Joy of missing out

Tajusin hiljattain, että ihailemiani ihmisiä yhdistää eräs asia. Luulen, että heillä on erityinen kyky:

#jomo

Joy of missing out. Tiedän, ettei tämä ole uusi juttu. Mutta itse törmäsin termiin jostain syystä vasta muutama viikko sitten sitten.

Miksiköhän ihmeessä en ole kuullut tästä puhuttavan enemmän? Googlettelun perusteella JOMO alkoi trendata jo 2013–2014, jolloin siitä kirjoittivat ainakin Guardian ja Huffington Post – jälkimmäisessä jopa otsikolla So Long, FOMO – Here’s Why 2014 Will Be Year Of The JOMO (Joy Of Missing Out):

As a backlash against FOMO – aka Fear Of Missing Out – the term is a rebellion against saying yes to everything, and is about giving yourself the space to think and experience things without freaking out about what you ‘should’ be doing instead.

Huffington Post 31.12.2013

Koska ei on ikävä sana, missaamisen ilossa käännetäänkin huomio siihen, mille sanotaan kyllä: omalle ajalle, muiden ihmisten seuralle, läsnäololle, keskittymiselle. Hieno keikaus.

Suomenkielisessä internetissä sen on maininnut ainakin viime syksynä mainio Juliaihminen.

En siis ole etujoukoissa, mutta mitäs siitä. Ehkä ei ole liian myöhäistä. Mielestäni tästä, hmmm, JOMOsta, pitäisi puhua paljon enemmän! (Paitsi että ei pitäisi, noin tarkalleen ottaen, ja saman tien pahoittelut sekä selvennys: en yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan tekstiä, jossa vilisevät sanahirviöt JOMO ja FOMO. Puhun siis tästä eteenpäin yksinkertaisesti ilosta ja pelosta. Hemmetin akronyymit, joita on niin vaikea kääntää suomeksi.)

Mieleen tulee kolme juttua:

Solnit / Smith Rumsey / Ekholm

Ilo siitä, että katoaa hetkeen

A restlessness has seized hold of many of us, a sense that we should be doing something else, no matter what we are doing, or doing at least two things at once, or going to check some other medium. It’s an anxiety about keeping up, about not being left or getting behind.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Kirjailija ja aktivisti Rebecca Solnit pohtii ulkopuolisuuden pelkoa ja sen seurauksia (mainitsematta itse termiä) esseessä, joka on osa suurenmoista kokoelmaa The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness.

I forget practical stuff all the time, but I also forget to look at the distance and contemplate the mysteries of the universe and the oneness of all things.

Jos pitää valita, unohdanko mieluummin jonkun käytännön asian hoitamisen vai horisonttiin katselun, valitsen epäröimättä ensimmäisen. Jotta taas jälkimmäinen olisi mahdollista, on pystyttävä katoamaan hetkeen. Ja sen vaikeutta nykyaikana Solnit suree:

It’s hard, now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of the train window, or comptemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces. Space for free thought is routinely regarded as a void and filled up with sounds and distractions.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Hieno havainto tuo, miten työlästä on olla kokonaan jonkun kanssa tai täydellisen yksin (tai miten tärkeää tai autuasta se olisi).

Ping! Ajatuksiin uppoaminen katkeaa häiriötekijään. Vaikuttaa siltä, että missaamisen ilo liitetään usein someen. Esimerkiksi Urban Dictionaryn määritelmässä mainitaan erikseen, että ilo on sitä, että ”nauttii siitä mitä on tekemässä tässä ja nyt, eikä ole somessa julistamassa sitä mitä tekee tai seuraamassa muiden tekemisiä”:

jomo
Joy of Missing Out: You’re enjoying what you’re doing in the here and now and not on social media broadcasting or seeing what everybody else is doing. Opposite of fomo or the fear of missing out.
urbandictionary.com

Ehkä ei ole ihan mustavalkoisesti niin, että asioiden jakaminen tai seuraaminen somessa = automaattisesti ilmentymä pelosta. (Mielestäni tässä haisee potentiaalinen elitismi ja halu erottautua sekä määritellä jotkut toiset automaattisesti fomoilijoiksi.) Ehkä kyse on enemmän tekemisen motiivista, siitä miksi jotain tekee suhteessa omaan elämään tai muihin ihmisiin – kuin tekemisestä itsestään?

Itseäni viehättää yllä näkyvän määritelmän alkuosio, ajatus läsnäolosta ja asioiden balanssista.  Joskus ei ole mitään parempaa kuin somen virtaan uppoaminen, mutta sitä kallisarvoisempi taito on osata irroittautua linkkien ja ilmoitusten pyörityksestä rauhallisin mielin. Kyky olla läsnä omassa seurassaan tai ihmisten kanssa ilman, että mielen takana jäytää ajatus siitä, että elämä jossain toisaalla on täydempää ja kiinnostavampaa.

Ilo siitä, että jättää kuvan ottamatta

Näitä samoja keloja ilmentää katkelma Johannes Ekholmin Graafisesta suunnittelusta – tuosta näennäisestä näyttelyjulkaisusta, joka on jotakin charmantin filosofisen tutkielman ja itsetietoisen kaunokirjallisen opuksen välimaastosta, ja yhtä kaikki tarkkaa ajankuvaa:

JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne vaan menee pilalle. Ehkä se on vähän sellainen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se luopuu Instagramista ja livebloggauksesta.

ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonki Facebookkiin kivoista jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä.

JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu, että jopa vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteeet ehkä on semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen!

