Hillary Clinton: What Happened / Miten kirja maailman hirveimmistä vaaleista voi rohkaista ja naurattaa

Miksi ihmeessä haluaisin lukea tämän kirjan?

FullSizeRender
Surkeassa valokuvassa on sellainen hauska piirre, että ’happened’-sanan loppu on näkymättömissä, ja viesti voisi muuttua preesensiin: ”What Happens”.
  1. En halua palata enää hetkeksikään vuoden takaisiin hirveisiin vaaleihin. Koko ajatus puistattaa.
  2. En ole erityisen kiinnostunut Hillary Clintonin elämästä ja ajatuksista. Olemme ehkä molemmat naisia, mutta olen taipuvainen uskomaan, että meillä on muuten vähän yhteistä: Clinton on upporikas, etuoikeutettuun asemaan noussut vallankäyttäjä, joka on elänyt erossa tavallisesta arjesta jo vuosikymmeniä ja sekaantunut ajoittain häikäilemättömiinkin manöövereihin. Miksi käyttäisin aikaani tutustumalla häneen yhtään lähemmin?

What Happened: niin vain päädyin lukemaan tämän kirjan, sillä sain sen ystävältäni lahjaksi, painokkaiden saatesanojen kera. (Olen aiemminkin ystäväni ansiosta päätynyt ruokkimaan ajatuksiani yllättävällä, onnekkaalla tavalla. Viisas ihminen!)

Kuinkas sitten kävikään: aloin lukea, päädyin ahmimaan.

Ja suosittelen sitä nyt muille yhtä lämpimästi kuin ystäväni minulle. Lukekaa tämä kirja  maailman hirveimmistä vaaleista ja niiden häviäjästä. Tai edes tämä kirjoitus.

1. Mitä ajattelemme naisjohtajista… (tärkeää kaikille)

”The accusation that I’m a woman is incontrovertible.”

Frances Perkins, työministeri (1933–1945) F.D.Rooseveltin hallituksessa ja ensimmäinen yhdysvaltalaisnainen hallituksen jäsenenä; lainaus Clintonin kirjasta

Clinton kertoo, miten, kampanjan ollessa vielä alussa, Facebook-johtaja Sheryl Sandberg halusi kertoa hänelle jotakin. Se oli asia, jonka Sandberg toivoi tulevan kaikkien tietoisuuteen ja josta hän oli myös kirjoittanut bestsellerissään Lean In:

… the data show that for men, likability and professional success are correlated. The more succesful a man is, the more people like him. With women, it’s the exact opposite. The more professionally successful we are, the less people like us. Hearing it put that simply, with data behind it, felt like a lightbulb turning on. Here was proof of something so many women have felt intuitively throughout our lives.

Sandberg kehotti Clintonia varautumaan pahimpaan: You have a steep mountain to climb, Sheryl warned that day. ”They will have no empathy for you.” 

Kirjassa on kokonainen luku otsikolla ”On being a Woman in Politics”. Suuri osa tekstistä varmaan pätisi myös otsikolla ”On being a Woman in Business” tai ”On being a Woman and a Boss”. Tai ehkä vain ”On being a Woman.”

It’s not easy to be a woman in politics. That’s an understatement. (…) I hesitate to write this, because I know that women who should run for office might read it and say ”no thanks”, and I passionately believe that the only way we’re going to get sexism out of politics is by getting more women into politics.

Vaikka en ihan ensi kertaa tällaisia asioita kelaile, osiota lukiessani jouduin tarkastelemaan kriittisesti omaa näkemystäni Clintonista: olinko ajatellut hänestä niin negatiivisesti osittain myös siksi ja nimenomaan siksi, että hän on nainen?

Samalla mieleen tuli seuraava ajatus: niin vähän kuin itsekin välitän eräästä suomalaisesta populistipuolueen presidenttiehdokkaasta, pidetäänkö häntä erityisen vastenmielisenä siksi, että hän on nainen? Mahdotonhan asiaa on täysin todentaa. Mutta voi ainakin vähän mietiskellä.

Jokaiselle tehnee hyvää pohtia vaikuttimiaan silloin, kun pitää itsevarmaa ja kenties johtoasemassa olevaa naista hankalana tyyppinä. Mikä ärsyttää? Tekeekö hän jotain, mitä ei itse uskalla? Onko mukana sellainenkin piilevä ajatus, että naisen ei jotenkin kuuluisi olla äänessä ja esillä… eli miten tuo kehtaa? Vai olisiko hän ainoastaan määrätietoinen? Ajattelisiko miehestä samoin?

For the record, it hurts to be torn apart. It may seem like it doesn’t bother me to be called terrible names or have my looks mocked viciously, but it does.

Joskus ulkoa päin voi myös vaikuttaa, että joillekin muille on erityisen helppoa astua esiin ja avata suunsa. Kuten kirjailija ja professori Brené Brown kertoi tutun sanoneen kerran hänelle, ”it’s so easy for you”. Brown suuttui. Päinvastoin! Asioista puhuminen vaatii usein jatkuvaa rohkaistumista ja kamppailua epävarmuuden kanssa. Mutta se on sen arvoista. Vaihtoehtoa kun ei ole, tai se on todella huono: vaikeneminen.

Joudumme edelleen tekemään töitä, jotta pitäisimme naista johtajan ja asiantuntijan roolissa yhtä luontevana kuin mieskollegojaan.

2. …ja mikä johtamisessa on parasta?

Mutta Clintonilla on myös hyviä uutisia:

The good news — and there is good news — is that there’s another side to all of this. It can also be deeply rewarding to be a woman in politics.

It felt really good to be in the room where things happen —  the Oval Office, the Senate chamber — as an advocate for issues that mattered to me: education, equal pay, health care, women’s rights. 

Ja lopulta osallistuminen on palkitsevaa monella tasolla:

It’s not just that politics can be rewarding for those women who choose to enter it. In the long run, it also makes our politics better for everyone. (…) We need our politics to resemble our people. When the people who run our cities, states and country overwhelmingly look a certain way (say, white and male) and overwhelmingly have a shared background (say, white and privileged) we end up with laws and policies that don’t come close to addressing the realities of Americans’ lives.

