Jalkapallon arvoturnaukset ovat sellainen ajanjakso, jolloin voi kuukauden ajaksi keskeyttää perimmäisten kysymysten pohtimisen ja sen sijaan vaikuttua kokoaan suuremmaksi kasvavista yllättäjistä (islantilaiset!), arvioida avainpelaajien loukkaantumisen vaikutusta ennakkosuosikkien menestykseen (ah, die Mannschaft) ja ihastella Portugalin vieraspaitojen kerrassaan poikkeuksellisen viehättävää vaaleanvihertävää sävyä (vihreä peliasu nurmea vasten kun on aina haastava yhtälö).
Mutta entä nyt?
Tässä itseäni ilahduttavia asioita, satunnaisessa järjestyksessä:
And, post-Euro 2016, life goes on. Here are my top picks as of late (not in order of importance):
Juhannuksen aikoihin perustettu hilpein instragram-tili hetkeen. Lupaa käydä läpi kaikki Sinkkuelämän asukokonaisuudet. 15 vuoden jälkeen nostalginen etäisyys alkaa olla sopiva. Sarkastisuudessaan nerokkuutta hipova kommenttiteksti on homman clou.
This genious instagram account is gaining major momentum, and no wonder: exceedingly hilarious for all Sex and the City (ex-)aficionados, or for persons recovering from overindulgence.
Viime viikolla Timo Soini kävi hakemassa lisävauhtia populismiin Donald Trumpilta; uusimmassa jaksossa Espoossa päätetään häätää liian köyhät asukkaat naapurikuntiin:
Länsimetron pelättiin olevan pienituloisille helppo väylä kaupunkiin, mutta virkamiehet ovat keksineet kääntää metron haitan eduksi: ”Metrolaiturit on Espoossa lyhempiä, joten kaikista vaunuista ei pääse ulos. Näihin vaunuihin suunnataan köyhät, jotka voi huristella metrossa Espoon alueella, mutta pääsevät ulos vasta sitten Helsingin puolella. Näihin vaunuihin voidaan lastata myös Espoosta palautettavat tulorajat alittaneet henkilöt.”
Ilo kuunnella, kuinka terävää satiiri on keskikesän jaksoissa. Tarjolla Yle Areenassa.
Sorry, this one’s only availale in Finnish. A political satire on national radio.
Niistä EM-kisoista vielä – on aivan pakko, en mahda mitään, sen verran olen ylpeä ennustajanlahjoistani.
Bare with me – just one last thing about that Euro 2016. You don’t have to call me a clairvoyant, but I am pretty darn proud of my prophetic abilities.
Last September, one Saturday night in Geneva, I was watching French tv. I happened to land on a tribute show dedicated to France Gall. One of my favourite French singers of all time, ever since the French classes back in school, got to hear her songs performed by different artists. I just loved how young Selah Sue remade one of her greatest hits from the 60’s, ”Laisse tomber les filles”.
About a month ago, while leaving a restaurant in Helsinki, I saw a pair of fiercely blue eyes staring at me, amongst a wall plastered with posters of different gigs. Oh, she would be in Helsinki, on the 30th of April, I thought. Interesting, I thought. And then the thought would not leave me alone.
I just had to see her live, hear her live.
And I did, and it was magical, and yet strangely cosy at the same time. It was another beautiful Saturday night, after what now seems a long, long winter. She sang:
I would fear nothing.
Apropos, another wonderful tribute of a kind from one great artist to another, this time from charming France to the one and unforgettable Ella.
Elle a ce tout petit supplément d’âme Cet indéfinissable charme Cette petite flamme
Je ne sais quoi. That’s what they have, each one of these three amazing women and artists. Ella, elle l’a.
Ella, elle l’a Ella, elle l’a Ce je n’sais quoi
I think that the album Babacar (1987) will be my soundtrack for this spring.
And, apropos, tonight my friend wrote a wonderful post on her blog. She wrote about how we should pay attention to whom we admire, for these people (real or fictitious) tell a great deal about our own selves – about something that may still be hidden deep inside, but waits to burst into bloom, if we give it a chance.
On the importance of being kind, kindly scroll down for more.
Tällä viikolla yllätyin iloisesti, kahteen otteeseen.
Inboxiin oli ilmestynyt viesti.
Ystävä – tai tarkalleen ottaen kaksi eri ystävää – yllätti lähettämällä kauniin ja rohkaisevan viestin. Ihan muuten vain.
Sellaisia lyhyitä viestejä, näin muuten hauskaa unta, jossa lauloit, tulit äsken mieleeni, sen sellaista. Ei mitään varsinaista asiaa, ei kuulumisten kyselyä tai kertomista. Kumpikaan ystävä ei muutenkaan ole sellainen tyyppi, että tapanamme olisi jakaa säännöllisesti arkisia sattumuksia. Virkistämme toisiamme höpöttelemällä henkeviä silloin tällöin.
Juuri sellaisia viestejä, joita ei ole mikään pakko lähettää. Jotka voisi unohtaa. Mutta sitten ei unohdakaan, vaan lähettää.
Ilahduin kannustavista sanoista, mutta erityisesti eleestä, pienestä vaivannäöstä. Sellaisesta, mitä mielessä liikkuu usein, mitä aikoo, mutta minkä unohtaa, kun pitääkin mennä pyykkitupaan tai ehtiä bussiin tai ottaa makaronilaatikko uunista. Ainakin minulle käy niin.
Osoittaa myös sopivan tervettä itsetuntoa, jos viestin lähettää noin vain sellaisellekin ihmiselle, jota ei välttämättä tunne vuosien takaa ja juurta jaksain. Ettei pysähdy epäilemään, tarvitseeko tuo toinen kauniita ajatuksiani.