Johannes Ekholm (toim): Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat. (2013)

Jos keskittyy ottamaan kuvaa tai kirjoittamaan postausta (edes mielessään), ei ole läsnä. Ja jos jatkuvasti keskittyy raportoimaan tekemisistään sen sijaan että eläisi niitä, ajatukset ovat koko ajan jossakin tulevassa, mahdollisesti toteutuvassa tai toteutumattomassa, eivätkä tässä hetkessä. Tuttua pallottelua. Välillä olisi tietysti kiva, jos olisi kuvia muistoina (mutta onko niitä pakko postata mihinkään)?

Kuvaamme, emmekä nauti; kirjoitamme, emmekä muista? Ajatus siitä, että kokemuksen tallentaminen tuhoaa sen autenttisen muiston, on itse asiassa ikivanha. Viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Sokrates oli vahvasti sitä mieltä, että kirjoitustaito johtaa muistin kuolemaan, kertoo historioitsija Abby Smith Rumsey hienossa teoksessaan When We Are No More.

Kirjoitustaito saa ihmiset unohtamaan olennaiset asiat, uskoi länsimaisen filosofian isä: kun luottaa ulkoiseen tukeen, ei harjoita muistiaan painamalla asioita mieleen. Sokrateelle muistaminen oli myös moraalinen teko, ihmisenä olemisen olennainen kysymys.

No, ehkä Sokrates oli lopulta tyytyväinen, että Platon kirjoitti hänen ajatuksensa ylös, Rumsey hymähtää. Ainakin me jälkipolvet olemme kiitollisia siitä. Mutta sekä Ekholmin teoksessa että Sokrateen pohdinnoissa ollaan saman ajatuksen jäljillä: kun ulkoistamme jonkun asian, onko se varmin tapa unohtaa itse kokemus? Voisiko ohikiitävään hetkeen pysähtyä ilman sen taltioimista?

Ilo siitä, että on elossa

Ehkä lopulta on kyse siitä, että pelko on helppoa ja ilo vaikeaa?

Kuten kaikki pelot, fear of missing out elää yksinäisyydestä ja häpeästä. ”Sä et riitä sellaisena kuin sä oot, sun on pakko yrittää”, se kuiskaa korvaan. Ratkaisuksi pelko tarjoaa erilaisia laastareita ja kuluttamista: kokemusten kuluttamista, rahan kuluttamista ja sen kaikkein arvokkaimman kuluttamista: ajan.

Pelko ajaa yrittämään tehdä monta asiaa samaan aikaan, olla monta ihmistä samaan aikaan, sillä valinta on vaikeaa. Samasta pelosta on kyse on kyse myös silloin, kun Brad Pittin näyttelemä Tyler Durden messuaa Fight Clubissa, ettei halua Jackin väistävän kipua: ”Don’t deal with this the way those dead people do. Deal with it the way a living person does.

Iloon kykenevä ihminen on potentiaalisesti vähän vaarallinen, sillä hän ei tarvitse mitään täydentämään olotilaansa. Hän on jo elossa.

Mietin ihailemiani ihmisiä, arjen kapinallisia, jotka tuntuvat tekevän asioita niin kuin itse tykkäävät, luottaen omaan sisäiseen ääneensä enemmän kuin siihen, mitä pitäisi. Ihmisiä, jotka tuntuvat harkitusti (mutta sitä juurikaan alleviivaamatta) kääntävän selkänsä hälylle, ihmisiä, jotka uppoutuvat kiinnostuksensa kohteisiin, lukevat kirjoja, joita kukaan muu ei tällä hetkellä lue, miten heidän kanssaan voi käydä merkityksellisiä ja yllätyksellisiä keskusteluja. Ja jotka myös somettavat, silloin kun huvittaa.

Eivät he varmasti ole varsinaisesti iloisia kaiken aikaa (koko ajatus on, joskin hilpeä, niin aika järjetön). Uskon, että kyse on kyvystä tuntea mielihyvää ja mielenrauhaa sekä sietää ristiriitaisiakin tunteita omien valintojen äärellä.

Näin sen ymmärrän: joy of missing out on kepeää mutta merkityksellistä vastarintaa, suurta laupeutta, haahuilua, harkintaa, unissakävelyn ja autopilotin vastustamista.

Lopulta se on myös elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden hyväksymistä.

”This is your life, and it’s ending one minute at a time”, sanoo Tyler Durden.

Onhan sekin ajatus. Että kuluttaisi niitä minuutteja pelon sijaan iloon.

Past, present and future – a still life captures the three dimensions of time in a single picture. Today being my birthday, I decided to pay the exhibition at @sinebrychoffartmuseum an intentionally symbolic visit. For some reason, I find these paintings extremely fascinating, and could study them at hours on end. All those details: caterpillars and butterflies, flowers as buds, in full bloom, and already fading… They remind us that all that we perceive is, by its nature, temporal; to everything, there is a season. Some still lifes are actually quite gloomy or downright funereal, but I find them all in all beautiful and powerful, and even comforting. Oh, and the exhibit is open until 8 January, definitely worth checking out – recommended by the gloomy birthday girl. #stilllife #arthistory #sinebrychoff #birthday #wintersolstice #myhelsinki

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Lisälukemistoa:

Juliaihminen: Mikä JOMO?

Johannes Ekholm: Ratkaisu ahdistukseen on kollektiivinen tai sitä ei ole (YLE: Kirjojen Suomi)

Riina Katajavuori: Mitä teet, kun kukaan ei katso? (YLE: Kulttuuricocktail)

Mainokset

Uusi kirja kertoo, miksi älypuhelin koukuttaa kenet tahansa / Adam Alter: Irresistible

It’s hard to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use.

