Pieni kirjamatka Berliiniin / Books on Berlin

 fullsizerender-13

 

Prologi (jossa keksin yhtälön, noin vain!)

 

Se oli aivan tavallinen perjantaiaamu,  kunnes keksin – elämäni ensimmäisen! – yhtälön:

Jos x = ihanaa, x + siihen liittyvien kirjojen lukeminen = vähintään 2x.

Mitäs mieltä olette? Olisikohan liian myöhäistä ryhtyä matemaatikoksi?

Mutta tätä soveltaen siis:

x = matkustaminen

matkustaminen = ihanaa.

Matkustaminen & matkakohteeseen sijoittuvien kirjojen lukeminen = vähintään kaksinverroin ihanaa!

”Who knows where thoughts come from? They just appear!” – Lucas

Empire Records (1995)

Well, this is a first: just came up with an equation. Here it goes: if x = wonderful, then x + books related to x = at least 2x. I’ll say – it was an ordinary Friday morning up until now. If I can keep it up, I’ll be a proper Red Queen, thinking six impossible things before breakfast!

 

Mutta nyt sinne ihanaan Berliiniin.

Kirjojen Berliini / Berlin in Books

 

Kaben tutkinut lääkäri ei löytänyt hänestä muuta vikaa kuin sen, että hänellä oli hillitön tarve loikata muurin yli.

Peter Schneider: Muurinylittäjä

Kuluneena kesänä vierailin Berliinissä kahteen otteeseen, kesäkuussa ja elokuussa. Luin myös sekalaisen määrän kaupunkiin liittyvää kirjallisuutta. Tässä siis pieni ja eklektinen kirjamatka Berliiniin – willkommen, bienvenue, welcome!

Join me on a little tour around Berlin in books! Visited the ever enchanting German capital two times this past summer and, in the meantime, read miscellaneous books that had something to do with it. Most of the quotes only in Finnish, sorry. But I have included the English titles. All highly recommended.

Peter Schneider: Muurinylittäjä (The Wall Jumper)

(Der Mauerspringer, 1982; suom. Markku Mannila, Otava, 1983)

fullsizerender-7

Kabe sai lähteä sairaalasta, ja hän valitsi suorimman tien. Kaiken kaikkiaan hän loikkasi viisitoista kertaa. Hänestä tuli vakava rasite saksalais-saksalaisille suhteille. (…) Kun Kabelta tiedusteltiin loikkausten motiivia, hänestä ei saatu irti muuta kuin toteamus: ”Kun kotona on hiljaista ja ulkona on harmaata ja sumuista eikä missään tapahdu yhtään mitään, minä ajattelen: No niin, mitähän jos loikattaisiin muurin yli.”

Kuinka kipeää ja absurdia sen on täytynyt olla, kun maa ja sen pääkaupunki jaetaan mielivaltaisesti kahtia – kun siihen on sopeuduttava, pakolla? Muurinylittäjä on taidokas teos, jonka ote on näennäisen kepeä. Äkkiväärä tyyli tuo mieleen venäläiset kertojat ja Milan Kunderan.

Täytin viime vuonna 40 vuotta, molemmat valtiot joiden nimissä on sana ’Saksa’, ovat juuri viettäneet 30. syntymäpäiväänsä. Olen siis vajaat kymmenen vuotta vanhempi kuin valtio, joka on kasvanut ja varttunut vieressäni ja sisälläni. Jo iänkään vuoksi en voi kutsua sitä isänmaakseni. Asiaan vaikuttaa lisäksi se, että tuo valtio edustaa vain osaa siitä maasta, joka olisi isänmaani.

Anonyymi kertoja, länsiberliiniläismies, seikkailee kaksoiskaupungissa muurin molemmilla puolilla (hänelle se on mahdollista), ja tuttavat kertovat hänelle mitä eriskummallisempia tarinoita muurin ylittäneistä: ”Oletko kuullut tarinan Kabesta ja hänen viidestätoista loikastaan?” tai: ”Oletko kuullut tarinan Walter Bollesta, joka halusi käydä omin päin sotaa DDR:ää vastaan?” ja ”Oletko kuullut tarinan kolmesta elokuvissakävijästä?”

Kuin Decamerone tai Canterburyn tarinat 80-luvun alun Berliinissä. Tarinoiden ylivallasta on puhuttu paljon, syystäkin, mutta ei sille mahda mitään, että homo narratuksen aistit terävöityvät, kun joku kumartuu puoleemme ja sanoo lupaavasti: ”oletko kuullut…”

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (In Times of Fading Light)

(In Zeiten des abnehmen Lichts, 2011; suom. Liisa Ryömä ja Robert Ryömä, Atena 2012)

fullsizerender-6

Hän oli viimeinen lähtijä, kuten aina perjantaisin. (…) Itseoppinut. Sana tuli hänen mieleensä nyt, varttia yli neljä, kun hän raivasi työpöytäänsä.

Itseoppineena teidän ei pitäisi sekaantua tuntemattomiin erityisaloihin – Harry Zenk suuressa hallituksen kokouksessa puoli vuotta sitten, kun Charlotte oli ilmoittanut olevansa halukas pitämään seminaarin Meksikon vallankumouksen viisikymmenvuotispäivänä. (…)

Charlotte painoi kaikin voimin kahvaa: kahva irtosi. Hän meni etuhuoneeseen ja paiskasi kahvan Lissin kirjoituspöydälle, viereen lappusen: VAHTIMESTARI. Huutomerkki. Mutta  samassa hän muisti, että vahtimestari oli juuri pari päivää sitten loikannut länteen. Hitaasti hän rutisti lappusen ja heitti sen roskakoriin. (…)

Harry Zenkistä tulee vararehtori. Kurkkuun tulee kalanmaku. Hän inhosi kalaa, söi sitä vain kalaöljyn takia. – Naisen täytyy suorittaa kaksinverroin, jotta pärjää, Gertrud Stiller oli sanonut tänään lounaalla. Kaksin- ja kolminverroin.

Charlotte nousi, otti ”vain virkakäyttöön” tekstillä varustetut asiakirjat kaapista joka ei enää sulkeutunut sekä – eihän sitä koskaan tiennyt – pari länsilehteä, jotka ajan mittaan olivat kasautuneet kaappiin, tunki kaiken salkkuunsa ja lähti. (…)

Elämän koulu. Jollei hän olisi käynyt sitä koulua – oliko hän nyt se mikä oli? Madam Hophop: oppilaiden pilkkanimi hänelle. Luulivat että se suututtaisi häntä. Ei sinne päinkään! Charlotte tarttui salkkuunsa molemmin käsin… Ei, hän ajatteli, Madam Hophop ei antanut periksi, Madam Hophop aikoi taistella. Harry Zenk vararehtoriksi! Sehän nähtäisiin.

Kun luin tämän kirjan ensimmäiset sivut, jysähti. Tuli riemastuttava, lupaava tunne: tässä on loistava kirja. Mutta ei sellainen, josta olisi helppo irrottaa lyhyitä lainauksia. Nerokkuus ja nautinnollisuus on enemmänkin pitkissä kuljetuksissa: henkilö tekee havainnon, jota hetken päästä kasvatetaan tai osoitetaan vääräksi, ja punaiset langat jatkuvat vuosikymmenien yli.

