Lucille Ball oli ujo teini-ikäinen, jolle hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus

”Aivan liian ujo näyttämölle.” Newyorkilaisesta teatterikoulusta lähetettiin kirje teini-ikäisen opiskelijan äidille 1920-luvun lopulla. Tyttären eli Lucille Désirée Ballin mahdollisuuksia menestyä näyttelijänä epäiltiin vahvasti: ”hän hukkaa vain aikaa, niin meidän kuin omaansa.”

Eyes GIF - Find & Share on GIPHY

Kuuntelen podcastin Lucille Ballista.

Kävelen Sturenkadun laitaa, todellakin, on vielä keväinen päiväkin hyytävien kuukausien jälkeen, ja olen matkalla kohti ruokakauppaa. Korvanapit korvissa.

Joskus 1990-luvun alkupuolella Suomen tv-kanavilla on lähetetty  puolitoistatuntinen elämäkertadokumentti Lucille Ballin elämästä. Tiedän tämän siksi, että ohjelman vhs-taltio oli ala-asteikäisenä suurimpia aarteitani.

Muutamaa vuotta aiemmin nuoreen tietoisuuteeni oli astunut aivan uudenlainen naisen malli. I Love Lucyn uusinnat alkoivat TV2:lla, ja minä löysin esikuvan, joka oli fiksu, karismaattinen ja hauska. Hän oli höpsö, mutta moitteettoman tyylikäs. Usein hän oli aivan liikaa, mutta ei antanut sen haitata. Hän nauroi paljon, itselleen ja maailmalle. Minä ihailin ja palvoin Lucyä, mustavalkoisen tv-sarjan punatukkaista tähteä.

lucille-ball-399439
Public Domain / Pixabay
Joten tänä keväisenä launtaina kuuntelen podcastin Lucille Ballista. Opin kolme asiaa, jotka kirjoitan ylös:

1) Aivan liian ujo: rohkeuden kerääminen kiertotien kautta

Lucille Ball itse kommentoi opiskeluaikojaan myöhemmin toteamalla, että hän oppi teatterikoulussa ainoastaan olemaan peloissaan. Epävarmuutta ei ilmeisesti lieventänyt tippaakaan se, että luokkatoverina oli itsevarma tähtioppilas Bette Davis.

Jonkin aikaa Ball elätti itsensä mallintöillä. Sitten hän alkoi tehdä pikkurooleja elokuvissa. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän löi lopulta läpi prime time -televisiossa nelikymppisenä omalla ohjelmaideallaan.

Tiesittekö muuten, että Ball käytti nuorempana taiteilijanimeä Diane Belmont? Hmm. I love Diane…?

2) Kunnianhimo: valmistautuminen helpottaa hetkeen heittäytymistä

Ball suhtautui komedian tekemiseen hyvin vakavasti. Kollegoiden mukaan hän oli täysin peräänantamaton, absolutely relentless, tavoitellessaan täydellistä lopputulosta tv-tuotannoissaan.

Tv GIF - Find & Share on GIPHY

I Love Lucy -show’n tilanteet vaikuttavat usein niin spontaaneilta, että monet ovat uskoneet kuvausten pohjanneen pitkälti improvisointiin. Oikeasti taustalla oli kuitenkin valtava työmäärä. Ball harjoitteli kohtauksia ja vähäisimpiäkin vuorosanoja niin kauan, että pystyi toistamaan ne virheettömästi ja antamaan vaikutelman siitä, että kaikki tapahtui hetkessä ja ennalta suunnittelematta.

Itsehän käsikirjoitusnatsina hykertelin kuullessani tämän. Olen itse tv-töissäni (tosin toimittajana, en näyttelijänä) aina vannonut tarkkojen käsisten nimeen, sillä omalla kohdallani olen huomannut, että nimenomaan taustatyö ja valmistautuminen vapauttaa reagoimaan hetkessä.

3) Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus

Lopulta se, mikä nosti Ballin omaan kastiinsa ja teki hänestä esikuvan monille tuleville naiskoomikoille, kuten Mary Tyler Moorelle tai vaikka Amy Schumerille, oli hänen valmiutensa heittäytyä tekemään täysin naurettavia juttuja.

Being pretty was not as important as being funny. Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus.

Huumorin avulla Ball teki historiaa. I love Lucyä pidetään yhtenä televisiohistorian vaikutusvaltaisimmista sit comeista, ja se on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi tv-ohjelmaksi. Newsweek valitsi Lucille Ballin 1900-luvun merkittävimmäksi naisviihdetaiteilijaksi.

Lucille Ball oli paitsi televisiokomedian uranuurtaja myös studiopomo ja liikenainen, joka teki töitä Hollywoodissa yli 50 vuoden ajan.

Lucille Ball GIF - Find & Share on GIPHY

Ja hauskuuden takana…

Paitsi että oikeastaan Lucille ei pitänyt itseään hauskana:

Kuvahaun tulos haulle lucille ball i'm not funny. what i am is brave

I am not funny. What I am is brave. Hän piti itseään rohkeana. Ja sitä hän oli.

Mitä ujosta tytöstä tulee siis isona? Esimerkiksi yksi vuosisadan merkittävimmistä koomikoista. Ja esikuva miljoonille ujoille tytöille ympäri maailmaa.

Wink GIF - Find & Share on GIPHY

…not as important as being funny. Lucille Ball & Harpo Marx. ❤ Tämän peilikohtauksen muistan erityisen hyvin siitä elämäkertadokkarista, jota katsoin uudestaan ja uudestaan, lukemattomia kertoja.


Lähde: Stuff You Missed in History Class: Lucille Ball (Feb 1, 2017). Podcastista myös englanninkieliset sitaatit ”absolutely relentless” ja ”being beautiful was not as important as being funny”.

Edit 1.6.: havahduin huomaamaan, että olin suomentanut alun sitaatin perin kökösti ja muokkasin paremmaksi, muutin ”lavalle” muotoon ”näyttämölle” (alun perin ”way too shy for stage”).

 

 

”Kaikki suuret prinsessat ovat hulluja” / Q-teatteri: Prinsessa Hamlet

Poissa ovat kuningas Claudius ja Hamletin isän haamu; Q-teatterin Prinsessa Hamletista on turha etsiä liian uskollisia yhtymäkohtia Shakespearen klassikkoon. Tanskan kruununprinssin tarina toimii innoittajana ja eksistentialistisena taustatekstinä, hieman samaan tapaan kuin Ryhmäteatterin viime syksyn Farmi assosioi vapaasti Orwellin Eläinten vallankumouksen pohjalta. Molemmat on ohjannut Linda Wallgren. Käsiohjelmassa siteeraataan myös Virginia Woolfin Mrs. Dallawaytä.

