Rebecca Solnit, niin paljon muutakin kuin mansplaining

…eli miksi kirjahyllyssäni on seitsemän hänen kirjaansa.

Rebecca Solnitia kannattaa lukea, sillä se saa ajattelemaan = tekee fiksummaksi, kirjoitin blogissani jo joulukuussa 2016.

San Franciscossa asuva kirjailija ja aktivisti tunnetaan siitä, että hän keksi antaa nimen mansplaining-ilmiölle (mikä tapahtui puolivahingossa).

Men Explain Things to Me oli kuitenkin järjestyksessä vasta toinen teos, johon tutustuin.

Listassa mukana myös tuorein teos, syyskuussa ilmestynyt kokoelma Call Them by Their True Names.

solnit_kirjoja (1 of 1)

1. The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Ensimmäisen kerran Solnitin ajatukset tulivat tietoisuuteeni, kun luin BrainPickings-blogin Maria Popovan kirjoituksen We’re Breaking Up -esseestä.

Solnit kirjoitti esseen 2013, nykyisin samasta aiheesta julkaistaan artikkeleita joka viikko. Harvoin kuitenkaan näin tarkkanäköisesti ja elegantisti.

It’s hard now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of a train window, or contemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces.

— We’re Breaking Up. Noncommunications in the Silicon Age (2013)

On vaikea liioitella tämän kirjoituksen merkitystä itselleni, vaikka jo asian myöntäminen tuntuu jotenkin oudolta… Mutta viimeistään tässä vaiheessa ryhdyin varjelemaan ja arvostamaan tyhjiä hetkiäni.

The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014) on kirja, joka sai minut ihastumaan Solnitin tapaan runolliseen tapaan kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista. Kokoelmaan on koottu esseitä vuosien varsilta ja niissä Solnit kertoo niin retkestään Jäämerelle kuin siitä, mitä merkitystä on Henry David Thoreaun likapyykillä.

View this post on Instagram

"When I think about, say, 1995, or whenever the last moment was before most of us were on the Internet and had mobile phones, it seems like a hundred years ago. (…) That bygone time had rhythm, and it had room for you to do one thing at a time; it had different parts; mornings included this, and evenings that, and a great many of us had these schedules in common. I would read the paper while listening to the radio, but I wouldn't check my email while updating my status while checking the news sites while talking on the phone." From "We're Breaking Up" (2013) by Rebecca Solnit, one of the essays in The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness. Wonderful and highly recommended summer reading. #books #reading #rebeccasolnit

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

2. Men Explain Things to Me (2014)

Hieno ja raju kirja. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 2014, mutta nimiessee on vuodelta 2008. Tässä kuitenkin lainaus toisesta, vähemmän tunnetusta esseestä, jossa Solnit kirjoittaa Virginia Woolfista ja yhdestä lempiteemoistaan: tulevaisuudesta, joka voi olla synkkä, mutta ei koskaan vailla toivoa.

Most people are afraid of the dark. Literally when it comes to children, while many adults fear, above all, the darkness that is the unknown, the unseeable, the obscure. At the night in which distinctions and definitions cannot be readily made is the same night in which love is made, in which things merge, change, come enchanted, aroused, impregnated, possessed, released, renewed.

— Woolf’s Darkness. Embracing the Inexplicable (2009)

Tämäkin kirja on muuten todella kaunis. Olen kahteen otteeseen päätynyt antamaan omani ex tempore lahjaksi, joten itse asiassa kirjahyllyssä on nyt jo kolmas kappale samasta kirjasta.

3. A Field Guide to Getting Lost (2005)

Tämä, tämä, tämä kirja on kuitenkin ehkä lempikirjani: The Field Guide to Getting Lost (2005). Kirja matkustamisesta, kadottamisesta, löytämisestä, etäisyyksistä ja horisontin sinestä.

Eduardo Galeano notes that America was conquered, but not discovered, that the men who arrived with a religion to impose and dreams of gold never really knew who they were, and that this discovery is still taking place in our time. This suggests that most European-American remained lost over the centuries, lost not in practical terms but in the more profound sense of apprehending were they truly were, of caring what the history of the place was and its nature. Instead, they named it after the places they had left and tried to reconstruct those places through imported plants, animals and practices, though pumpkin, maple, and other staples would enter their diet as words like Connecticut and Dakota and raccoond would enter their vocabularies. 