Adam Alter on psykologiasta väitellyt newyorkilainen markkinoinnin apulaisprofessori, jonka maaliskuussa 2017 ilmestynyt kirja Irresistible pureutuu digitaalisen maailman koukuttavuuteen. Miten me koukutumme esimerkiksi tykkäämään ja hakemaan tykkäyksiä – ja kuinka  meitä tietoisesti koukutetaan tekemään niin?

Hän aloittaa pohtimalla Steve Jobsia ja lastenkasvatusta.

fishing-228329
Gone fishing.  Lähde: Pixabay

Vanha huumekauppiaiden sääntö: älä vedä kiksejä omasta kamasta

Mikä on selitys sille, ettei Jobs antanut lastensa käyttää Applen ihmetuotetta iPadiä? Noudattiko hän huumekauppiaiden vanhaa sääntöä never get high on your own supply eli ”älä vedä kiksejä omasta kamasta”?

Jobs ei myöskään ollut mikään poikkeus kaltaistensa visionäärien ja teknologia-alan johtajien joukossa. Vaikka he päivätyössään he julistaisivat, miten heidän keksintönsä muuttavat maailman, heillä ei ole painetta tutustuttaa lapsiaan tähän maailmaan.

Hassua, eikö? Eikö etuoikeutettu kasvuympäristö suojelisi lapsia laitteiden haittavaikutuksilta?

Vai olisiko niin, että it-gurut tietävät, että laitteet koukuttavat yllättävän helposti riippumatta siitä, kuinka valistunut henkilö käyttäjä on, Alter puntaroi – sillä sellaisiksi ne on tällä hetkellä suunniteltu?

Product designers are smarter than ever. They know how to push our buttons and how to encourage us to use their products not just once but over and over.

Älä puhu 50-luvusta ja telkkarista, tämä on ihan eri juttu

On totta, että uutta teknologiaa on aina pelätty. Ihmisiä on peloteltu turhaankin, on maalailtu uhkakuvia, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Mutta älylaitteiden vertaaminen elokuviin, televisioon ja videopeleihin ei toimi, Alter sanoi puhuessaan kirjastaan Think Again -podcastin haastattelussa huhtikuussa.

Aiemmin lapset ovat saattaneet jumittaa television edessä tai pelata yltiöpäisesti, mutta he ovat silti menneet kouluun, ja laitteet ovat jääneet kotiin. Ennenkin on voinut törsätä koko tilin alerekkeihin, mutta sitä varten on pitänyt sentään vaivautua kaupungille; nyt luottorajan saa täyteen lounastunnilla.

Nykyisin taskussa kulkee yhteydenpitovälineen lisäksi niin viihdekeskus kuin ostoskeskus, jotka ovat auki kellonajasta riippumatta. Olemme eläneet älylaitteiden kanssa vasta vajaan vuosikymmenen, ja ne ovat mullistaneet arkemme. Ehkä muutoksen vaikuttavuutta on vaikea havaita sen mittakaavan vuoksi: emme kykene käsittämään, miten vallankumouksellinen muutos aiempaan aikaan on ollut, joten epädramatisoimme sitä.

Tech offers convenience, speed, and automation, but it also brings large costs. Human behavior is driven in part by a succession of reflexive cost-benefit calculations that determine whether an act will be performed once, twice, a hundred times, or not at all. When the benefits overwhelm the costs, it’s hard not to perform the act over and over again, particularly when it strikes just the right neurological notes.

A like on Facebook or Instagram strikes on of those notes, as does the reward of completing a World of Warcraft mission, or seeing one of your tweets shared by hundreds of Twitter users. The people who create and refine tech, games and interactive experiences are very good at what they do. They run thousands of tests with millions of users to learn which tweaks work and which ones don’t – which  background colors, fonts and audio tones maximize engagement and minimize frustration.

Elämme koukuttavaa aikaa

Tech isn’t morally good or bad until it’s wielded by the corporations that fashion it for mass consumption. Apps and platforms can be designed to promote rich social connections; or, like cigarettes, they can be designed to addict. Today, unfortunately, many tech developments do promote addiction.

Digitaalinen ympäristö on luonut arkeemme paljon uusia potentiaalisia koukkuja, Alter pohtii. Muutama vuosikymmen sitten riippuvuutta aiheuttivat lähinnä päihdyttävät aineet, kuten alkoholi, tupakka ja huumeet, jossakin määrin myös uhkapelit. Ne olivat kuitenkin pääsääntöisesti kalliita ja rajoitetusti saatavilla. 2010-luvulla ympärillämme on vanhojen aineiden lisäksi kosolti asioita, joiden koukuttavuutta vasta opimme ymmärtämään:

There’s the Facebook hook. The Instagram hook. The porn hook. The email hook. The online shopping hook. And so on.

Mitä vaivattomammin jokin asia tai toiminto tuottaa aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia, sitä voimattomampia olemme sen edessä, vaikka varsinaiset syyt koukuttumiseen ovat tietenkin monimutkaisempia ja yksilöllisiä.

Tykkäyskoukku – vertailemme, sillä olemme ihmisiä

Alter kirjoittaa monipuolisesti esimerkiksi pelaamisesta, nettishoppailusta sekä Netflix-ahmimisesta ja käy läpi useita kiinnostavia psykologisia tutkimuksia, jotka valottavat käyttäytymiseemme vaikuttavia tekijöitä.

Kiehtovaa antia ovat osiot, jotka käsittelevät sosiaalista mediaa, kuten Facebookia ja Instagramia.

Aloin itse perehtyä älypuhelimiin paremmin reilu vuosi sitten, kun tein aiheesta juttua silloisen työni puitteissa ja haastattelin puhelinten koukuttavuudesta väitellyttä sosiaalipsykologi Eeva Raitaa. Raita listasi monta syytä siihen, miksi kännykkä koukuttaa tehokkaasti. Yksi niistä oli sen väylä sosiaaliseen elämään, hyvässä ja pahassa.