Näyttämöllä on taitureita joka lähtöön: karismaattinen Leea Klemola kuningatar Gertrudina,  Emma Parviainen sensuellina kertojana, Lotta Kaihuan vimmainen Hamlet-prinsessa. Silti show’n uhkaa varastaa Eero Ritalan ovela Ofelio, jonka läsnäolossa on vaaran tuntua. Eikä tämä ihailija päädy heittämään henkeään virran viemänä, vaan luovii opportunistisesti otollisesta tilanteesta toiseen.

Kun ei ole hukkunutta Ofeliaa, jolle kaivaa hautaa, ei kaivata myöskään kohtausta, jossa haudasta nostettu kallo motivoisi monologiin. Muutamia tunnettuja sitaatteja on siroteltu sitomaan näytelmiä toisiinsa.

32537690410_f0b71daa74_k
Kuva: Pete Pasonius / Q-teatteri

”Loppu on hiljaisuutta.” Mutta mitä tapahtuu ennen kuin koittaa iäisyys?

Prinsessa istuu yksin huoneessaan ja kauhu puristuu kurkkuun nyrkin lailla, kertoja kuvailee. Hamlet piirtää kasvoihinsa haavan. Hän haaveilee poistuvansa tulipatsaana, jättävänsä historiaan palavan huutomerkin. Lähipiiri epäilee hänen menettäneen järkensä.

”Kaikki suuret prinsessat ovat hulluja”, vakuuttaa Ofelio ihailemalleen kruununperijälle.

Myös Shakespearella hovi arvelee pakkomielteistä ja synkkää Hamletia hulluksi, hänhän keskustelee muille näkymättömän isänsä aaveen kanssa. Prinssi pitää itseään valittuna, hänellä on tehtävä.

Minulle päähenkilö toi mieleen Jeanne D’Arcin, erityisesti Carl Theodor Dreyerin vuoden 1928 tulkinnan, jossa Maria Falconettin  vetoavat kasvot täyttävät valkokankaan ja kyyneleet vierivät poskilla kämmenen kokoisina.

Naismarttyyrien esitaistelija poltettiin noitana. Ehkä moderni prinsessa haluaa itse sytyttää rovionsa?

Hulluus voi olla terve reaktio epäterveeseen todellisuuteen. Jokainen sijoiltaan mennyt aika ja perhe luo omat taudinkuvansa, sankarinsa, marttyyrinsa, prinsessansa, hullunsa.

”To thine own self be true”, Polonius tunnetusti ohjeistaa poikaansa Laertesia. Kiinnostavaa on tämä tieto: se, mikä nykykorvaan kuulostaa neuvolta seurata sydämensä ääntä, oli Elisabetin ajan Englannissa oikeastaan isällisen pragmaattinen ohje miettiä aina ensin omaa etua. Niin saattaa muuttua ’tosi’ ja ’itse’ vuosisatain saatossa. Nyt samat sanat sopisivat vapaan maailman mahtavimman johtajan suuhun, jos hän tuntisi Shakespearen tuotantoa, mitä rohkenen epäillä. Ehkä jätän sitaatin viljelyn synttärikorteissa vähemmälle tulevaisuudessa.

Olla oma johtotähtensä, ehdoitta. Tehdä niin kuin on oikein, tai niin kuin on pakko. Mutta muista: mikään ei takaa, etteikö historia käyttäisi tarinaasi omiin tarkoituksiinsa.

Shakespeare-sitaatin suomennos Eeva-Liisa Manner.

Tänä keväänä on onneksi muuten monta mahdollisuutta nähdä Shakespeare-tulkintoja, kuten Kansallisteatterin Macbeth ja Rikhard III. Niitä odotellessa.

 


Edit 26.2.2017: Tässäpä mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen: Prinsessa Hamletin käsikirjoittajan E. L. Karhun haastattelu.

”On banaalia ajatella, että taiteilija on jotenkin uskottavampi, kun se on ollut mielisairaalassa. Jokainen mielisairaalassa ollut tietää, että ei siellä mitään suurteoksia kirjoitella. Jos on seurannut läheltä mistä tahansa syystä sortuvaa ihmistä tietää, että glooria on kaukana siitä arkisesta asiasta.”

Kulttuurivieras, näytelmäkirjailija E.L. Karhu sai tarpeekseen taiteilijoiden hulluuden romantisoinnista: ”Oikeasta hulluudesta on glamour kaukana” Karhun mielestä hulluus kahlitsee mieltä. Suljetuilla osastoilla ei tehdä suurteoksia. / YLE 26.2.2017

Toivottavasti en itse vaikuttanut glorifioivani hulluutta kirjoituksessani. Mielisairaudessa ei ole hohdokkuutta (paitsi silloin, kun sillä on viihdearvoa tai se pönkittää nerokulttia, kuten E. L. Karhu huomioi). Toisaalta hulluiksi on leimattu toisinajattelijoitta kautta historian. Shakespearen Hamlet myös käyttää hyväkseen sitä, että häntä epäillään hulluksi ja suorastaan ruokkii huhuja omalla käytöksellään, jotta muut eivät pääsisi perille hänen pyrkimyksistään kostaa isänsä murha.

Sininen hetki La Pazin näköalapaikalla ja muut Puerto de la Cruzin parhaat jutut / Best of Puerto de la Cruz

fullsizerender-21
Bollullon rantaa pidetään yhtenä Teneriffan kauneimmista.

Miksi ihmeessä suunnata samaan paikkaan vuosi (ja vuosikymmen!) toisensa jälkeen — siitä kirjoitin vuosi sitten.(Ja niin no, menevät ne monet mökillekin samaan paikkaan…) Kun kertoja alkaa olla enemmän kuin kädessä sormia, on siitä ainakin se ilo, että alkaa kertyä vinkkejä jaettavaksi muillekin. Tässä siis parhaat jutut Teneriffan pohjoisrannikon vehreään, kiehtovaan Puerto de la Cruziin.

Aamuhetki, Playa Martiánez / Wake up at Playa Martiánez

Aamu valkenee kahdeksan aikaan. Jos haluat aamiaista, mainio La Coronela -rantakahvila avautuu yhdeksän maissa. Samalla kun siemailee café con lecheä, voi lepuuttaa silmiään surffareissa, jotka uhmaavat aaltoja heti aamusta. (Varoitus: lähtöpäivän aamuna saattaa aiheuttaa sietämätöntä haikeutta.)

