kirjoittaa edes muutaman sitaatin tuoreeltaan ylös. Eihän niitä jälkikäteen enää sanatarkasti muista.

Normaali, tavallinen ihminen – toi on ehkä loukkaavinta, mitä mä oon ikinä kuullu. Sä oot niin outo. Sä tuut aina olemaan yksin. Vitun friikki!

Parhaiten muistan tästä näytelmästä kuitenkin sen, miten nauroin kaksin kerroin. Mille? Vaikea selittää. Ja vielä vähemmän halua siihen. ”Mä en halua käynnistää analyysiautomaattia”, kuvaili seuralaiseni tunnetilaansa, kun istuimme näytelmän jälkeen lasillisilla (tietysti) Rytmissä (tietysti). ”Mä en halua päästää irti.

Roviolle kaikki! Tää on fragmentaarista paskaa. Ei dramaturgian häivääkään. Lavastaja tän on ohjannut…

Yhtäkkiä näyttämöllä alkaa liioiteltu, ihastuttava Harry Potter-iloittelu. Ja erityisesti Niina Hosiasluoman hahmot räjäyttävät pankin: niljakas inkvisiittorin nuoleskelija on mainio tribuutti Monty Pythonille; pilailulaseihin sonnustautunut absurdi esitelmöitsijä täyttä nonsensea. Nyrjähtäneisyydessään huumori toi mieleen ajottain Q-teatterin kevään 2013 Häiriötekijän – ah.

Sä et oo semmonen. Sä et pane ja täytä eläimiä. Sä oot upee ihminen. Ihan kuin mä. Normaali.

Kaiken kaikkiaan tässä kävi niin, että näin yhden viime vuosien kiinnostavimmista nykyteatteriesityksistä.

fullsizerender-18
Teatteri Takomo täyttää tänä vuonna 20 vuotta, Klocriketeatern 25.

”Ihan normaalia”

Normaalien joukossa normaalina olossa elo on unelma loputon,
sillonhan tätä voin sietää, mutta mistäpä tietää, mikä huomenna normaalia on?

Normaalien maihinnoususta lauloi vuorostaan YUP:n Jarkko Martikainen, jota niin ikään kuuntelin vuosituhannen vaihteessa. (En tiedä, miksi juuri tämän tekstin kohdalla mieleen nousee lyriikanpätkiä nuoruusvuosien suosikeilta.)

Onko normaaliuden kanssa kipuilu ikuisuuskysymys, vai onko ajassamme jotakin, joka saa pohtimaan sitä entistä kiivaammin – siitä en tässä uskalla tehdä suurempaa johtopäätöstä.

Normaaliutta ja tavallisuutta käsiteltiin teatterin lavalla myös viime keväänä Q-teatterin Tavallisuuden aaveessa. Muistan kohtauksen, jossa mies puki tyynylle mekon, alkoi tanssia sen kanssa, yltyi raivokkaaseen aktiin ja lopulta puukotti naisesta – siis tyynystä – höyhenet pihalle. Paikalle osuneen naisen (näyttelijän, siis oikean ihmisen) kauhistellessa hänelle todettiin vain, että ”tuohan on ihan normaalia”.

Itse mietin sekä Noitavainoa että muita normaalin pohdintoja myös suhteessa puheeseen normalisoitumisesta. Demokratialle vaarallisten asioiden normalisoitumisen uhasta kirjoitettiin viimeksi eilen Hesarissa – tälle marraskuulle tyypillisesti Donald Trumpin yhteydessä. Yhdysvalloissa on suuri huoli, että naisvihamielisiin ja rasistisiin puheisiin sekä yleiseen tiedevastaiseen huuruiluun totutaan ja turrutaan. Suomessahan rasistiset kannanotot ovat uineet julkiseen keskusteluun ainakin vuodesta 2011 lähtien, ja tilanteen muuttamisessa olisi kova työ – vaikkei se tunnu kaikkia puoluejohtajiakaan kiinnostavan.

”Jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan”

Yksittäisen näytelmäkokemuksen ansio ei ole pelkästään siinä, mitä se itsessään tuo esille, vaan mihin kaikkeen se yhdistyy. Tavallisuuden aaveen lisäksi itselleni tulivat mieleen erityisesti Arthur Millerin maineikas näytelmä Tulikoe eli The Crucible vuodelta 1953 sekä tanskalaisen Christian Jungersenin romaani Poikkeus säännöstä (2004, suom. 2006).

The Crucible kuuluu varmaan yleisesti yhdysvaltalaiskoulujen kurssikirjoihin. Sitä käsiteltiin äidinkielen tunnilla, kun olin vaihto-oppilaana (vaa’ankieliosavaltio!) Ohiossa 1990-luvun lopulla. Taustana ovat tositapahtumat Salemin pikkukaupungissa Yhdysvaltain itärannikolla 1690-luvulla, missä kaupunkilaiset alkoivat kilvan syytellä toisiaan noidiksi. Todistuksen taakka jäi vastaajalle, ja hirttotuomioita jaeltiin mielivaltaisesti.

Millerin näytelmä kommentoi ilmestymisajankohtanaan verhotusti McCarthyn kommunistijahtia. Se on edelleen voimakas teksti siitä, miten joukkohysteria voi tuhota yhteisön. (Sivuhuomiona – tiesittekö muuten, että eräs Trumpin oppi-isiä on ollut Roy Cohn, joka toimi McCarthyn avustajana? Cohn on sittemmin retostellut sillä, kuinka monen ihmisen elämän onnistui tuhomaan. Viehättävä henkilö, eikö? Tieto Areenasta katsomastani Clinton vastaan Trump -dokkarista.)

Ikätoverini saattavat muistaa Cruciblen myös vuoden 1996 elokuvasovituksena, pääosissa Winona Ryder ja Daniel Day-Lewis. – Tässä postauksessa on nyt todella voimakas nostalgia-alateksti!

Poikkeus säännöstä – hieno kirja. Sen taas luin eräässä kirjapiirissä (hei vaan, kirjapaimenet!). Trillerin tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen kööpenhaminalaiseen ihmisoikeusrikosten tiedotuskeskukseen. Työntekijät alkavat saada tappouhkauksia, ja vähitellen he kääntyvät toisiaan vastaan. Juonikuvioiden kanssa vuorottelevat tieto-osuudet ihmisoikeusrikoksista.

Moniulotteisen romaanin ydinviesti on, että kyky pahuuteen on jokaisessa meissä, niin yksilöissä kuin yhteisöissä. Mittasuhteet voivat olla kaikkea työpaikkakiusaamisesta henkirikokseen. Tärkeää on ymmärtää, mikä ajaa äärimmäisiin tekoihin: primitiivinen pelko, että jäämme yksin, että yhteisö hylkää. Silloin pelkoa pystyy vastustamaan. Muistan toivoneeni kirjaa pakolliseksi luettavaksi lukiossa (sitä nuoremmille se on liian hurjaa kamaa).

Paluu Teatteri Takomoon ja Noitavainon käsiohjelmaan: ”Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan.

Ehkä olisi hyvä kysyä, mikä meistä tuntuu tässä hetkessä normaalilta ja mikä häiritsevältä,  vähän ikävältä ja ankealta. Kenen vihamieliset (mut silleen ihan vähän vaan) puheet sivutetaan harmittomina, ja kuka vaikuttaa ärsyttävältä, kun jaksaa vaatia keskustelua feminismin asemasta tai pakolaisten oikeuksista?

img_3012