Facebook ja muut suositut yhteisöpalvelut täyttävät olemassaolevan sosiaalisen tarpeen olla yhteydessä muihin. Mutta samalla niiden yritystoiminta perustuu pohjattomaan haluumme vertailla itseämme toisiin ihmisiin, sanoo Alter.

Janoamme jatkuvaa palautetta siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Luulemme, että sosiaalinen media kertoo meille vastauksen, mutta se tekee sen hyvin ovelalla tavalla. Meihin vaikuttaa nimittäin erityisen tehokkaasti se, jos emme pysty ennustamaan toimintamme seurauksia, ja tykkäysten määrähän on Facebookissa ja muissa palveluissa usein arvoitus.

It’s had to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use. What had begun as a passive way to track your friends’ lives was now deeply interactive and with exactly the sort of unpredictable feedback that motivated Zieler’s pigeons. Users were gambling every time they shared a photo, web link, or status update.  A post with zero likes wasn’t just privately painful, but also a kind of public condemnation: either you didn’t have enough online friends, or worse still, your online friends weren’t impressed. Like pigeons, we’re more likely to seek feedback when it isn’t guaranteed. Facebook was the first major social networking force to introduce the like button, but others now have similar functions.

(Alter viittaa lainauksessa kyyhkystutkimukseen, josta on kertonut hieman aiemmin.)

Facebook on ollut monien sosiaalisten kokeilujen areena. Ovatko tykkäys- ja reagointinappulat, algoritmit ja muut keksinnöt palvelleet käyttäjiä vai yritystä itseään? Yrityksen päätöksillä on valtava maailmanlaajuinen merkitys, sillä palvelulla on arviolta miljardi käyttäjää: se on uskomaton inhimillinen potentiaali.

Mutta jos mulla ei ole ongelmaa, onko tässä mitään ongelmaa?

Mutta jos ihminen ei itse kärsi puhelimen käytöstään, onko asiassa edes ongelmaa?

If you’re on the phone for three hours daily, that’s time you’re not spending on face-to-face interactions with people. Smartphones give everything you need to enjoy the moment you’re in, but they don’t require much initiative.

Alter sekä monet hänen haastattelemansa asiantuntijat (kuten peliriippuvuutta hoitavan klinikan johtaja) päätyvät puhumaan painokkaasti kasvokkain käytävän vuorovaikutuksen tärkeydestä. He myöntävät, että nettiaika on lisännyt mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta muistuttavat, että esimerkiksi empatiakyky ei kehity samalla tavoin pelkkien ruutujen välityksellä,

Monet asiantuntijat ovat myös kysyneet, kuinka käy kykymme oppia ja luoda uutta, jos emme enää jaksa keskittyä, vaan keskeytämme heti orastavankin tylsyyden rutiininomaisella puhelimen vilkuilulla.

Sosiaalipsykologi Raita pohti tekemässämme televisiohaastattelussa, miten luovuus ja tylsyys kulkevat käsi kädessä: luovuus vaatii aikaa ja syventymistä omiin ajatuksiin.

Yhdysvaltalainen historioitsija Abby Smith Rumsey on taas pohtinut muistia ja muistamista digitaalisella aikakaudella. Myös muistojen kehittyminen vaatii sitä, että keskitymme ja syvennymme. Ilman muistoja emme ymmärrä mennyttä emmekä itseämme, emmekä pysty kuvittelemaan tulevaa.

Kukaan näistä asiantuntijoista ei kehota välttämään älypuhelinta tai netin käyttöä kokonaan, ja aika mahdotonta se olisikin. He vain herättävät miettimään käyttöä suhteessa muuhun elämään.

Parempaa arkea pienin kikoin

Jo joulukuussa kirjoitin, että olen itse opetellut käyttämään älypuhelintani vähemmän viimeisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, ettei tilanne ollut mielestäni kohdallani edes lähtökohtaisesti kovinkaan huono. (News flash: tutkimuksissa suuri enemmistö säännönmukaisesti aliarvioi päivittäisen käyttönsä ja uskoo käyttävänsä puhelintaan vähemmän kuin muut…) Mutta jokin tunne kyvyttömyydestä olla läsnä ja ajatusten pirstaleisuudesta kaihersi. Olen hirveän huono tekemään mitään kovin mustavalkoisesti (sokerilakko, ei kiitos), joten tässäkin kohtuullisuus on oma valintani, kaikessa tylsyydessään.

Itselläni ovat toimineet seuraavat kikat, jotka ovat osittain samoja, joita Alter esittelee kirjansa loppupuolella:

Pidän fyysistä etäisyyttä puhelimeen. Jätän sen työpaikalla tahallani laukkuun tai kotona toiseen huoneeseen. (Yritän muistaa pitää äänet päällä, jotta pystyn vastaamaan puheluihin.)

Olen poistanut kaikki ääni-ilmoitukset sekä suljetulle näytölle tulevat ilmoitukset. Niinpä voin tarkistaa kellonajan ilman muita houkutuksia. (Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että vastaan viesteihin usein keskimääräistä hitaammin. Mutta kuinka nopeasti viesteihin täytyy aina reagoida – tästä on varmaan monia mielipiteitä. Tilanteet vaihtelevat.)

Olen poistanut esimerkiksi Facebookin sovelluksen puhelimestani. Selaimen kautta vilkuiluun on suurempi kynnys. (Viime kesänä pidin huvikseni useamman kuukauden tauon koko jutusta, mikä oli aika kiinnostava kokeilu. Tosin silloin meinasi jäädä kyllä pari kivaa tapahtumaa väliin. Onneksi joku aina vinkkasi niistä.)