Milloin niitä ei tarvitsisi? Eikä kyse ole siitä, että olisin juuri nyt ollut kovin onneton ja erityisesti kaivannut rohkaisua – mutta kellepä meistä se ei tekisi hyvää, milloin vain!
Ihanat ihmiset. Olipa kiltisti tehty.
Ja mielestäni kyseessä oli tietty kiltteyden alalaji:
Näitä miettiessäni mieleeni juontui parin vuoden takaa tapaus, jossa kiltteys yllätti keskellä katua.
Ei tätä ihan kuivin silmin muistele vieläkään, varsinkin kun näen, miten edelleen samaiset aikoinaan reilun kokoiset pinkit villasukat kurkkaavat kumisaappaiden suista eteisessä. Tarinaa on kerrottu monta kertaa eteenpäin. Tästä tulee mieleen se, että termillä random acts of kindness viitataan myös tiettyyn yhdysvaltalaislähtöiseen ilmiöön, jossa tehdään jotain mukavaa tuntemattomalle kanssaihmiselle, kuten että maksetaan seuraavan asiakkaan kahvi kahvilassa. Uskon tosin kotikulmien villasukkalahjoittajan keksineen idean ihan omin päin…
Kuinka voimakas ja tervehdyttävä, miltei kapinallinen asia arkipäiväinen kiltteys onkaan!
Kiltteys myös kannattaa, tutkitusti. Yhdysvaltalaisyliopiston tutkimuksessa päiväkoti-ikäisinä avuliaisuutta ja empaattisuutta osoittaneet lapset pärjäsivät myöhemmin elämässä paremmin, oli mittarina sitten henkilökohtainen tyytyväisyys tai ammatillinen menestys. Ja paljon on tietysti muitakin tutkimuksia siitä, miten hyvät teot lisäävät elämänlaatua.
Ja kiltteyshän ei tarkoita sitä, että olisi ovimattona. Voi oikein hyvin olla oikein kiltti ja pitää kiinni omista rajoistaan, kuten ystäväni omassa blogissaan viisaasti kirjoitti aiemmin keväällä.
Tässä vaiheessa tällaisia kirjoituksia on yleensä tapana luvata parantaa omat huonot tapansa, joten asiaan ehkä kuuluisi, että vannoisin ylevästi muistavani jatkossa lähettää kaikki ne viestit, jotka nykyisessä tilanteessa jäävät hajamielisen mieleni kätköihin. Olen hivenen huono taipumaan juhlaviin julistuksiin, sillä alan helposti kulostaa omissa korvissani tärkeilevältä. Mutta yritän muistaa tämän:
Onko sinulla muuten mielessä esimerkkiä arkipäivää piristäneestä kiltteydestä, jonka haluaisit jakaa? Kerro! Kuulisin mielelläni, ja varmasti muutkin – voimme ottaa vaarin yllä näkyvästä vinkistä. Kiitos etukäteen!
During this week, on two occasions, a message from a friend made my day. A few nice words, ”thinking of you”, and so forth. What a delightful surprise.
What moved me, even more than the actual content of the messages, was the gesture. That these wonderful people took the time. (And, by the way, neither one of these lovely ladies is the kind of friend to me with whom I write on an everyday basis. We tend to meet only every now and then, and when we do, we focus on chattering about soul-searching etc).
It made me think about kindness. And a special version of it – it is something I’d call
random acts of kindness.
That you do something out the goodness of your heart, not that you need to write in order to ”stay in touch”, but just plain old altruism at work. Also, that you have the healthy confidence that your words are met with a warm-hearted smile, that you don’t stop to hesitate whether they’re ”needed” – who doesn’t need encouraging words, on any kind of day?!
I am confident that indeed this kind of kindness is extremely necessary these days. Well, in any point in history, naturally, but the challenges we are facing currently make no option.
You can practice kindness with strangers, too. It’s just as important.
Because even if, on an occasion, you cannot be absolutely sure of the benefits, the downsides are non-existent.
And here’s an idea – why not share your experiences or thoughts about kindness and write me a comment? Let’s spread kindness around like confetti.
Tiedättekö sen tunteen, kun on oikein näppärä, tehokas ja ammattitaitoinen? Kaikki sujuu kuin leikki? Se on mahtava tunne. Viimeisen viikon aikana se tunne ei ole ollut itselläni ihan päällimmäisenä.
Lähituotantoa: viikonlopun daaliakimppu.
JA NYT SAMA RANSKAKSI
”Itse pidän paljon käytetyistä vaatteista.” En tiedä, miltä tämä teidän korvissanne kuulostaisi, uuden työkaverin suusta? Huomasin kyllä, että kollegan kasvoilla käväisi hienoinen mikroilme, jonka kohtelias ihminen heti korjasi ymmärtäväisellä hymyllä. Jostain syystä otollisesti oikutteleva muistini tarjosi auliisti sanaa d’occasion – termiä, jota käytetään vanhoista autoista ja sen sellaisista tarve-esineistä. ”Sepä mukavaa… Genevessä onkin paljon pieniä second main liikkeitä.” I’ll get my (used) coat.
Tajusin myös jälkikäteen, että olin useamman kerran tällä viikolla kertonut olleeni varsin järkyttynyt esimerkiksi kuullessani tutusta dokumenttielokuvasta. Aivoissani kaiketi tapahtui ristiinkytkentä englantiin, ja yritin ”soittaa kelloa” ranskaksi. Ainoa, joka on helisemässä, olen minä.
Hurmaava lappu Punaisen ristin kirppisliikkeessä: ”Ce vêtement a déjà une histoire, à vous de la continuer.” Tällä vaatteella on jo historia/tarina, nyt on sinun vuorosi jatkaa sitä.
