Meillä on nämä säännöt

Women can’t run in the Marathon because the rules forbid it. Unless we have rules, society will be in chaos. I don’t make the rules, but I try to carry them out. We have no space in the Marathon for any unauthorized person, even a man. If that girl were my daughter, I would spank her.” (Will Cloney, johtaja, Boston Athletic Association, 1967)

Keskiviikkona lounasaikaan kävelimme työkaverin kanssa Plainpalais’n aukion läpi Grütlin kulttuurikeskukseen, jonka pienessä elokuvateatterissa pidettiin pressinäytös juuri valmistuneesta dokumenttielokuvasta Free to Run.

For English, scroll down!

Elokuva juoksemisesta ja maratoonareista? En voi väittää olleeni etukäteen aivan järjettömän innostunut. Mutta kuinkas kävikään: heti ensihetkistä lähtien huomasin haltioituvani. (Piilottelin liikutustani sinänsä todella mukavalta kollegaltani asiallisuutta hakevilla yskähdyksillä).

Pääasiassa Yhdysvalloissa ja Sveitsissä kuvattu elokuva kertoo juoksuharrastuksen ja erityisesti massamaratonien kansansuosion kasvusta riemastuttavalla ja koskettavalla tavalla. Ken muistaa tai tietää, että vielä 60-luvulla New Yorkin Keskuspuiston harvoja hölkkääjiä pidettiin höynähtäneinä? Naisia, meitä heikompia astioita, taas suositeltiin jättämään ajatukset pitkän matkan juoksusta sikseen, niin vaarallisena touhua pidettiin.

Juoksu nivoutui osaksi naisten emansipaatiota viimeistään vuonna 1967, kun 20-vuotias Katherine Switzer osallistui ensimmäisenä virallisena naisosanottajana Bostonin maratoniin, silloin 70-vuotiaaseen (mies)urheiluinstituutioon. Yliopisto-opiskelija päätyi puolitahattomasti tasa-arvon esitaistelijaksi – ja ainoastaan siksi, että halusi jakaa kokemuksen maratonkoitoksesta muiden seurassa. Hän sisuuntui ja päätti omistaa elämänsä naisten juoksemisen edistämiselle. (Switzer on esiintynyt haastateltavana monissa muissakin yhteyksissä, ja hän saattaa muistua mieleen esimerkiksi viime talvena Teemalla esitetystä sarjasta Amerikan vaikuttajanaisia.)

Kyllähän se pistää miettimään. Nykypäivän näkökulmasta naisten on ollut nimittäin mahdollista kirmata – tai ainakin kilpailla – pitkillä matkoilla hämmentävän lyhyen ajanjakson ajan. Olympialaisissa 5000 ja 10 000 metrin historia on suomalaisen urheiluentusiastin silmin komeaa katsottavaa, sillä molemmilla matkoilla miesten ensimmäiset voitot vei vuonna 1912 Hannes Kolehmainen. Osaisitteko tässä kohdassa arvata, milloin koitti naisten vuoro kisata kilpailuista jaloimmissa? He – me – saivat juosta 10 000 m ensimmäisen kerran Soulissa vuonna 1988. (Päästäksemme kiinni oikeaan aikakauteen, soundtrack-ehdotuksia: George Michael ja Faith; Michael Jackson ja Man in the Mirror). 5000 metriä piti odottaa aina Atlantan kisoihin 1996. (Samana kesänä Spice Girls breikkasi Wannabellä ja korvamatona jumputti Macarena. Herra Hannes saattaa olla rakeisten ja nykivien mustavalkofilmien aikakaudelta, mutta tämä on aikaa, josta itselläni on jo suhteellisen kirkkaitakin omakohtaisia muistikuvia.)

Ja se maraton, se tuli mahdolliseksi naisille vihdoin vuoden 1984 Los Angelesin kisoissa. Miesten olympiamaratonin historia taas on tietenkin yhtä pitkä kuin nykyaikaisten olympialaisten, se ulottuu aina aloitusvuoteen 1896.

”On harmillista, että urheilua käsitteleviä dokumenttielokuvia tehdään lopulta vähän”, oli tuumannut juuri eräänä päivänä lounaspöydässä saman yksikön toinen herrasmies. Kaikki draaman ainekset olisivat valmiina, ja aiheet vetoaisivat myös siihen kansanosaan, joka ei muuten eksy helposti dokkareiden äärelle – mikä ei ole turha ansio sekään. No, Free to Run, jos mikä, on (urheilu)dokkari parhaimmillaan: informatiivinen, hauska, samaistuttava; syvällinen, monipuolinen, koskettava ja  intiimi. Kaiken lisäksi se keskittyy kilpaurheilun sijaan lajiin, joka on koko kansan ulottuvilla, joskin lopuksi pysähdytään hetkeksi miettimään myös maratonharrastuksen elitismiä. Word.