3. Miten karmeimmankin pettymyksen jälkeen voi päästä takaisin jaloilleen

I doubt that many people reading this will ever lose a presidential election. (Although maybe some have: hi Al, hi John, hi Mitt, hope you’re well.) But we all face loss at some point. We all face profound disappointment. Here’s what helped me during one of the lowest points of my life.

Jos joskus jonkun on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin takaiskun jälkeen, niin ehkä juuri Clintonin. Ensin hän nuoli haavojaan, käveli metsässä koirien kanssa, järjesteli vanhoja valokuvia ja katsoi tuntikausia rästiin jääneitä tv-sarjoja. (Ja myöntää: It wasn’t all yoga and breathing: I also drank my share of chardonnay. Kukapa meistä ei…)

Hävittyään Clinton kertoo tunteneensa musertavaa häpeää, ei ainoastaan itsensä, vaan koko maansa ja kansainvälisen yhteisön puolesta, peläten, mitä kaikesta seuraisi. Mutta hän päätti palata kuitenkin taistelemaan ja uudistamaan puoluettaan. Ja huomasi että, toisin kuin hän pelkäsi, monet hänen kannattajansa ryhtyivät ajamaan tärkeinä pitämiään asioita nyt entistä tarmokkaammin. Kirjan loppuluvussa hän kannustaakin: Resist, insist, persist, enlist. Vastusta, vaadi, pysy vahvana, lähde mukaan.

What Happened on, yllättäenkin, myös rohkaiseva ja lohdullinen kirja.

4. Kreisit vaalit, kreisimpi huumori

Ok, What Happened on ajoittain aika kauhea, kun se käy läpi niitä aivan järkyttävän kamalia vaaleja ja niiden seuraksia. Mutta samalla  se on superkiinnostava tarjotessaan välähdyksiä kulisseista, ja välillä aika hauska — vaikka huumori onkin pikimustaa.

Kuten Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa (ei tarvitse arvailla kuinka kauhea kokemus se oli lähietäisyydeltä, Clinton kertoo), kun tuore presidentti päätti vuodattaa kuulijoille synkän ja sekoilevan saarnan.

 ”That was some weird shit”, George W. reportedly said with characteristic Texas bluntness. I couldn’t have agreed more.


 

Onko Clinton välillä suorastaan sietämättömän itseriittoinen vaalikampanjan tapahtumia kerratessaan? Kyllä. (Toisaalta, kun saa melkein 3 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastaehdokas, eikä silti tule valituksi…) Hän on myös itseironinen. Kaunisteleeko Clinton kirjassaan tapahtumia? Epäilemättä. Onko hän mielestäni edelleen etuoikeutettu, upporikas vallanpitäjä, joka on tehnyt arveluttavia kompromisseja? Olen edelleen taipuvainen ajattelemaan näin.

Mutta onko hän saanut urallaan myös merkittäviä asioita aikaiseksi? Aivan varmasti. Voinko oppia häneltä jotakin? Ehdottomasti.

Kaiken lukemani jälkeen suhtaudun edelleen Hillary Clintoniin ja Clintoneihin varauksella. En voi olla mainitsematta, että presidenttiparina he käyttivät valtaansa häikäilemättömästi, kun vastapuolena oli nuori harjoittelija, Monica Lewinsky. Niin teki myös media ja suuri yleisö. Clintoneille suurin mainehaitta oli lopulta väliaikainen.

Mutta olen silti tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Ja suosittelen sitä muillekin. Edellä mainittujen pointtien lisäksi tai ennen kaikkea What Happened

  • kertoo kiehtovasti, miten ison kampanjan arki rullaa
  • paljastaa, kuinka treenataan väittelyitä harjoitusvastustajien kanssa (Trumpia esittänyt tyyppi opetteli kaikki tämän oikut todella hyvin, ja kun Clinton räjähti harjoituksissa, hän pystyi pysymään tyynenä oikeassa tilanteessa)
  • kertaa ihan kaiken mitä olet halunnut tietää niistä sähköposteista (35 sivua)
  • sisältää otteita hienosta puheesta, joita Clinton olisi pitänyt voitettuaan (ja vaikka tuntuukin veitsen kääntämiseltä haavassa, se luo silti uskoa ja koskettaa)
  • on omaelämäkerta aika tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä, josta tuli juristi, presidentin puoliso, senaattori, ulkoministeri ja ensimmäinen suuren puolueen naispuolinen presidenttiehdokas Yhdysvalloissa
  • valottaa Clintonin ajatuksia äitiydestä ja isoäitiydestä, mikä tuo hänestä esiin uusia puolia
  • tuo esiin, miten paljon Clinton ihailee Eleanor Rooseveltia, ja Eleanor Roosevelt on ihminen, josta pitäisi puhua paljon enemmän
  • haluaa avata silmät voimille, jotka maailmanpolitiikassa jylläävät ja kannustaa taistelemaan demokratian puolesta
  • on todella vetävästi kirjoitettu teos (voi vain arvailla kirjoittajatiimin kokoa).

Resist, insist, persist, enlist. 


New York Times: Hillary Clinton Opens Up About ‘What Happened,’ With Candor, Defiance and Dark Humor (12.9.2017)

Mainokset

Näkymättömän tytön nälkä / Roxane Gay: Hunger

This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.

21363187_10154741282511714_1983394928_o

”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”

Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.

I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.

Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.

This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.

Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?

The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.

Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.

Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.

”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”

I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.

Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.

I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.

Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.

Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta.  Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”

Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”

Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.

But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.

”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”

”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.

Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.

I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.

Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.

Että ihmiset katsoisivat silmiin

Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.

Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.

Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.

Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä? 

 

 

 

 


The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)

Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)

"I hate myself. Or society tells me I am supposed to hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right." /// "This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood." 🖤💙🖤 Got the new Roxane Gay from the library and finished it almost right away. An intense read, a powerful and dark story, a highly personal one, and yet universal. I know I have not been obese in my life, but I too know a thing or two about internalized objectification and self-hatred. Though the reasons behind it may vary, this hunger is relatable to many, and in many, many ways (and that makes me sad). Still I kept thinking how once again great literature takes you on a journey in another human being's story, in another reality, another world. A world, this world, where people think they can jump to conclusions about your personality based on your body. #roxanegay #roxanegayhunger #badfeminist #currentlyreading #quoteoftheday And just perhaps the effect this book had on me was made even stronger by the fact that I didn't really know beforehand what I was in for. I didn't know what Roxane Gay would be writing about this time, I had just put myself on the library waiting list months ago, convinced that what ever she would write about I would want to read.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Lucille Ball oli ujo teini-ikäinen, jolle hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus

”Aivan liian ujo näyttämölle.” Newyorkilaisesta teatterikoulusta lähetettiin kirje teini-ikäisen opiskelijan äidille 1920-luvun lopulla. Tyttären eli Lucille Désirée Ballin mahdollisuuksia menestyä näyttelijänä epäiltiin vahvasti: ”hän hukkaa vain aikaa, niin meidän kuin omaansa.”