Voisin tietenkin vaihtaa englantiin, jota kollegani osannevat mainiosti. Silloin ilmaisisin itseäni intuitiivisen suvereenisti ja tarkasti ja etenisin tasaisen turvallisella maaperällä enkä hapuilisi tässä hetteikössä, jossa kone kyllä pyörii, mutta lopputulos on suurimman osan aikaa ennemmin mukiinmenevä kuin järin hienostunut. Ymmärrän vitsit, mutten useinkaan ehdi saada muotoiltua viiltävän nokkelaa kommenttia tarpeeksi nopeasti (mitä kollegani tietämättään menettävätkään…).
Hzvàà tzépàivàà+!
Mutta kuinka tervehdyttävää se onkaan, tämä tunne, jälleen kerran. Ja kuinka hyvä muistutus siitä, ettei ihmisen kielitaito ole hänen älynsä tai sivistyksensä mittari (ehm ehm) – sillä luulen, että meistä jokaisella on miltei automaattinen taipumus tehdä olettamuksia keskustelukumppanin henkisestä kapasiteetista hänen verbaalisen ilmaisunsa perusteella. Vaikka olen monesti ollut vastapuolella, saatan itsekin unohtaa asian, kun vastassa on suomea murtaen puhuva henkilö. Äärimmäisen opettavainen kokemus siis.
Ja toisaalta, miten ihanaa se onkaan, huomata, että se onnistuu sittenkin, edelleen! Muistan, miten lukiossa äidinkielen tunnilla luokkakaveri käytti aineessaan kaunista metaforaa maailmasta järvenä, jonka ylitse eri kielet kaartuvat kuin sillat, tarjoten näkökulmia ja ulottuvuuksia. (On sentään onnekasta, että muistaa myös tällaisia asioita, eikä vain piirrettyjen henkilöhahmojen dialogeja – tämä selittyy myöhempänä.) Että tämä silta, se kantaa, vahvistuu uudestaan.
”Kirjoitan visiitistä Zürichiin ensiksi. Sitten näistä hassuista jutuista, joita tulee vastaan, ja lähestyvistä vaaleista ja…” ”Käyn lenkillä (joka ilta?) tai joogaan…” ”Otinkohan tarpeeksi kirjoja mukaan? Ostanpa tuosta kioskista pari aikakauslehteä, varmuuden vuoksi.”
Niin, olihan minulla suunnitelmia viikko sitten. Sitten tuli todellisuus, hurautti aikeiden yli, nauroi makeasti ja vilkutteli mennessään.
Totuus on… Totuus on että (tämä lausahdus kaikuu aika ajoin omissa korvissani Aladdin-piirretyn taikalampun Hengen hahmon aka suomenkielisessä dubbauksessa Vesa-Matti Loirin äänellä – jonka dialogista osaan edelleen huolestuttavan huomattavan suuren osan ulkoa; ehkä jotkut saman sukupolvikokemuksen tuntevat pääsevät mukaan päänsisäineen monologiini) en edes oikein tajua mihin aika on tämän ensimmäisen Sveitsin-viikon aikana mennyt. Sen vain tiedän, että tiskit seisoivat tiskipöydällä, matkalaukusta purkamani tavarat kurkistelivat edelleen odottavaisesti niiltä paikoillta, mihin olin ne summittaisesti käsistäni laskenut, ja olin pyörällä päästäni ja typerryttävän väsynyt.
Sitä saa, mitä tilaa. Uutta on vyörynyt ylle niin, että päässä surisee. Aivot käyvät ylikierroksilla, ja iltaisin olen aivan töttöröö.
Itse olen ollut suorastaan jarkyttynyt siitä, miten väsynyt olen ollut iltaisin, tai siis käytännössä heti työpäivän päätyttyä. Maanantaina, yritettyäni pitkästä aikaa ilmaista itseäni koko työpäivän ajan ranskaksi, raahauduin bussiasemalle kuukausilipun ostoon ja sekoilin puhelinnumerossani niin, että huumorintajuinen virkailija tarjosi paperilappua ja kynää. Sain kotiläksyn, silmäniskun saattelemana: ”Kun tulet uusimaan lippua, osaat sen ulkoa, sovittu?” Sitten istahdin raitiovaunuun, ajelin kotipysäkille ja huomasin, että ruokakauppa olikin mennyt kiinni jo kello 19 (näitä paikallisia pikantteja juttuja).
Tulen kyllä kirjoittamaan Zürichistä, ja muustakin. Mutta ehkä ylibuukkaamiseen taipuvaiselle mielelleni on ollut tervehdyttävää myös huomata, että raja tulee vastaan.
WILLKOMMEN, BIENVENUE, WELCOME
Close your eyes and tell me the first thing you associate with Switzerland. Chances are you’ll say cheese. Or chocolate. Or mountains. Or banking, cuckoo clocks, skiing, watches, the Red Cross, snow or Toblerone. Those were the top ten answers when I asked 100 non-Swiss people to do just that, and every single person said something. No don’t knows or passes. What was clear is that everyone has something in mind when they think of Switzerland. This small mountainous country at the centre of Europe has captured a place in the imaginations of millions of people.
It’s not as if the Swiss themselves are so famous. Let’s do that test again, but this time try to name a famous Swiss person. Much harder, isn’t it?
Minulla on matkalukemisena edelliseltä, ensimmäiseltä Sveitsin-matkaltani kesältä 2010 mukaan tarttunut opus Swiss Watching: Inside Europe’s Landlocked Island, jota luen nyt uudelleen (silloin vierailin ainoastaan saksankielisessä osassa maata). Se on mainio ja fiksu kirja, mutta huomaan jo viikon jälkeen, etten yhdy kaikkiin kuvauksiin, joita kirjailija (maahan muuttanut britti) esittää. Hän kuvailee, miten sveitsiläiset rakastavat muodollisuuksia ja teitittelyä, joskin myöntää tämän olevan muuttumassa. Lisäksi kirjoittaja maalailee, miten hieman kuin Alpit muodostavat luontaisen rajan Sveitsin ja muun Euroopan välille, myös sveitsiläiset pitävät etäisyyttä tuntemattomiin, minkä ulkomaalainen saa huomata.