Sveitsissä elokuvateatteriensi-ilta on tammikuussa 2016; jää nähtäväksi, saapuuko juoksuhurmion ylistys myös suomalaisten nautittavaksi esimerkiksi elokuvafestivaaleilla tai myöhemmin televisiossa.

Ajatella: ihminen – mies – käveli kuun pinnalla ensimmäisen kerran vuonna 1969. Maan pinnalla toisen ihmisen – naisen – piti odottaa vielä muutama vuosi, ennen kuin hän sai virallisesti luvan ottaa osaa Bostonin maratoniin.

Ja samaan aikaan eräässä vuorten ympäröimässä eurooppalaisessa sivistysvaltiossa ihminen – nainen – vielä vartoi, että saisi oikeuden äänestää vaaleissa.

Maraton ja demokratia, nuo kreikkalaista alkuperää olevat keksinnöt, niiden parissa me puurramme edelleen. Ne ottavat aikansa, kun niitä toteutetaan. Katherine Switzer juoksi ensimmäisen maratoninsa aikaan 4 tuntia 20 minuuttia; juoksi kuitenkin, loppuun asti. Sveitsissä, lähes suoran demokratian mallimaassa, parlamentti oli kyllä ilmaissut kantansa naisten äänioikeuden puolesta jo vuonna 1959, mutta vei kokonaiset 12 vuotta eli aina vuoteen 1971, ennen kuin mullistava uudistus saatiin vietyä läpi (mies)äänestäjien keskuudessa. – Switzer kävi muuten myös Zürichissä kannustamassa naisia osallistumaan kaupungin maratoniin 70-luvun alussa; Sveitsissä naiset ilmeisesti siis pääsivät maratonille ennen kuin uurnille. (Kerron tästä sen perusteella, mitä dokkarista muistan, ja kun en löytänyt tarkkoja tietoja netistä, en uskalla sanoa sen tarkemmin.)

Suomen kielen sana urheilu tulee kuulemma alunperin ”uhkarohkeasti toimimisesta”. Ne säännöt: on suhteellisen helppoa naureskella toisen aikakauden vanhentuneille asenteille. Että ihan vain siksi ei nainen saanut hikoilla henkihieveriin herraseurassa, kun ”tässä on tämä sääntökirja”, siten sen perustelivat, hupsut! Mutta nähdä samat muutosta kaipaavat säännöt omassa ajassa – ja ryhtyä itse esitaistelijaksi, kun tilanne vaatii, vaikkei siihen erityisiä intohimoja alun perin tuntisikaan – se on jo jotain, se. Chapeau, kuten täällä sanotaan. Nostan hattua.

Muokkasin kirjoitusta su 4.10., sillä tajusin nyt vasta, että olin kuitenkin unohtanut mainita naisten olympiamaratonin historiasta, vaikka oli tarkoitus. Tuo kohta lisätty siis lauantaina julkaistuun juttuun.


Saw an inspiring new documentary this week in a press screening of Free to Run. This film is story about running – and so much more. Who could imagine (or remembers) that merely a couple of decades ago, in the 60s, there was but a handful of die-hard running fans in New York (who mostly trained in the Bronx, to keep their eccentric pastime oout of the limelight)?

Especially compelling was the story of Katherine Switzer, the first woman (officially) to participate in the age-old and male-dominated running institution Boston Marathon, in 1967. (The above YouTube video tells quite concisely what happened when the organizers realized that there was a woman running in the midst of men.) She dedicated her life to encouraging women all around the world to stand up for their right to – simply run. To not flinch, to take the responsibility and become an agent for change, a bit by coincidence or even involuntarily, there’s something there. Respect.

So far there is only the little teaser available in the Facebook page of this film; the premiere will be in January 2016. Let’s hope it will travel far and wide, across international festivals and television screens.

Waltarit, parhaimmillaan vanhoina

En ollut tietoinen, että viime viikolla vietettiin Dekkariviikkoa, ennen kuin luin siitä sydämellisestä Aina joku kesken -blogista (kiitos vaan, Tani – Submarino-postausta odotellessa!) – mutta satuinpa samaan aikaan itsekin lukemaan pitkästä aikaa ihka oikean salapoliisiromaanin.