— The Blue of Distance

Tämäkin kirja on kerran lähtenyt hyllystäni lahjana, Etelä-Amerikkaa tutkimaan reissanneen ystävän repussa. Pyysin häntä antamaan sen eteenpäin, joten en tiedä, kuka kirjan ajatuksiin tällä hetkellä tutustuu, ellei ole jo luettu puhki.

4. Wanderlust (2000)

Wanderlust (2000) on kävelemisen ylistys. Se on toistaiseksi jäänyt itselleni etäisimmäksi.

Walking allows us to be in our bodies and in the world without being made busy by them.

5. Hope in the Dark (2004/2016)

Tämä pieni, painava kirja koki uuden tulemisen noin kaksi vuotta sitten, hieman Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen tapaan. Syykin on sama.

Alun perin Solnit kirjoitti Hope in the Dark -teoksen George Bushin hallinnon aikaan ja se julkaistiin vuonna 2004. Uusi painos on vuodelta 20166.

Ydinajatus on toivon tärkeys, ja tärkeää on se, mitä toivo ei ole. 

On tärkeää sanoa, mitä toivo ei ole: se ei ole uskoa siihen, että kaikki on ollut tai tulee olemaan hyvin. Ympärillämme on todisteita suunnattomasta kärsimyksestä ja suunnattomasta tuhosta. Minua kiinnostaa toivo, joka tarkoittaa avaria näkemyksiä ja täsmällisiä mahdollisuuksia, sellaisia, jotka kutsuvat tai vaativat meitä toimimaan. Se ei myöskään ole aurinkoinen narratiivi siitä miten kaikki-muuttuu-paremmaksi, joskin se voi olla vastakkainen narratiiville siitä miten kaikki-muuttuu-pahemmaksi.

Poikkeuksellisesti suomenkielinen käännös, olen joskus suomentanut kyseisen kohdan omia tarpeitani varten.

Solnitille toivo ei ole sokeaa optimismia, sillä hänen mielestään emme voi passiivisesti odottaa, että kaikki tulee menemään hyvin. Toivoa on, ja siksi on toimittava.

6. The Mother of All Questions (2017)

Tämä teos sai minut ajattelemaan, että okei, nyt pidän vähän taukoa. Alkoi tuntua siltä, että Solnit toistaa itseään, että hän on muuttunut rasittavaksi. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän silti kirjoittaisi todella hyvin.

The list made me think there should be another, with some of the same books, called ”80 Books No Woman Should Read”, though of course I believe everyone should read anything they want. I just think some books are instructions on why women are dirt or hardly exist at all except as accessories or are inherently evil or empty. Or they’re instructions in the versions of masculinity that means being unaware or unkind, that set of values that expands out into violence at home, in war, and by economic means.

— 80 Books No Woman Should Read

Samassa yhteydessä tulee mieleen mainita, että näinhän se menee, kaikkiin kirjoittajiin pettyy jossain vaiheessa. Solnit esittää monissa kirjoituksissaan myös näkemyksiä, joita en itse jaa.

7. Call Them by Their True Names (2018)

Syksyllä ilmestynyt uusin teos kiinnosti kuitenkin niin paljon, että marraskuussa posti toi sen. Ja siitä olen jälleen tykännyt tosi paljon!

Kielen käyttö on vallankäyttöä. Tuoreimmassa teoksessaan Rebecca Solnit kehottaa ottamaan kielen ja tarinat haltuun.

”Asioiden kutsuminen niiden oikeilla nimillä voi leikata läpi niiden valheiden, jotka oikeuttavat toimettomuuden, välinpitämättömyyden tai muistamattomuuden epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan edessä, tai hämäävät, välttävät ja rohkaisevat siihen.”

You can blame the victim or reframe the story so that women are chronically dishonest or delusional rather than that they are chronically assaulted, because the former reaffirms the status quo as the latter dissassembles it—which is a a reminder that sometimes tearing down is constructive.

— Foreword

Some of the stories we need to break are not exceptional events, they’re the ugly wallpaper of our everyday lives. For example, there’s a widespread belief that women lie about being raped, not a few women, not an anomalous woman, but women in general. This framework comes from the assumption that reliability and credibility are as natural to men as mendacity and vindictiveness are to women. In other words, feminists just made it all up, because otherwise we’d have to question a really big story whose nickname is patriarchy. But the data confirms that people who come forward about being raped are, overall, telling the truth (and that rapists tend to lie, a lot). Many people have gotten on board with the data, many have not, and so behind every report on a sexual assault is a battle over the terms in which we tell, in what we believe about gender and violence.