The Swiss are polite and friendly, but not exactly forthcoming with newcomers. (Bewes: Swiss Watching)
Ensimmäisen työviikkoni jälkeen olen itse aivan ällikällä lyöty, complètement étonnée, miten ystävällisesti minut on otettu vastaan. Alkuun minulle kerrotaan vakavalla naamalla, että täällä kaikki teitittelevät. Sen jälkeen kollega toteaa ilkikurisesti, että hän aikoi pitää asian salassa jonkin aikaa, mutta totuus on, että pääsääntöisesti kyllä sinutellaan (esimiestä teitittelen edelleen). Vaikka töitä selkeästi on, riittää aikaa jeesata arkisissa ongelmissani (en osaa ladata tätä puhelinta?). He kutsuvat minut mukaan työkaverin synttärilounaalle, ja toimistolle palataan hieman pidempää reittiä, jotta minulle voidaan vinkata muutama second hand -liike. En tarkoita, että tässä ryhdyttäisiin salamaniskusta parhaiksi ystäviksi, mutta vaikka en tuntisi oloani aina kovinkaan hallituksi tai professionaaliksi, tervetulleeksi ainakin.
On Sunday night, in my last post, I compiled my first impressions on Geneva and promised to write about Zürich next, as that’s where my journey actually started. Since then, well, life fast-forward. A post by my friend Pia in her blog Couture & Views about her feelings after being in London for a few weeks describes very well my own sentiments (link above; even though hers is an adventure of much greater proportions).
I have not been the most sophisticated version of myself, telling my new colleagues how fond of used clothes I am (second hand, anyone?) or describing how I’ve been shocked by something, when meaning that something rung a bell. But I genuinely do think that it is refreshing to get that point of view from time to time, of a person who has limited capacity for self-expression and communication. How often, when listening to someone who speaks our mother tongue with some difficulty, we tend to mistake that for limited capacity altogether… And how infuriating it can be on that other side, feeling inferior.
Of course it all comes down to how we treat one another. My colleagues have been extremely nice and patient with me, and given me the benefit of the doubt when I have twisted my tongue trying to translate idioms literally from English to French, for example. And tipped me on second hand shops and the street happening in the neighborhood of Pâquis. Such kindness is just heart-warming.
Kävi niin, että sain mahdollisuuden tehdä töitä kuuden viikon ajan – Genevessä. Ei ehkä sellainen paikka, jonne olisin muutoin päätynyt, ainakaan lähiaikoina.
Mutta hyvä niin! Maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja, että joskus on hyvä, kun valintaa ei tarvitse tehdä itse. Vähän sama kuin joskus luovien asioiden suhteen: on hyvä, kun joku toinen päättää reunaehdot, ja pääsee leikkimään niiden sisällä. Harvoin se hommaa lopulta vaikeuttaa.
I got a rare opportunity to work in Geneva during the next six weeks. I have to admit that it was not a place I might have found myself otherwise in the near future, but all for the better, I’ll say: sometimes it is just good that someone else makes the choice for you.
Saavuin Geneveen sopivasti samana viikonloppuna, kun kaupungissa vietettiin ensimmäistä katuruokafestivaalia; tungos toi kotoisasti mieleen Teurastamon meiningin. Kiertelin tänään muuten enemmän ja vähemmän päämäärätietoisesti ympäriinsä. Kokosin alle ensimmäisen päivän tunnelmia.
I arrived in Geneva just in time to enjoy the city’s first street food festival. Below you will find pictures from there and other miscellaneous things that caught my eye on the first day, wondering around more or less aimlessly.
Päädyin tähän ranskalaisherkkujen valikoimaan: / In the end, I opted for this selection of French delicacies (from top right, clockwise): fleur de courgette, bouchée de fromage frais, croque-monsieur de saumon fumé, opéra au thé matcha.
Nainen ja laukku Plainpalais’n raitiovaunupysäkillä / Woman with a handbag, Plainpalais tram stopTyylikäs tyttö, Plainpalais’n liikenneympyrä / Stylish girl, Plainpalais roundaboutPlainpalais’n aukiolla oli vaikka mitä meneillään tänään, kuten tämä Maailma kylässä -henkinen tapahtuma ”Alternatiba Leman” / There was a lot going on at the Plainpalais Square today, for example this ”Alternatiba Leman”.Muovipulloista tehty kala kiilteli kauniisti auringossa. / A fish made entirely out of plastic bottles.Vaalit lähestyvät lokakuussa. / Come October, come elections.
Kävin myös harjoittelemassa koulumatkaa. Tämä ravintola sijaitsee korttelin päässä työpaikalta, onkohan se paikallinen Hotelli Pasila? / I checked the route to the workplace and this brasserie caught my eye, perhaps the local joint of my Genevian colleagues?
Tämä oli halpa, myönnetään. En voinut vastustaa kiusausta, kyseessä on fiinin vaateliikkeen kyltti. / Hmmm, ’paska’ = shit in Finnish, so this was a ”cshic” store indeed! I could not resist, though admittedly, this was a cheap one.
Tarkempaa analyysiä ja kohdennettuja kurkistuksia kiinnostaviin kohteisiin luvassa vähitellen myöhemmin. Ensin kuitenkin peruutan vähän ja palaan matkan ensimmäiseen etappiin, Zürichiin. Siitä lisää seuraavaksi.
I will be back with more in-depth analysis later on. But first I will take a step back and collect my thoughts on the first stop of this trip. So next time, I will focus on Zürich.
Loppuun vielä fiilikset iltalenkiltä. / I will end with this lovely view from my evening run.