Vanhassa kirjassa on spesiaali fiilis.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Murhamysteeri Kuka murhasi rouva Skrofin? voitti vuonna 1938 Otavan järjestämän pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen osion. Voittoisan teoksen oli jättänyt nimimerkki ”L.P. ja P.T.”, jonka takaa paljastui tunnettu kirjailija: Mika Waltari. Tämä ja paljon muuta hauskaa tietoa kilpailusta selviää Dekkarihylly-blogin kiinnostavasta kirjoituksesta, jossa on myös aimo annos suomalaisen rikoskirjallisuuden historiaa.

Nykypäivän näkökulmasta on metkaa, että jo 1930-luvulla puhuttiin dekkaribuumista: ”Tunnettuahan on, että meidänkin oloissamme harrastus salapoliisiromaaneja kohtaan on voimakkaasti lisääntynyt, se on jopa eräissä piireissä jo varsin tavallinen kirjallisen harrastuksen muoto.” (Lähde: Otavan uutiset / em. Dekkarihylly-blogi.)

”Tuntuu, että tuomari olisi lukenut koko joukon amerikkalaisia salapoliisiromaaneja”, huomautti komissaari Palmu kärkevästi.

Leskirouva Skrofin hämäräperäistä kaasumyrkytystä tutkii murahteleva muistihirmu, ”komissaari” Palmu avustajanaan yli-innokas ylioppilas, joka toimii romaanin kertojana. (Hänen nimeään ei kirjoissa muuten mainita, mutta elokuvien perusteella hahmo tunnetaan Virtana). Komisario Frans J. Palmu teki ensiesiintymisensä tässä romaanissa, jota seurasi myöhemmin Komisario Palmun erehdys (1940) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).

Oli verrattoman lumoavaa ja nautinnollista uppoutua 1930-luvun lopun maailmaan. Waltarin teos on ilkikurinen, ehkä jopa jonkinlainen salapoliisiromaanin parodia, ehdottoman viihteellinen, mutta myös kaunokirjallisesti ansiokas teos. Viehätystä lisää ajallinen etäisyys kirjoitushetkeen, sillä ainakin itseäni ihastuttavat jo sanojen vanhahtavat kirjoitusasut, lukujen alkujen pienet tiivistelmät, ynnä muut pikkuseikat.

Heti alussa puoleensa vetävät herkulliset henkilöhahmot ja heidän vastustamattoman suorasukainen kuvailunsa.

Luku 1

Valloittavaa on myös, kuinka kertoja (tämä anonyymi ylioppilas) ottaa roolissaan erilaisia vapauksia ja reflektoi omaa kertomustaan.

Minulla oli ilo havaita, että Palmu kavahti niin sanoakseni takajaloilleen ja levitti sieraimiaan kuin saalista vainuava virtahevonen. – No niin, anteeksi vertaus, runokuvat eivät sittenkään ole minun alaani. –

Lukija voi nyt tuokioksi laskea kirjan pois kädestään ja syventyä myötätuntoisesti miettimään mielentilaani.

Juttelin keväällä erään työkaverin kanssa siitä, miten waltarit ovat juuri sellaisia teoksia, joiden kohdalla lukunautintoa lisää merkittävästi, jos saa syventyä nimenomaan vanhaan painokseen. (Hän oli, kunnioitettavaa kyllä, hiljan ahkeroinut leijonanosan Waltarin historiallisia teoksia – siis niitä, jotka tunnetusti eivät lopu kesken. Itselläni on jonkinlaisena kesäprojektina Mikael Karvajalka, 780 sivua… Palataan asiaan tuonnempana.) Tällaiset vanhat opukset eivät tunnu yhtään samanlaisilta, jos niitä lukee uudenuutukaisina. Minulla oli onnea saada rouva Skrof käsiini, ei ihan julkaisuvuoden versiona, mutta vuoden 1951 painoksena. Kansi on patinoitunut ja sivut ovat vähän kellastuneet. Se kaikki kuuluu asiaan. Ihanaa.

Päädyin muuten lukemaan kirjan katsottuani vähän aikaa sitten sen filmatisoinnin eli Kaasua, komisario Palmun. Moni näkeekin varmasti kirjoja lukiessaan edessään Jalmari Rinteen ja Matti Raninin, lukuisista värikkäistä sivuhenkilöistä puhumattakaan.

Hauska tieto on muuten sekin, että ensimmäisenä elokuvaksi ehti kirjasarjan toinen osa ja elokuvista ehkä kuuluisin, Komisario Palmun erehdys, sillä kuulemma se oli tuottaja T.J.Särkän suosikki. (Matti Kassila suostui ohjaajaksi Särkän pitkällisen suostuttelun seurauksena, sillä epäili hidastempoisen dekkarin soveltuvuutta elokuvatarinaksi). Seuraavaksi valkokankaalle sovitettiin sitten ensimmäinen kirja, jonka nimi vaihtui elokuvasarjan kannalta tunnistettavampaan (ja myyvempään) muotoon. Näillä sanoillahan elokuva alkaa:

– Siellä on kaasun hajua!