Charlotte palaa maanpaosta Berliiniin 1950-luvulla, mutta haikailee loppuelämänsä takaisin Meksikoon; 1960-luvulla Siperiasta Berliiniin entisen karkoitusvangin kanssa päätynyt Irina taas ei missään nimessä kaipaa kotikylänsä köyhyyttä, mutta kipuilee vieraan maan ja järjestelmän kylmyyttä. 2000-luvulla syöpädiagnoosia sulatteleva Alexander lähtee Meksikoon etsimään isoäitinsä jäljiltä – jotakin. Ja mitä tapahtuikaan Kurtin 90-vuotispäivillä vuonna 1989? Kirja kurkistelee itäsaksalaisen suvun jäsenten elämään eri vuosikymmenillä ja luo samalla huikean – joskin aika illuusiottoman – katseen lähihistoriaan.

Aikojen muutos tiivistyy Irinan jouluhanheen, ensin vuonna 1976 – ja sitten 1991.

Jos Irina olisi joutunut selittämään niiden aprikoosien alkuperän, jotka hän leikkasi joulupäivän aamupäivänä kuutioiksi tehdäkseen niistä muiden hedelmien kera täytettä luostarihanheensa, hänen olisi pitänyt aloittaa tarinalla jalasta.

Jos Irinan olisi pitänyt selostaa, mistä olivat peräisin ne aprikoosit, joita hän tarvitsi luostarihanhen täytteeksi, olisi riittänyt yksi lause: aprikoosit olivat supermarketista.

Yhtäkkiä ei olekaan konsti eikä mikään valmistaa monimutkaista perinneherkkua jouluksi. Juhlapöytä ei vaadi ovelia vaihtokauppoja ja muita manöövereitä, kun kaikki tarvittavat eksoottiset raaka-aineet saa lähimarketin hyllyltä valmiiksi pilkottuina ja paahdettuina. Elämästä on tullut yllättäen helppoa ja kovin yltäkylläistä – mutta jostain syystä se ei yksinomaan ilahduta entisiä itäsaksalaisia.

Chloe Aridjis: Book of Clouds

(Vintage Books, London, 2009)

fullsizerender-8

”That Wasserturm, Tatiana, was built by the English Waterworks Company in 1856. In 1933 it was used by SA troops for holding and torturing anti-Fascist prisoners. And now it is used, as you say, for apartments ’with a nice view of the square’ and for those pseudoartistic spaces that spread through Berlin like virus.”

”I thought it had just been a water tower.”

”Don’t you read the plaques outside of buildings? That demon of a brick shouldn’t be used for anything new. Can you imagine if someone opened a café at Topography of Terror site, with an espresso machine chugging away in one of the torture cells, right there at the very headquarters of the Gestapo and SS?”

Nuori meksikolainen Tatiana on hivenen hukassa ja päätynyt Berliiniin, jossa elää yksinäistä elämää: ”But no matter where I was in my life, I always preferred the anticipation of the weekend to the weekend itself.” Eksentrinen erakko Dr. Weiss palkkaa hänet purkamaan vuosien aikana kertyneitä sanelunauhojaan. Niiden kautta Tatiana ja lukija tutustuvat Berliinin historiaan, mikä on kirjan kiinnostavin anti. Tatianan mielenliikkeiden kuvailu ja itsensä etsiminen ei itseäni sytyttänyt, mutta monia sekin puoli on ihastuttanut; Aridjisin esikoisteos on ollut arvostelumenestys.

Claudia Rusch: Stasi tiskipöydän takana (My Free German Youth)

(Meine Freie Deutsche Jugend, 2003; suom. Raija Nylander, WSOY, 2006)

fullsizerender-5

Katsoin luokkaa ja tunsin pyövelin kirveen niskassani. Oli minun teloitustilaisuuteni. Kyynelet nousivat kurkkuun. Varokin pillittämästä. Ole rohkea. Minulle  oli kotona opetettu, että sellaisissa tilanteissa ei saanut koskaan näyttää pelkoaan. Tiesin, että he olisivat muuten saavuttaneet sen, mitä halusivat: saada meidät pelkäämään. Sääntö kuului: he voivat viedä meiltä kaiken, mutta yhtä he eivät saa – tyydytyksen tunnetta. Se oli nyt ainoa tukeni.

”Vapaata saksalaista nuoruuttaan¹” DDR:ssä muistelee omaelämäkerrallisessa teoksessaan 1970-luvulla syntynyt Claudia Rusch, kansalaisoikeuksia puolustaneiden aktivistien lapsi. Koska vanhemmat ovat päättäneet elää oppositiossa, Claudia joutuu kahnauksiin virallisen totalitaristisen itäprotokollan kanssa. Samalla suomut tippuvat silmiltä: ”minä tiedän tarkkaan, missä maassa olen varttunut aikuiseksi.” Se on maailma, jossa Stasin agentteja väijyy joka puolella niin, että heitä kutsutaan tuttavallisesti (ja turvallisuuden nimissä) russakoiksi. Claudia ajautuu myöhemmin absurdiin väittelyyn siitä, mitä olioita ystävän tiskipöydän takana piileskelee.

Aikuinen Claudia tavoittaa terävissä havainnoissaan uskomattoman tarkasti lapsuudenaikaisen ajatusmaailmansa – jossa on lopulta myös paljon samastuttavia kokemuksia täysin toisenlaisen järjestelmän parissa kasvaneellekin.  Julmaa ja hauskaa, yksityistä ja yhteiskunnallista.

¹Freie Deutsche Jugend oli itäsaksalainen sosialistinen nuorisojärjestö.

Jason Lutes: Berliini, kivikaupunki. Ensimmäinen kirja.

(Berlin: City of Stones, 2001; suom. Hannu Tervaharju, Like, 2006)

Hieno sarjakuvaromaani 1920-luvun Berliinistä kaupunkiin saapuvan taideopiskelijan näkökulmasta. Kuhisevaa kulttuurielämää ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä kurjuutta ja kaaosta; kommunistit ja äärioikeisto taistelevat vallasta.

fullsizerender-4

Palaan Lutesin sarjakuvien pariin yhä uudelleen Berliinin-visiittien alla. Trilogia on osoittautunut ilmeisesti todella suuritöiseksi, sillä kolmas osa on edelleen kesken.

fullsizerender-12
Tässä muuten ihastuttava lastenkirjakauppa Mundo Azul Prenzlauer Bergissä.

Epilogi (jossa yksi on joukosta poissa)

 

Tästä listasta loistaa tietenkin poissaolollaan eräs teos, kaikkien Berliini-kirjojen äiti, usein yhdeksi 1900-luvun merkittävimmistä romaaneista äänestetty Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz (1929). No, mitäs siihen sanoisi – Schade! Ehkä joskus innostun Franz Biberkopfin tarinasta. (Ts. taivutelkaa tajuamaan, mitä typeryyksissäni missaan.)

Onko teillä Berliiniin tai muihin matkakohteisiin liittyviä lempikirjoja? Kertokaa vinkkinne ihmeessä meille muillekin alla kommenttiboksissa!

Heitä nimitettiin guancheiksi

Teneriffa – suosikkisaaren nimi on suomalaiseenkin suuhun sopiva. Mutta mistä nimi on peräisin?

Siinä missä naapuri Gran Canaria on espanjalaisittain looginen, Teneriffa ei tarkoita mitään – espanjaksi. Se onkin saanut nimensä toiselta naapurisaarelta, luoteisen La Palman alkuperäisasukkailta: tene = vuori + ife = valkoinen (espanjalaiset lisäsivät sujuvuuden vuoksi ärrän väliin). Palmalaiset nimesivät sen, mitä näkivät häämöttävän horisontissa eli maamerkki Teiden, lumihuippuisen tulivuoren.