Päiväretki Bollullon rannalle / Day trip to Playa de El Bollullo

Viehättävä Bollullon ranta eli Playa de El Bollullo sijaitsee nelisen kilometriä Puertosta itään. Helpoiten paikalle vie toki nelipyöräinen, mutta meillä on ollut tapana tehdä matkaa jalkaisin. Kävelyreitti käy halki banaaniviljelmien ja yhden barrancon ja vie vajaan tunnin (lastenrattaiden kanssa aikaa kannattaa varata enemmän ja varautua kantamaan niitä rotkon halki… pikkulasten kanssa kantoreppu onkin siis kätevä ratkaisu). Tietenkin voi kokeilla kiertää maantien kautta, se vie sitten helposti pari tuntia keskustasta, ja reitti on puuduttava (kokemus puhuu tästäkin). Itse rannalle laskeudutaan myös varsin jyrkkää rinnettä pitkin, mutta perillä vaivannäkö palkitaan. Vaikka ranta on villinoloinen, paikalla päivystää muistaakseni hengenpelastaja, ja pukukoppikin on. Lähettyvillä palvelee kahvila-ravintola, nimeltään El Bollullo, kuten rantakin. Mukaan voi tietenkin pakata myös omat eväät.

Iltapäiväkävely, Parque de Taoro / Afternoon stroll in Parque de Taoro

Taoron vehreästä puistosta on upeat näkymät sekä Teidelle että merelle yli keskustan, ei siis ihme, että alue on suosittu lenkkeilijöiden keskuudessa. Puiston laidalla sijaitsevan fiinin Tigaiga-hotellin kahvilassa voi nauttia virvokkeita ja samalla jatkaa maisemien ihailua. Lähistöllä sijaitsee myös Risco Bello -kahvila, jonka sinänsä hyvin kauniissa puutarhassa tunnelma on pysähtyneisyydessään hivenen erikoinen. Toisin sanoen suosittelen lämpimästi piipahtamaan, jos olet oudon ilmapiirin ystävä.

Sininen hetki, Mirador de La Paz / Blue hour at Mirador de La Paz

Paras aika ihailla päivän vaihtumista iltaan ja valonauhojen syttymistä vuorenrinteille on kuuden ja seitsemän välillä. La Pazin näköalapaikka keskustan yläpuolella on vaikuttava mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta erityinen tunnelma siellä on auringonlaskun aikaan. Aukion vieressä on pitkään toiminut ravintola Bellamar, josta näköalaa voi ihalla juomien tai aterian äärellä.

Lempikadut / My favorite streets:

Calle Méquinez – ihastele värikkäitä taloja, kahvittele, nauti ravintolatarjonnasta

Avenida Aguilar y Quesada – kävele ainakin kerran palmukujan läpi kohti Playa Martiánezia

Calle de la Verdad – viehättävällä pikkukujalla ,”totuuden kadulla”, sijaitsee persoonallinen Casa Mika ja modernia kanarialaista keittiötä edustava gastrobaari La Cocina.

Ravintoloita / Restaurants:

Hay Lo Que Hay

Erinomainen kasvisravintola sijaitsee La Pazin alueella. Kannattaa kokeilla kotitekoista pastaa (eri vaihtoehtoja) voi-salviakastikkeessa, ihania salaatteja ja jälkiruoaksi gofiojäädykettä, mikäli sitä on saatavilla. Ravintolan nimi lausutaan ”ai lo ke ai”, suomeksi: ”on mitä on” (katsotaan mitä kaapista löytyy).

Sijainti voi muuten yllättää – vilkkaan Carretera del Botánicon varrella sijaitseva ravintolarivistö ei vaikuta olevan houkuttelevimmasta päästä. Mutta älä pelästy! Samassa rivistössä on myös pari muuta ruokapaikkaa, jotka eivät ole ollenkaan hassumpia, kuten italialainen Da Arianna ja moderni Algarrobo. Jos siis majoitut La Pazissa, hyvän ruokapaikan perässä ei tarvitse lähteä alas keskustaan.

El Mána

Toinen erinomainen moderni luomukasvisravintola keskustan tuntumassa Calle Méquinezillä. Pöytävaraus suositeltava varsinkin suuremmalle seurueelle. Aterian kanssa kannattaa nauttia ensiluokkaisia kanarialaisia viinejä tai artesaanioluita, kuten Tierra de Perrosia. Todella ystävällinen palvelu. Herkullisia päivän annoksia listan lisäksi.

La Papaya

Perinteikäs La Papaya saattaa vaikuttaa väsähtäneeltä, kun sen ohi kulkee ravintolakatu Calle el Lomolla. Kannattaa suunnata ravintolasalin halki takapihalle, jonka keskellä kasvavan suuren puun varjossa on ihana istua iltaa. Täällä kannattaa nauttia kaikista perusherkuista, sillä niiden valmistus osataan, ja hinta-laatusuhde on hyvä.

 

Gastrobar La Cocina

Monta vuotta eräs lempiravintoloistamme Puertossa oli nuoren ravintoloitsijapariskunnan tulppaanien mukaan nimetty Tulipanes. Reilu vuosi sitten Tulipanes katosi, mutta ei hätää: korttelin päähän Calle de Verdadin pikkukadulle avautui La Cocina, joka tarjoaa kanarialaista keittiötä modernilla otteella.

Dónde Ani

Konstailematon ja luotettava kotiruokapaikka. Kokoa lounas esimerkiksi perunamunakkaasta (tortilla de patatas), täytetyistä kroketeista (croquetas) ja vihreästä salaatista (ensalada mixta). Netistä et tätä paikkaa löydä, kävele Calle Iriarten ja Calle de Enrique Talgin kulmaan.

Tambo

Keskustan länsipuolella sijaitsevassa Punta Bravassa aivan meren tuntumassa sijaitsee erinomainen kalaravintola Tambo, joka oikeastaan pitää tietää — perille ei ole selkeää kyltitystä, ja lopulta alas ravintolaan laskeudutaan kapeita portaita pitkin. Terassilla istutaan alhaalla jylisevän meren äärellä.

Kahviloita / Cafés:

Casa Mika

Värikäs ja persoonallinen Casa Mika on oikeastaan kahvila-ravintola, mutta olen itse aina kahvitellut täällä, ja siksi miellän sen itse enemmän kahvilaksi. Sisustus on runsas yhdistelmä uutta ja vanhaa, ja sisällä raikaavat usein vanhat elokuvasävelmät.