Somen curfew on 22.30, eli sen jälkeen ei hilluta selailemassa. (Harvoin kyllä sometan enää iltasin, mutta välillä sitä innostuu. Huomaan, että selkeä aika toimii itselleni paremmin.)

Yritän noin yleensä kiinnittää huomiota siihen, lisääntyykö ylenmääräinen tsekkailu eli onko checking habit taas lähtemässä lapasesta.

En voi nyt tässä vannoa, mitä kaikkea konkreettista hyötyä muutoksista on ollut, kuten tarkkoja lukuja keskittymiskyvyn lisääntymisestä tai luovuuden räjähdysmäisestä kasvusta, mutta mitään negatiivistakaan en ole havainnut. (No, lähipiiri sekä tuttavat ovat altistuneet ajoittaisille pitkähköille ja innostuneille monologeille aiheesta, halusivat tai eivät.) Rehellisesti sanottuna tunnen kyllä oloni seesteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin hektisimpinä aikoina. Yksittäisenä seikkana mieleen tulee, että enää vaikka kirjaa lukiessa ei tee mieli keskeyttää sitä koko aikaa, kuten joskus aiemmin huomasin automaattisesti tekeväni.

Uusien tapojen opettelun perustana on se, että hyväksyy, että on altis koukuttumaan, edes vähäsen. Pitää siis niellä rahtunen ylpeyttään, sillä mielelläänhän sitä ajattelisi olevansa rautaisella itsekurilla varustettu aikuinen ihminen.

Mutta tähän ajatukseen niin Alter kuin haastattelemani Raita tarjoavat armollisen näkökulman: emme ole yksin, kyse ei ole siitä, että minä yksin olisin tyhmä tai vailla tahdonvoimaa.

The technology is designed to hook us that way. Email is bottomless. Social media platforms are endless. Twitter? The feed never really ends. You could sit there 24 hours a day and you’ll never get to the end. And so you come back for more and more.

Adam Alter New York Timesin haastattelussa maaliskuussa 2017

Lisää aiheesta:

Sosiaalipsykologi Eeva Raita: ”Älypuhelin on aikamme tupakka”

Käytät älypuhelintasi todennäköisesti enemmän kuin luulet

”Allow yourself the uncomfortable luxury of changing your mind” – Brain Pickings

Onkohan sellaiselle asialle omaa nimeä? Kun kaksi oikein mukavaa asiaa tapahtuu yhtä aikaa, vähän yllättävälläkin tavalla? Mielessäni on nyt ihan tietty juttu, josta kerron kohta lisää, mutta yritin keksiä tässä ensiksi lisää esimerkkejä: jos vaikkapa lempinäyttelijä valikoituu lempiohjaajan elokuvaan? Tai suosikkimuusikko kirjoittaa biisin itselle läheisestä aiheesta? Olisi hauskaa, jos joku vinkkaisi, mikäli tietää tällaisen termin. Tai mikä hauskempaa – sattuisi keksimään sellaisen!

BRAIN / BRENÉ

Brain Pickings -sivuston viikottainen kirje ilahduttaa aina, mutta eilen olin erityisen onnellinen: kas, Maria oli valinnut ensimmäiseksi aiheekseen Brené Brownin uusimman, hiljattain ilmestyneen kirjan Rising Strong. Sehän tuossa odottaa vuoroaan omalla yöpöydällänikin, kunhan maltan ensin kirjoittaa tämän postauksen (lisäten, kyllä, keskeneräisten kirjojen lukulistaa).

”Tutkija-tarinankertoja” Brené Brownin olen maininnut aiemmin jo toukokuisessa vulnerability hangover -kirjoituksessani sekä elokuussa pohdiskellessani vastoinkäymisiä ja empatiaa. Hän on kertakaikkiaan mainio ja mahtava hahmo. Ehkä ei lopulta ollut niinkään yllättävää, että Maria kirjoittaisi Brenéstä – he ovat molemmat hyvin samankaltaisten asioiden puolestapuhujia: luovuuden, avoimuuden, keskittyneisyyden ja läsnäolon edistäjiä, kun ympärillä säkenöivät hektiset nyt-hetket. Suosittelen oikein lämpimästi lukemaan tuon uutiskirjeen.

VAIVAA AIVOJASI!

Jos johonkin kannattaa aikaansa käyttää tämän kaikkien elämässä ainaisen kiireen keskellä, niin edellä mainitun Maria Popovan Brain Pickings -sivuston antiin tutustumiseen. Se ravitsee, rauhoittaa ja ravistelee, sopivassa määrin. (Tutkitusti, tekisi mieleni lisätä! Mutta tietenkään tätä ei ole tutkittu. Muutoin kuin omassa elämässäni, ja niiden – meidän? – lukemattomien muiden, jotka odottavat innolla, mitä sähköpostiluukusta sunnuntaisin tipahtaa).

Brain Pickings is my one-woman labor of love — a subjective lens on what matters in the world and why.

Viime aikoina Maria on viikottaisissa kirjeissään kirjoittanut esimerkiksi mikrobeja esittelevästä lastenkirjasta sekä kauniin muistopuheen Oliver Sacksille:

Sarjakuvista filosofisiin esseisiin, musiikista aivotutkimukseen. Postaukset ovat kokonaisvaltaisia elämyksiä, joita rytmittää herkkä, sielukas kuvitus; Popova käyttää paljon kuvia juuri lastenkirjoista. Ja erityisesti itsellenikin on jäänyt mieleen kirjoitus, joka esitteli lastenkirjan Velveteen Rabbit.