Kanariansaaret ja historia, koko yhdistelmä voi kuulostaa vähän kummalliselta. Rooman kaduilla kävellessä katse eksyy historiankirjasta tuttuun näkymään ja mietteet hakeutuvat luontevasti kohti ihmiskunnan varhaisia vaiheita, mutta käsi pystyyn: kuka suuntaa charter-koneeseen tutkiakseen temppeleitä? Etelänmatkalla ensisijaista on nykyhetki, lohduttava lämpö ja virkistävä valo, ja se on ymmärrettävä juttu. Itsekin kiinnostuin historiasta vasta palattuani Teneriffalle useampaan otteeseen (miksi näin on käynyt, siitä kerroin edellisessä kirjoituksessani). Ja se mitä löysin ällistytti minut, kuten löytöretkeilijät aikoinaan:

ME KUTSUMME HEITÄ GUANCHEIKSI

Kun espanjalaiset valloittajat alkoivat saapua 1200-luvun lopulla Kanariansaarille, he kohtasivat erikoisen kansan.

Vielä ihmeellisempää on, että tässä melko lähellä Afrikan rannikoa sijaitsevassa saaristosssa alun perin asui vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja ihonväriltään vaalea kansa. Heitä nimitettiin guancheiksi. (…) Kun Kanarian saaret löydettiin, siellä vallitsi teknisesti kivikausi, mutta yhteiskuntakulttuuri oli korkealla tasolla. Aikaisemmin väitettiin, että kanarialaiset olivat viimeinen jäte Atlantis-mantereen kansasta.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

’Guanchi’ oli alun perin nimi, jolla teneriffalaisten kutsuivat itseään: guan = mies/ihminen + Chinech/Chinet = Teneriffa. Sittemmin termiä on alettu käyttää yhteisnimikkeenä kaikille Kanariansaarten alkuperäisasukkaille.

HE PYSYVÄT VAITI

Luku- ja kirjoitustaidottomilta guancheilta ei ole jäänyt omakohtaisia todistuksia kulttuureistaan. Tiedetään, että he asuivat luolissa, paimensivat vuohia, vaihtoivat asuinpaikkaa saaren eri puolille vuodenajan mukaan, viestivät vuoristossa rotkojen yli vihellyskielellä, valmistivat taidokkaita keramiikka-astioita ja balsamoivat vainajat tuonpuoleista varten. Heidän perintönään yhä tänä päivänä Kanariansaarilla syödään talkkunamaista gofio-maissijauhoa, joka maistuu mukavan paahteiselta viljalta, ja sopii hyvin aamupuuron sekaan. Ravintoloissa tarjoillaan myös gofiosta valmistettua jäätelöä ja muita erikoisuuksia.

FullSizeRender (41)

Vaikka tiedot ovat niukat, guancheista kerrotaan yhtä ja toista – ja ehkä juuri siksi toinen toistaan kiehtovampia ja mystisempiä seikkoja:

HE OLIVAT VAALEITA JA PITKÄIKÄISIÄ

Guanchit olivat espanjalaisiin verrattuna vaaleita ja pitkiä, mikä on tehnyt ensikohtaamisista varmasti entistä epätodellisempia, leveysasteet huomioon ottaen. Pääkallotutkimusten perusteella he olivat myös pitkäikäisiä, Teneriffan pohjoisosissa yli kolmasosa väestöstä eli yli 60-vuotiaiksi.

HE RAKASTIVAT RAUHAA, LIIKAAKIN

Edellisen kirjoitukseni lopussa lupasin paneutua siihen, miksi Teneriffalla ilma tuntuu jotenkin – onnelliselta. Hellin ajatusta, että tämä johtuu Kanariansaarten erityislaatuisesta menneisyydestä kaipuun kuviteltuna kultamaana: miten jo antiikin kreikkalaisten kerrotaan kutsuneen tätä maailmankolkkaa onnellisten saariksi, autuaitten asuinsijaksi, Elysiumiksi.

IMG_0753

Kiintoisaa on, miten sivistyneiltä kivikautisissa oloissa eläneet guanchit vaikuttivat. Kanariansaarten ”löytämistä” käsittelevissä kirjoituksissa kerrotaan vierailijoiden panneen merkille, että alkuperäiskansan keskuudessa vallitsi rauhaarakastava ilmapiiri. Kiinnostavaa tämä on siksi, että kertojan roolissa ovat valloittajat, siis käytännössä viholliset. Historiankirjoihin olisi hyvin voitu tallentaa kuva alkukantaisista barbaareista, mutta eri lähteissä toistuvasti ihaillaan guanchien yhteiskuntarakenteita sekä luonteenlujuutta ja jalomielisyyttä – mikä ei lopulta valitettavasti koitunut heidän edukseen. Arvostus ei estänyt guanchikulttuurin murskaamista.

Urhoollinen soturihenki tosin viivästytti valloittajien suunnitelmia useilla vuosikymmenillä: Teneriffa kukistettiin viimeisenä vasta vuonna 1496, kun ensimmäiset retket saarille tehtiin jo 1300-luvun vaihteessa.

He eivät surmanneet sotavankejaan, vaan nämä saivat, mikäli käyttäytyivät rauhallisesti, kansalaisoikeudet; heillä oli lupa mennä naimisiin saarten tyttöjen kanssa ja harjoittaa omaa uskontoaan. Nuo rauhaa rakastavat ihmiset olivat mitä parhaimpia sotilaita. Heidän korkea moraalinsa ihmetytti valloittajia.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

Kansa, joka ei osannut kirjoittaa, salli uskonnonvapauden? Nykypäivän näkökulmasta, näppisten sauhutessa syystä jos toisesta, kirjoitustaito ei totisesti ole lisännyt sivistystä kaikissa kansanosissa.

Kuinka paljon ihailussa on sitten kyse halustamme uskoa primitiiviseen idylliin vailla modernin maailman (tai aikanaan 1400-luvun…) murheita – en tiedä.

Kaikkein erikoisin on kuitenkin tämä tieto:

HE EIVÄT OSANNEET PURJEHTIA

Tästä tiedosta on pääteltävissä, että

  • joko saarille jätettiin (karkotettiin?) ihmisiä, jotka eivät osanneet rakentaa aluksia tai purjehtia alunperinkään, esimerkiksi Afrikan sisäosista, missä merenkulkutaidolle ei ollut tarvetta, tai
  • saarten asukkaat kadottivat taitonsa ajan saatossa. Omasta mielestäni jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa epätodennäköiseltä – vai tietäisikö joku, onko tällaisen merkittävän taidon kollektiivisesta katoamisesta muita esimerkkejä historian saatossa?

Oli miten oli, espanjalaisten saapuessa saarten asukkailla ei ollut merenkulkutaitoa. Se herättääkin ajatuksia… Ja muistoja.

Joulupäivän aamuna lähdimme automatkalle ja ajoimme ylhäällä pitkin Teiden luonnonpuiston kuunmaisemaa. Laskeuduimme maantietä vuorenrinteen länsipuolelta alas ja pysähdyimme lounasaikaan syömään eväitä levähdyspaikalla kanarianmäntyjen katveessa. Muistan erityisesti, miten matkaseuralaisia huvitti onneton omenankuorimistekniikkani (minkäs teet, olin tottunut käyttämään pyöriväteräistä kuorimaveistä, en tavallista teräväreunaista hedelmäveistä). Meillä oli tuuria; päivä oli kirkas, ja ihastelimme horisontissa siintävää La Palmaa.

– Kuinka tiedemiehet voivat väittää, etteivät guanchit käyneet katsomassa toisiaan naapurisaaressa ja etteivät he osanneet purjehtia. Jos minä olisin ollut heidän nuoria miehiään, olisin vaikka uinut toiseen saareen katsomaan, olisiko siellä ollut nätimpiä tyttöjä kuin omassa saaressa.