Agora

Plaza Benito Perez Galdosin laidalla sijaitseva Agora on oiva pysähdyspaikka iltapäiväkahville tai drinkeille. Täältäkin saa herkullisia (ja tuhteja) kakkuja.

Selma & Lovisa

Ruotsalaisten pyörittämä kahvila tarjoaa skandinaavisen tuulahduksen Puerton keskustan tuntumassa. Esimerkki siitä, että unelmistaan voi tehdä totta. Jättää kylmä Pohjola ja avata oma pikku kahvila etelässä — kenelläpä ajatus ei kävisi mielessä?

El Aderno

La Pazissa sijaitseva kahvila tarjoaa upeita leivoksia ja kakkuja. Tilasimme täältä kerran taivaallisen kauniin ja herkullisen jouluhalon uudenvuoden aaton juhlintaan.

Kauppoja / Shopping:

The Lovecats

”We’re so wonderfully wonderfully wonderfully wonderfully pretty”, lauletaan The Curen The Lovecatsissa. Ja todella ihastuttava on laulun nimeä kantava liike, jossa soi indie-musiikki ja tarjolla on pienten merkkien söpöjä mekkoja ja printtipaitoja. Barcelonalaisen Flora y Fauna -merkin viehättäviä koruja.

Drago

Eettisesti valmistettuja koruja, persoonallisia kenkiä ja asusteita sekä miehille että naisille, lastenvaatteita ja erilaista pikkukamaa.

La Ranilla Espacio Artesano

Ihastuttavan turkoosin pikku talon käsityöläismyymälästä saa paikallisten taiteilijoiden suunnittelemia design-esineitä ja eettisesti valmistettuja matkamuistoja.

Tierra Canaria

Parempi tuliaismyymälä: paikallisia viinejä, artesaanioluita, tyylikkäitä hillopurkkeja. Ei Kiinassa valmistettua krääsää.

Kerro ihmeessä mitä tykkäsit näistä vinkeistä ja jaa omasi – jätä kommentti!

 

”Kaiken ytimessä on virhe” / Noora Dadu: Fail – virheellinen esitys

Jos otsikossa sanotaan, että esitys on virheellinen tai epäonnistunut, niin kuinka se kuuluu esittää? Huvitin itseäni tällä ajatuksella Noora Dadun uuden Fail-esityksen ensi-illan jälkeen.

fullsizerender-19
KonMari-käännösvirhe oli ainakin mulle uutta tietoa! Toisin kuin Dadusta, mun mielestä kukoistaminen kuulostaa paljon kiinnostavammalta kuin ilo.

”Kaiken ytimessä on virhe”

Päädyin katsomaan Failin aika ex tempore, bongasin sen vain pari päivää ennen ensi-iltaa. Selasin viime viikolla Baltic Circle -festivaalin ohjelmistoa ja kun luin Dadun kirjottaman esittelytekstin, tuli heti tunne, että tämän jutun haluan nähdä:
”Tein keväällä 2015 Teatteri Takomoon esityksen nimeltä Minun Palestiinani, jossa ratkaisin Palestiinan ja Israelin välisen konfliktin. Unohdin valitettavasti kertoa ratkaisusta asianosaisille. Miehitys, saarto ja väkivalta siis jatkuvat edelleen. En voi sanoa onnistuneeni.

Halusin joka tapauksessa tehdä jatko-osan. Tämä on se jatko-osa.

Esityksen nimi on FAIL. Kaiken ytimessä on virhe. Ei yksikään valaistunut ihminen ole osannut jakaa kokemustaan. Ei yksikään sana osu maaliinsa. Ainoa mahdollinen totuudellisuus on väärässäolemista. Fail on virheen ylistys ja synnintunnustus.”

fullsizerender-20

Hieno lähtökohta, hieno esitys.

Ajattelin, että kirjoitan tämän kirjoituksen samassa armollisessa hengessä. On sunnuntai-ilta, väsyttää, eikä ajatus oikein kulje. Fail – virheellinen esitys on henkilökohtainen ja ajankohtainen sekä hyvin puhepainotteinen, joten pohdittavaa riittäisi vaikka millä mitalla. Mielessäni on sitkeästi pyörinyt muutama juttu esityksestä, ja päätin kirjoittaa ne muistiin ja jakaa muidenkin kanssa. Ei siksi, että mielestäni tarjoilen jotain todella järisyttävää, tai että tällä olisi jotain merkittävää vaikutusta maailman menoon – vaan ihan vaan siksi, että haluan saada ajatukset tuoreeltaan muistiin ja, niin, joku saattaa myös kiinnostua tai ilahtua, ja se on tärkeämpää kuin se, että tästä tekstistä tulisi täydellinen. Ja olen aiemminkin muuten luvannut, että tässä blogissa saa leikkiä ja kokeilla ja virheet on ok.

Tässä siis epätäydellisesti kolme asiaa:

1. Vuonna 2061

Mitäköhän sitä tekee vuonna 2061? Osana esitystä on videopätkiä, joissa kameralle puhuu mahdollisia kahdeksankymppisiä noora daduja eri puolilla maailmaa, esimerkiksi räyhäkkä ja haistatteleva pulimummo Berliinissä, voipunut aktivisti Palestiinassa, elämäniloinen sielu Oregonissa, pitkän uran tehnyt näyttelijä Kansallisteatterin aulatiloissa. Onko tämä elämä jota haluan elää vai mihin suuntaan se kääntyy, mihin sen kääntäisi? Samoja asioita miettii moni kolmekymppinen.

Oli muuten ihailtavaa, miten Dadu muutti ääntään ja olemustaan näytellessään itsestään iäkkäämpää versiota – hienovaraisesti ja todella uskottavasti.

2. Tärkeä suru, merkityksellinen masennus

Lavalla on styroksista tehty valkoinen mökki, jonka ikkunan läpi Dadu juttelee yleisölle suurimman osan ajasta. Kun puhelin soi, tunnollinen freelance-näyttelijä vastaa. Yleisö seuraa Dadun puolikasta dialogeista ja nauraa, kun hän ihmettelee, miksi kuusankoskelaisnaista halutaan toistuvasti ”etnisiin” rooleihin. Välillä tunnelmat vakavoituvat.

Mä en halua sanoa olevani masentunut. Masennus on tautiluokitus. Mä sanon mieluummin, että mä olen surullinen.