Onkohan sellaiselle asialle omaa nimeä? Kun kaksi oikein mukavaa asiaa tapahtuu yhtä aikaa, vähän yllättävälläkin tavalla? Mielessäni on nyt ihan tietty juttu, josta kerron kohta lisää, mutta yritin keksiä tässä ensiksi lisää esimerkkejä: jos vaikkapa lempinäyttelijä valikoituu lempiohjaajan elokuvaan? Tai suosikkimuusikko kirjoittaa biisin itselle läheisestä aiheesta? Olisi hauskaa, jos joku vinkkaisi, mikäli tietää tällaisen termin. Tai mikä hauskempaa – sattuisi keksimään sellaisen!
”Tutkija-tarinankertoja” Brené Brownin olen maininnut aiemmin jo toukokuisessa vulnerability hangover -kirjoituksessani sekä elokuussa pohdiskellessani vastoinkäymisiä ja empatiaa. Hän on kertakaikkiaan mainio ja mahtava hahmo. Ehkä ei lopulta ollut niinkään yllättävää, että Maria kirjoittaisi Brenéstä – he ovat molemmat hyvin samankaltaisten asioiden puolestapuhujia: luovuuden, avoimuuden, keskittyneisyyden ja läsnäolon edistäjiä, kun ympärillä säkenöivät hektiset nyt-hetket. Suosittelen oikein lämpimästi lukemaan tuon uutiskirjeen.
VAIVAA AIVOJASI!
Jos johonkin kannattaa aikaansa käyttää tämän kaikkien elämässä ainaisen kiireen keskellä, niin edellä mainitun Maria Popovan Brain Pickings -sivuston antiin tutustumiseen. Se ravitsee, rauhoittaa ja ravistelee, sopivassa määrin. (Tutkitusti, tekisi mieleni lisätä! Mutta tietenkään tätä ei ole tutkittu. Muutoin kuin omassa elämässäni, ja niiden – meidän? – lukemattomien muiden, jotka odottavat innolla, mitä sähköpostiluukusta sunnuntaisin tipahtaa).
Viime aikoina Maria on viikottaisissa kirjeissään kirjoittanut esimerkiksi mikrobeja esittelevästä lastenkirjasta sekä kauniin muistopuheen Oliver Sacksille:
Sarjakuvista filosofisiin esseisiin, musiikista aivotutkimukseen. Postaukset ovat kokonaisvaltaisia elämyksiä, joita rytmittää herkkä, sielukas kuvitus; Popova käyttää paljon kuvia juuri lastenkirjoista. Ja erityisesti itsellenikin on jäänyt mieleen kirjoitus, joka esitteli lastenkirjan Velveteen Rabbit.
And yet when the wise old Skin Horse — the oldest toy in the nursery — assures the rabbit that toys are made real by children’s love, and the rabbit is emboldened by this notion despite feeling at a grave disadvantage compared to the modern toys, we too are reminded that however the cultural odds are stacked, our imperfect humanity is not merely the thing that makes life livable but the only thing that makes it worth living.
Monille sivusto on varmasti jo tuttu, mutta jos se ei ole, suosittelen ehkä aloittamaan tästä kirjoituksesta vuodelta 2013, jossa Maria summaa mietteensä sivustostaan ensimmäisen seitsemän vuoden jälkeen. Saattaa se tietenkin olla uusi tuttavuus niillekin, jotka Brain Pickingsin muuten tuntevat. ”I share these here not because they apply to every life and offer some sort of blueprint to existence, but in the hope that they might benefit your own journey in some small way, bring you closer to your own center, or even simply invite you to reflect on your own sense of purpose.”
”Allow yourself the uncomfortable luxury of changing your mind.” “Expect anything worthwhile to take a long time.”
Poimin linkin takaa löytyvästä listasta erityisesti kohdan numero 4, ”Build pockets of stillness in your life”. Se kannustaa haaveilemaan, tekemään asioita ilman ilmeistä päämäärää, jopa tylsistymään. Kannatan itse vankkumattomasti viisautta ”tylsyys on luovuuden lähde” – en siksi, että minulla olisi erityisen hyviä järkiperäisiä perusteita, vaan koska tunnen vahvasti lauseen pitävän paikkansa. (Ja tietenkin koska olen loputtoman hajamielinen haaveilija.) Se ei tietenkään ole vain oma ajatukseni. Ja siksi jaankin loppuun vielä videon ”Why Zoning Out is Good for You”. Se riemastutti itseäni suunnattomasti, kun siihen noin kuukausi sitten törmäsin ja haluan jakaa iloa eteenpäin:
PICK YOUR BRAIN
Oh, how happy I was to see that Maria of Brain Pickings had written on Brené Brown. As it happens, her latest book Rising Strong is on my nightstand, and I am waiting impatiently to get my hands on it (right after I finish this post!).
I was wondering whether there was a word, a specific term for such an occurrence; when two things you really enjoy appear together, in a bit of a surprising fashion? I would really like to know if it did. Or, would someone come up with one? That would be amazing!
The above quotes (all in English) pretty much sum what I was writing about. It is indescribably invigorating (now I feel like Mary Poppins) to read Brain Pickings. If you only have a minute or two to spare, stop reading this blog right now and make a move, I insist! But then again, you should always ask yourself: why do I have so little time for the things that in the end make this life worth living? (Am I being too annoying? As if I am any better.)
Denmark – even thinking of the country makes me smile. Both the country itself and the people are just fantastic. There is definitely something in the air; the Danish themselves might say it is the hygge. Anyway, here is a little something from our recent road trip for other second hand shoppers lovers to enjoy.
Detail of a sculpture near Volden, in Aarhus. I did not manage to find the name right now, but I will add it later on, if I come across it.
First, a fair warning. This post does not really do justice to the city that is described the cultural capital of Denmark. Aarhus seems extremely interesting and definitely worth a longer visit in the future. This time around, we only had time for a short stop.