— Break the Story


Solnitin tuotanto on paljon tätä listaa laajempi. Ja ainakin yhden teoksen haluaisin vielä omakseni. Vanhana leffanörttinä jo pitkään on kiehtonut River of Shadows: Eadweard Muybridge and the Technological Wild West (2003).

Se on muuten myös se kirja, josta käydyn keskustelun seurauksena syntyi Men Explain Things to Me.



And I am done with my graceless heart

So tonight I’m gonna cut it out and then restart

’Cause I like to keep my issues drawn

It’s always darkest before the dawn

Lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Mielestäni parhaat jutut elämässä tapahtuvat usein yllättäen. Spontaanisti pitkäksi venyvä illanvietto, joka kulminoituu villiin juhlintaan epätodennäköisellä kokoonpanolla, kotiin arki-iltana piipahtavat ystävät, joiden hyväksyvä läsnäolo ei häiriinny tuolinselkämyksille sedimentoituneista vaatekasoista; se kirja, johon tarttuu kirjastossa vahingossa, ja jonka sivuilta lukee täydellisen, kauniin heijastuksen sen hetkisestä elämästään. Ei odotuksia lunastettaviksi, kuin sydämellinen pieni lahja.

Pidän siis paljon yllätysvieraista. Ja muutaman kerran olen elämässäni ollut niin onnellisessa tilanteessa, että minulle on järjestetty yllätysjuhlat. Nyt minulla on hivenen samanlainen tunne. Kerron tarinan naisesta ja kasvihuoneesta.


Olipa kerran nainen. (Hänet voi halutessaan kuvitella vähän Florencen kaltaiseksi. Mutta tämä on vain ehdotus. Saattaa olla, että tämä nainen ehkä haluaisi muistuttaa vähän sellaista sielukasta ja karismaattista hahmoa, ainakin tilaisuuden tullen tällaisessa tarinassa.) No niin. Olipa kerran siis nainen, joka hankki kasvihuoneen, sillä hän kaipasi mielekästä tekemistä, ja asioiden kasvattaminen ja hoitaminen tuntui kiehtovalta. Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa: kerrankin hän vain lähti tekemään ainaisen suunnittelun, puntaroinnin ja analysoinnin sijaan.

Nainen valikoi kasvihuoneeseen tarkasti yhden lajikkeen kerrallaan, istutti sen rauhassa, tutustui kuhunkin yksilöön, opetteli hoitamaan sitä. Näki vaivaa, nautti käsiensä jäljestä. Nainen vietti aikaa kasviensa keskellä ja viihtyi, tunsi olonsa omaksi. Kuin huomaamatta kasvihuoneesta tuli hänelle yhä tärkeämpi paikka – mikä tuntui hassulta, olihan se saanut alkunsa miltei sattumalta, päähänpistosta: onnekas oikku. Kokoelma kasvoi vähitellen.

Kasvihuone oli auki yleisölle, ja siellä piipahti silloin tällöin jokunen vierailija, yleensä naisen tuttu, jolle hän oli kertonut uudesta harrastuksestaan. Hän piti itse kokoelmastaan, muttei laskenut sen varaan, että se kiinnostaisi muita – olihan paljon paremmin varustettuja ja pitkään toimineita, tunnettuja kasvihuoneita, joissa vierailijat saisivat varmemmin vastinetta uhraamalleen ajalle.

Eräänä päivänä kävi niin, että hänen käsiinsä sattui lajike, joka herätti ystävien kiinnostuksen. Siinä oli jotakin, joka veti ihmisiä puoleensa – mitä, sitä nainen ei itse tiennyt. Hän tiesi vain, että oli valinnut tämänkin yksilön rakkaudella, harkiten, kokoelmaansa täydentämään.

Yhtä kaikki, pikkuhiljaa kasvista alettiin puhua kaupungilla. Sana kiiri suusta suuhun, ja pian – yllättäen – kasvihuoneeseen virtasi vierailijoita. Heitä tuli solkenaan, ihan ventovieraitakin. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, niin hän halusi ajatella, tosin enimmäkseen he olivat hyvin vaiteliaita. Joku esitti kohteliaisuuden, toinen kiinnostuneen kysymyksen.