Dadu puhui kauniisti masennuksesta ja surusta: masennusta ei pitäisi käsitellä vain yksilön asiana, sillä se liittyy kiinteästi nykymaailmaan. Miten masennus voi olla tuntemattomia tunteita, haluttomuutta olla surullinen, halua olla onnellinen.

Masennus on normaali reaktio epänormaaliin yhteiskuntaan, masennus on terve reaktio sairaaseen maailmaan.

3. Taideteos on kuin lapsi

Taideteos on kuin lapsi. Sitä ei kannata tuomita vanhempiensa eli taiteilijan tekojen perusteella.

Kiinnostavan ajatuksen taiteesta esitti lavalla pistäytynyt Teemu Mäki, Dadun puoliso. Dadu kysyy Mäeltä, voiko tämä kiinnostua taideteoksesta, vaikka tietäisi taiteilijan tehneen jotakin kauheaa. ”Miten esimerkiksi Woody Allenin elokuvat, voitko katsoa niitä miettimättä, mitä Allen on tehnyt?” Mäen mielestä taideteokset ansaitsevat sen, että niitä kohdellaan tekijästään itsenäisinä kokonaisuuksina ja esittää vertauksen taideteoksesta lapsena. Taiteilija on vaikuttanut sen syntyyn, mutta lasta ei pidä syyttää vanhempiensa teoista.

Olen itse taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla, mutta vaikeaa se silti välillä on käytännössä. Ja miten esimerkiksi ne tuotot, jotka taiteilijat saavat teostensa perustella, eikö sitä kuitenkin jollakin tavalla tue epämiellyttävää henkilöä…? Tämä ajatus jää nyt keskeneräiseksi.

Kiehtova, välillä vähän hassu, mietiskelevä ja rohkea esitys. Suosittelen.

Tämä oli muuten eka kerta, kun olin Kiasma-teatterissa katsomassa teatteriesitystä, aina aiemmin olen nähnyt siellä elokuvia tai videotaidetta. Vaikuttava, korkea tila – en tiedä, jättäisikö vähän kylmäksi, jos tupa ei olisi yhtä täynnä kuin torstaina. Samaten tämä oli mun ensimmäinen vierailu Baltic Circle -festivaalilla. Elokuvafestareilla olen käynyt paljon ja ollut mukana tekemässäkin muutamaa, mutta teatterifestivaaleilla olen vieraillut tosi vähän, vaikka teatterissa muuten käynkin aika aktiivisesti. Niillä kyllä näkisi kiinnostavia uusia tapauksia ja tietysti kansainvälisiä produktioita myös, jatkossa varmaan tulee seurattua tarkemmin niiden tarjontaa.

Noora Dadu: Fail – virheellinen esitys Kiasma-teatterissa 17.11. – 10.12.2016

Jos haluat lukea kunnon arvion, lue vaikka tämä Yle Kulttuurin juttu: Palkittu teatterintekijä yritti ratkaista Palestiinan kriisin, nyt hän käy kiinni syyllisyydentunteeseemme

 

 

”Why Be Happy When You Could Be Normal?”

Kun Jeanette Winterson oli kuusitoistavuotias, hän rakastui tyttöön, uskovaisten vanhempiensa kauhistukseksi. Hänen piti muuttaa pois kotoa. Lähtiessään hän yritti selittää äidilleen, mistä oli kysymys: tyttö teki hänestä onnellisen. Äiti ei ymmärtänyt: ”Miksi olla onnellinen, kun voisit olla normaali?”

img_2633

Eipä niin, että Jeanetten lapsuudenkoti olisi ollut tavallisimmasta päästä. Hänen adoptioäitinsä oli dominoiva marttyyri ja mitä ilmeisimmin kroonisesti masentunut, valvoi yöt läpeensä radiota kuunnellen ja piilotti eväsleipien väliin synkkiä raamatunlauseita. Fiktiokirjallisuuden lukeminen oli ankarasti kiellettyä, sillä ”kirjojen ongelma on, ettei koskaan tiedä, mitä niissä on, ennen kuin on liian myöhäistä”.

Täysin odotusten vastaisesti kaltoin kohdellusta, työväentaustaisesta pohjoisenglantilaisen pikkukaupungin kasvatista tuli tunnettu kirjailija. Winterson teki läpimurtonsa vain 25-vuotiaana esikoisromaanillaan Oranges Are Not the Only Fruit (suomenkielinen käännös Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007). Vahvasti omaelämäkerrallinen teos oli kirjallinen sensaatio ilmestyessään vuonna 1985. Why Be Happy When You Could Be Normal? (2011) on esikoisen sisarteos, viisikymppisen kirjailijan katse lapsuuteen ja siihen, miten kaikesta huolimatta hän selviytyi tavoittelemaan onnellisempaa elämää.

And I suppose that the saddest thing for me, thinking about the cover version that is Oranges, is that I wrote a story I could live with. The other one was too painful. I could not survive it.

Mikä Jeanetten sitten pelasti?

Ei yksin leivästä

Yes, the stories are dangerous, she was right. A book is a magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door. You open it. You step through. Do you come back?

Jeanetten elämässä hyvän haltijakummin virkaa toimitti sama instituutio, jonka ansiosta minä löysin hänen tarinansa: kaupunginkirjastoa.

Joku Kallion kirjaston maanmainioista työntekijöistä oli nostanut kirjan esille, onnekkaasti minun kannaltani. Oudon kutsuva kansi osui silmiini, pakotti ottamaan mukaan. (Kyllä kirjaston esittelyhyllyt ja pöydät ovatkin verraton suosittelumekanismi –  netin algoritmit häviää vertailussa!)

Jeanetten kannalta onnekasta oli, että vieraillessaan paikallisessa kirjastossa hän osui englantilaisen kirjallisuuden osaston äärelle. Hän aloitti A:sta ja alkoi lukea hyllyrivejä läpi aakkosjärjestyksessä. Salaa, tietenkin.

Lukemisesta tuli pääasiallinen harrastus ja pakopaikka, lopulta myös kirjaimellisesti: kun teini-ikäinen Jeanette oli häädetty pois kotoaan, hän asui alkuun autossaan ja vietti illat kirjastossa sen sulkemisaikaan saakka. Ja vähitellen hän alkoi kirjoittaa itse.

The more I read, the more I felt connected across time to other lives and deeper sympathies. I felt less isolated.

Ei yksin sanoja

Ei ihme, että Winterson on nykyisin julkisten kirjastojen palavasieluinen puolustaja (tekisi mieli lisätä: kuten kuka tahansa täysijärkinen ihminen). Sekä kirjassaan että aiheesta Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa hän nostaa esiin Andrew Carnegien ajatukset.