Still, I managed to check quite a few second hand shops. I will share my tips here along with a couple of links I found handy myself.
It is very easy to check out these shops even if you have just an hour or two, like myself – most of them are situated very close to each other, and in the same charming neighborhood there are also lots of cafés and restaurants. A great combination for a refreshing break!
Trendwatchers ahoy! This July, a comprehensive selection of pretty flowery dresses, funky jumpsuits, and other 90s inspired gear. Also, separate racks of true vintage finds in this neat basement store.
Stylish small boutique offers chic second-hand brands such as Marc Jacobs and Isabel Marant. A wonderful idea: some of the price tags had charming stories written on them. For example, a note attached to a pair of pants claimed that ”I really loved these, but they were a bit too big, I hope you will enjoy them”. An idea worth copying!
Classy, more timeless second hand finds, among them also known brands. I found a lovely purple raincoat and a small leather bag here for 800 kr, but got 10% off on the other one, nice surprise! Only cash accepted.
Purple coat and small leather bag, Kom: mode. Yellow scarf, Bloomers.
Not exclusively a second hand store, but there is a small collection of seemingly mostly 70s finds in the entrance, for example colourful retro dresses. Spotted the yellow scarf in the above picture) for only 20 kr or so. Otherwise, a nice lineup of smart brands such as Nümph and Ichi. In this part of the store I found a perfect little green cardigan from Edith and Ella, a brand previously unknown to me.
I actually only took a peek in this store, as I was running out of time. It seemed filled with great finds for those not faint of heart when it comes to second-hand dressing; I noticed some fabulous sequined sweaters and leather skirts.
This store was closed for holidays when I was in town (the downside of traveling during the peak season), but I am going to mention it anyways, as it seems, well, true to its name, absolutely divine. Vintage clothes from 1920s-1970s. They have an online store, but I am not sure whether they deliver abroad…
Edited 8/23: The owner of Vintage Divine kindly let me know that they indeed do deliver abroad. Hooray!
I would say it is a good idea to check out the store’s Facebook page beforehand. First of all, you will see if there are any last-minute changes to the opening hours. The pictures also give you a good idea of the style of clothes available in each store, and you might get a hunch of the price range.
The Danish seem to be quite fond of second-hand shops and flea markets, in general, which makes the whole country a treat for second-hand shoppers. When we drove around in Jylland during one weekend, we saw a lot of loppemarked signs all along the countryside.
There are lots of cosy cafés, bars and restaurants around the streets Graven and Volden. But when we laid our eyes on the impressive front of the A.C.Perch Teahouse, we just had to take a peak inside. We learned that it was actually the oldest tea shop in Europe, the first store founded in Copenhagen all the way back in 1835! The experience was positively elevating: impeccable table service, elegant décor – and, naturally, excellent tea. I tried the matcha smoothie and my companion tasted some great oolong along with delicious scones. A lovely intermission for any tea lover. And a nice contrast to roaming through the second-hand stores.
Vastauksia tarjoilevat Josh ja Chuck. Ytimekkäästi nimetty radio-ohjelma Stuff You Should Know käsittelee kaikkea arkisen Tupperware-astiaston historiasta kuolemantuomioiden oikeutukseen.
Pohdiskelin, miten kuvailisin kuinka idioottimaisen mahtavan toimiva SYSK on. Mutta se tehtiin puolestani:
Se on se lapsenomainen uteliaisuus ja tiedonjano, jota mä ihailen. Ja huumori yhdistettynä sivistykseen.
No näin olisin sen itsekin kiteyttänyt, jos olisin osannut. Pyynnöstäni tämän luonnehdinnan lausui tuttavapiiriini kuuluva Filosofi, sama henkilö, jolle kuuluu kunnia siitä, että olen tietoinen koko ohjelmasta (erityisen suositeltavaa onkin kuunnella podcasteja hyvässä seurassa). Herrasmies pitää muuten sympaattista blogia Finding Viktor.
@SYSKPodcast
En oikeastaan halua hehkuttaa show’ta yhtään enempää. Sitä pitää kuunnella – should listen indeed. Usein käy niin, että kuuntelee yhden podcastin, jossa viitataan johonkin aiempaan samaa teemaa sivunneeseen ohjelmaan, jonka lataa seuraavaksi, minkä jälkeen – jne.
Preventing malaria (and scurvy): a really great reason for drinking lots of gin and tonics this summer. Thanks @SYSKPodcast!
Yhtenä esimerkkinä tekee kuitenkin mieli mainita – kaikessa ristiriitaisuudessaan – jakso, jonka kuuntelin eilen, ja joka käsitteli crackiä (sitä huumetta siis – tarkennukseksi meille narkoottisten aineiden ei-asiantuntijoille). Se oli huikea, ja myös hyvin hauska, mikä kertoo jotakin juontajakaksikon tyylitajusta. Sivistyin aivojen dopamiinintuotannosta, Yhdsyvaltain huumelainsäädäntöön sisäänrakennetusta rasismista ja Nancy Reaganin ”Just Say No” -kampanjan harhaanjohtavuudesta (välillä harrastetaan myös selväsanaista yhteiskuntakritiikkiä). Ja kuulin myös, miten crack toimii.
Kaikki tämä auttaa ymmärtämään maailmaa ja ympäröivää todellisuutta taas vähän enemmän. Ja ymmärtäminen – siitähän tässä kaikessa on enemmän tai vähemmän kysymys.
Kotimaassaan Yhdysvalloissa SYSK tekee välillä myös livekeikkoja (poikkeuksetta loppuunmyydyille saleille). Siinäpä toive, jota kultivoida.
Stuff You Should Know = stuff you should listen.
It’s interesting, it seems that the favorite topics of listeners are, as follows:
Death
Ecosystem
Jack the Ripper
Extinction
Sharks
Well, that’s also a great way to introduce SYSK to someone. It really is everything from Death to Sharks, while taking care of Tupperware and Marriage on the way.
