7 oivallusta vuodelta 2016

img_1778_srgb
Kasakkasaarten välinen salmi Pielisellä heinäkuisena yönä 2016.

1. Opettelen keskittymään (ja tylsistymään)

”Jos ihmiset ei enää oo omien ajatustensa kanssa, jos ne ei enää vajoa semmoiseen tilaan, missä aika kuluu hitaasti —niin keksitäänkö me enää mitään uutta?” – Sosiaalipsykologi Eeva Raita

Alkuvuodesta ajattelin paljon elämää älypuhelinten aikakaudella. Haastattelin töiden puolesta sosiaalipsykologi Eeva Raitaa, ja juttelimme tylsyydestä, luovuudesta ja siitä, mitä tapahtuu, jos ajatukset keskeytyvät jatkuvasti — jos ei koskaan pääse syventymään omiin ajatuksiinsa. Että onko se niin hyvä asia, jos ei koskaan ole tylsää? Paljonhan puhutaan, että nykyään keskittymiskykymme ei pärjää enää kultakaloille. Harva juttuprosessi on vaikuttanut omaan elämääni näin paljon. Tuli halu nostaa pää pois maljasta.

Mitä tein? Tulin paljon tietoisemmaksi puhelimen käytöstäni (tutkimusten mukaan ihmiset muuten arvioivat puhelimen käyttönsä rankasti alakanttiin…), valitsin pois kaikki ruudulle välähtävät push-ilmoitukset (eli vilkuilen viestit ehtiessäni) ja poistin Facebookin sovelluksen (kun sitä käyttää selaimella, joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa ja rutiininomainen vilkuilu vähenee). Opettelen katselemaan ruudun sijaan ympärilleni tai vain miettimään niitä näitä, en bussissa tai sporassa kaiva aina puhelinta (tai edes kirjaa) esiin ja yritän —ainakin yritän —tietoisesti välttää monen asian tekemistä yhtä aikaa (en esimerkiksi kokouksessa vilkuile puhelinta tai välilehtiä).

Entä sitten? No ainakin tätä: olen ainakin hieman vähemmän hajamielinen kuin aiemmin, ajatukset eivät katkeile yhtä aljon, keskityn ja syvennyn paremmin. Puhelin on mahtava ja tärkeä digiaikakauden tarvekalu, ja ennen kaikkea sen avulla on helppoa olla yhteydessä muihin ihmisiin, ihaniin ja tärkeisiin tyyppeihin. En kuitenkaan halua kadota levottomaan ylivireeseen, johon puhelimen jatkuva vilkuilu itseni aiemmin ajoi.

FullSizeRender (8).jpg

2. Ilmajoogan ihanuus

Mahtava laji. Roikutaan pää alaspäin selkä suoraksi ja mieli kepeäksi. Toimii, vaikka olen akrobaattinen kuin kilpikonna.

3. Rebecca Solnitin nerous

A city is built to resemble a conscious mind, a network that can calculate, administrate, manufacture. Ruins become the unconscious of a city, its memory, unknown, darkness, lost lands, and in this truly bring it to life.

— Rebecca Solnit: A Field Guide to Getting Lost

Upea sanankäyttäjä, inspiroiva kirjailija ja aktivisti, kirjoittaa hän sitten raunioista, feminismistä tai ilmastonmuutoksesta. Kuten elokuussa kirjoitin: People, read Rebecca Solnit. It makes you think = smarter.

4. Aivojumppaa arjen iloksi: New York Times Mini Crossword Puzzle

Kesäkuun löytö (jota mainostinkin jo): New York Times tarjoaa päivittäin vaihtuvan miniristikon maksutta. Muutama minuutti englanninkielistä aivojumppaa — ihana arkinen ilonaihe! (Toimii erityisen hyvin älypuhelimella – hmm hmm…)

5. Every Outfit on SATC

Kuka kommentoi viisaasti sitoutumiskammoiselle kumppanilleen: ”I have my own life… I’m just making you room in it”? Jos tiedät, omistautumisesi on ehkä tasolla, jolla innostut Sinkkuelämän reinkarnaatiosta Instagramissa. (Ja siinä tapauksessa tämä ei ole tietenkään enää mikään uutinen! Olit luonnollisesti kartalla jo kesällä, jolloin tätä ensimmäisen kerran hehkutin.) Puhdasta neroutta kaivaa Sinkuista esiin viides päähenkilö: vaatteet, jotka elivätkin aivan omaa elämäänsä, usein juonikuljetusta metakommentoiden.