There is not such a cradle of democracy upon the earth as the Free Public Library, this republic of letters, where neither rank, office, nor wealth receives the slightest consideration.

– Andrew Carnegie

Carnegien mielestä hyväosaiset olivat velvoitettuja käyttämään vaurauttaan koko yhteiskunnan eduksi. Maailman rikkaimpiin lukeutunut liikemies oli hyväntekijä ja edesauttoi rakentamaan kirjastoja, kouluja ja yliopistoja englanninkieliseen maailmaan; hänen tuellaan Brittein saarille perustettiin 660 kirjastoa 1800-1900-luvuilla. Erään ”demokratian kehdon” avajaispuheessa hän kertoi mielipiteensä siitä, mikä tekee ihmisestä todella rikkaan: ”It is the mind that makes the body rich. There is no class so pitiably wretched as that which possesses money and nothing else.”

Paitsi ehkä vielä surkeammassa asemassa ovat he, joilla ei ole edes rahaa – eikä sitten mitään muutakaan, Winterson on itse huomauttanut. Kirjasto tarjoaa silloin paljon muutakin kuin lukemista.

On bad days I just held onto the thinning rope. The rope was poetry. (…) If poetry was a rope, then the books themselves were rafts. At my most precarious I balanced on a book, and the books rafted me over the tides of feelings that left me soaked and shattered.

Kuinka tärkeää voi olla pääsy kirjallisuuden pariin. Että toisen ihmisen paperille kirjoittamat sanat voivat olla – elintärkeitä. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta muu olisi asian vähättelyä.

I had been damaged and a very important part of me had been destroyed – that was my reality, the facts of my life;  but on the other side of the facts was who I could be, how I could feel, and as long as I had words for that, images for that, stories for that, then I wasn’t lost.

Wintersonin ajatukset tuovat mieleen, miten Astrid Lingren on kommentoinut omien surumielisten kirjojensa lapsisankareita:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ei yksin onnellisuudesta

img_2625

Kun luin Jeanetten tarinaa, itkin, epäuskoisena. Tuntui käsittämättömältä, että kukaan kohtelisi lasta niin julmasti – ja että tämä selviäisi kertomaan koettelemuksistaan niin kauniisti ja pohdiskelevasti.

Miksi sitten lukea tällaisia kauhutarinoita? Siksi, että kaikesta huolimatta kirja on täynnä toivoa ja huumoria – Wintersonista tuli nimittäin erinomainen kirjailija. Hän pohtii kiehtovasti rakkauden olemusta ja kertoo, miten on oppinut itse tuntemaan ja rakastamaan. Tytär on elänyt tarpeeksi ymmärtääkseen jopa äitinsä käytöstä (joskaan ymmärrys ei tietenkään tarkoita hyväksymistä).

Only later, much later, too late, did I understand how small she was to herself. The baby nobody picked up. The uncarried child still inside her.

Katkeruus on poissa, jäljellä on kirkkautta. Winterson toteuttaa Hemingwayn ohjetta ensiluokkaisella tavalla, ja yksittäistapaus kasvaa kertomaan paljon laajempaa kertomusta eräästä aikakaudesta sekä keinoista käsitellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

What the Americans, in their constitution, call ”the right to the pursuit of happiness” (please note, not ”the right to happiness”), is the right to swim upstream, salmon-wise. Pursuing happiness, and I did, and I still do, is not at all same as being happy – which I think is fleeting, dependent on circumstances, and a bit bovine. (…) Happy times are great, but happy times pass – they have to, because time passes. (…) What you are pursuing is meaning – a meaningful life.

Kirjallisuuden rikastuttaman mielikuvituksen keinoin kohti merkityksellistä – joskaan ei välttämättä normaalia – elämää.

#FBF young Sigourney Weaver 'please, don't let me be normal'

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

P.S. Vielä yksi onnekas sattuma loppuun. Kaikille käy varmaan toisinaan niin, että lukee samanaikaisesti tai peräkkäin sattumanvaraisesti valittuja kirjoja, jotka paljastuvat toistensa hengenheimolaisiksi. Se tuntuu aina jotenkin ihmeelliseltä. Minulle kävi nyt niin, kun luin Wintersonin teoksen kanssa samaan aikaan Saara Turusen erinomaista, vangitsevaa RakkaudenhirviötäTurusen teoksessa vain ponnistetaan irti suomalaisen syrjäseudun tasapäistävästä tynnekylmyydestä. Jos Winterson siis kiinnosti, suosittelen lämpimästi myös Turusta.

Piditkö kirjoituksesta? Saattaisit tykätä myös näistä: 

Det blir alltid dyrt till slut

Det kostar ingenting i början
Det blir alltid dyrt till slut
Till slut
Den första är alltid gratis
Och det blir alltid dyrt till slut
Till slut

I samma stund så vet jag att allting har ett slut

Allt är för bra nu
Går runt i t-shirt och är trött
Sitter på pianot mellan flaskor, glas och fimpar
Blundar tills jag skymtar lyckan och jag vet att allt är för bra nu
Allt är bra nu

Veronica Maggio, Helsingin Jäähallin Black Box, 8.10.2016

Pieni kirjamatka Berliiniin / Books on Berlin

 fullsizerender-13

 

Prologi (jossa keksin yhtälön, noin vain!)

 

Se oli aivan tavallinen perjantaiaamu,  kunnes keksin – elämäni ensimmäisen! – yhtälön:

Jos x = ihanaa, x + siihen liittyvien kirjojen lukeminen = vähintään 2x.

Mitäs mieltä olette? Olisikohan liian myöhäistä ryhtyä matemaatikoksi?

Mutta tätä soveltaen siis:

x = matkustaminen

matkustaminen = ihanaa.

Matkustaminen & matkakohteeseen sijoittuvien kirjojen lukeminen = vähintään kaksinverroin ihanaa!

”Who knows where thoughts come from? They just appear!” – Lucas

Empire Records (1995)

Well, this is a first: just came up with an equation. Here it goes: if x = wonderful, then x + books related to x = at least 2x. I’ll say – it was an ordinary Friday morning up until now. If I can keep it up, I’ll be a proper Red Queen, thinking six impossible things before breakfast!

 

Mutta nyt sinne ihanaan Berliiniin.

Kirjojen Berliini / Berlin in Books

 

Kaben tutkinut lääkäri ei löytänyt hänestä muuta vikaa kuin sen, että hänellä oli hillitön tarve loikata muurin yli.