– Vai niin, sanoi tytär painokkaasti.

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

Ajatella: kutsumme Teneriffaa Teneriffaksi siksi, että La Palman asukkaat antoivat nimen taivaanrannassa häämöttävälle Valkoiselle vuorelle. Heillä oli siis jopa nimi tutulle merestä kohoavalle muodolle. Mutta että he eivät koskaan vuosisatojen saatossa ryhtyneet ylittämään tuota vettä, että sata kilometriä erotti nämä naapurit toisistaan niin, etteivät he koskaan kohdanneet…  Eikö ole huima juttu?

tenerife-375427_1920
”Yleensä saarelaiset saivat pysyä uskossaan, että he olivat ainoat ihmiset maailmassa ja että maailman muodosti kunkin saarelaisen oma saari.” Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret, 1953

 

Lähteitä:

Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret (WSOY, 1953)

Saga Roos: Arkea ja juhlaa Teneriffalla (Gummerus, 1991)

Manuel de Paz-Sánchez & Oliver Quintero Sánchez: La Historia de Canarias (2008)

HistoCanarias

Museo Arquelógico del Puerto de la Cruz

Guanches (Wikipedia)

The Guanches

La isla bonita

”Minähän olen aina pitänyt sellaisia ihmisiä, jotka matkustavat kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan, kovin mielikuvituksettomina”, hymähti perheenjäseneni. Sitten me nauroimme makeasti. Olimmehan jälleen kerran lähdössä – Teneriffalle.

tenerife-375436_1920

Jotenkin näin se meni: 1950-luvulla oli pariskunta, joka piti kovasti matkustelusta. He saivat päähänsä hankkia piletit höyrylaivaan ja matkasivat sillä eksoottisille Kanariansaarille asti. Myöhemmin he palasivat lastensa kanssa. He mieltyivät saareen niin, että ostivat pohjoisen vehreästä pikkukaupungista oman talon. Tuohon taloon he palasivat vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen Pohjolasta, kuin muuttolinnut konsanaan.

Perheen lapset kasvoivat aikuisiksi ja saivat omia lapsia. Lapsenlapset tottuivat odottamaan, miten talven keskellä lentokone vei heidät satujen saarelle. Vähän kuin mökille, paitsi että täällä hypättiin järven sijaan uima-altaaseen. Puutarhassa kasvoi palmuja ja joulutähtiä. Kaikkea vartioi saaren keskellä kohoava jylhä tulivuori, usein lumihuippuinen Teide.

IMG_6928
Teiden huippu pilviverhon keskellä.

Myöhemmin talosta luovuttiin. Silti yhteys saareen säilyi. Nyt sen kukkivia puita ihastelivat jo lapsenlapsien puolisot – ja hotellin uima-altaaseen hyppäsivät heidän lapsensa.

Kävi niin, että kerran matkustin itsekin tämän perheen mukana elämäni ensimmäistä kertaa Teneriffalle. Minulla oli ennakkoluuloni ja -asenteeni, mutta pitäisi olla aikamoinen typerys, jos ei lähtisi kutsuttuna matkalle, ja sitä paitsi olin kovin rakastunutkin. Vietimme saarella joulun, ja joulu on herkkää aikaa. Ja kas – tarina kietoi minut mukaansa, ja saari muuttui satumaiseksi myös minulle.

En tiedä, miten suhtautuisin kaikkeen, jos en jakaisi tätä tarinaa ja olisi kuullut lukemattomia muistoja vuosien takaa. (Niiden puutarhan joulutähtien kiemuraisille oksille oli kuulemma hirveän kätevää ripustaa pikkupyykkiä kuivumaan.) Mutta uskon, että kyse on muustakin.

Foinikialaiset, nuo kummalliset liikemiehet, jotka kävivät kauppaa ja rakensivat rauhaa, lienevät olleet ensimmäiset ihmiset ns. eurooppalaisesta kulttuuripiiristä, jotka kävivät Kanarian saarilla. He eivät voineet kauppiaina olla erityisen kiinnostuneita kanarialaisista, koska nämä elivät yksinkertaista kivikauden elämää. Mutta rauhaa rakastavina miehinä he muuallakin kertoivat ihanista saarista, joissa vallitsi maailman ihanin ilmasto ja joissa elivät maailman onnellisimmat ja sopusointuisimmat ihmiset. Heistä se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, koska he itse olivat huomanneet, että mitä enemmän he itse olivat tuoneet ihmisille hyvinvointia, sitä riitaisemmiksi nämä olivat tulleet.

Olen vakaasti sitä mieltä, että saarten ilmassa on jotakin – onnellista. Ja niin on myös se perheenjäseneni, jonka kanssa nauroimme estoitta itsellemme. Kuinkas muuten samaan paikkaan halajaisivat toistuvasti meidän kaltaisemme hauskat, runolliset ja kaikipuolin fiksut ihmiset!

Mutta kuinka ollakaan: emme ole aavistustemme kanssa yksin. Jaamme ne arvovaltaisten henkilöiden kanssa, sillä Kanariansaarten idylliä ylistivät jo antiikin Kreikan kynäniekat Homeros ja Plutarkhos.

Homeros kirjoittaa Elysiumista, kaukana lännen meressä olevista autuaitten saarista, joissa kaikki elävät onnellisina, joissa kentät viheriöivät alati ja joissa ei koskaan ole liian kuuma eikä liian kylmä.

Kansi
Teiden huippu häämöttää myös kirjan kannessa.

Viime kesän matkamme yhteydessä kerroin, kuinka rakastan vanhojen matkakertomusten lukemista. Törmäsinkin näihin historian saatossa Kanarian saarista esitettyihin luonnehdintoihin hankittuani käsiini Yrjö Kokon matkakertomuksen Hyvän tahdon saaret vuodelta 1953. Eläinlääkäri ja erämies Kokon tunnetuin teos on satu Pessi ja Illusia  (1944), ja hän kirjoitti myös paljon luontoaiheisia teoksia Lapista. 1950-luvulla hän (syistä jotka tuntuvat yhtä epämääräisiltä kuin alussa mainitun pariskunnan) päätti tehdä tutkimusmatkan Kanariansaarille abiturienttityttärensä kanssa ja kirjoitti havaintonsa seikkaperäiseksi ja humoristiseksi kuvaukseksi, joka on edelleen riemastuttavaa luettavaa.

Takakansi

Totuuden nimissä lienee syytä mainita, että Kokko ei pidä runoratsun ohjaksista turhan tiukasti kiinni, enkä ole varma, kestääkö hänen teoksensa kaikin osin nykytietämyksen mukaista historiantutkimuksellista tarkastelua. Lienee tulkinnanvaraista, liittyivätkö luonnehdinnat onnekkaista saarista juuri Kanariansaariin vai mahdollisesti muihin Atlantin saariryhmiin, jotka joka tapauksessa olivat Ateenasta käsin kaukana Herkuleen pylväiden (eli nykyisen Gibraltarinsalmen) tuolla puolen, ja seassa saattoi olla mytologista sepitettä. Siitä mistä lauletaan suomalaisissa iskelmissä, unelmoitiin jo antiikin Hellaassa.

Mutta turha proosallisuus sikseen, emmehän toki ole mielikuvitusta vailla! Leikittelen ajatuksella, että vuosituhansien takainen autuas elämä on luonut saarille taikapiirin, jonka me aistimme edelleen – halutessamme.

IMG_0557
Playa del Bollullo, onnellinen paikka.