Eyes GIF - Find & Share on GIPHY

Kuuntelen podcastin Lucille Ballista.

Kävelen Sturenkadun laitaa, todellakin, on vielä keväinen päiväkin hyytävien kuukausien jälkeen, ja olen matkalla kohti ruokakauppaa. Korvanapit korvissa.

Joskus 1990-luvun alkupuolella Suomen tv-kanavilla on lähetetty  puolitoistatuntinen elämäkertadokumentti Lucille Ballin elämästä. Tiedän tämän siksi, että ohjelman vhs-taltio oli ala-asteikäisenä suurimpia aarteitani.

Muutamaa vuotta aiemmin nuoreen tietoisuuteeni oli astunut aivan uudenlainen naisen malli. I Love Lucyn uusinnat alkoivat TV2:lla, ja minä löysin esikuvan, joka oli fiksu, karismaattinen ja hauska. Hän oli höpsö, mutta moitteettoman tyylikäs. Usein hän oli aivan liikaa, mutta ei antanut sen haitata. Hän nauroi paljon, itselleen ja maailmalle. Minä ihailin ja palvoin Lucyä, mustavalkoisen tv-sarjan punatukkaista tähteä.

lucille-ball-399439
Public Domain / Pixabay
Joten tänä keväisenä launtaina kuuntelen podcastin Lucille Ballista. Opin kolme asiaa, jotka kirjoitan ylös:

1) Aivan liian ujo: rohkeuden kerääminen kiertotien kautta

Lucille Ball itse kommentoi opiskeluaikojaan myöhemmin toteamalla, että hän oppi teatterikoulussa ainoastaan olemaan peloissaan. Epävarmuutta ei ilmeisesti lieventänyt tippaakaan se, että luokkatoverina oli itsevarma tähtioppilas Bette Davis.

Jonkin aikaa Ball elätti itsensä mallintöillä. Sitten hän alkoi tehdä pikkurooleja elokuvissa. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän löi lopulta läpi prime time -televisiossa nelikymppisenä omalla ohjelmaideallaan.

Tiesittekö muuten, että Ball käytti nuorempana taiteilijanimeä Diane Belmont? Hmm. I love Diane…?

2) Kunnianhimo: valmistautuminen helpottaa hetkeen heittäytymistä

Ball suhtautui komedian tekemiseen hyvin vakavasti. Kollegoiden mukaan hän oli täysin peräänantamaton, absolutely relentless, tavoitellessaan täydellistä lopputulosta tv-tuotannoissaan.

Tv GIF - Find & Share on GIPHY

I Love Lucy -show’n tilanteet vaikuttavat usein niin spontaaneilta, että monet ovat uskoneet kuvausten pohjanneen pitkälti improvisointiin. Oikeasti taustalla oli kuitenkin valtava työmäärä. Ball harjoitteli kohtauksia ja vähäisimpiäkin vuorosanoja niin kauan, että pystyi toistamaan ne virheettömästi ja antamaan vaikutelman siitä, että kaikki tapahtui hetkessä ja ennalta suunnittelematta.

Itsehän käsikirjoitusnatsina hykertelin kuullessani tämän. Olen itse tv-töissäni (tosin toimittajana, en näyttelijänä) aina vannonut tarkkojen käsisten nimeen, sillä omalla kohdallani olen huomannut, että nimenomaan taustatyö ja valmistautuminen vapauttaa reagoimaan hetkessä.

3) Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus

Lopulta se, mikä nosti Ballin omaan kastiinsa ja teki hänestä esikuvan monille tuleville naiskoomikoille, kuten Mary Tyler Moorelle tai vaikka Amy Schumerille, oli hänen valmiutensa heittäytyä tekemään täysin naurettavia juttuja.

Being pretty was not as important as being funny. Hauskuus oli tärkeämpää kuin kauneus.

Huumorin avulla Ball teki historiaa. I love Lucyä pidetään yhtenä televisiohistorian vaikutusvaltaisimmista sit comeista, ja se on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi tv-ohjelmaksi. Newsweek valitsi Lucille Ballin 1900-luvun merkittävimmäksi naisviihdetaiteilijaksi.

Lucille Ball oli paitsi televisiokomedian uranuurtaja myös studiopomo ja liikenainen, joka teki töitä Hollywoodissa yli 50 vuoden ajan.

Lucille Ball GIF - Find & Share on GIPHY

Ja hauskuuden takana…

Paitsi että oikeastaan Lucille ei pitänyt itseään hauskana:

Kuvahaun tulos haulle lucille ball i'm not funny. what i am is brave

I am not funny. What I am is brave. Hän piti itseään rohkeana. Ja sitä hän oli.

Mitä ujosta tytöstä tulee siis isona? Esimerkiksi yksi vuosisadan merkittävimmistä koomikoista. Ja esikuva miljoonille ujoille tytöille ympäri maailmaa.

Wink GIF - Find & Share on GIPHY

…not as important as being funny. Lucille Ball & Harpo Marx. ❤ Tämän peilikohtauksen muistan erityisen hyvin siitä elämäkertadokkarista, jota katsoin uudestaan ja uudestaan, lukemattomia kertoja.


Lähde: Stuff You Missed in History Class: Lucille Ball (Feb 1, 2017). Podcastista myös englanninkieliset sitaatit ”absolutely relentless” ja ”being beautiful was not as important as being funny”.

Edit 1.6.: havahduin huomaamaan, että olin suomentanut alun sitaatin perin kökösti ja muokkasin paremmaksi, muutin ”lavalle” muotoon ”näyttämölle” (alun perin ”way too shy for stage”).