Peter Schneider: Muurinylittäjä

Kuluneena kesänä vierailin Berliinissä kahteen otteeseen, kesäkuussa ja elokuussa. Luin myös sekalaisen määrän kaupunkiin liittyvää kirjallisuutta. Tässä siis pieni ja eklektinen kirjamatka Berliiniin – willkommen, bienvenue, welcome!

Join me on a little tour around Berlin in books! Visited the ever enchanting German capital two times this past summer and, in the meantime, read miscellaneous books that had something to do with it. Most of the quotes only in Finnish, sorry. But I have included the English titles. All highly recommended.

Peter Schneider: Muurinylittäjä (The Wall Jumper)

(Der Mauerspringer, 1982; suom. Markku Mannila, Otava, 1983)

fullsizerender-7

Kabe sai lähteä sairaalasta, ja hän valitsi suorimman tien. Kaiken kaikkiaan hän loikkasi viisitoista kertaa. Hänestä tuli vakava rasite saksalais-saksalaisille suhteille. (…) Kun Kabelta tiedusteltiin loikkausten motiivia, hänestä ei saatu irti muuta kuin toteamus: ”Kun kotona on hiljaista ja ulkona on harmaata ja sumuista eikä missään tapahdu yhtään mitään, minä ajattelen: No niin, mitähän jos loikattaisiin muurin yli.”

Kuinka kipeää ja absurdia sen on täytynyt olla, kun maa ja sen pääkaupunki jaetaan mielivaltaisesti kahtia – kun siihen on sopeuduttava, pakolla? Muurinylittäjä on taidokas teos, jonka ote on näennäisen kepeä. Äkkiväärä tyyli tuo mieleen venäläiset kertojat ja Milan Kunderan.

Täytin viime vuonna 40 vuotta, molemmat valtiot joiden nimissä on sana ’Saksa’, ovat juuri viettäneet 30. syntymäpäiväänsä. Olen siis vajaat kymmenen vuotta vanhempi kuin valtio, joka on kasvanut ja varttunut vieressäni ja sisälläni. Jo iänkään vuoksi en voi kutsua sitä isänmaakseni. Asiaan vaikuttaa lisäksi se, että tuo valtio edustaa vain osaa siitä maasta, joka olisi isänmaani.

Anonyymi kertoja, länsiberliiniläismies, seikkailee kaksoiskaupungissa muurin molemmilla puolilla (hänelle se on mahdollista), ja tuttavat kertovat hänelle mitä eriskummallisempia tarinoita muurin ylittäneistä: ”Oletko kuullut tarinan Kabesta ja hänen viidestätoista loikastaan?” tai: ”Oletko kuullut tarinan Walter Bollesta, joka halusi käydä omin päin sotaa DDR:ää vastaan?” ja ”Oletko kuullut tarinan kolmesta elokuvissakävijästä?”

Kuin Decamerone tai Canterburyn tarinat 80-luvun alun Berliinissä. Tarinoiden ylivallasta on puhuttu paljon, syystäkin, mutta ei sille mahda mitään, että homo narratuksen aistit terävöityvät, kun joku kumartuu puoleemme ja sanoo lupaavasti: ”oletko kuullut…”

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (In Times of Fading Light)

(In Zeiten des abnehmen Lichts, 2011; suom. Liisa Ryömä ja Robert Ryömä, Atena 2012)

fullsizerender-6

Hän oli viimeinen lähtijä, kuten aina perjantaisin. (…) Itseoppinut. Sana tuli hänen mieleensä nyt, varttia yli neljä, kun hän raivasi työpöytäänsä.

Itseoppineena teidän ei pitäisi sekaantua tuntemattomiin erityisaloihin – Harry Zenk suuressa hallituksen kokouksessa puoli vuotta sitten, kun Charlotte oli ilmoittanut olevansa halukas pitämään seminaarin Meksikon vallankumouksen viisikymmenvuotispäivänä. (…)

Charlotte painoi kaikin voimin kahvaa: kahva irtosi. Hän meni etuhuoneeseen ja paiskasi kahvan Lissin kirjoituspöydälle, viereen lappusen: VAHTIMESTARI. Huutomerkki. Mutta  samassa hän muisti, että vahtimestari oli juuri pari päivää sitten loikannut länteen. Hitaasti hän rutisti lappusen ja heitti sen roskakoriin. (…)

Harry Zenkistä tulee vararehtori. Kurkkuun tulee kalanmaku. Hän inhosi kalaa, söi sitä vain kalaöljyn takia. – Naisen täytyy suorittaa kaksinverroin, jotta pärjää, Gertrud Stiller oli sanonut tänään lounaalla. Kaksin- ja kolminverroin.

Charlotte nousi, otti ”vain virkakäyttöön” tekstillä varustetut asiakirjat kaapista joka ei enää sulkeutunut sekä – eihän sitä koskaan tiennyt – pari länsilehteä, jotka ajan mittaan olivat kasautuneet kaappiin, tunki kaiken salkkuunsa ja lähti. (…)

Elämän koulu. Jollei hän olisi käynyt sitä koulua – oliko hän nyt se mikä oli? Madam Hophop: oppilaiden pilkkanimi hänelle. Luulivat että se suututtaisi häntä. Ei sinne päinkään! Charlotte tarttui salkkuunsa molemmin käsin… Ei, hän ajatteli, Madam Hophop ei antanut periksi, Madam Hophop aikoi taistella. Harry Zenk vararehtoriksi! Sehän nähtäisiin.

Kun luin tämän kirjan ensimmäiset sivut, jysähti. Tuli riemastuttava, lupaava tunne: tässä on loistava kirja. Mutta ei sellainen, josta olisi helppo irrottaa lyhyitä lainauksia. Nerokkuus ja nautinnollisuus on enemmänkin pitkissä kuljetuksissa: henkilö tekee havainnon, jota hetken päästä kasvatetaan tai osoitetaan vääräksi, ja punaiset langat jatkuvat vuosikymmenien yli.

Charlotte palaa maanpaosta Berliiniin 1950-luvulla, mutta haikailee loppuelämänsä takaisin Meksikoon; 1960-luvulla Siperiasta Berliiniin entisen karkoitusvangin kanssa päätynyt Irina taas ei missään nimessä kaipaa kotikylänsä köyhyyttä, mutta kipuilee vieraan maan ja järjestelmän kylmyyttä. 2000-luvulla syöpädiagnoosia sulatteleva Alexander lähtee Meksikoon etsimään isoäitinsä jäljiltä – jotakin. Ja mitä tapahtuikaan Kurtin 90-vuotispäivillä vuonna 1989? Kirja kurkistelee itäsaksalaisen suvun jäsenten elämään eri vuosikymmenillä ja luo samalla huikean – joskin aika illuusiottoman – katseen lähihistoriaan.