– Mitä?

– Portaassa on kaasun hajua!

Tällä hetkellä elokuva on jostain syystä kokonaisuudessaan YouTubessa, en tiedä kauanko näin. Joka tapauksessa voin lämpimästi suositella tsekkaamaan edes leffan alun, se on uskomattoman hieno, miltei dokumentaarinen tuokio helsinkiläisaamusta.

Vanhan Helsingin bongailu on yksi Palmu-leffojen nautinnollisimpia juttuja, ja tälle huvillehan on omistettu muun muassa hyvin toimitettu teos Komisario Palmun jäljillä (ja sen nettisivusto) sekä vaikkapa tällainen kaupunkiliikenteen kartta.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Kari Uusitalon ja Sakari Toiviaisen teosta Valkokankaan Waltariana (WSOY, 2010).

Girls and curls / Jurassic World

Girls and curls / Jurassic World

Kontrolli katoaa, kutrit kihartuu. Ei mikään uusi juttu Hollywoodissa. Pyörähdys dinosauruspuistossa sai pohdiskelemaan pääasioita.

brycex2uusi

#DINOLOVE

Näin Jurassic Worldin ja jäin mietiskelemään reaktiotani. Leffahan oli tietysti aika hupsu (kuules mimmi, juoksit juuri pari tuntia viidakossa – niin ja pahoittelut tästä juonipaljastuksesta, kukaan ei varmaan arvannut – ja edelleen toikkaroit noissa koroissa?), raivostuttava (ei edes mennä niihin sukupuolirooleihin…), turhan nokkela, ennalta-arvattavakin. Mutta kumma juttu, nautin aivan valtavasti.

Varmaankin sitä osaa nykyisin antautua valtavirtaleffan vietäväksi, ja sehän on taito sinänsä. Jotenkin dinosauruspuisto oli tosi lumoava. Liskot olivat huimia, erityisesti 3D:nä. Ja niitä oli paljon. Kipinä pääparin välillä viehätti riittävästi. Ja vaikka raha epäilemättä ja raadollisesti lieneekin vahvin vaikutin koko leffan taustalla, mieltä lämmitti, että tästä jatko-osasta henki rakkaus alkuperäistä Jurassic Parkia kohtaan. Faneja palkittiin viittaamalla ensimmäiseen elokuvaan useaan otteeseen.

Ja lisäksi sattumoisin itselläni on eräs heikkous, nimittäin punapäät. Bryce Dallas Howard on ihastuttava.

Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?
Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?

CURLY BUSINESS

Mutta sitten ne hiukset. Se on kyllä jännä juttu, Hollywoodissa ja muutenkin.

Jos pitää ilmentää visuaalisesti (nais)ihmisen sisäistä muodonmuutosta, napakasti ja selkeästi (esimerkiksi parin tunnin leffan aikana), niin hiusten kihartuminen tai suoristuminen on yllättävän näppärä konventio tähän saumaan.

Kuten Jurassic Worldissä: olipa kerran piinkova bisnesmimmi, viileä tehopakkaus, järkeilijä joka nakuttaa treffien aikataulut exceliin… = suorat hiukset. Juoksenneltuaan pari tuntia viidakossa ja jouduttuaan luottamaan kaikkeen muuhun kuin mihin on hyvin järjestetyssä arjessaan tottunut = no, katsokaa kuvaa sivun yläreunassa. Pakollista saivartelua: luonnollisesti Jurassic Worldin leveysasteilla Väli-Amerikassa, Costa Rican rannikolla, (fiktiivisellä) Isla Nubarin saarella ilmasto on kostea, joten kyse voisi olla vain olosuhteiden väistämättömästä vaikutuksesta kutreihin. Mutta asia ei vaikuta olevan aivan niin yksioikoinen. Kun kiharat kesytetään, saattaa taustalla olla muutakin, tiedostamatta tai ei.

Case Prinsessapäiväkirjat vuodelta 2001, artikkeli Baltimore Sunissa: kelpaisiko prinssille kiharapää?

Newyorkilaisessa Observerissa pohdittiin tässä vuonna 2008 julkaistussa artikkelissa, onko (leffoissa) käkkärä kuontalo = pirstaleinen psyyke.

Popkulttuurifaniudelle ja -obsessioille omistettu That’s Normal -sivustolla taas ihmeteltiin vuosi sitten, miten monet julkkikset ovat hylänneet villit kiharansa, esim. case Nicole Kidman – ja Sarah Jessica Parker.