6. Superseerumi pelasti talvi-ihon

Jos sinulla ei ole iho-ongelmia — no, onneksi olkoon, mutta täällä ei ole mitään nähtävää. Mutta jos olet kohtalotoveri — I feel you. Olen ehkä ikuisesti vähän iho-ongelmainen, mutta myös äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihonhoitaja sekä loputtoman utelias testailemaan uusia rohtoja. Ja näissä asioissa vinkit ovat kullanarvoisia. Pari vuotta sitten löysin kotimaisen luomukosmetiikkasarja EKOPHARMAN Hietalahden hurmaavan Hilla-luomuhoitolan ansiosta. Sittemmin kylppärin kaappi on täyttynyt hiljalleen näistä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisista tuotteista. Tavallisesti kiristelevän pintakuiva nassuni on tykännyt ihan älyttömästi esimerkiksi mustaherukkanaamiosta.

Tänä syksynä keksin kokeilla sarjan kosteuttavaa vadelmaseerumia päivävoiteen alle – ja mitä! En olisi ikinä uskonut, että hipiä voi pysyä näin hehkeänä pahimmankin Siperian viiman puhaltaessa. Lämpimimmät suosittelut! Kannattaa myös käydä moikkaamassa ihanaa ja asiantuntevaa Minnaa Hillassa. (Luonnollisesti tämä suosittelu on täysin oma idikseni ilman minkäänlaista sovittua yhteistyötä. Joskus sitä vaan haluaa jakaa hyviä kokemuksia — kohtalotoverit ymmärtävät.)

EKOPHARMAN tuotteita, seerumi kulkee näemmä nyt nimellä hoitoseerumi. Kuva: hillankauppa.fi

7. Kirjapäiväkirja

Variaatio vanhasta puu kaatuu metsässä -kysymyksestä: jos on lukenut kirjan, muttei muista siitä mitään, onko silloin lukenut ko. kirjan? Miten keksinkin tämän vasta nyt, sitä olen saanut ihmetellä, mutta hyvä näinkin.

fullsizerender-9

EDIT myöhemmin tänään 30.12.2016: korjattu Hilla-hoitolan sijainti Hietalahdeksi (ei siis Ruoholahti). Hilla sijaitsee Ruoholahdenkadulla, mikä varmaan sai mut ajatuksissani kirjoittamaan sen kotikaupunginosan väärin.

Mainokset

”Kerro meille satu… Kerro historiasta” / Ryhmäteatteri: Farmi

Ei, se ei ollut kirjallinen elämys. Ensimmäinen oma muistikuvani Eläinten vallankumouksesta – se on tässä:

Näyttääkö tutulta? Muistaako joku muu tämän? Jäljitin nimittäin itse ensikohtaamisen yläasteen tunnille, jossa katsoimme kirjan pohjalta tehdyn piirroselokuvan. Olen kysellyt viime päivinä sattumanvaraisesti vastaan tulleilta kavereilta, liekö heillä käytetty samaa filmiä opetustarkoituksessa. Harva muisti.

Jotenkin vavahduttava kokemus leffa hurjine käänteineen oli, 50-luvun lempeästä käsin piirretystä jäljestä huolimatta. (Niin tarkkaan en muista, että voisin väittää kyseessä olleen saman shokkiarvon nimeen vannoneen opettajan, joka näytti kasiluokkalaisille uskonnontunnilla Sevenin. Yikes.)