 

 

”Kaikki suuret prinsessat ovat hulluja” / Q-teatteri: Prinsessa Hamlet

Poissa ovat kuningas Claudius ja Hamletin isän haamu; Q-teatterin Prinsessa Hamletista on turha etsiä liian uskollisia yhtymäkohtia Shakespearen klassikkoon. Tanskan kruununprinssin tarina toimii innoittajana ja eksistentialistisena taustatekstinä, hieman samaan tapaan kuin Ryhmäteatterin viime syksyn Farmi assosioi vapaasti Orwellin Eläinten vallankumouksen pohjalta. Molemmat on ohjannut Linda Wallgren. Käsiohjelmassa siteeraataan myös Virginia Woolfin Mrs. Dallawaytä.

Näyttämöllä on taitureita joka lähtöön: karismaattinen Leea Klemola kuningatar Gertrudina,  Emma Parviainen sensuellina kertojana, Lotta Kaihuan vimmainen Hamlet-prinsessa. Silti show’n uhkaa varastaa Eero Ritalan ovela Ofelio, jonka läsnäolossa on vaaran tuntua. Eikä tämä ihailija päädy heittämään henkeään virran viemänä, vaan luovii opportunistisesti otollisesta tilanteesta toiseen.

Kun ei ole hukkunutta Ofeliaa, jolle kaivaa hautaa, ei kaivata myöskään kohtausta, jossa haudasta nostettu kallo motivoisi monologiin. Muutamia tunnettuja sitaatteja on siroteltu sitomaan näytelmiä toisiinsa.

32537690410_f0b71daa74_k
Kuva: Pete Pasonius / Q-teatteri

”Loppu on hiljaisuutta.” Mutta mitä tapahtuu ennen kuin koittaa iäisyys?

Prinsessa istuu yksin huoneessaan ja kauhu puristuu kurkkuun nyrkin lailla, kertoja kuvailee. Hamlet piirtää kasvoihinsa haavan. Hän haaveilee poistuvansa tulipatsaana, jättävänsä historiaan palavan huutomerkin. Lähipiiri epäilee hänen menettäneen järkensä.

”Kaikki suuret prinsessat ovat hulluja”, vakuuttaa Ofelio ihailemalleen kruununperijälle.

Myös Shakespearella hovi arvelee pakkomielteistä ja synkkää Hamletia hulluksi, hänhän keskustelee muille näkymättömän isänsä aaveen kanssa. Prinssi pitää itseään valittuna, hänellä on tehtävä.

Minulle päähenkilö toi mieleen Jeanne D’Arcin, erityisesti Carl Theodor Dreyerin vuoden 1928 tulkinnan, jossa Maria Falconettin  vetoavat kasvot täyttävät valkokankaan ja kyyneleet vierivät poskilla kämmenen kokoisina.

Naismarttyyrien esitaistelija poltettiin noitana. Ehkä moderni prinsessa haluaa itse sytyttää rovionsa?

Hulluus voi olla terve reaktio epäterveeseen todellisuuteen. Jokainen sijoiltaan mennyt aika ja perhe luo omat taudinkuvansa, sankarinsa, marttyyrinsa, prinsessansa, hullunsa.

”To thine own self be true”, Polonius tunnetusti ohjeistaa poikaansa Laertesia. Kiinnostavaa on tämä tieto: se, mikä nykykorvaan kuulostaa neuvolta seurata sydämensä ääntä, oli Elisabetin ajan Englannissa oikeastaan isällisen pragmaattinen ohje miettiä aina ensin omaa etua. Niin saattaa muuttua ’tosi’ ja ’itse’ vuosisatain saatossa. Nyt samat sanat sopisivat vapaan maailman mahtavimman johtajan suuhun, jos hän tuntisi Shakespearen tuotantoa, mitä rohkenen epäillä. Ehkä jätän sitaatin viljelyn synttärikorteissa vähemmälle tulevaisuudessa.

Olla oma johtotähtensä, ehdoitta. Tehdä niin kuin on oikein, tai niin kuin on pakko. Mutta muista: mikään ei takaa, etteikö historia käyttäisi tarinaasi omiin tarkoituksiinsa.

Shakespeare-sitaatin suomennos Eeva-Liisa Manner.

Tänä keväänä on onneksi muuten monta mahdollisuutta nähdä Shakespeare-tulkintoja, kuten Kansallisteatterin Macbeth ja Rikhard III. Niitä odotellessa.

 


Edit 26.2.2017: Tässäpä mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen: Prinsessa Hamletin käsikirjoittajan E. L. Karhun haastattelu.

”On banaalia ajatella, että taiteilija on jotenkin uskottavampi, kun se on ollut mielisairaalassa. Jokainen mielisairaalassa ollut tietää, että ei siellä mitään suurteoksia kirjoitella. Jos on seurannut läheltä mistä tahansa syystä sortuvaa ihmistä tietää, että glooria on kaukana siitä arkisesta asiasta.”

Kulttuurivieras, näytelmäkirjailija E.L. Karhu sai tarpeekseen taiteilijoiden hulluuden romantisoinnista: ”Oikeasta hulluudesta on glamour kaukana” Karhun mielestä hulluus kahlitsee mieltä. Suljetuilla osastoilla ei tehdä suurteoksia. / YLE 26.2.2017

Toivottavasti en itse vaikuttanut glorifioivani hulluutta kirjoituksessani. Mielisairaudessa ei ole hohdokkuutta (paitsi silloin, kun sillä on viihdearvoa tai se pönkittää nerokulttia, kuten E. L. Karhu huomioi). Toisaalta hulluiksi on leimattu toisinajattelijoitta kautta historian. Shakespearen Hamlet myös käyttää hyväkseen sitä, että häntä epäillään hulluksi ja suorastaan ruokkii huhuja omalla käytöksellään, jotta muut eivät pääsisi perille hänen pyrkimyksistään kostaa isänsä murha.

Sininen hetki La Pazin näköalapaikalla ja muut Puerto de la Cruzin parhaat jutut / Best of Puerto de la Cruz

fullsizerender-21
Bollullon rantaa pidetään yhtenä Teneriffan kauneimmista.