And yet when the wise old Skin Horse — the oldest toy in the nursery — assures the rabbit that toys are made real by children’s love, and the rabbit is emboldened by this notion despite feeling at a grave disadvantage compared to the modern toys, we too are reminded that however the cultural odds are stacked, our imperfect humanity is not merely the thing that makes life livable but the only thing that makes it worth living.

”EXPECT ANYTHING WORTHWHILE TO TAKE A LONG TIME”

Monille sivusto on varmasti jo tuttu, mutta jos se ei ole, suosittelen ehkä aloittamaan tästä kirjoituksesta vuodelta 2013, jossa Maria summaa mietteensä sivustostaan ensimmäisen seitsemän vuoden jälkeen. Saattaa se tietenkin olla uusi tuttavuus niillekin, jotka Brain Pickingsin muuten tuntevat. ”I share these here not because they apply to every life and offer some sort of blueprint to existence, but in the hope that they might benefit your own journey in some small way, bring you closer to your own center, or even simply invite you to reflect on your own sense of purpose.”

”Allow yourself the uncomfortable luxury of changing your mind.” “Expect anything worthwhile to take a long time.”

Poimin linkin takaa löytyvästä listasta erityisesti kohdan numero 4, ”Build pockets of stillness in your life”. Se kannustaa haaveilemaan, tekemään asioita ilman ilmeistä päämäärää, jopa tylsistymään. Kannatan itse vankkumattomasti viisautta ”tylsyys on luovuuden lähde” – en siksi, että minulla olisi erityisen hyviä järkiperäisiä perusteita, vaan koska tunnen vahvasti lauseen pitävän paikkansa. (Ja tietenkin koska olen loputtoman hajamielinen haaveilija.) Se ei tietenkään ole vain oma ajatukseni. Ja siksi jaankin loppuun vielä videon ”Why Zoning Out is Good for You”. Se riemastutti itseäni suunnattomasti, kun siihen noin kuukausi sitten törmäsin ja haluan jakaa iloa eteenpäin:


PICK YOUR BRAIN
Oh, how happy I was to see that Maria of Brain Pickings had written on Brené Brown. As it happens, her latest book Rising Strong is on my nightstand, and I am waiting impatiently to get my hands on it (right after I finish this post!).

I was wondering whether there was a word, a specific term for such an occurrence; when two things you really enjoy appear together, in a bit of a surprising fashion? I would really like to know if it did. Or, would someone come up with one? That would be amazing!

The above quotes (all in English) pretty much sum what I was writing about. It is indescribably invigorating (now I feel like Mary Poppins) to read Brain Pickings. If you only have a minute or two to spare, stop reading this blog right now and make a move, I insist! But then again, you should always ask yourself: why do I have so little time for the things that in the end make this life worth living? (Am I being too annoying? As if I am any better.)

Still, a wise quote from from Annie Dillard, via Brain Pickings, to conclude my post: ”how we spend our days is, of course, how we spend our lives.”

And I think everyone should spend a day, or at least a moment, every now and then getting bored. Thus the above video.

Upporikasta ja rutiköyhää

(Soundtrack-ehdotus: Pulp ja Common People.)

Kerro, kerro, Instagram – millaisiin todellisuuksiin saammekaan kauttasi kurkistaa?

GET RICH OR...

Jokin aika sitten tulin tietoiseksi ilmiöstä Rich Kids of Instagram.

Park the small toy in the big toy. by clarisselafleur #yachts #rkoi #wealth

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

Somen etujoukoille ja muille valveutuneille tämä on epäilemättä tuttu juttu. Heh heh.

Pick up a pair for summer! Our collab with @romeromcpaul. 3 styles available. Link in profile. #rkoi #richkidsofinstagram #americanpharoah

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

(^ En ole ihan varma, onko tämä vitsi, pelkäänpä, ettei.)

Kyseessä on siis Instagram-tili, jonka kautta pääsee näkemään, miten todella, todella rikkaat nuoret ihmiset – se 1% – viettävät aikaansa. Hmmm.

Tai se osuus tästä joukosta, joka otaksuttavasti haluaa tehdä jotakin selväksi muille, sille/meille 99 prosentille:

Tyte #onfleek

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

Provoisoivaahan tuo on, ja typerryttävyydessään verraten absurdia. Ihme ei liene, että #rkoi on kirvoittanut koko joukon parodioita, kuten ilmeisen Poor Kids of Instagram.

Onhan näitä. Ja historian sivuhan rikkaita on ihaltu ja tirkistelty, kadehdittu ja paheksuttu, erityisesti Yhdysvalloissa. Heitä on kuvattu korkeakirjallisuudessakin, ja tositv-teollisuus tietenkin käänsi nupit kaakkoon, kun se avasi ennennäkemättömällä tavalla pääsyn pällistelemään vaurauden banaaleja ilmentymiä. Tympeydessään niin kuolettavan tylsää, etten tästä yksistään olisi keksinyt kastaa kynääni musteeseen, semminkin, kun on vaikea löytää aikaa oikeasti merkittäviin asioihin, kuten vaikkapa True Detective 2:n seuraamiseen ja viikinkien historiaan perehtymiseen (reissu näköpiirissä!).

Ökypelleily yhdistyi kuitenkin mielessäni toiseen Instagramin kautta hahmottuvaan todellisuuteen, johon tutustuin hiljattain:

SYÖPÄVÄYLÄ

En tiedä kuinka monelle käsite Cancer Alley on tuttu, mutta itse törmäsin siihen ensimmäistä kertaa tässä postauksessa:

”Syöpäväyläksi”*) kutsutaan siis noin 135 kilometrin pituista vyöhykettä Louisianan osavaltiossa, jonka varrella on yli 200 öljynjalostukseen liittyvää laitosta. Sen alueella asuvaa väestöä yhdistää erityisen alhainen elintaso; merkittävä osa heistä on myös afroamerikkalaisia. Ei kuulosta ihan matkailuvaltilta, eikä kovin toivorikkaalta alueelta ylipäätään.