”Minkä sadun haluaisit kuulla?” ”Kerro historiasta!”

Vehreä niitty, niityllä eläimiä, eläimet heräilemässä uuteen aamun, aamuun joka toistuu samanlaisena kuin kaikki aiemmat. Falabella, maailman pienin hevonen, esittää pyynnön: ”Possu?” Sika vastaa: ”Niin, pikku ystävä?” ”Kerro meille satu”, hevonen jatkaa.

Sika: ”Minkä sadun haluaisit kuulla?”

Hevonen: ”Kerro historiasta!”

Sika: ”Voi, se on niin pitkä! Jaksatteko kuunnella?”

Hevonen ja muut eläimet: ”Joo!”

Sika avaa suuren kirjan, jonka kannessa lukee Animal Farm, ja aloittaa: ”Olipa kerran…”

fullsizerender-23

Minulla on ollut tänä syksynä haaste: syyskuussa päätin kirjoittaa jokaisesta näkemästäni näytelmästä jotakin, tuoreeltaan. (Ja näin teinkin, lukuun ottamatta Kansallisteatterin Sumua, joka jätti vaan tosi kylmäksi. Sääli.)

Aina on löytynyt jokin ajatus ja näkökulma, jota on ollut hauska pyöritellä. En väitä keksineeni mitään kristallinkirkkaita analyysejä, eikä tarkoituksenani ole ollut kirjoittaa varsinaisia arvioita.

Mutta tämä Ryhmiksen Farmi — se olikin hankala tapaus. Mikä oli aika yllättävää, ennakko-odotukseni huomioon ottaen, sillä Orwellin teos on, itsellenikin, tuttu teksti (sittemmin tuli siis tutustuttua alkuperäisversioon). Tosin on hyvä muistaa, ettei Farmi ole tarkalleen ottaen versio Eläinten vallankumouksesta, vaan kirjan maailma toimii ikään kuin esihistoriana näytelmälle, kuten ohjaaja Linda Wallgren Ylen Kultakuumeen haastattelussa asian muotoili.

30113819356_8ab924e1c1_o.jpg
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mistä viehätyin?

  • musiikista, varsinkin kiehtovasti luuppaavasta viuluteemasta
  • näyttämön idyllisestä niitystä, visuaalisesta ilmeestä ja tunnelmallisesta valaistuksesta
  • sekä erityisesti Kissan eli Samuli Niittymäen lopussa esittämästä nonsense-monologista (johon uumoilen osuutta olleen työryhmään kuuluneella runoilija Henriikka Tavilla): ”Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä… Jokainen ovellinen tai ikkunallinen voi olla naapuri…”

Näyttelijätkin olivat eläimiä tulkitessaan erinomaisia, mutta kokonaisuus jäi itselleni kovin etäiseksi ja kryptiseksi. Ehkä en osannut ottaa faabeliin tarpeeksi allegorista asennetta vaan jumitin konkretiassa (”miksi tuo Kana epäilee, että joku katsomossa on varastanut sen munan”). Nautin siis siitä, mitä irti sain, enkä vaivannut päätäni liiaksi.

fullsizerender-22

Historia —  se selkeästi tuntuu olleen tekijöiden mielissä. Farmin dramaturgi Sinna Virtanen kertoo Teatteri & Tanssi -lehdessä, että Teatterikorkeakoulun opinnäytetyön myötä hän löysi ”ison oman aiheen”, jossa yhdistyy ”aikojen kerroksellisuus, näkymätön historia sekä hänelle tärkeät poliittiset teemat ja kysymykset siitä, miksi meillä on tietynlaisia narratiiveja ja päähenkilöitä”.

Niin: millaista tarinaa kerromme ja toivomme itsellemme kerrottavan? Onko aika litteä lätty, jonka lattialuukusta menneisyys odottamatta kurkistaa — vai itseään toistava, kuristava kehä, josta ei haluta silti eroon, sillä muutos pelottaa? Millaisia ovat yhteisöt, jotka eivät uskalla muuttua? Jos tätä jatkaisi, saattaisi päätyä pohdiskelemaan vaikkapa Benedict Andersonin kuviteltuja yhteisöjä”, joiden avulla hän tarkasteli nationalismin luonnetta.