Miksi ihmeessä suunnata samaan paikkaan vuosi (ja vuosikymmen!) toisensa jälkeen — siitä kirjoitin vuosi sitten.(Ja niin no, menevät ne monet mökillekin samaan paikkaan…) Kun kertoja alkaa olla enemmän kuin kädessä sormia, on siitä ainakin se ilo, että alkaa kertyä vinkkejä jaettavaksi muillekin. Tässä siis parhaat jutut Teneriffan pohjoisrannikon vehreään, kiehtovaan Puerto de la Cruziin.

Aamuhetki, Playa Martiánez / Wake up at Playa Martiánez

Aamu valkenee kahdeksan aikaan. Jos haluat aamiaista, mainio La Coronela -rantakahvila avautuu yhdeksän maissa. Samalla kun siemailee café con lecheä, voi lepuuttaa silmiään surffareissa, jotka uhmaavat aaltoja heti aamusta. (Varoitus: lähtöpäivän aamuna saattaa aiheuttaa sietämätöntä haikeutta.)

Päiväretki Bollullon rannalle / Day trip to Playa de El Bollullo

Viehättävä Bollullon ranta eli Playa de El Bollullo sijaitsee nelisen kilometriä Puertosta itään. Helpoiten paikalle vie toki nelipyöräinen, mutta meillä on ollut tapana tehdä matkaa jalkaisin. Kävelyreitti käy halki banaaniviljelmien ja yhden barrancon ja vie vajaan tunnin (lastenrattaiden kanssa aikaa kannattaa varata enemmän ja varautua kantamaan niitä rotkon halki… pikkulasten kanssa kantoreppu onkin siis kätevä ratkaisu). Tietenkin voi kokeilla kiertää maantien kautta, se vie sitten helposti pari tuntia keskustasta, ja reitti on puuduttava (kokemus puhuu tästäkin). Itse rannalle laskeudutaan myös varsin jyrkkää rinnettä pitkin, mutta perillä vaivannäkö palkitaan. Vaikka ranta on villinoloinen, paikalla päivystää muistaakseni hengenpelastaja, ja pukukoppikin on. Lähettyvillä palvelee kahvila-ravintola, nimeltään El Bollullo, kuten rantakin. Mukaan voi tietenkin pakata myös omat eväät.

Iltapäiväkävely, Parque de Taoro / Afternoon stroll in Parque de Taoro

Taoron vehreästä puistosta on upeat näkymät sekä Teidelle että merelle yli keskustan, ei siis ihme, että alue on suosittu lenkkeilijöiden keskuudessa. Puiston laidalla sijaitsevan fiinin Tigaiga-hotellin kahvilassa voi nauttia virvokkeita ja samalla jatkaa maisemien ihailua. Lähistöllä sijaitsee myös Risco Bello -kahvila, jonka sinänsä hyvin kauniissa puutarhassa tunnelma on pysähtyneisyydessään hivenen erikoinen. Toisin sanoen suosittelen lämpimästi piipahtamaan, jos olet oudon ilmapiirin ystävä.

Sininen hetki, Mirador de La Paz / Blue hour at Mirador de La Paz

Paras aika ihailla päivän vaihtumista iltaan ja valonauhojen syttymistä vuorenrinteille on kuuden ja seitsemän välillä. La Pazin näköalapaikka keskustan yläpuolella on vaikuttava mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta erityinen tunnelma siellä on auringonlaskun aikaan. Aukion vieressä on pitkään toiminut ravintola Bellamar, josta näköalaa voi ihalla juomien tai aterian äärellä.

Lempikadut / My favorite streets:

Calle Méquinez – ihastele värikkäitä taloja, kahvittele, nauti ravintolatarjonnasta

Avenida Aguilar y Quesada – kävele ainakin kerran palmukujan läpi kohti Playa Martiánezia

Calle de la Verdad – viehättävällä pikkukujalla ,”totuuden kadulla”, sijaitsee persoonallinen Casa Mika ja modernia kanarialaista keittiötä edustava gastrobaari La Cocina.

Ravintoloita / Restaurants:

Hay Lo Que Hay

Erinomainen kasvisravintola sijaitsee La Pazin alueella. Kannattaa kokeilla kotitekoista pastaa (eri vaihtoehtoja) voi-salviakastikkeessa, ihania salaatteja ja jälkiruoaksi gofiojäädykettä, mikäli sitä on saatavilla. Ravintolan nimi lausutaan ”ai lo ke ai”, suomeksi: ”on mitä on” (katsotaan mitä kaapista löytyy).

Sijainti voi muuten yllättää – vilkkaan Carretera del Botánicon varrella sijaitseva ravintolarivistö ei vaikuta olevan houkuttelevimmasta päästä. Mutta älä pelästy! Samassa rivistössä on myös pari muuta ruokapaikkaa, jotka eivät ole ollenkaan hassumpia, kuten italialainen Da Arianna ja moderni Algarrobo. Jos siis majoitut La Pazissa, hyvän ruokapaikan perässä ei tarvitse lähteä alas keskustaan.

El Mána

Toinen erinomainen moderni luomukasvisravintola keskustan tuntumassa Calle Méquinezillä. Pöytävaraus suositeltava varsinkin suuremmalle seurueelle. Aterian kanssa kannattaa nauttia ensiluokkaisia kanarialaisia viinejä tai artesaanioluita, kuten Tierra de Perrosia. Todella ystävällinen palvelu. Herkullisia päivän annoksia listan lisäksi.

La Papaya

Perinteikäs La Papaya saattaa vaikuttaa väsähtäneeltä, kun sen ohi kulkee ravintolakatu Calle el Lomolla. Kannattaa suunnata ravintolasalin halki takapihalle, jonka keskellä kasvavan suuren puun varjossa on ihana istua iltaa. Täällä kannattaa nauttia kaikista perusherkuista, sillä niiden valmistus osataan, ja hinta-laatusuhde on hyvä.

 

Gastrobar La Cocina

Monta vuotta eräs lempiravintoloistamme Puertossa oli nuoren ravintoloitsijapariskunnan tulppaanien mukaan nimetty Tulipanes. Reilu vuosi sitten Tulipanes katosi, mutta ei hätää: korttelin päähän Calle de Verdadin pikkukadulle avautui La Cocina, joka tarjoaa kanarialaista keittiötä modernilla otteella.