Mutta mihin tarinat Teneriffan ja Kanariansaarten onnelasta perustuvat? Se onkin huikean kiehtova juttu, sillä saarilla oli pitkä historia jo ennen Espanjasta purjehtineiden valloittajien aikaa. Siitä ajattelin kirjoittaa seuraavaksi.

Lainaukset Yrjö Kokon teoksesta Hyvän tahdon saaret (WSOY, 1953).

 

 

 

Pardon my French

Tiedättekö sen tunteen, kun on oikein näppärä, tehokas ja ammattitaitoinen? Kaikki sujuu kuin leikki? Se on mahtava tunne. Viimeisen viikon aikana se tunne ei ole ollut itselläni ihan päällimmäisenä.

Lähituotantoa: viikonlopun daaliakimppu.
Lähituotantoa: viikonlopun daaliakimppu.

JA NYT SAMA RANSKAKSI

”Itse pidän paljon käytetyistä vaatteista.” En tiedä, miltä tämä teidän korvissanne kuulostaisi, uuden työkaverin suusta? Huomasin kyllä, että kollegan kasvoilla käväisi hienoinen mikroilme, jonka kohtelias ihminen heti korjasi ymmärtäväisellä hymyllä. Jostain syystä otollisesti oikutteleva muistini tarjosi auliisti sanaa d’occasion – termiä, jota käytetään vanhoista autoista ja sen sellaisista tarve-esineistä. ”Sepä mukavaa… Genevessä onkin paljon pieniä second main liikkeitä.” I’ll get my (used) coat.

Tajusin myös jälkikäteen, että olin useamman kerran tällä viikolla kertonut olleeni varsin järkyttynyt esimerkiksi kuullessani tutusta dokumenttielokuvasta. Aivoissani kaiketi tapahtui ristiinkytkentä englantiin, ja yritin ”soittaa kelloa” ranskaksi. Ainoa, joka on helisemässä, olen minä.

Hurmaava lappu Punaisen ristin kirppisliikkeessä:
Hurmaava lappu Punaisen ristin kirppisliikkeessä: ”Ce vêtement a déjà une histoire, à vous de la continuer.” Tällä vaatteella on jo historia/tarina, nyt on sinun vuorosi jatkaa sitä.

Voisin tietenkin vaihtaa englantiin, jota kollegani osannevat mainiosti. Silloin ilmaisisin itseäni intuitiivisen suvereenisti ja tarkasti ja etenisin tasaisen turvallisella maaperällä enkä hapuilisi tässä hetteikössä, jossa kone kyllä pyörii, mutta lopputulos on suurimman osan aikaa ennemmin mukiinmenevä kuin järin hienostunut. Ymmärrän vitsit, mutten useinkaan ehdi saada muotoiltua viiltävän nokkelaa kommenttia tarpeeksi nopeasti (mitä kollegani tietämättään menettävätkään…).

Hzvàà tzépàivàà+!
Hzvàà tzépàivàà+!

Mutta kuinka tervehdyttävää se onkaan, tämä tunne, jälleen kerran. Ja kuinka hyvä muistutus siitä, ettei ihmisen kielitaito ole hänen älynsä tai sivistyksensä mittari (ehm ehm) – sillä luulen, että meistä jokaisella on miltei automaattinen taipumus tehdä olettamuksia keskustelukumppanin henkisestä kapasiteetista hänen verbaalisen ilmaisunsa perusteella. Vaikka olen monesti ollut vastapuolella, saatan itsekin unohtaa asian, kun vastassa on suomea murtaen puhuva henkilö. Äärimmäisen opettavainen kokemus siis.

Ja toisaalta, miten ihanaa se onkaan, huomata, että se onnistuu sittenkin, edelleen! Muistan, miten lukiossa äidinkielen tunnilla luokkakaveri käytti aineessaan kaunista metaforaa maailmasta järvenä, jonka ylitse eri kielet kaartuvat kuin sillat, tarjoten näkökulmia ja ulottuvuuksia. (On sentään onnekasta, että muistaa myös tällaisia asioita, eikä vain piirrettyjen henkilöhahmojen dialogeja – tämä selittyy myöhempänä.) Että tämä silta, se kantaa, vahvistuu uudestaan.

Siispä puren hammasta. Je vais serrer les dents.

TOTUUS ON…

”Kirjoitan visiitistä Zürichiin ensiksi. Sitten näistä hassuista jutuista, joita tulee vastaan, ja lähestyvistä vaaleista ja…” ”Käyn lenkillä (joka ilta?) tai joogaan…” ”Otinkohan tarpeeksi kirjoja mukaan? Ostanpa tuosta kioskista pari aikakauslehteä, varmuuden vuoksi.”

Niin, olihan minulla suunnitelmia viikko sitten. Sitten tuli todellisuus, hurautti aikeiden yli, nauroi makeasti ja vilkutteli mennessään.

Totuus on… Totuus on että (tämä lausahdus kaikuu aika ajoin omissa korvissani Aladdin-piirretyn taikalampun Hengen hahmon aka suomenkielisessä dubbauksessa Vesa-Matti Loirin äänellä – jonka dialogista osaan edelleen huolestuttavan huomattavan suuren osan ulkoa; ehkä jotkut saman sukupolvikokemuksen tuntevat pääsevät mukaan päänsisäineen monologiini) en edes oikein tajua mihin aika on tämän ensimmäisen Sveitsin-viikon aikana mennyt. Sen vain tiedän, että tiskit seisoivat tiskipöydällä, matkalaukusta purkamani tavarat kurkistelivat edelleen odottavaisesti niiltä paikoillta, mihin olin ne summittaisesti käsistäni laskenut, ja olin pyörällä päästäni ja typerryttävän väsynyt.

Kaverini Pia teki paljon rohkeamman irtioton ja lähti Lontooseen. Viime päivinä päässäni on pyörinyt hänen kertomuksensa ensimmäisistä tuntemuksista tarkkanäköisessä Couture & Views -blogissaan.

Oppiminen on elämän tarkoitus. (…)

Sitä saa, mitä tilaa. Uutta on vyörynyt ylle niin, että päässä surisee. Aivot käyvät ylikierroksilla, ja iltaisin olen aivan töttöröö.

Itse olen ollut suorastaan jarkyttynyt siitä, miten väsynyt olen ollut iltaisin, tai siis käytännössä heti työpäivän päätyttyä. Maanantaina, yritettyäni pitkästä aikaa ilmaista itseäni koko työpäivän ajan ranskaksi, raahauduin bussiasemalle kuukausilipun ostoon ja sekoilin puhelinnumerossani niin, että huumorintajuinen virkailija tarjosi paperilappua ja kynää. Sain kotiläksyn, silmäniskun saattelemana: ”Kun tulet uusimaan lippua, osaat sen ulkoa, sovittu?” Sitten istahdin raitiovaunuun, ajelin kotipysäkille ja huomasin, että ruokakauppa olikin mennyt kiinni jo kello 19 (näitä paikallisia pikantteja juttuja).

Tulen kyllä kirjoittamaan Zürichistä, ja muustakin. Mutta ehkä ylibuukkaamiseen taipuvaiselle mielelleni on ollut tervehdyttävää myös huomata, että raja tulee vastaan.

WILLKOMMEN, BIENVENUE, WELCOME

Close your eyes and tell me the first thing you associate with Switzerland. Chances are you’ll say cheese. Or chocolate. Or mountains. Or banking, cuckoo clocks, skiing, watches, the Red Cross, snow or Toblerone. Those were the top ten answers when I asked 100 non-Swiss people to do just that, and every single person said something. No don’t knows or passes. What was clear is that everyone has something in mind when they think of Switzerland. This small mountainous country at the centre of Europe has captured a place in the imaginations of millions of people.

