Haluaisin kertoa ihan kaiken

“Traveling tends to magnify all human emotions.” – Peter Høeg

#streetart #artderue #geneve #geneva

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Olen ollut Sveitsissä nyt kuukauden.

Lähdön alla olin ekstaattinen ja vähän hermostunut myös. Sittemmin olen ollut molempia, enemmän tai vähemmän koko ajan.

FullSizeRender (38)
Geneve on kiehtovan ristiriitainen kaupunki ja paikallinen mediatalo mieletön aitiopaikka. Ihmiset ovat ihania, avoimia ja käsittämättömän auttavaisia; saan saapastella suurinpiirtein minne tahansa, ja aina kaikki raivaavat työkiireidensä keskellä aikaa vaihtaakseen ajatuksia, en voi tajuta.
FullSizeRender (33)
 ”Entä mikä on puolueenne kanta maahanmuuttokysymykseen, viimeaikaisten lausuntojenne perusteella sijoitutte ilmeisesti jonnekin tiukan linjan ja avoimemman kannan välimaastoon?” ”Tämä onkin erittäin tärkeä kysymys… Mielestäni ennen kaikkea tulee kunnioittaa kansainvälisiä ihmisoikeuksia.” No, suurpiirteinenhän tuo vastaus on, mutta kieltämättä kysymyskin tulee vähän yllättäen; toistaiseksi on ollut harvemmin tarvetta leikkiä sveitsiläistä poliitikkoa – ex tempore, en français. Olen studiossa seuraamassa vaalidebatin harjoitusta, kun yhtäkkiä kuuluu pyyntö siirtyä pöydän ääreen liberaalipuolueen varapuheenjohtajan roolissa.

FullSizeRender (39)
”It is harder to crack prejudice than an atom.” – Albert Einstein.

Geneveen liittyvien ennakkoluulojen ja stereotypioiden perusteella kaupunki on silkkaa kansainvälisten diplomaattien ja julkkisten suihkuseurapiirikutsuja, eksklusiivista liihotusta puitteiltaan kauniissa mutta hengeltään kylmässä pikkumetropolissa. Täysin vastakkainen todellisuus paljastuu, kun seikkailen nuhjuisen järjestötalon kellarissa päästäkseni kuuntelemaan keskustelua naisten asemasta sveitsiläisessä mediassa. Einsteinin edellä mainittua lausahdusta siteeraa sosialistipoliitikko, joka pyytää toimittajia muistamaan, miten helposti mediat (hänen näkemyksensä mukaan) tyypittelevät (nais)poliitikkoja, ja kuinka vaikea näitä ennakkokäsityksiä on myöhemmin muuttaa.
FullSizeRender (37)
Olen istunut pressinäytöksessä katsomassa loistavan dokkarin maratonharrastuksen ihmeellisestä historiasta ja keskustellut siitä, menettääkö se hohteensa täysin, kun se on kulttuurisista syistä pakko dubata. (Ihan oikeasti pakko, koska muuten sitä ei katso kukaan, paitsi ne kahdeksan kulttuurifriikkiä, jotka sitä paitsi osaavat englantia eivätkä edes tarvitse käännöstä). Olen hykerrellyt pilotin kuvauksissa toimittajan hillittömälle hehkutukselle yöstä lemmenjurtassa (sellainen sijaitsee Montreaux’n lähistöllä, fyi) ja seurannut itkua pidätellen juttukeikalla seesteistä rauhaa huokuvaa isää, joka lopetti päivätyönsä hoitaakseen autistista poikaansa.
FullSizeRender (40)
Tällä viikolla näin arvoituksellisen marionettiesityksen elämän hauraudesta ja suhteellisen mitäänsanomattoman näytelmän eutanasiasta (harmi). Perjantaina istuin baarissa sunnuntain vaalilähetyksen avaintyyppien kanssa ja päädyin keikalle, jossa riehakas ranskalaisbändi revitti silmäpakoiset sukkahoususääret sätkien ja kajalit poskilla Easy Livingiä. Ja aamulla istun bussissa, joka ohittaa Pradan, Guccin ja Célinen liikkeiden himmeästi valaistut näyteikkunat ja kävelen syysauringon raikkaassa paisteessa herraskaisessa järvenrannassa luksushotellien ohi.
FullSizeRender (41)
Attention without feeling… is only report. – Mary Oliver via Brain Pickings

Sitten on vain tämä riittämättömyyden tunne, ettei aika riitä raportoimaan kaikkea livenä.
En haluaisi vain luetella asioita, ilman,  että ehdin pohdiskella niitä.