Dónde Ani

Konstailematon ja luotettava kotiruokapaikka. Kokoa lounas esimerkiksi perunamunakkaasta (tortilla de patatas), täytetyistä kroketeista (croquetas) ja vihreästä salaatista (ensalada mixta). Netistä et tätä paikkaa löydä, kävele Calle Iriarten ja Calle de Enrique Talgin kulmaan.

Tambo

Keskustan länsipuolella sijaitsevassa Punta Bravassa aivan meren tuntumassa sijaitsee erinomainen kalaravintola Tambo, joka oikeastaan pitää tietää — perille ei ole selkeää kyltitystä, ja lopulta alas ravintolaan laskeudutaan kapeita portaita pitkin. Terassilla istutaan alhaalla jylisevän meren äärellä.

Kahviloita / Cafés:

Casa Mika

Värikäs ja persoonallinen Casa Mika on oikeastaan kahvila-ravintola, mutta olen itse aina kahvitellut täällä, ja siksi miellän sen itse enemmän kahvilaksi. Sisustus on runsas yhdistelmä uutta ja vanhaa, ja sisällä raikaavat usein vanhat elokuvasävelmät.

Agora

Plaza Benito Perez Galdosin laidalla sijaitseva Agora on oiva pysähdyspaikka iltapäiväkahville tai drinkeille. Täältäkin saa herkullisia (ja tuhteja) kakkuja.

Selma & Lovisa

Ruotsalaisten pyörittämä kahvila tarjoaa skandinaavisen tuulahduksen Puerton keskustan tuntumassa. Esimerkki siitä, että unelmistaan voi tehdä totta. Jättää kylmä Pohjola ja avata oma pikku kahvila etelässä — kenelläpä ajatus ei kävisi mielessä?

El Aderno

La Pazissa sijaitseva kahvila tarjoaa upeita leivoksia ja kakkuja. Tilasimme täältä kerran taivaallisen kauniin ja herkullisen jouluhalon uudenvuoden aaton juhlintaan.

Kauppoja / Shopping:

The Lovecats

”We’re so wonderfully wonderfully wonderfully wonderfully pretty”, lauletaan The Curen The Lovecatsissa. Ja todella ihastuttava on laulun nimeä kantava liike, jossa soi indie-musiikki ja tarjolla on pienten merkkien söpöjä mekkoja ja printtipaitoja. Barcelonalaisen Flora y Fauna -merkin viehättäviä koruja.

Drago

Eettisesti valmistettuja koruja, persoonallisia kenkiä ja asusteita sekä miehille että naisille, lastenvaatteita ja erilaista pikkukamaa.

La Ranilla Espacio Artesano

Ihastuttavan turkoosin pikku talon käsityöläismyymälästä saa paikallisten taiteilijoiden suunnittelemia design-esineitä ja eettisesti valmistettuja matkamuistoja.

Tierra Canaria

Parempi tuliaismyymälä: paikallisia viinejä, artesaanioluita, tyylikkäitä hillopurkkeja. Ei Kiinassa valmistettua krääsää.

Kerro ihmeessä mitä tykkäsit näistä vinkeistä ja jaa omasi – jätä kommentti!

 

”Kaiken ytimessä on virhe” / Noora Dadu: Fail – virheellinen esitys

Jos otsikossa sanotaan, että esitys on virheellinen tai epäonnistunut, niin kuinka se kuuluu esittää? Huvitin itseäni tällä ajatuksella Noora Dadun uuden Fail-esityksen ensi-illan jälkeen.

fullsizerender-19
KonMari-käännösvirhe oli ainakin mulle uutta tietoa! Toisin kuin Dadusta, mun mielestä kukoistaminen kuulostaa paljon kiinnostavammalta kuin ilo.

”Kaiken ytimessä on virhe”

Päädyin katsomaan Failin aika ex tempore, bongasin sen vain pari päivää ennen ensi-iltaa. Selasin viime viikolla Baltic Circle -festivaalin ohjelmistoa ja kun luin Dadun kirjottaman esittelytekstin, tuli heti tunne, että tämän jutun haluan nähdä:
”Tein keväällä 2015 Teatteri Takomoon esityksen nimeltä Minun Palestiinani, jossa ratkaisin Palestiinan ja Israelin välisen konfliktin. Unohdin valitettavasti kertoa ratkaisusta asianosaisille. Miehitys, saarto ja väkivalta siis jatkuvat edelleen. En voi sanoa onnistuneeni.

Halusin joka tapauksessa tehdä jatko-osan. Tämä on se jatko-osa.

Esityksen nimi on FAIL. Kaiken ytimessä on virhe. Ei yksikään valaistunut ihminen ole osannut jakaa kokemustaan. Ei yksikään sana osu maaliinsa. Ainoa mahdollinen totuudellisuus on väärässäolemista. Fail on virheen ylistys ja synnintunnustus.”

fullsizerender-20

Hieno lähtökohta, hieno esitys.

Ajattelin, että kirjoitan tämän kirjoituksen samassa armollisessa hengessä. On sunnuntai-ilta, väsyttää, eikä ajatus oikein kulje. Fail – virheellinen esitys on henkilökohtainen ja ajankohtainen sekä hyvin puhepainotteinen, joten pohdittavaa riittäisi vaikka millä mitalla. Mielessäni on sitkeästi pyörinyt muutama juttu esityksestä, ja päätin kirjoittaa ne muistiin ja jakaa muidenkin kanssa. Ei siksi, että mielestäni tarjoilen jotain todella järisyttävää, tai että tällä olisi jotain merkittävää vaikutusta maailman menoon – vaan ihan vaan siksi, että haluan saada ajatukset tuoreeltaan muistiin ja, niin, joku saattaa myös kiinnostua tai ilahtua, ja se on tärkeämpää kuin se, että tästä tekstistä tulisi täydellinen. Ja olen aiemminkin muuten luvannut, että tässä blogissa saa leikkiä ja kokeilla ja virheet on ok.