It’s not as if the Swiss themselves are so famous. Let’s do that test again, but this time try to name a famous Swiss person. Much harder, isn’t it?

  • Diccon Bewes: Swiss Watching. Inside Europe’s Landlocked Island. (2010)

Minulla on matkalukemisena edelliseltä, ensimmäiseltä Sveitsin-matkaltani kesältä 2010 mukaan tarttunut opus Swiss Watching: Inside Europe’s Landlocked Island, jota luen nyt uudelleen (silloin vierailin ainoastaan saksankielisessä osassa maata). Se on mainio ja fiksu kirja, mutta huomaan jo viikon jälkeen, etten yhdy kaikkiin kuvauksiin, joita kirjailija (maahan muuttanut britti) esittää. Hän kuvailee, miten sveitsiläiset rakastavat muodollisuuksia ja teitittelyä, joskin myöntää tämän olevan muuttumassa. Lisäksi kirjoittaja maalailee, miten hieman kuin Alpit muodostavat luontaisen rajan Sveitsin ja muun Euroopan välille, myös sveitsiläiset pitävät etäisyyttä tuntemattomiin, minkä ulkomaalainen saa huomata.

The Swiss are polite and friendly, but not exactly forthcoming with newcomers. (Bewes: Swiss Watching)

Ensimmäisen työviikkoni jälkeen olen itse aivan ällikällä lyöty, complètement étonnée, miten ystävällisesti minut on otettu vastaan. Alkuun minulle kerrotaan vakavalla naamalla, että täällä kaikki teitittelevät. Sen jälkeen kollega toteaa ilkikurisesti, että hän aikoi pitää asian salassa jonkin aikaa, mutta totuus on, että pääsääntöisesti kyllä sinutellaan (esimiestä teitittelen edelleen). Vaikka töitä selkeästi on, riittää aikaa jeesata arkisissa ongelmissani (en osaa ladata tätä puhelinta?). He kutsuvat minut mukaan työkaverin synttärilounaalle, ja toimistolle palataan hieman pidempää reittiä, jotta minulle voidaan vinkata muutama second hand -liike. En tarkoita, että tässä ryhdyttäisiin salamaniskusta parhaiksi ystäviksi, mutta vaikka en tuntisi oloani aina kovinkaan hallituksi tai professionaaliksi, tervetulleeksi ainakin.


On Sunday night, in my last post, I compiled my first impressions on Geneva and promised to write about Zürich next, as that’s where my journey actually started. Since then, well, life fast-forward. A post by my friend Pia in her blog Couture & Views about her feelings after being in London for a few weeks describes very well my own sentiments (link above; even though hers is an adventure of much greater proportions).

I have not been the most sophisticated version of myself, telling my new colleagues how fond of used clothes I am (second hand, anyone?) or describing how I’ve been shocked by something, when meaning that something rung a bell. But I genuinely do think that it is refreshing to get that point of view from time to time, of a person who has limited capacity for self-expression and communication. How often, when listening to someone who speaks our mother tongue with some difficulty, we tend to mistake that for limited capacity altogether… And how infuriating it can be on that other side, feeling inferior.

Of course it all comes down to how we treat one another. My colleagues have been extremely nice and patient with me, and given me the benefit of the doubt when I have twisted my tongue trying to translate idioms literally from English to French, for example. And tipped me on second hand shops and the street happening in the neighborhood of Pâquis. Such kindness is just heart-warming.

Geneve ensisilmäyksellä / Geneva, first impressions

On erilaisia syitä lähteä matkaan. Joskus kohde valikoituu sen maantieteellisen sijainnin vuoksi, tai ehkä siellä asuu ystäviä; voi olla, että on pakko päästä yhteen maailman lempikolkista, tai sitten lähtee jonnekin, minne on vain aina halunnut mennä. (Miksi? No… siksi.) Ja sitten toisinaan matkaan tulee lähdettyä ihan toisista syistä.

Kävi niin, että sain mahdollisuuden tehdä töitä kuuden viikon ajan – Genevessä. Ei ehkä sellainen paikka, jonne olisin muutoin päätynyt, ainakaan lähiaikoina.

Mutta hyvä niin! Maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja, että joskus on hyvä, kun valintaa ei tarvitse tehdä itse. Vähän sama kuin joskus luovien asioiden suhteen: on hyvä, kun joku toinen päättää reunaehdot, ja pääsee leikkimään niiden sisällä. Harvoin se hommaa lopulta vaikeuttaa.

I got a rare opportunity to work in Geneva during the next six weeks. I have to admit that it was not a place I might have found myself otherwise in the near future, but all for the better, I’ll say: sometimes it is just good that someone else makes the choice  for you.

IMG_9216

Saavuin Geneveen sopivasti samana viikonloppuna, kun kaupungissa vietettiin ensimmäistä katuruokafestivaalia; tungos toi kotoisasti mieleen Teurastamon meiningin. Kiertelin tänään muuten enemmän ja vähemmän päämäärätietoisesti ympäriinsä. Kokosin alle ensimmäisen päivän tunnelmia.

I arrived in Geneva just in time to enjoy the city’s first street food festival. Below you will find pictures from there and other miscellaneous things that caught my eye on the first day, wondering around more or less aimlessly.

FullSizeRender (6)

FullSizeRender (7)FullSizeRender (8)

FullSizeRender (10)
Päädyin tähän ranskalaisherkkujen valikoimaan: / In the end, I opted for this selection of French delicacies (from top right, clockwise): fleur de courgette, bouchée de fromage frais, croque-monsieur de saumon fumé, opéra au thé matcha.

IMG_9204

FullSizeRender (11)

Naispatsas Plainpalais'n aukion raitiovaunupysäkillä / Female statue at the tram stop, Plainpalais square
Nainen ja laukku Plainpalais’n raitiovaunupysäkillä / Woman with a handbag, Plainpalais tram stop
Tyylikäs tyttö, Plainpalais'n liikenneympyrä / Stylish girl, Plainpalais roundabout
Tyylikäs tyttö, Plainpalais’n liikenneympyrä / Stylish girl, Plainpalais roundabout
FullSizeRender (13)
Plainpalais’n aukiolla oli vaikka mitä meneillään tänään, kuten tämä Maailma kylässä -henkinen tapahtuma ”Alternatiba Leman” / There was a lot going on at the Plainpalais Square today, for example this ”Alternatiba Leman”.
Muovipulloista tehty kala kiilteli kauniisti auringossa. / A fish made entirely out of plastic bottles.
Muovipulloista tehty kala kiilteli kauniisti auringossa. / A fish made entirely out of plastic bottles.
Vaalit lähestyvät lokakuussa.
Vaalit lähestyvät lokakuussa. / Come October, come elections.

IMG_9248

Kävin harjoittelemassa koulumatkaa. Tämä ravintola sijaitsee korttelin päässä työpaikalta, onkohan se paikallinen Hotelli Pasila? / I checked the route to the workplace and this brasserie caught my eye, perhaps the local joint of my Genevian colleagues?
Kävin myös harjoittelemassa koulumatkaa. Tämä ravintola sijaitsee korttelin päässä työpaikalta, onkohan se paikallinen Hotelli Pasila? / I checked the route to the workplace and this brasserie caught my eye, perhaps the local joint of my Genevian colleagues?

FullSizeRender (19)

Tää oli halpa, myönnetään. En voinut vastustaa kiusausta, kyseessä on fiinin vaateliikkeen kyltti. / Hmmm, 'pashka' = shit in Finnish. I couldn't resist, though admittedly, this was a cheap one.
Tämä oli halpa, myönnetään. En voinut vastustaa kiusausta, kyseessä on fiinin vaateliikkeen kyltti. / Hmmm, ’paska’ = shit in Finnish, so this was a ”cshic” store indeed! I could not resist, though admittedly, this was a cheap one.