Haluaisin kertoa ihan kaiken, mutta tuntuu, että ehdin vain elää.

A meadow right in the heart of the city. #flowers #flowermeadow

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Mainokset

Meillä on nämä säännöt

Women can’t run in the Marathon because the rules forbid it. Unless we have rules, society will be in chaos. I don’t make the rules, but I try to carry them out. We have no space in the Marathon for any unauthorized person, even a man. If that girl were my daughter, I would spank her.” (Will Cloney, johtaja, Boston Athletic Association, 1967)

Keskiviikkona lounasaikaan kävelimme työkaverin kanssa Plainpalais’n aukion läpi Grütlin kulttuurikeskukseen, jonka pienessä elokuvateatterissa pidettiin pressinäytös juuri valmistuneesta dokumenttielokuvasta Free to Run.

For English, scroll down!

Elokuva juoksemisesta ja maratoonareista? En voi väittää olleeni etukäteen aivan järjettömän innostunut. Mutta kuinkas kävikään: heti ensihetkistä lähtien huomasin haltioituvani. (Piilottelin liikutustani sinänsä todella mukavalta kollegaltani asiallisuutta hakevilla yskähdyksillä).

Pääasiassa Yhdysvalloissa ja Sveitsissä kuvattu elokuva kertoo juoksuharrastuksen ja erityisesti massamaratonien kansansuosion kasvusta riemastuttavalla ja koskettavalla tavalla. Ken muistaa tai tietää, että vielä 60-luvulla New Yorkin Keskuspuiston harvoja hölkkääjiä pidettiin höynähtäneinä? Naisia, meitä heikompia astioita, taas suositeltiin jättämään ajatukset pitkän matkan juoksusta sikseen, niin vaarallisena touhua pidettiin.

Juoksu nivoutui osaksi naisten emansipaatiota viimeistään vuonna 1967, kun 20-vuotias Katherine Switzer osallistui ensimmäisenä virallisena naisosanottajana Bostonin maratoniin, silloin 70-vuotiaaseen (mies)urheiluinstituutioon. Yliopisto-opiskelija päätyi puolitahattomasti tasa-arvon esitaistelijaksi – ja ainoastaan siksi, että halusi jakaa kokemuksen maratonkoitoksesta muiden seurassa. Hän sisuuntui ja päätti omistaa elämänsä naisten juoksemisen edistämiselle. (Switzer on esiintynyt haastateltavana monissa muissakin yhteyksissä, ja hän saattaa muistua mieleen esimerkiksi viime talvena Teemalla esitetystä sarjasta Amerikan vaikuttajanaisia.)

Kyllähän se pistää miettimään. Nykypäivän näkökulmasta naisten on ollut nimittäin mahdollista kirmata – tai ainakin kilpailla – pitkillä matkoilla hämmentävän lyhyen ajanjakson ajan. Olympialaisissa 5000 ja 10 000 metrin historia on suomalaisen urheiluentusiastin silmin komeaa katsottavaa, sillä molemmilla matkoilla miesten ensimmäiset voitot vei vuonna 1912 Hannes Kolehmainen. Osaisitteko tässä kohdassa arvata, milloin koitti naisten vuoro kisata kilpailuista jaloimmissa? He – me – saivat juosta 10 000 m ensimmäisen kerran Soulissa vuonna 1988. (Päästäksemme kiinni oikeaan aikakauteen, soundtrack-ehdotuksia: George Michael ja Faith; Michael Jackson ja Man in the Mirror). 5000 metriä piti odottaa aina Atlantan kisoihin 1996. (Samana kesänä Spice Girls breikkasi Wannabellä ja korvamatona jumputti Macarena. Herra Hannes saattaa olla rakeisten ja nykivien mustavalkofilmien aikakaudelta, mutta tämä on aikaa, josta itselläni on jo suhteellisen kirkkaitakin omakohtaisia muistikuvia.)

Ja se maraton, se tuli mahdolliseksi naisille vihdoin vuoden 1984 Los Angelesin kisoissa. Miesten olympiamaratonin historia taas on tietenkin yhtä pitkä kuin nykyaikaisten olympialaisten, se ulottuu aina aloitusvuoteen 1896.