I continue to be amazed by the unique combination of sense of humour, sensibility and common sense. And, I keep coming back.
Oh, how I wish I could see them live sometime. But, in the meantime – there’s the 700+ podcast archive, still loads of topics undiscovered!
By the way, I owe this gift, in the form of great podcasts, to a gentleman I have the honor of calling a friend of mine, Philosopher, who also keeps a heart-warming blog Finding Viktor, worth checking out.
Näin kesäpäivänseisauksena Facebook muistutti, mitä tein päivälleen neljä vuotta sitten. Muistelen samaa juttua silloin tällöin muutenkin, sillä se on varmaan paras matkamuistoni ikinä.
Solstice in Times Square 21.6.2011
Kesäkuussa 2011 olin toista kertaa New Yorkissa ja törmäsin kreisiltä kuulostavaan ehdotukseen: joogaa Times Square -aukiolla. Pakkohan sitä oli kokeilla.
#SOLSTICETSQ
Mind over Madness. Näillä sanoilla mainostetaan New Yorkissa jokavuotista tapahtumaa Solstice in Times Square, jolloin yksi maailman hektisimmistä ytimistä muuttuu jättimäiseksi jooga-areenaksi. Vuoden pisimpänä päivänä trikooasuiset tyypit rullaavat mattonsa auki ja etsivät mielenrauhaa keskellä videotaulujen välkettä.
Tapahtuma oli maksuton, mutta etukäteen piti ilmoittautua netissä. Sen verran olin viime tingassa, etten mahtunut aamun ja illan ryhmiin, piti osallistua keskipäivän bikramiin. Autenttista hot joogaa siis, huh!
Muistan edelleen, miten villiltä ja oudon rauhoittavalta tuntui makoilla keskellä sitä tavallisesti kaikkein hulluinta hulabaloon keskusta ja tuijotella pilvenpiirtäjiä selällään. Olin myös yksin kaikkien muiden joogien keskellä (reissukumppani päätti valloittaa Empire State Buildingin samaan aikaan), mikä vaikutti varmasti siihen, etten pelkästään hihitellyt homman absurdiudelle (mitä tein myös).
Hassu juttu, tämä ilmaistapahtuma on edelleen mun lempparimatkamuisto ikinä, vaikka vertaisi mihin huippuravintoloihin ja erilaisiin eksklusiivisiin asioihin, mitä on tullut puuhasteltua. Ja ainoa mitä se vaati, oli että laittoi vähän itseään likoon.
Tässä sitä hengaillaan muina massajoogeina.
Ehkä tällainen semishowmeininki sopii enemmän kaltaiselleni mainstream-joogille, sillä mitään supersyvällistä mielenrauhaa massatapahtumassa tuskin saavuttaa. Myös se joogatunti oli suomalaiseen makuun aika ätläkkää menoa paikoittain, vaikka tehokasta kylläkin! Mutta jotakin jännää kombossa on. Ja se kesäpäivänseisaus. Se yhdistää musta homman hauskalla tavalla vuosituhansien taakse erilaisiin sivilisaatioihin. Aurinko seisahtaa, me suuntaamme kohti uutta.
Tänä vuonna New Yorkin tapahtuma muuten järjestettiin jo 13. kertaa, ja vasta illalla, harmikseni, huomasin, että koko homma streamattiin suorana verkossa! Eli juuri kun olin kirjoittamassa, että jos olet ensi kesäpäivänseisauksen aikaan paikan päällä, suosittelen lämpimästi, mutta eihän se vaadi edes sitä, nettiyhteyden vaan. Kappas. No suosittelen silti livekokemusta. Annoin kertoa itselleni, että tänään oli myös maailman ensimmäinen kansainvälinen joogapäivä, International Yoga Day. Joogailtu on ilmeisesti siis myös Suomessa, ainakin Helsingissä.
Pääsin muuten tämän postauksen pariin niin myöhään, että lipsahti jo seuraavan päivän puolelle, hehe. Sinne meni kesäpäivänseisaus.
Solstice in Times Square 2011 is probably my best souvenir ever. This was my second time in NYC, and when I found out about the big yoga happening right in the middle of the mayhem of Times Square, I had to see it with my own eyes. Funny enough, it did not cost anything, all it took was the time and effort to go there, and do something potentially a bit absurd. Perhaps not the most mindfulness-y event there is (and, perhaps better suited for mainstream yogis such as I). Nevertheless, this Mind over Madness, as the logline of the event goes, is something I cherish today. Lying there on my back, watching the videoscreens, and feeling the frenzy around me calm down a little bit – it was amazing. If you happen to be in NYC during Solstice, and are at all bent towards (ha ha, pun intended) this kind of things, I absolutely recommend it. – Although, I discovered, that the event had been streamed live, so no need to even go there. Wow.
Kontrolli katoaa, kutrit kihartuu. Ei mikään uusi juttu Hollywoodissa. Pyörähdys dinosauruspuistossa sai pohdiskelemaan pääasioita.
#DINOLOVE
Näin Jurassic Worldin ja jäin mietiskelemään reaktiotani. Leffahan oli tietysti aika hupsu (kuules mimmi, juoksit juuri pari tuntia viidakossa – niin ja pahoittelut tästä juonipaljastuksesta, kukaan ei varmaan arvannut – ja edelleen toikkaroit noissa koroissa?), raivostuttava (ei edes mennä niihin sukupuolirooleihin…), turhan nokkela, ennalta-arvattavakin. Mutta kumma juttu, nautin aivan valtavasti.
