This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.
”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”
Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.
I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.
Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.
This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.
Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?
The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.
Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.
Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.
”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”
I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.
Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.
I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.
Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.
Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta. Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”
Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”
Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.
But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.
”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”
”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.
Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.
I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.
Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.
Että ihmiset katsoisivat silmiin
Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.
Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.
Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.
Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä?
The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)
Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)
Neiti Hoi 