*)oma vapaa käännökseni

Matt Black kiertää ympäri Yhdysvaltoja ja kuvaa kohtaamaansa köyhyyttä tunnisteella #geographyofpoverty. Tarinat tekevät näkyväksi tilastot, joissa jopa kolmannes tietyn alueen väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Gallup, NM. Officer with the Gallup Police. "So around here, you know, I'm lucky. I had my parents, and I tell my cousins, my siblings, 'Don't do what I did, by having a child in high school.' But I'm lucky: I got to continue my education, I have a job, I have a house, and I have everything that I need. You don't have to have it all, but just having enough to where you're stable, where you feel safe. You don't have to rely on public assistance; you don't have to worry about how you're going to get to work. And that's usually what you'll see when you arrest people here: it's like, 'Well, I'm here, I'm stuck here. I don't have a ride.'" Gallup is a city in McKinley County, New Mexico. The population is 21,678 and the 21.9% live below the poverty level. #geographyofpoverty

A post shared by Matt Black (@mattblack_blackmatt) on

Siinä missä etuoikeutettujen elämäntapaelitistien otokset virtaavat vulgaarin värikyllästettynä mattona, Black on valinnut köyhyyden maantieteelle hillityn ilmaisukeinon. Mustavalkoiset kuvat piirtävät kohteensa poeettisina, harmonisinakin, kontrastina shokeeraavalle sisällölle: ne pysäyttävät.

#WEALTHGAP

Sattumalta juuri näitä kahta Instagram-kolikon kääntöpuolta pohdiskellessani silmiini osui Washington Postin lehtiartikkeli The Rich Kids of Instagram are a product of extreme inequality, and they’re not afraid to show it. Teksti taustoittaa (erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös maailmanlaajuisesti) koko ajan kasvavaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta, jonka tuotos jossakin määrin Rich Kids -ilmiökin on.

Ja kas, seuraavaksi huomasin, että samaa aihetta pohdiskeli hieman yllättävässä yhteydessä Flavorwire-sivustolla ”aikuinen mies, joka katsoi ensimmäistä kertaa elämässään Cluelessin” (jonka ensi-illasta tulee viikonloppuna kuluneeksi 20 vuotta, tiedoksi vain – ja jota hehkutin sivumennen jo parin viikon takaisessa halpamuotia käsitelleessä postauksessani). Hän suorastaan ihasteli elokuvan lempeyttä ja päätyi mietiskelemään, ettei Cherin miljonäärielämää voitaisi enää kuvata yhtä viattomaan sävyyn kuin 90-luvulla: 2000-luvun maailma on tehnyt meistä kovin kyynisiä, oikeutetustikin. Elämmehän aikaa, jota kuvastaa #wealthgap, kuten kirjoittaja asian tiivisti.

Kun lähdin tutkailemaan Twitterin tarjontaa tällä tunnisteella, vastaan tuli tuore tallenne Last Week tonight with John Oliverista, jossa isäntä ruotii aihetta pistämättömään tyyliinsä:

Kutsu sitten zeitgeistiksi tai miksi vain.

Yhdysvalloissa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suurempi kuin koskaan sitten 1920-luvun. Pistäähän se miettimään.

Yhdysvallat on tällä hetkellä yhtä epätasa-arvoinen kuin Iso-Britannian luokkayhteiskunta 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Washington Post.
Yhdysvallat on tällä hetkellä yhtä epätasa-arvoinen elinympäristö kuin Iso-Britannian luokkayhteiskunta 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Washington Post.

Sekä Washington Postin teksti että John Oliver muistuttavat, että perinteisesti amerikkalaisessa kulttuurissa uskotaan optimistisesti siihen, että omalla työllä ja sinnikkyydellä kaikki on mahdollista (ja yritteliäisyyden eetosta puoltaa myös kulttuurinen narratiivi, itsenäisyysjulistus jne) – mutta tilastojen valossa optimismille ei vain ole enää katetta. Alkaa olla yhä vaikeampaa vaikuttaa omaan elämäänsä koulutuksen tai työn avulla; lähtökohdat määrittävät vahvasti myöhempää elämää. Ja kun liikkuvuus yhteiskunnan luokasta toiseen vähenee, hukataan samalla väistämättä paljon resursseja ja lisätään näköalattomuutta, muun muassa.

Often, wealth in America is like a one-way mirror. The poor have plenty of channels to watch the rich through social and entertainment media. But the rich are increasingly isolated from lower classes. (Washington Post)

Toisaalta nykyaikana tietoa erilaisista elämänkohtaloista on saatavilla varmasti enemmän ja helpommin kuin koskaan aiemmin, vain hipaisun päässä – jos haluaa.

Oi Instagram, tuo aikamme kuvastin. Mutta ei pidä syyttää peiliä, jos naama on vino, kuten Gogol totesi.

Stuff You Should Listen

Millaisia asioita ihmisen pitäisi tietää? Eipä hätää, siihen on vastaus. Ja se löytyy tietenkin netistä.

How Marriage Works

How Beer Works

How the Placebo Effect Works

How the Berlin Wall Worked

How Extinction Works

Vastauksia tarjoilevat Josh ja Chuck. Ytimekkäästi nimetty radio-ohjelma Stuff You Should Know käsittelee kaikkea arkisen Tupperware-astiaston historiasta kuolemantuomioiden oikeutukseen.