30113810016_dc2a3b54ed_o
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mutta ei Farmista nyt tämän enempää.

Sen sijaan kiinnostuin etsimään tietoa siitä, miten Eläinten vallankumousta on muuten versioitu näyttämölle. Ympäri maailmaa tuli vastaan niin kiinnostavia produktioita, että koostin pienen listan. Siihen palaan vielä.

Muutama fiksu(mpi) kirjoitus Farmista sekä muita linkkejä:

Tuula Viitaniemi / Yle: Farmi on runollinen satu ihmisestä ja yhteiskunnasta

Maria Säkö / HS: Ryhmäteatterin orwellilainen Farmi onnistuu tiivistämään nykyihmisen varmuuden kaipuun – ja ehdottaa mikä auttaisi

Ohjaaja Linda Wallgrenin haastattelu Ylen Kultakuumeessa: Ryhmäteatteri laittaa Orwellin uuteen uskoon

Eläinten vallankumous 10 kirjaa vallasta -ohjelmassa professori Kari Uusikylän valintana, Yle Areena (kesältä 2012)

”Halu olla olemassa. Olla minä.” / Q-teatteri: Kevyttä mielihyvää

Kun luot, luo kokonainen maailma.” Olen kuullut käsikirjoittaja Tove Idströmin useaan otteeseen muotoilevan vastauksensa näin, kun häneltä on kysytty, mikä tarinan kertomisessa on tärkeintä.

Alpo: Mä olen surullinen. Mutta mä en tunne surua. Mä tunnen… Kevyttä mielihyvää.

Kevyttä mielihyvää on kokonainen maailma. Se maailma on outo, unenomainen ja toisteinen, mutta tarkkaan rajattu, tunnistettava sekä kokonainen lääkäri Alpon maailma.

Se on myös maailma, joka tuo mieleen persoonallisen amerikkalaisohjaajan ja espanjalaisen barokkirunoilijan, mutta palataan heihin myöhemmin.

Viileän tyylikäs näyttämökuva huokuu kliinisyyttä. Kuten Ylen Tuula Viitaniemi hienosti asian tiivistää: ”Kaikki on viileää, vaurasta, puhdasta, särötöntä. Kaikki paitsi ihmisen mieli.”

29673551275_9a5cd1b171_k
Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

”Unta vain on lyhyt elämämme” ja ”koko maailma on näyttämö”. Elämä unena tai teatterina — voiko näytelmä käsitellä mitään klišeisempää? Vai onko kysymys niin iätön ja ihmiselle olennainen, että se koskettaa: olenko unessa vai elossa? Ja edelleen — kenestä ei toisinaan tuntuisi siltä, että valtaosa ihmiskunnasta elää hypnoosiviruksen vallassa?

All the world’s a stage,
And all the men and women merely players.

— Jaques / William Shakespeare: As You Like It

Maailma, jossa kaikki on mahdollista…

It’s all recorded… It is all a tape… It is an illusion”, todetaan eräässä toisessa maailmassa. Sen loi David Lynch elokuvaan Mulholland Drive (2001). Aavemaisessa Silencio-teatterissa juontaja pauhaa: ”no hay banda”, orkesteria ei ole – ja silti ”me kuulemme orkesterin”. Kauhua väreilevän kohtauksen tunnelma vaihtuu, kun näyttämölle astuu Rebekah del Rio, joka laulaa majesteetillisesti: Llorando, llorando por tu amor... Hieno, hieno kohtaus.

Mahdollisten maailmojen poetiikka muistuu mieleen opiskeluajoilta. Teatteri, elokuvat, kirjallisuus — maailmojen luomisen taidetta. Maailmoja, joissa mikä vain on mahdollista.