Tarkempaa analyysiä ja kohdennettuja kurkistuksia kiinnostaviin kohteisiin luvassa vähitellen myöhemmin. Ensin kuitenkin peruutan vähän ja palaan matkan ensimmäiseen etappiin, Zürichiin. Siitä lisää seuraavaksi.

I will be back with more in-depth analysis later on. But first I will take a step back and collect my thoughts on the first stop of this trip. So next time, I will focus on Zürich.

Loppuun vielä fiilikset iltalenkiltä. / I will end with this lovely view from my evening run.
Loppuun vielä fiilikset iltalenkiltä. / I will end with this lovely view from my evening run.

Second hand shopping in Aarhus

Denmark – even thinking of the country makes me smile. Both the country itself and the people are just fantastic. There is definitely something in the air; the Danish themselves might say it is the hygge. Anyway, here is a little something from our recent road trip for other second hand shoppers lovers to enjoy.

Detail of a sculpture near Volden, in Aarhus. I did not manage to find the name right now, but I will add it later on, if I come across it.
Detail of a sculpture near Volden, in Aarhus. I did not manage to find the name right now, but I will add it later on, if I come across it.

First, a fair warning. This post does not really do justice to the city that is described the cultural capital of Denmark. Aarhus seems extremely interesting and definitely worth a longer visit in the future. This time around, we only had time for a short stop.

Still, I managed to check quite a few second hand shops. I will share my tips here along with a couple of links I found handy myself.

It is very easy to check out these shops even if you have just an hour or two, like myself – most of them are situated very close to each other, and in the same charming neighborhood there are also lots of cafés and restaurants. A great combination for a refreshing break!

A LITTLE GUIDE TO SECOND HAND SHOPPING IN AARHUS

SO EIN DING (Facebook page), Nørre Alle 17

Trendwatchers ahoy! This July, a comprehensive selection of pretty flowery dresses, funky jumpsuits, and other 90s inspired gear. Also, separate racks of true vintage finds in this neat basement store.

TØJSTORY (Facebook page), Guldsmedegade 1

Stylish small boutique offers chic second-hand brands such as Marc Jacobs and Isabel Marant. A wonderful idea: some of the price tags had charming stories written on them. For example, a note attached to a pair of pants claimed that ”I really loved these, but they were a bit too big, I hope you will enjoy them”. An idea worth copying!

KOM: MODE (Facebook page), Graven 27

Classy, more timeless second hand finds, among them also known brands. I found a lovely purple raincoat and a small leather bag here for 800 kr, but got 10% off on the other one, nice surprise! Only cash accepted.

Purple coat and small leather bag, Kom: mode. Yellow scarf, Bloomers.
Purple coat and small leather bag, Kom: mode. Yellow scarf, Bloomers.

BLOOMERS, Volden 34

Not exclusively a second hand store, but there is a small collection of seemingly mostly 70s finds in the entrance, for example colourful retro dresses. Spotted the yellow scarf in the above picture) for only 20 kr or so. Otherwise, a nice lineup of smart brands such as Nümph and Ichi. In this part of the store I found a perfect little green cardigan from Edith and Ella, a brand previously unknown to me.

SOUL SHINE, Graven 24

I actually only took a peek in this store, as I was running out of time. It seemed filled with great finds for those not faint of heart when it comes to second-hand dressing; I noticed some fabulous sequined sweaters and leather skirts.

VINTAGE DIVINE, Klostergade 58

This store was closed for holidays when I was in town (the downside of traveling during the peak season), but I am going to mention it anyways, as it seems, well, true to its name, absolutely divine. Vintage clothes from 1920s-1970s. They have an online store, but I am not sure whether they deliver abroad…

Edited 8/23: The owner of Vintage Divine kindly let me know that they indeed do deliver abroad. Hooray!

I would say it is a good idea to check out the store’s Facebook page beforehand. First of all, you will see if there are any last-minute changes to the opening hours. The pictures also give you a good idea of the style of clothes available in each store, and you might get a hunch of the price range.

The Danish seem to be quite fond of second-hand shops and flea markets, in general, which makes the whole country a treat for second-hand shoppers. When we drove around in Jylland during one weekend, we saw a lot of loppemarked signs all along the countryside.

Links to other articles:

Aarhus Miniguide: Best Second Hand Stores / OH Times (from February, 2015)

Second-hand shopping guide in Aarhus / Fameiva.com (from October, 2013)

Guide: Genbrug i Aarhus (in Danish; from October, 2014)

Happy hunting!

ROYAL REFRESHMENTS: A.C.PERCH TEAHOUSE

There are lots of cosy cafés, bars and restaurants around the streets Graven and Volden. But when we laid our eyes on the impressive front of the A.C.Perch Teahouse, we just had to take a peak inside. We learned that it was actually the oldest tea shop in Europe, the first store founded in Copenhagen all the way back in 1835! The experience was positively elevating: impeccable table service, elegant décor – and, naturally, excellent tea. I tried the matcha smoothie and my companion tasted some great oolong along with delicious scones. A lovely intermission for any tea lover. And a nice contrast to roaming through the second-hand stores.

Well, so long, Aarhus! I already wish I was back.

Matkalla, osa 3: Fyn

Matkalla, osa 3: Fyn

Kotona Kalliossa olen kaupunkilaismimmi henkeen ja vereen. Sydän sykkii sporakiskojen kalkkeen tahtiin, ja hengitän rauhallisemmin, kun tiedän, että hyvin varustettu kirjastoni sijaitsee kivenheiton päässä. Kadulla vastaan viilettävät ihmiset, ihmisten läsnäolo ylipäätään – se pitää pulssini tasaisena.

Kas, lehmä! Tanskassa ajellessa tulee huristelleeksi lukemattomien laidunmaitten ohi. Ei niin kapeaa rantakaistaletta tien ohessa, ettei siihen mahtuisi lehmää torkkumaan. Tällä kertaa bongattiin vähän harvinaisempi musta märehtijä.
Kas, lehmä! Tanskassa ajellessa tulee huristelleeksi lukemattomien laidunmaitten ohi. Ei niin kapeaa rantakaistaletta tien ohessa, ettei siihen mahtuisi lehmää torkkumaan. Tällä kertaa bongattiin vähän harvinaisempi musta märehtijä.

Vaan kuinka ollakaan, Tanskassa huomasin harkitsevani maalaiselämää. Tai ainakin elelyä pikkukylässä.

FYN

Ylt’ympäri laajenevat viljavat pellot ja hedelmäpuutarhat niin kauas kuin silmä kantaa. Tuo luonto ei hämmästytä suuruudellaan eikä häikäise kauneudellaan, vaan uhkuu rehevyyttä ja viljavuutta ja herättää siten katsojassa tyytyväisen hyvänvoinnin tunteen. (Eva Moltesen o.s. Hällström: Nykyajan Tanska, 1910)

Fynin saaren kaakkoiskulmassa sijaitsee pieni Faaborgin rantakaupunki, jonka kyljessä sijaitsevasta pikkuruisesta Svanningen kylästä saimme tukikohdan parin yön ajaksi.

Faaborgin kävelykeskustassa oli paljon hauskannäköisiä kahviloita ja hotelleja, ja huvisatamassa veneet keikkuivat odottavaisina. Merellinen charmi ja kokoluokka toi mieleen vähän Porvoon; olikin yllätys kuulla, että väkiluku on nykyisellään vain 7000. Ehkä 1200-luvulla perustetun kaupungin puitteet ovat nykyisyyttä suuremmat, ja toisaalta palvelutarjonnassa näkyy varmaan kulttuurieroa.