Tässä siis epätäydellisesti kolme asiaa:

1. Vuonna 2061

Mitäköhän sitä tekee vuonna 2061? Osana esitystä on videopätkiä, joissa kameralle puhuu mahdollisia kahdeksankymppisiä noora daduja eri puolilla maailmaa, esimerkiksi räyhäkkä ja haistatteleva pulimummo Berliinissä, voipunut aktivisti Palestiinassa, elämäniloinen sielu Oregonissa, pitkän uran tehnyt näyttelijä Kansallisteatterin aulatiloissa. Onko tämä elämä jota haluan elää vai mihin suuntaan se kääntyy, mihin sen kääntäisi? Samoja asioita miettii moni kolmekymppinen.

Oli muuten ihailtavaa, miten Dadu muutti ääntään ja olemustaan näytellessään itsestään iäkkäämpää versiota – hienovaraisesti ja todella uskottavasti.

2. Tärkeä suru, merkityksellinen masennus

Lavalla on styroksista tehty valkoinen mökki, jonka ikkunan läpi Dadu juttelee yleisölle suurimman osan ajasta. Kun puhelin soi, tunnollinen freelance-näyttelijä vastaa. Yleisö seuraa Dadun puolikasta dialogeista ja nauraa, kun hän ihmettelee, miksi kuusankoskelaisnaista halutaan toistuvasti ”etnisiin” rooleihin. Välillä tunnelmat vakavoituvat.

Mä en halua sanoa olevani masentunut. Masennus on tautiluokitus. Mä sanon mieluummin, että mä olen surullinen.

Dadu puhui kauniisti masennuksesta ja surusta: masennusta ei pitäisi käsitellä vain yksilön asiana, sillä se liittyy kiinteästi nykymaailmaan. Miten masennus voi olla tuntemattomia tunteita, haluttomuutta olla surullinen, halua olla onnellinen.

Masennus on normaali reaktio epänormaaliin yhteiskuntaan, masennus on terve reaktio sairaaseen maailmaan.

3. Taideteos on kuin lapsi

Taideteos on kuin lapsi. Sitä ei kannata tuomita vanhempiensa eli taiteilijan tekojen perusteella.

Kiinnostavan ajatuksen taiteesta esitti lavalla pistäytynyt Teemu Mäki, Dadun puoliso. Dadu kysyy Mäeltä, voiko tämä kiinnostua taideteoksesta, vaikka tietäisi taiteilijan tehneen jotakin kauheaa. ”Miten esimerkiksi Woody Allenin elokuvat, voitko katsoa niitä miettimättä, mitä Allen on tehnyt?” Mäen mielestä taideteokset ansaitsevat sen, että niitä kohdellaan tekijästään itsenäisinä kokonaisuuksina ja esittää vertauksen taideteoksesta lapsena. Taiteilija on vaikuttanut sen syntyyn, mutta lasta ei pidä syyttää vanhempiensa teoista.

Olen itse taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla, mutta vaikeaa se silti välillä on käytännössä. Ja miten esimerkiksi ne tuotot, jotka taiteilijat saavat teostensa perustella, eikö sitä kuitenkin jollakin tavalla tue epämiellyttävää henkilöä…? Tämä ajatus jää nyt keskeneräiseksi.

Kiehtova, välillä vähän hassu, mietiskelevä ja rohkea esitys. Suosittelen.

Tämä oli muuten eka kerta, kun olin Kiasma-teatterissa katsomassa teatteriesitystä, aina aiemmin olen nähnyt siellä elokuvia tai videotaidetta. Vaikuttava, korkea tila – en tiedä, jättäisikö vähän kylmäksi, jos tupa ei olisi yhtä täynnä kuin torstaina. Samaten tämä oli mun ensimmäinen vierailu Baltic Circle -festivaalilla. Elokuvafestareilla olen käynyt paljon ja ollut mukana tekemässäkin muutamaa, mutta teatterifestivaaleilla olen vieraillut tosi vähän, vaikka teatterissa muuten käynkin aika aktiivisesti. Niillä kyllä näkisi kiinnostavia uusia tapauksia ja tietysti kansainvälisiä produktioita myös, jatkossa varmaan tulee seurattua tarkemmin niiden tarjontaa.

Noora Dadu: Fail – virheellinen esitys Kiasma-teatterissa 17.11. – 10.12.2016

Jos haluat lukea kunnon arvion, lue vaikka tämä Yle Kulttuurin juttu: Palkittu teatterintekijä yritti ratkaista Palestiinan kriisin, nyt hän käy kiinni syyllisyydentunteeseemme

 

 

”Why Be Happy When You Could Be Normal?”

Kun Jeanette Winterson oli kuusitoistavuotias, hän rakastui tyttöön, uskovaisten vanhempiensa kauhistukseksi. Hänen piti muuttaa pois kotoa. Lähtiessään hän yritti selittää äidilleen, mistä oli kysymys: tyttö teki hänestä onnellisen. Äiti ei ymmärtänyt: ”Miksi olla onnellinen, kun voisit olla normaali?”

img_2633

Eipä niin, että Jeanetten lapsuudenkoti olisi ollut tavallisimmasta päästä. Hänen adoptioäitinsä oli dominoiva marttyyri ja mitä ilmeisimmin kroonisesti masentunut, valvoi yöt läpeensä radiota kuunnellen ja piilotti eväsleipien väliin synkkiä raamatunlauseita. Fiktiokirjallisuuden lukeminen oli ankarasti kiellettyä, sillä ”kirjojen ongelma on, ettei koskaan tiedä, mitä niissä on, ennen kuin on liian myöhäistä”.

Täysin odotusten vastaisesti kaltoin kohdellusta, työväentaustaisesta pohjoisenglantilaisen pikkukaupungin kasvatista tuli tunnettu kirjailija. Winterson teki läpimurtonsa vain 25-vuotiaana esikoisromaanillaan Oranges Are Not the Only Fruit (suomenkielinen käännös Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007). Vahvasti omaelämäkerrallinen teos oli kirjallinen sensaatio ilmestyessään vuonna 1985. Why Be Happy When You Could Be Normal? (2011) on esikoisen sisarteos, viisikymppisen kirjailijan katse lapsuuteen ja siihen, miten kaikesta huolimatta hän selviytyi tavoittelemaan onnellisempaa elämää.

And I suppose that the saddest thing for me, thinking about the cover version that is Oranges, is that I wrote a story I could live with. The other one was too painful. I could not survive it.

Mikä Jeanetten sitten pelasti?