Mutta, ystävät, nyt tarkkana: niin hämmentävä tai pirstaleinen kuin tarinan maailma olisikin, sen kosmoksella on aina sisäinen logiikkansa ja todellisuutensa. Kevyen mielihyvän maailma on erilainen kuin David Lynchin, Pedro Almodóvarin, Kathryn Bigelow’n tai Harry Potterin. Vaikkapa tähän tapaan: Q-teatterin näyttämöllä hetket toistuvat yhä uudelleen erilaisina mahdollisina versioina, mutta siellä ei paljastu samettiverhon takaa takaperin puhuvia kääpiöitä (sorry jos spoilasin) tai huispata (kuten, sivuhuomiona, tänä syksynä Teatteri Takomon Noitavainossa!).

Alpon maailma ei avaudu päivätodellisuuden keinoin, mutta millainen muu maailma on mahdollinen kuin lineaarinen, kronologinen ja selkeä? Ehkä sellainen, jossa ”loogisesti etenevän tarinan sijaan keskiössä ovat subjektiiviset tuntemukset”, kuten opiskelukaverini aikoinaan elegantisti analysoi Lynchin elokuvien todellisuutta?

Omanlaisensa maailma on se päänsisäinen todellisuus, jonka me kaikki tunnistamme:  odotukset, toteutumattomat ja toteutuneet toiveet, pelot, muistikuvat, aistimukset… Ja unet. It’s all a tape. Onko se vähemmän todellista kuin ulkoinen maailmamme, vai totta vain eri tavoin? Merkityksellinen se ainakin on.

volanen

Nautinko vierailusta tässä kummallisessa maailmassa? Voi, valtavasti. Näin tarkkaa ja omaperäistä näkemystä yhtä kiehtovasti toteutettuna pääsee todistamaan harvoin. Q:n näyttelijäkaarti on huipputaitava.

Tämä erikoinen esitys voidaan toteuttaa vain näyttelijöillä, jotka pystyvät olemaan yhtenä hetkenä vaivattoman flirttailevia, seuraavana maailmantuskan vallassa, jotka pystyvät olemaan yhtä aikaa läsnä ja täysin pihalla, joilla on täsmällinen rytmitaju ja komediantaju. — Tuula Viitaniemi, Yle Kulttuuri

Elokuva hengittää leikkauksestaan, teatterissa ratkaisee rytmi. Alpon maailmassa kohtaukset vaihtuvat lennosta ja leikkaavat veitsenterävästi todellisuudesta ja tunnelmasta toiseen. Ovatko iskut niin mestarillisia tällä kertaa siksi, että koreografina on toiminut Reija Wäre, eräs Suomen näkyvimpiä tanssi- ja teatterikoreografeja?

Luo siis kokonainen maailma — se on aina mahdollinen ja todellinen jollekulle toiselle, joka löytää siitä samaistumispinnan.

Alpo: Mä kysyn itseltäni, että miksi  ihminen tekee rikoksen. (…) Halu olla olemassa. Olla minä. Ja lopulta, kun täytyy kuolla, on olemassa tietoisuus siitä, että minä olin. Ei tarvitse esittää mitään naurettavia todisteita siitä, että on ollut olemassa. Jotain perhevalokuvia tai omatekemiä huonekaluja.

Ja niin, se barokkirunoilija. Eräs 19-vuotias opiskelijaneitonen kiinnitti aikoinaan ensimmäisen oman kotinsa seinälle katkelman espanjalaisesta näytelmästä, jossa pohditaan, että ”elämä on unta” (vuonna 1635!). En enää muista, sisäistikö hän täysin monologin melankolista tunnelmaa — se aika kuuluu toiseen maailmaan.

calderon

Oma käännös: Mitä on elämä? Houre. Mitä on elämä? Kuvitelma, varjo, sepite, ja parhaimmillaankin koko elomme silkkaa unta on, ja unet, unta vain.

Edit 13.12: Lisäsin kuvan näytelmästä alkuun ja käännöksen loppuun.