Faaborgin keskustan maamerkki, kellotorni.
Faaborgin keskustan maamerkki, kellotorni.

Jos Jyllannissa haimme viikinkinähtävyyksiä, erämaaelämyksiä ja hurjia kontrasteja, joiden perässä ajelimme tunnin toisensa perään, nyt oli vuoro ottaa iisimmin.
Koska olisimme ehtineet vain pyörähtämään Odensessa, päätimme suorittamisen sijaan suosiolla skipata H.C. Andersenin kotikaupungin kokonaan. Jotainhan täytyy jäädä varastoon seuraavaa kertaa varten! Fynin saarella ei muutenkaan matkaoppaiden mukaan ole varsinaisesti suuria nähtävyyksiä, mutta se hurmaa matkailijan vehreällä takuuviehättävällä tanskalaismaisemallaan.

Tänne tulimme siis tapaamaan tuttuja. Oli mahtavaa, pientä luksusta lähteä metsäretkelle ja nautiskella termarikahveja leikkikentän mökissä sadekuuron yllätettyä (jälleen), rakennella legoista yhä uudelleen kaatuvia torneja olohuoneen lattialla, laittaa ruokaa ja kokoontua ison pöydän ääreen nauttimaan siitä. Illalla talon hiljennyttyä haaveilla ja parantaa maailmaa, keittiön yläkaappiin lapsiperheen arjessa unohtuneita snapsivarastoja siemaillen.

Suosittelen kokeilemaan seljankukkasnapsia, jos tulee vastaan.
Suosittelen kokeilemaan seljankukkasnapsia, jos tulee vastaan.

Mitä sitä lopulta matkustamiselta haluaa? Mikä on matkanteon ydin? Pientä vai suurta? Tunnistettavaa arkea vai sen katkaisevaa glamouria?

Finland meets Fyn. Alkupalana paikallista savujuustoa ja suomalaista tyrnihilloa, mainio kombo.
Finland meets Fyn. Alkupalana paikallista savujuustoa ja suomalaista tyrnihilloa, mainio kombo.

Mitä milloinkin, itse kullekin, kuhunkin tarpeeseen. Mutta yksi todella hyvä syy on ihmiset, ihanat ihmiset. Ja heidän kauttaan avautuu myös matkakohde: kuinka mielellään sitä kuuntelee ajattelevan ihmisen kertovan omia mietteitään arjesta, politiikasta, kulttuurista tai kirjallisuudesta. Ja niistä haaveistaan.

Se todella tuntuu yhä pätevältä syyltä ylittää etäisyyksiä.

IN THE COUNTRY

Mikä tekee maaseudusta muualla viehättävämmän kuin Suomessa? Tätä ihmettelin jälkikäteen. Minähän olen ihminen, joka tunnetusti messuaa, että ihmiskunnan kehitys on aina tapahtunut kaupungeissa: miten siihen on syynsä, että puhutaan antiikin Ateenasta ja Roomasta – eikä hämäristä peräkylistä. Sitten sitä yhtäkkiä huomaa sovittelevansa itseään sellaiseen haavekuvaan, jossa ikkunasta näkyy pääasiassa peltoa. (Huom. 1900-luvun alussa rakennetun ja poikkeuksellisen hyvällä maulla remontoidun vanhan maalaistalon isosta ikkunasta.)

Uhkeanpunaiset unikot loistavat pellon laidalla harmaanakin päivänä.

Oikeastaan ei ole ihan ensimmäinen kerta, kun tunsin viehätystä maalaiselämää kohtaan. Mutta poikkeuksetta tällaiset kohtaukset ovat saaneet minut valtaansa ulkomailla, reissussa.Onko se vain turistin illuusiota? Ihan kuin muualla pikkukylät olisivat niin usein elävämpiä, arki orgaanisempaa. Ja maisematkin, ja ne maalaistalotkin saattavat olla kiinnostavampia.

Tämä pittoreski maalastalo olikin kulissi. Moni suomalainen on tietämättään tutustunut Fynin etelärannikkoon - television välityksellä. Faaborgin kunta tukee tiettävästi kuvauksia taloudellisesti, ja alueella on kuvattu meilläkin nähtyjä tv-sarjoja, kuten Tanskan historian suurta vuotta käsittelevä
Tämä pittoreski maalastalo olikin kulissi. Moni suomalainen on tietämättään tutustunut Fynin etelärannikkoon – television välityksellä. Faaborgin kunta tukee tiettävästi kuvauksia taloudellisesti, ja alueella on kuvattu meilläkin nähtyjä tv-sarjoja, kuten Tanskan historian suurta vuotta käsittelevä ”1864”.

KORKEUSEROJA

Tanskan tiet ovat täplitettyjä pienin kylin, ja jokaisessa kylässä nököttää oma valkoinen kirkko. Vaan Svanningen kylän kirkko onkin toista maata. Se tuo mieleen eteläisen Saksan seudun, syystä. Sain kuulla, että aikoinaan kylän pappismies (tms.) oli matkustellut alppimaisemissa, ihastunut kovin alueen rakennustyyliin ja päättänyt kotiin palattuaan uusia remonttia tarvinneen kirkon näitä vaikutteita noudattaen.

Tämän kerrottuaan tuttavamme lisäsi, että sehän sopiikin siinä mielessä, että tätä aluetta kutsutaan Tanskan Alpeiksi. Yritin etsiä maastosta pientä mäennyppylää kummempaa kumparetta ja katseessani lienee käväissyt kysymys, sillä vertauksen kertoja naurahti. Tanska nyt vain on hyvin tasainen maa.

Svanningen kylän persoonallinen kirkko.
Svanningen kylän persoonallinen kirkko.

Yksi kohta on, joka on todella luonnonihana, nim. Svendborg’in salmi saaren etelärannalla. Mereltä päin tullen kapenee meri lahdeksi, jonka suun sulkevat salmeksi kauniit saaret. Lahden pohjukassa on Svendborg’in kaupunki ja sen taustana Tanskan oloihin nähden korkeat kummut – todellinen vuorimaisema. (Nykyajan Tanska.)

EPILOGI: Everything must come to an end

Tätä kirjoittaessani yömyöhään istuskelenkin nyt, odottamatta, tukholmalaisessa hotellihuoneessa. Meidän piti astua tänään laivaan, mutta, kuinka ollakaan, Söderlänkanin liikennemylläkkä matkan viime metreillä laittoi suunnitelmat uusiksi. Sääliksi kävi kuskia, joka varmakätisesti luotsasi meidät 617 kilometriä Malmöstä Tukholmaan, vain huomataksemme saapuneemme peruuttamattomat kymmenen minuuttia liian myöhään. Kun käytännön asiat järjestyivät ilman suurempia tuskia (yö hotellissa, aamulaiva), tilanne näytti valoisan puolensa: ilta Södermalmilla! Nyt pääsisimmekin testaamaan sen Mariatorgetin lähistöllä sijaitsevan hauskan ravintolan, joka jäi mieleen viime viikon iltakävelyllä.

Asiat voisivat olla toki hullumminkin. Ja sopivaa on, että kun kaikki alkoi Tukholmasta, tällä kertaa tänne myös kaikki päättyy. Yllättävä käänne kruunasi lopulta vaiherikkaan reissun.

Matka alkaa olla lopuillaan, mutta luvassa on vielä ainakin paketti käytännön vinkkejä sekä second hand -shoppailua Aarhusissa.