Nainen oli hämmentynyt – hyvin hämmentynyt – ja ilahtunut. Väkijoukon kasvaessa ja tuntemattomien yhä virratessa sisään hän ehti myös hivenen kauhistua. Mitäköhän vieraat oikeasti ajattelivat näkemästään? Ja: ”Enhän ehtinyt edes siivota täällä.”

Vähitellen kävijöiden virta laantui. Joku pisti päänsä ovesta uudestaan, ehkä saadakseen vielä toisen vilauksen ihmekasvista, ehkä tarkistaakseen, olisiko kokoelma sitten edellisen kerran jo karttunut.

Nainen istui kasvihuoneessaan, mietteliäänä. Hän katseli kasveja ja aisti niiden mykän ystävällisyyden ympärillään. Kaipasiko hän yllätysvieraiden ryntäystä? Palaisivatko he, ja jos, niin kasvaisiko hänen kokoelmansa heidän odottamallaan tavalla? Nainen tiesi viihtyvänsä kasviensa keskellä mainiosti yksinkin. Mutta jos hän olisi karttanut seuraa täysin, hän ei olisi koskaan avannut ovea, kertonut kellekään, kutsunut edes ystäviään katsomaan: asioiden jakaminen tekee kuitenkin kaikesta usein mielekkäämpää.


En tiedä, kuinka kiinnostavaa kenestäkään on lukea blogin pitäjän pohdintoja blogin kirjoittamisesta – itsestäni se kuulostaa äärimmäisen pitkästyttävältä jorinoinnilta. Mutta olisi tuntunut myös omituiselta sivuuttaa täysin se seikka, että edellinen postaukseni Sanoja, jotka eivät auta ystävää... keräsi muutaman kuukauden ikäiselle blogilleni moninkertaisen lukijajoukon aiempiin kirjoituksiini verrattuna. Jos aiemmin täällä kävi joitakin kymmeniä tai satoja ihmisiä, nyt teitä oli yhtäkkiä tuhansia.

Sen, mitä haluan sanoa, sanon tässä: yllätysvieras, ystävä, mukavaa, kun kävit. Olen iloinen, jos tulet uudestaan. En tiedä, mitä tulevaisuuden kirjoitukset pitävät sisällään. Sen tiedän, että haluan, että  kaikki, mitä täällä teen, tuntuu aidolta ja vilpittömältä. On se sitten mitä tahansa: hämmästelen, hykertelen, haaveilen, välillä höpöttelen mitä sattuu. Yleensä aihe tulee luokseni kirjan, elokuvan, matkan tai jonkun silmien ohitse lipuvan ajattoman tai ajankohtaisen ilmiön muodossa. Mutta ehken jatkossakaan pelkää kirjoittaa silloin tällöin aiheista, jotka ovat osittain henkilökohtaisiakin. Silloin kun se tuntuu oikealta, vilpittömältä jutulta.

Jos haluaisit kertoa ajatuksiasi edellisestä kirjoituksestani, tai muista, kuuntelen ja keskustelen mielelläni.

There is a beauty in numbers, mutta massoja enemmän minua lämmittää, jos tiedän vaikka yhden ihmisen todella ilahtuneen – tai kun tuttava tarttuu hihaani törmätessämme ja kertoo kirjoitukseni koskettaneen. Vaikka ollakseni täysin vilpitön, ensi sijassa kirjoitan kai edelleen ennen kaikkea itselleni.


Yllätyksiä, niitä mukavia sellaisia, koin viikonloppuna myös Flow-festivaalilla. Florence, punatukkainen jumalatar, asteli yleisön eteen paljain jaloin ja meikittä: hän oli teatraalinen, hauras, hurja ja herkkä.

Kun koskettava, ihmeellinen konsertti läheni loppuaan, hän pyysi jokaista ottamaan laukustaan hatun, paidan, jotakin, ja heiluttamaan sitä ilmassa: ravistamaan pois turhan taakan. Shake it out!

And I’ve been a fool and I’ve been blind

I can never leave the past behind

I can see no way, I can see no way

I’m always dragging that horse around

All of his questions, such a mournful sound

Tonight I’m gonna bury that horse in the ground

So I like to keep my issues drawn

But it’s always darkest before the dawn

Florence + the Machine: Shake it Out