Aikojen muutos tiivistyy Irinan jouluhanheen, ensin vuonna 1976 – ja sitten 1991.

Jos Irina olisi joutunut selittämään niiden aprikoosien alkuperän, jotka hän leikkasi joulupäivän aamupäivänä kuutioiksi tehdäkseen niistä muiden hedelmien kera täytettä luostarihanheensa, hänen olisi pitänyt aloittaa tarinalla jalasta.

Jos Irinan olisi pitänyt selostaa, mistä olivat peräisin ne aprikoosit, joita hän tarvitsi luostarihanhen täytteeksi, olisi riittänyt yksi lause: aprikoosit olivat supermarketista.

Yhtäkkiä ei olekaan konsti eikä mikään valmistaa monimutkaista perinneherkkua jouluksi. Juhlapöytä ei vaadi ovelia vaihtokauppoja ja muita manöövereitä, kun kaikki tarvittavat eksoottiset raaka-aineet saa lähimarketin hyllyltä valmiiksi pilkottuina ja paahdettuina. Elämästä on tullut yllättäen helppoa ja kovin yltäkylläistä – mutta jostain syystä se ei yksinomaan ilahduta entisiä itäsaksalaisia.

Chloe Aridjis: Book of Clouds

(Vintage Books, London, 2009)

fullsizerender-8

”That Wasserturm, Tatiana, was built by the English Waterworks Company in 1856. In 1933 it was used by SA troops for holding and torturing anti-Fascist prisoners. And now it is used, as you say, for apartments ’with a nice view of the square’ and for those pseudoartistic spaces that spread through Berlin like virus.”

”I thought it had just been a water tower.”

”Don’t you read the plaques outside of buildings? That demon of a brick shouldn’t be used for anything new. Can you imagine if someone opened a café at Topography of Terror site, with an espresso machine chugging away in one of the torture cells, right there at the very headquarters of the Gestapo and SS?”

Nuori meksikolainen Tatiana on hivenen hukassa ja päätynyt Berliiniin, jossa elää yksinäistä elämää: ”But no matter where I was in my life, I always preferred the anticipation of the weekend to the weekend itself.” Eksentrinen erakko Dr. Weiss palkkaa hänet purkamaan vuosien aikana kertyneitä sanelunauhojaan. Niiden kautta Tatiana ja lukija tutustuvat Berliinin historiaan, mikä on kirjan kiinnostavin anti. Tatianan mielenliikkeiden kuvailu ja itsensä etsiminen ei itseäni sytyttänyt, mutta monia sekin puoli on ihastuttanut; Aridjisin esikoisteos on ollut arvostelumenestys.

Claudia Rusch: Stasi tiskipöydän takana (My Free German Youth)

(Meine Freie Deutsche Jugend, 2003; suom. Raija Nylander, WSOY, 2006)

fullsizerender-5

Katsoin luokkaa ja tunsin pyövelin kirveen niskassani. Oli minun teloitustilaisuuteni. Kyynelet nousivat kurkkuun. Varokin pillittämästä. Ole rohkea. Minulle  oli kotona opetettu, että sellaisissa tilanteissa ei saanut koskaan näyttää pelkoaan. Tiesin, että he olisivat muuten saavuttaneet sen, mitä halusivat: saada meidät pelkäämään. Sääntö kuului: he voivat viedä meiltä kaiken, mutta yhtä he eivät saa – tyydytyksen tunnetta. Se oli nyt ainoa tukeni.

”Vapaata saksalaista nuoruuttaan¹” DDR:ssä muistelee omaelämäkerrallisessa teoksessaan 1970-luvulla syntynyt Claudia Rusch, kansalaisoikeuksia puolustaneiden aktivistien lapsi. Koska vanhemmat ovat päättäneet elää oppositiossa, Claudia joutuu kahnauksiin virallisen totalitaristisen itäprotokollan kanssa. Samalla suomut tippuvat silmiltä: ”minä tiedän tarkkaan, missä maassa olen varttunut aikuiseksi.” Se on maailma, jossa Stasin agentteja väijyy joka puolella niin, että heitä kutsutaan tuttavallisesti (ja turvallisuuden nimissä) russakoiksi. Claudia ajautuu myöhemmin absurdiin väittelyyn siitä, mitä olioita ystävän tiskipöydän takana piileskelee.

Aikuinen Claudia tavoittaa terävissä havainnoissaan uskomattoman tarkasti lapsuudenaikaisen ajatusmaailmansa – jossa on lopulta myös paljon samastuttavia kokemuksia täysin toisenlaisen järjestelmän parissa kasvaneellekin.  Julmaa ja hauskaa, yksityistä ja yhteiskunnallista.

¹Freie Deutsche Jugend oli itäsaksalainen sosialistinen nuorisojärjestö.

Jason Lutes: Berliini, kivikaupunki. Ensimmäinen kirja.

(Berlin: City of Stones, 2001; suom. Hannu Tervaharju, Like, 2006)

Hieno sarjakuvaromaani 1920-luvun Berliinistä kaupunkiin saapuvan taideopiskelijan näkökulmasta. Kuhisevaa kulttuurielämää ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä kurjuutta ja kaaosta; kommunistit ja äärioikeisto taistelevat vallasta.

fullsizerender-4

Palaan Lutesin sarjakuvien pariin yhä uudelleen Berliinin-visiittien alla. Trilogia on osoittautunut ilmeisesti todella suuritöiseksi, sillä kolmas osa on edelleen kesken.

fullsizerender-12
Tässä muuten ihastuttava lastenkirjakauppa Mundo Azul Prenzlauer Bergissä.

Epilogi (jossa yksi on joukosta poissa)

 

Tästä listasta loistaa tietenkin poissaolollaan eräs teos, kaikkien Berliini-kirjojen äiti, usein yhdeksi 1900-luvun merkittävimmistä romaaneista äänestetty Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz (1929). No, mitäs siihen sanoisi – Schade! Ehkä joskus innostun Franz Biberkopfin tarinasta. (Ts. taivutelkaa tajuamaan, mitä typeryyksissäni missaan.)

Onko teillä Berliiniin tai muihin matkakohteisiin liittyviä lempikirjoja? Kertokaa vinkkinne ihmeessä meille muillekin alla kommenttiboksissa!