Geneve ensisilmäyksellä / Geneva, first impressions

On erilaisia syitä lähteä matkaan. Joskus kohde valikoituu sen maantieteellisen sijainnin vuoksi, tai ehkä siellä asuu ystäviä; voi olla, että on pakko päästä yhteen maailman lempikolkista, tai sitten lähtee jonnekin, minne on vain aina halunnut mennä. (Miksi? No… siksi.) Ja sitten toisinaan matkaan tulee lähdettyä ihan toisista syistä.

Kävi niin, että sain mahdollisuuden tehdä töitä kuuden viikon ajan – Genevessä. Ei ehkä sellainen paikka, jonne olisin muutoin päätynyt, ainakaan lähiaikoina.

Mutta hyvä niin! Maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja, että joskus on hyvä, kun valintaa ei tarvitse tehdä itse. Vähän sama kuin joskus luovien asioiden suhteen: on hyvä, kun joku toinen päättää reunaehdot, ja pääsee leikkimään niiden sisällä. Harvoin se hommaa lopulta vaikeuttaa.

I got a rare opportunity to work in Geneva during the next six weeks. I have to admit that it was not a place I might have found myself otherwise in the near future, but all for the better, I’ll say: sometimes it is just good that someone else makes the choice  for you.

Saavuin Geneveen sopivasti samana viikonloppuna, kun kaupungissa vietettiin ensimmäistä katuruokafestivaalia; tungos toi kotoisasti mieleen Teurastamon meiningin. Kiertelin tänään muuten enemmän ja vähemmän päämäärätietoisesti ympäriinsä. Kokosin alle ensimmäisen päivän tunnelmia.

I arrived in Geneva just in time to enjoy the city’s first street food festival. Below you will find pictures from there and other miscellaneous things that caught my eye on the first day, wondering around more or less aimlessly.

Päädyin tähän ranskalaisherkkujen valikoimaan: / In the end, I opted for this selection of French delicacies (from top right, clockwise): fleur de courgette, bouchée de fromage frais, croque-monsieur de saumon fumé, opéra au thé matcha.

View this post on Instagram

"Look, that's the flower that turns its head!" A little boy pointed exitedly towards this bunch of sunflowers at the market today. "That's right", replied his grandmother (I think). "Do you remember its name?" It took him a while, but then he remembered: "Tournesol!" Indeed, in French sunflowers literally turn to sun. I have to admit I had never thought about that before. Eavesdropping at its best.🌻

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on Sep 20, 2015 at 11:37am PDT

Nainen ja laukku Plainpalais’n raitiovaunupysäkillä / Woman with a handbag, Plainpalais tram stop

Tyylikäs tyttö, Plainpalais’n liikenneympyrä / Stylish girl, Plainpalais roundabout

Plainpalais’n aukiolla oli vaikka mitä meneillään tänään, kuten tämä Maailma kylässä -henkinen tapahtuma ”Alternatiba Leman” / There was a lot going on at the Plainpalais Square today, for example this ”Alternatiba Leman”.

Muovipulloista tehty kala kiilteli kauniisti auringossa. / A fish made entirely out of plastic bottles.

Vaalit lähestyvät lokakuussa. / Come October, come elections.

Kävin myös harjoittelemassa koulumatkaa. Tämä ravintola sijaitsee korttelin päässä työpaikalta, onkohan se paikallinen Hotelli Pasila? / I checked the route to the workplace and this brasserie caught my eye, perhaps the local joint of my Genevian colleagues?

Tämä oli halpa, myönnetään. En voinut vastustaa kiusausta, kyseessä on fiinin vaateliikkeen kyltti. / Hmmm, ’paska’ = shit in Finnish, so this was a ”cshic” store indeed! I could not resist, though admittedly, this was a cheap one.

Tarkempaa analyysiä ja kohdennettuja kurkistuksia kiinnostaviin kohteisiin luvassa vähitellen myöhemmin. Ensin kuitenkin peruutan vähän ja palaan matkan ensimmäiseen etappiin, Zürichiin. Siitä lisää seuraavaksi.

I will be back with more in-depth analysis later on. But first I will take a step back and collect my thoughts on the first stop of this trip. So next time, I will focus on Zürich.

Loppuun vielä fiilikset iltalenkiltä. / I will end with this lovely view from my evening run.

Chef’s Table – inspiroiva ruokadokkarisarja

Tässäpä piristävä poikkeus puuduttavasta perusruokaohjelmatarjonnasta: Netflixin Chef’s Table.