Varmaankin sitä osaa nykyisin antautua valtavirtaleffan vietäväksi, ja sehän on taito sinänsä. Jotenkin dinosauruspuisto oli tosi lumoava. Liskot olivat huimia, erityisesti 3D:nä. Ja niitä oli paljon. Kipinä pääparin välillä viehätti riittävästi. Ja vaikka raha epäilemättä ja raadollisesti lieneekin vahvin vaikutin koko leffan taustalla, mieltä lämmitti, että tästä jatko-osasta henki rakkaus alkuperäistä Jurassic Parkia kohtaan. Faneja palkittiin viittaamalla ensimmäiseen elokuvaan useaan otteeseen.
Ja lisäksi sattumoisin itselläni on eräs heikkous, nimittäin punapäät. Bryce Dallas Howard on ihastuttava.
Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?
CURLY BUSINESS
Mutta sitten ne hiukset. Se on kyllä jännä juttu, Hollywoodissa ja muutenkin.
Jos pitää ilmentää visuaalisesti (nais)ihmisen sisäistä muodonmuutosta, napakasti ja selkeästi (esimerkiksi parin tunnin leffan aikana), niin hiusten kihartuminen tai suoristuminen on yllättävän näppärä konventio tähän saumaan.
Kuten Jurassic Worldissä: olipa kerran piinkova bisnesmimmi, viileä tehopakkaus, järkeilijä joka nakuttaa treffien aikataulut exceliin… = suorat hiukset. Juoksenneltuaan pari tuntia viidakossa ja jouduttuaan luottamaan kaikkeen muuhun kuin mihin on hyvin järjestetyssä arjessaan tottunut = no, katsokaa kuvaa sivun yläreunassa. Pakollista saivartelua: luonnollisesti Jurassic Worldin leveysasteilla Väli-Amerikassa, Costa Rican rannikolla, (fiktiivisellä) Isla Nubarin saarella ilmasto on kostea, joten kyse voisi olla vain olosuhteiden väistämättömästä vaikutuksesta kutreihin. Mutta asia ei vaikuta olevan aivan niin yksioikoinen. Kun kiharat kesytetään, saattaa taustalla olla muutakin, tiedostamatta tai ei.
”C-c-c-curly!” Sinkkuelämän klassikkokohtauksia: Carrie, Miranda ja Charlotte jakavat Parhaat vuotemme -leffan perusteella maailman naiset kahteen kastiin: Katie’ihin ja muihin. Samantha ei ole nähnyt elokuvaa (”chick film”) ja on pihalla.
#CURLPOWER
Muistelin, että tästä aiheesta olisi ollut puhetta taannoin opiskeluaikoina jollakin leffaluennollakin, mutten saanut muistin perukoilta kiinni sopivaa teoreetikkoa. (Sen sijaan muistan kyllä analysoineeni yhdessä tentissä punahiuksisia naisia Richard Dyerin Älä katso -artikkelikokoelman perusteella. He ovat kapinallisia tyyppejä, mutta potentiaalisia väliinputoajia. Voin kertoa aiheesta lisää.) Yrittäessäni jäljittää epävarmaa muistijälkeäni googlettelin hajamielisesti aiheesta, ja havahduin huomaamaan, miten latautunut ilmiö kiharat hiukset on, kulttuurisesti ja jopa poliittisesti.
Wow. Avautuipa maailma taas uudesta näkökulmasta. Tai en tiedä kuinka monelle tämä on peruskauraa, mutta mulle mukana oli myös paljon uutta.
Asia vaikuttaa olevan tapetilla erityisesti Yhdysvalloissa / jenkkisivuistoilla, varmaan jo siksi, että etnisen kirjon vuoksi kiharapäitä on enemmän. Ja afroamerikkalaisten kohdalla keskustelu saa tietysti vielä erilaiset mittasuhteet. Suomessa tämä lienee marginaalisempi ongelma, mutta voi toki mietiskellä, miten me suhtaudumme asiaan. Positiivisesti voisi ajatella, että täällä ihanalla kiharapehkolla voisi myös erottautua, kun suurimmalle osalle väestöä päänvaivaa aiheuttaa lähinnä liiskaletti.
Ajatella, jos joka aamu joutuisi pohdiskelemaan peilin äärellä sitä, saavatko hiukset olla sellaiset kuin luonnostaan ovat tai millaisia viestejä ne mahdollisesti sellaisenaan ympäristölle lähettävät. Itse kun lähinnä hapuilee käteen kuivashampoon ja suihkuttaa juurikasvuun vähän ytyä.
Well, it goes without saying that Jurassic World was silly (hello, missy – you’ve been running around in that jungle for the past couple of hours – sorry for the spoiler, nobody saw that coming, right – and you’re still sporting those stilettos?), infuriating (don’t even get me started on the gender roles and a range of other issues), a bit too clever for its own good (the cute dialogue), predictable, even. Still, I enjoyed it, hands down.
Perhaps I’ve just reached a certain age. (Even though, I went and got carded the same night I saw the film! I went to buy a couple of beers, and the adorable young cashier dude just put a cherry on top of my Wednesday night.) Perhaps I have just learned to let myself sink in a fullblown blockbuster, and enjoy it in its own terms, not expecting it to be something it is not cut out to be to begin with.
I mean, there were a lot of dinos, which was somewhat of a deal braker. And they were scary. ”More teeth”, it read, and delivered the goods. And there was the spark between the main couple. And, most importantly, and heart-warmingly, it felt like they had made this sequel with love. Jurassic Park fans got their fair share of nostalgic moments and rewarding winks.
Also, I have a thing for redheads. And, as far as redheads go, Bryce Dallas Howard is pretty amazing.
But, I also ended up thinking about girls and curls, and mainstream movies in general. Funny enough, it seems that as soon as the female lead loses control, her hair turns curly (or, vice versa: once control is gained, the hair turns straight). And as I googled about it, I discovered this whole cultural discussion around the phenomenon. Well, #curlpower, ’s all I can say, even though I begin most of my days with an ambitious dose of hair powder, to pump up my mane.
Neiti Hoi 