”On harmillista, että urheilua käsitteleviä dokumenttielokuvia tehdään lopulta vähän”, oli tuumannut juuri eräänä päivänä lounaspöydässä saman yksikön toinen herrasmies. Kaikki draaman ainekset olisivat valmiina, ja aiheet vetoaisivat myös siihen kansanosaan, joka ei muuten eksy helposti dokkareiden äärelle – mikä ei ole turha ansio sekään. No, Free to Run, jos mikä, on (urheilu)dokkari parhaimmillaan: informatiivinen, hauska, samaistuttava; syvällinen, monipuolinen, koskettava ja  intiimi. Kaiken lisäksi se keskittyy kilpaurheilun sijaan lajiin, joka on koko kansan ulottuvilla, joskin lopuksi pysähdytään hetkeksi miettimään myös maratonharrastuksen elitismiä. Word.

Sveitsissä elokuvateatteriensi-ilta on tammikuussa 2016; jää nähtäväksi, saapuuko juoksuhurmion ylistys myös suomalaisten nautittavaksi esimerkiksi elokuvafestivaaleilla tai myöhemmin televisiossa.

Ajatella: ihminen – mies – käveli kuun pinnalla ensimmäisen kerran vuonna 1969. Maan pinnalla toisen ihmisen – naisen – piti odottaa vielä muutama vuosi, ennen kuin hän sai virallisesti luvan ottaa osaa Bostonin maratoniin.

Ja samaan aikaan eräässä vuorten ympäröimässä eurooppalaisessa sivistysvaltiossa ihminen – nainen – vielä vartoi, että saisi oikeuden äänestää vaaleissa.

Maraton ja demokratia, nuo kreikkalaista alkuperää olevat keksinnöt, niiden parissa me puurramme edelleen. Ne ottavat aikansa, kun niitä toteutetaan. Katherine Switzer juoksi ensimmäisen maratoninsa aikaan 4 tuntia 20 minuuttia; juoksi kuitenkin, loppuun asti. Sveitsissä, lähes suoran demokratian mallimaassa, parlamentti oli kyllä ilmaissut kantansa naisten äänioikeuden puolesta jo vuonna 1959, mutta vei kokonaiset 12 vuotta eli aina vuoteen 1971, ennen kuin mullistava uudistus saatiin vietyä läpi (mies)äänestäjien keskuudessa. – Switzer kävi muuten myös Zürichissä kannustamassa naisia osallistumaan kaupungin maratoniin 70-luvun alussa; Sveitsissä naiset ilmeisesti siis pääsivät maratonille ennen kuin uurnille. (Kerron tästä sen perusteella, mitä dokkarista muistan, ja kun en löytänyt tarkkoja tietoja netistä, en uskalla sanoa sen tarkemmin.)

Suomen kielen sana urheilu tulee kuulemma alunperin ”uhkarohkeasti toimimisesta”. Ne säännöt: on suhteellisen helppoa naureskella toisen aikakauden vanhentuneille asenteille. Että ihan vain siksi ei nainen saanut hikoilla henkihieveriin herraseurassa, kun ”tässä on tämä sääntökirja”, siten sen perustelivat, hupsut! Mutta nähdä samat muutosta kaipaavat säännöt omassa ajassa – ja ryhtyä itse esitaistelijaksi, kun tilanne vaatii, vaikkei siihen erityisiä intohimoja alun perin tuntisikaan – se on jo jotain, se. Chapeau, kuten täällä sanotaan. Nostan hattua.

Muokkasin kirjoitusta su 4.10., sillä tajusin nyt vasta, että olin kuitenkin unohtanut mainita naisten olympiamaratonin historiasta, vaikka oli tarkoitus. Tuo kohta lisätty siis lauantaina julkaistuun juttuun.


Saw an inspiring new documentary this week in a press screening of Free to Run. This film is story about running – and so much more. Who could imagine (or remembers) that merely a couple of decades ago, in the 60s, there was but a handful of die-hard running fans in New York (who mostly trained in the Bronx, to keep their eccentric pastime oout of the limelight)?

Especially compelling was the story of Katherine Switzer, the first woman (officially) to participate in the age-old and male-dominated running institution Boston Marathon, in 1967. (The above YouTube video tells quite concisely what happened when the organizers realized that there was a woman running in the midst of men.) She dedicated her life to encouraging women all around the world to stand up for their right to – simply run. To not flinch, to take the responsibility and become an agent for change, a bit by coincidence or even involuntarily, there’s something there. Respect.

So far there is only the little teaser available in the Facebook page of this film; the premiere will be in January 2016. Let’s hope it will travel far and wide, across international festivals and television screens.