Osittain kyse lienee tietysti myös vaihtuvista tukkatrendeistä. Osittain.

https://vimeo.com/130666050

”C-c-c-curly!” Sinkkuelämän klassikkokohtauksia: Carrie, Miranda ja Charlotte jakavat Parhaat vuotemme -leffan perusteella maailman naiset kahteen kastiin: Katie’ihin ja muihin. Samantha ei ole nähnyt elokuvaa (”chick film”) ja on pihalla.

#CURLPOWER

Muistelin, että tästä aiheesta olisi ollut puhetta taannoin opiskeluaikoina jollakin leffaluennollakin, mutten saanut muistin perukoilta kiinni sopivaa teoreetikkoa. (Sen sijaan muistan kyllä analysoineeni yhdessä tentissä punahiuksisia naisia Richard Dyerin Älä katso -artikkelikokoelman perusteella. He ovat kapinallisia tyyppejä, mutta potentiaalisia väliinputoajia. Voin kertoa aiheesta lisää.) Yrittäessäni jäljittää epävarmaa muistijälkeäni googlettelin hajamielisesti aiheesta, ja havahduin huomaamaan, miten latautunut ilmiö kiharat hiukset on, kulttuurisesti ja jopa poliittisesti.

Törmäsin artikkeleihin, joissa pohditaan, kannattaako työhaastatteluun mennä aidot kiharat valloillaan, tai avataan sitä, miten tärkeää pienille kiharapäätytöille on nähdä heitä muistuttavia päähenkilöitä elokuvissa, myös ihan Wikipedia-artikkeliin hiuslaadun perusteella harjoitettavasta syrjinnästä, ja jopa curl power -aatteeseen.

Wow. Avautuipa maailma taas uudesta näkökulmasta. Tai en tiedä kuinka monelle tämä on peruskauraa, mutta mulle mukana oli myös paljon uutta.

Asia vaikuttaa olevan tapetilla erityisesti Yhdysvalloissa / jenkkisivuistoilla, varmaan jo siksi, että etnisen kirjon vuoksi kiharapäitä on enemmän. Ja afroamerikkalaisten kohdalla keskustelu saa tietysti vielä erilaiset mittasuhteet. Suomessa tämä lienee marginaalisempi ongelma, mutta voi toki mietiskellä, miten me suhtaudumme asiaan. Positiivisesti voisi ajatella, että täällä ihanalla kiharapehkolla voisi myös erottautua, kun suurimmalle osalle väestöä päänvaivaa aiheuttaa lähinnä liiskaletti.

Ajatella, jos joka aamu joutuisi pohdiskelemaan peilin äärellä sitä, saavatko hiukset olla sellaiset kuin luonnostaan ovat tai millaisia viestejä ne mahdollisesti sellaisenaan ympäristölle lähettävät. Itse kun lähinnä hapuilee käteen kuivashampoon ja suihkuttaa juurikasvuun vähän ytyä.

Talk to the hand. #jurassicworld #dinolove #premiere

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on


A short translation in English:

Well, it goes without saying that Jurassic World was silly (hello, missy – you’ve been running around in that jungle for the past couple of hours – sorry for the spoiler, nobody saw that coming, right – and you’re still sporting those stilettos?), infuriating (don’t even get me started on the gender roles and a range of other issues), a bit too clever for its own good (the cute dialogue), predictable, even. Still, I enjoyed it, hands down.

Perhaps I’ve just reached a certain age. (Even though, I went and got carded the same night I saw the film! I went to buy a couple of beers, and the adorable young cashier dude just put a cherry on top of my Wednesday night.) Perhaps I have just learned to let myself sink in a fullblown blockbuster, and enjoy it in its own terms, not expecting it to be something it is not cut out to be to begin with. 

I mean, there were a lot of dinos, which was somewhat of a deal braker. And they were scary. ”More teeth”, it read, and delivered the goods. And there was the spark between the main couple. And, most importantly, and heart-warmingly, it felt like they had made this sequel with love. Jurassic Park fans got their fair share of nostalgic moments and rewarding winks.

Also, I have a thing for redheads. And, as far as redheads go, Bryce Dallas Howard is pretty amazing.

But, I also ended up thinking about girls and curls, and mainstream movies in general. Funny enough, it seems that as soon as the female lead loses control, her hair turns curly (or, vice versa: once control is gained, the hair turns straight). And as I googled about it, I discovered this whole cultural discussion around the phenomenon. Well, #curlpower, ’s all I can say, even though I begin most of my days with an ambitious dose of hair powder, to pump up my mane.