Pohdiskelin, miten kuvailisin kuinka idioottimaisen mahtavan toimiva SYSK on. Mutta se tehtiin puolestani:

Se on se lapsenomainen uteliaisuus ja tiedonjano, jota mä ihailen. Ja huumori yhdistettynä sivistykseen.

No näin olisin sen itsekin kiteyttänyt, jos olisin osannut. Pyynnöstäni tämän luonnehdinnan lausui tuttavapiiriini kuuluva Filosofi, sama henkilö, jolle kuuluu kunnia siitä, että olen tietoinen koko ohjelmasta (erityisen suositeltavaa onkin kuunnella podcasteja hyvässä seurassa). Herrasmies pitää muuten sympaattista blogia Finding Viktor.

@SYSKPodcast

En oikeastaan halua hehkuttaa show’ta yhtään enempää. Sitä pitää kuunnella – should listen indeed. Usein käy niin, että kuuntelee yhden podcastin, jossa viitataan johonkin aiempaan samaa teemaa sivunneeseen ohjelmaan, jonka lataa seuraavaksi, minkä jälkeen – jne.

Yhtenä esimerkkinä tekee kuitenkin mieli mainita – kaikessa ristiriitaisuudessaan – jakso, jonka kuuntelin eilen, ja joka käsitteli crackiä (sitä huumetta siis – tarkennukseksi meille narkoottisten aineiden ei-asiantuntijoille). Se oli huikea, ja myös hyvin hauska, mikä kertoo jotakin juontajakaksikon tyylitajusta. Sivistyin aivojen dopamiinintuotannosta, Yhdsyvaltain huumelainsäädäntöön sisäänrakennetusta rasismista ja Nancy Reaganin ”Just Say No” -kampanjan harhaanjohtavuudesta (välillä harrastetaan myös selväsanaista yhteiskuntakritiikkiä). Ja kuulin myös, miten crack toimii.

Kaikki tämä auttaa ymmärtämään maailmaa ja ympäröivää todellisuutta taas vähän enemmän. Ja ymmärtäminen – siitähän tässä kaikessa on enemmän tai vähemmän kysymys.

Kotimaassaan Yhdysvalloissa SYSK tekee välillä myös livekeikkoja (poikkeuksetta loppuunmyydyille saleille). Siinäpä toive, jota kultivoida.


Stuff You Should Know = stuff you should listen.

It’s interesting, it seems that the favorite topics of listeners are, as follows:

Death

Ecosystem

Jack the Ripper

Extinction

Sharks

Well, that’s also a great way to introduce SYSK to someone. It really is everything from Death to Sharks, while taking care of Tupperware and Marriage on the way.

I continue to be amazed by the unique combination of sense of humour, sensibility and common sense. And, I keep coming back.

Oh, how I wish I could see them live sometime. But, in the meantime – there’s the 700+ podcast archive, still loads of topics undiscovered!

By the way, I owe this gift, in the form of great podcasts, to a gentleman I have the honor of calling a friend of mine, Philosopher, who also keeps a heart-warming blog Finding Viktor, worth checking out.

Tämä omituinen valokuvatrendi

Uusi Image kolahti postiluukusta tänään, ja jo kansi aiheutti hämmennyksen ja huvituksen tunteen. Viime aikoina kiitäväpaperisissa aikakauslehdissä on nimittäin harrastettu vallan metkaa kuvajournalismia, mistä tämä kaupunkikulttuurin suunnannäyttäjän viimeisin numero on oiva esimerkki. (Toinen esimerkki on juttu Hanna Gullichsenista jossain alkukevään Oliviassa. Eli todistettavasti tämä on ilmiö.)

IMG_6595
Image 4/2015 .

Henkilöhaastattelujen yhteydessä on nyt näemmä tyylikästä ja ilmaisuvoimaista käyttää hassusti rajattuja ja kelmeästi valaistuja kuvia, joissa henkilöt poseeraavat oudoissa asennoissa (tämä sinänsä ei uutta). Ja sitten tämä erityinen seikka: sähköjohdot ja pistorasiat. Niiden on jäätävä kuvarajauksen sisään.

IMG_6596
Pinkki jatkojohto, tärkeä. Mihin töpselit johtavat, ei tiedossa.

  

Tämä lienee jokin laajempi trendi ja tarkkanäköinen visuaalinen diskurssi, jota itse katselen ulkopuolelta kuten se aiempien sukupolvien hyvin tuntema, mutta nuoremmille varmaan täysin uppo-outo lehmä silmäillessään uutta porttia. Otaksun asiaan mitenkään perehtymättä (sillä se pilaisi vapaan spekuloinnin), että se jotenkin pyrkii heijastelemaan yhteiskunnallis-kulttuurista ilmapiiriä. Perinteisen kaunis ja sovinnainen kuvailmaisu olisi vaan kykenemätön vangitsemaan zeitgeistia. Ehkäpä sähkövirran lähteiden esiin nostaminen on jopa vaivihkainen energiapoliittinen kannanotto: riippuvaisuutemme jne.

IMG_6597
Heikki Lampela ja puoliso, mahdollisesti purkkapallo ja saunakauha. Huomio kiinnittyy pistorasiaan.

Tai sitten pienessä maassa tämä saattaa tietenkin olla vain yhden kuvaajan keksintö.

Omituisia ja kovin kolhojahan nämä kuvat ovat. Onneksi trendeillä on tapana vaihtua aika ajoin.

IMG_6598
Ha! Ja puhelinkin latauksessa.

Jään suurella mielenkiinnolla seuraamaan ja bongailemaan lisää pistorasioita. Mitä kertoo haastateltavasta, että hänellä on kotonaan pinkki jatkojohto?

Alkuperäiset valokuvat Juuso Westerlund.