Netflixin alkuperäissarjan (sivumennen sanoen kiinnostava trendi, nämä videosivustojen omat tuotannot) jokaisessa osassa esitellään yksi erityislaatuinen kokki ja ravintola-alan ammattilainen. Ensimmäisen osan kohde oli ihan sympaattinen, päähenkilönä italialainen Massimo Bottura, joka vaikuttaa Modenassa. Homma oli välillä kallistuakseen puolihassuksi parodiaksi, kuten joskus silloin, kun ruokahifistelijät alkavat todella intoilla jostain sellaisesta, mikä ulkopuoliselle vaikuttaa sorinytvaan ei niin tärkeältä (sitä alkaa väistämättä miettiä, että on noita vakavampiakin asioita, kriisejä Ukrainassa jne, mikä on tietysti todella epäreilua tässä yhteydessä, mutta niin vain käy).

Toinen jakso kuitenkin räjäytti pankin omalla kohdallani. Newyorkilainen Dan Barber on todella kiehtova ja ristiriitainen tyyppi, josta onnistuttiin luomaan moniulotteinen henkilökuva. Blue Hill -farmi-ravintola-yhdistelmän nokkamies on intohimoinen lähiruoan puolestapuhuja, luomutuotannon advokaatti sekä osallistuu myös uusien vihanneslajikkeiden kehittämiseen koetilalla. Ensi sijassa hän on tietysti antaumuksellinen keittiömestari, joka työskentelee edelleen päivittäin omassa ravintolassaa, mikä tuntuu menevän välillä jo vähän mikromanageroinnin puolelle. Äidin kuolema Danin ollessa vain nelivuotias on jättänyt jälkensä; hän pohtikin, täyttääkö kaikki ruoanlaitto lopulta vain pohjatonta aukkoa hänen sisällään. (Tässä kohtaa oli vaikea pidätellä kyyneleitä.) Lisäksi hän pohdiskeli vaikeutta löytää aikaa omalle perheelleen. Kaiken kaikkiaan todella hienoa, yhteiskunnallista ruokatelkkaria – netistä.

Heti ensimmäisen jakson alussa huomion kiinnitti ilahduttavan huoliteltu kuvaus ja leikkaus, joita voisi analysoida erikseen tarkemmin. Jotenkin sarja on onnistunut välttämään ärsyttävimmät ruokapornokliseet, vaikka mukana oli tietenkin paljon lähäreitä, hidastusta jne. Ehkä siksi, että sisältö on todella kunnianhimoista, haastateltavien kanssa pureudutaan ihan kunkin tyypin ruokafilosofian ytimeen (haastateltavina päähenkilön lisäksi lähipiiriä, kollegoita, muita ammattilaisia kuten kriitikoita).

Kiinnostava on myös tapa, jolla henkilöiden menneiden muistelua kuvitetaan, esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa Massimon muistellessa, miten hän lapsena piileskeli mummon pöydän alla tämän leipoessa pastataikinaa: kuvituksena oli lähikuva pöydästä, jolla vaivataan taikinaa, jauhot pöllyävät – ei onneksi siirappista re-enactment dokudraamaa. Sarjan luoja on ilmeisen kiinnostava nuori (s.1983) David Gelb, joka ohjaa nyt myös pitkiä fiktioelokuvia.

Samassa yhteydessä on harmi kyllä pakko todeta, että Ylen TV2:lla parhaillaan pyörivä Rachel Khoon uusi sarja Rentoa ruokaa Lontoossa on ollut pettymys (linkki ohjelman sivuille Ylen Areenassa). Khoon edeltävä, ensimmäinen tv-sarja Pieni keittiö Pariisissa (tuli syksyllä 2013) oli todella ihastuttava: välitön (viehättävä, luonnollisen humoristinen ja taidokas host), kaunis (silloin tosi freesiä digijärkkärikuvaa), pakottoman rento (juontajan oma oikeasti pikkuruinen keittiö Pariisissa – jos katsojia ei huijattu, itse ainakin ostin idiksen).

Nyt Khoon roolia alleviivataan jokaisen jakson alussa pitkästyttävällä petauksella (”halusin palata Lontooseen, jossa olen born and bred… Etsin kaupungista inspiraation lähteitä… Tässä istuksin luonnoslehtiöni kanssa ja piirustelen… blaa blaa blaa”) ja hänen esiintymisessään on jotain väkinäisen vitsikästä. Edes reseptit eivät ole olleet kovin innostavia. Pity, pity. Btw useammassa jaksossa on näkynyt Marimekon Lumimarja-kankaasta ommeltu mekko.

Kuulemma Rachel Khoo opastaa myös herttuatar Catherinea kokkailussa.

Kuvan lähde.

Ruokaan keskittyvien tv-ohjelmien kirjo on muuten tosiaan pökerryttävä: pääkanavilla pyörii jopa 70 ohjelmaa viikossa, kertoi Hesari hiljan – huh.