Ei yksin leivästä

Yes, the stories are dangerous, she was right. A book is a magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door. You open it. You step through. Do you come back?

Jeanetten elämässä hyvän haltijakummin virkaa toimitti sama instituutio, jonka ansiosta minä löysin hänen tarinansa: kaupunginkirjastoa.

Joku Kallion kirjaston maanmainioista työntekijöistä oli nostanut kirjan esille, onnekkaasti minun kannaltani. Oudon kutsuva kansi osui silmiini, pakotti ottamaan mukaan. (Kyllä kirjaston esittelyhyllyt ja pöydät ovatkin verraton suosittelumekanismi –  netin algoritmit häviää vertailussa!)

Jeanetten kannalta onnekasta oli, että vieraillessaan paikallisessa kirjastossa hän osui englantilaisen kirjallisuuden osaston äärelle. Hän aloitti A:sta ja alkoi lukea hyllyrivejä läpi aakkosjärjestyksessä. Salaa, tietenkin.

Lukemisesta tuli pääasiallinen harrastus ja pakopaikka, lopulta myös kirjaimellisesti: kun teini-ikäinen Jeanette oli häädetty pois kotoaan, hän asui alkuun autossaan ja vietti illat kirjastossa sen sulkemisaikaan saakka. Ja vähitellen hän alkoi kirjoittaa itse.

The more I read, the more I felt connected across time to other lives and deeper sympathies. I felt less isolated.

Ei yksin sanoja

Ei ihme, että Winterson on nykyisin julkisten kirjastojen palavasieluinen puolustaja (tekisi mieli lisätä: kuten kuka tahansa täysijärkinen ihminen). Sekä kirjassaan että aiheesta Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa hän nostaa esiin Andrew Carnegien ajatukset.

There is not such a cradle of democracy upon the earth as the Free Public Library, this republic of letters, where neither rank, office, nor wealth receives the slightest consideration.

– Andrew Carnegie

Carnegien mielestä hyväosaiset olivat velvoitettuja käyttämään vaurauttaan koko yhteiskunnan eduksi. Maailman rikkaimpiin lukeutunut liikemies oli hyväntekijä ja edesauttoi rakentamaan kirjastoja, kouluja ja yliopistoja englanninkieliseen maailmaan; hänen tuellaan Brittein saarille perustettiin 660 kirjastoa 1800-1900-luvuilla. Erään ”demokratian kehdon” avajaispuheessa hän kertoi mielipiteensä siitä, mikä tekee ihmisestä todella rikkaan: ”It is the mind that makes the body rich. There is no class so pitiably wretched as that which possesses money and nothing else.”

Paitsi ehkä vielä surkeammassa asemassa ovat he, joilla ei ole edes rahaa – eikä sitten mitään muutakaan, Winterson on itse huomauttanut. Kirjasto tarjoaa silloin paljon muutakin kuin lukemista.

On bad days I just held onto the thinning rope. The rope was poetry. (…) If poetry was a rope, then the books themselves were rafts. At my most precarious I balanced on a book, and the books rafted me over the tides of feelings that left me soaked and shattered.

Kuinka tärkeää voi olla pääsy kirjallisuuden pariin. Että toisen ihmisen paperille kirjoittamat sanat voivat olla – elintärkeitä. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta muu olisi asian vähättelyä.

I had been damaged and a very important part of me had been destroyed – that was my reality, the facts of my life;  but on the other side of the facts was who I could be, how I could feel, and as long as I had words for that, images for that, stories for that, then I wasn’t lost.

Wintersonin ajatukset tuovat mieleen, miten Astrid Lingren on kommentoinut omien surumielisten kirjojensa lapsisankareita:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ei yksin onnellisuudesta

img_2625

Kun luin Jeanetten tarinaa, itkin, epäuskoisena. Tuntui käsittämättömältä, että kukaan kohtelisi lasta niin julmasti – ja että tämä selviäisi kertomaan koettelemuksistaan niin kauniisti ja pohdiskelevasti.

Miksi sitten lukea tällaisia kauhutarinoita? Siksi, että kaikesta huolimatta kirja on täynnä toivoa ja huumoria – Wintersonista tuli nimittäin erinomainen kirjailija. Hän pohtii kiehtovasti rakkauden olemusta ja kertoo, miten on oppinut itse tuntemaan ja rakastamaan. Tytär on elänyt tarpeeksi ymmärtääkseen jopa äitinsä käytöstä (joskaan ymmärrys ei tietenkään tarkoita hyväksymistä).

Only later, much later, too late, did I understand how small she was to herself. The baby nobody picked up. The uncarried child still inside her.

Katkeruus on poissa, jäljellä on kirkkautta. Winterson toteuttaa Hemingwayn ohjetta ensiluokkaisella tavalla, ja yksittäistapaus kasvaa kertomaan paljon laajempaa kertomusta eräästä aikakaudesta sekä keinoista käsitellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

What the Americans, in their constitution, call ”the right to the pursuit of happiness” (please note, not ”the right to happiness”), is the right to swim upstream, salmon-wise. Pursuing happiness, and I did, and I still do, is not at all same as being happy – which I think is fleeting, dependent on circumstances, and a bit bovine. (…) Happy times are great, but happy times pass – they have to, because time passes. (…) What you are pursuing is meaning – a meaningful life.

Kirjallisuuden rikastuttaman mielikuvituksen keinoin kohti merkityksellistä – joskaan ei välttämättä normaalia – elämää.

#FBF young Sigourney Weaver 'please, don't let me be normal'

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

P.S. Vielä yksi onnekas sattuma loppuun. Kaikille käy varmaan toisinaan niin, että lukee samanaikaisesti tai peräkkäin sattumanvaraisesti valittuja kirjoja, jotka paljastuvat toistensa hengenheimolaisiksi. Se tuntuu aina jotenkin ihmeelliseltä. Minulle kävi nyt niin, kun luin Wintersonin teoksen kanssa samaan aikaan Saara Turusen erinomaista, vangitsevaa RakkaudenhirviötäTurusen teoksessa vain ponnistetaan irti suomalaisen syrjäseudun tasapäistävästä tynnekylmyydestä. Jos Winterson siis kiinnosti, suosittelen lämpimästi myös Turusta.

Piditkö kirjoituksesta? Saattaisit tykätä myös näistä: