Tutkivan journalismin uranuurtaja eli lujaa ja rakasti salassa / Ester Blenda Nordströmin elämäkerta

Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström

Piristävä ja sivistävä lukukokemus! Ruotsalainen tutkivan journalismin uranuurtaja Ester Blenda Nordström (1891–1947) oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon henkilö, niin toimittaja kuin olenkin. Ilmeisesti hän on jäänyt historian pimentoon tai ainakin vaille ansaitsemaansa mainetta myös kotimaassaan, mihin elämäkerran mukaan saattaa olla muutamakin syy. Lukuvinkki tuli Bokpodden Hietanen och Henriksson -podcastin joulukuisesta jaksosta #49.

Pidän oikeastaan juuri tällaisista elämäkerroista, jotka yllättävät nostamalla esiin aiemmin vähemmän tunnettuja henkilöitä ja kertovat samalla jotain olennaista yhteiskunnasta ja historiasta. Arvokasta työtä.

Ester Blenda Nordström ei halunnut mahtua ajan oloihin tyypilliseen naisen muottiin. Hän ajoi moottoripyörällä, poltti piippua, käytti vaivatta asetta ja nousi Ruotsin tunnetuimpien toimittajien joukkoon 1910-luvulla, jolloin ammattikunta oli hyvin miehinen. Hänen tarinansa on tarina naisen asemasta 1900-luvun alussa.

Ester har bestämt sig för att göra det ingen annan svensk reporter tidigare gjort. Utklädd till piga ska hon ta tjänst på en lantgård och själv undersöka orsakerna till varför unga kvinnor flyr pigplatserna.

– Ote luvusta ”Sveriges mest kända piga”; Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström 

Nordströmin nimimerkki Bansai nousi kertaheitolla valtakunnan julkisuuteen kesällä 1914. Svenska Dagbladet julkaisi kohua herättäneen artikkelisarjan, jossa toimittaja pestautui piiaksi ruotsalaiselle maatilalle ottaakseen selvää palvelusväen arjesta. Nordströmin omakohtainen, elävä kirjoitustapa veti lukijoita puoleensa. Hän teki tutkivaa toimitustyötä oikeastaan ennen kuin koko termiä keksittiin, ensimmäisten joukossa maailmassa.

1910- ja 1920-luvuilla Nordström matkusti Amerikkaan kolmannessa luokassa tavallisten siirtolaisten seurassa ja ratsasti muulilla Andien yli. Hän hakeutui usein pois Tukholman riennoista ja teki töitä kiertävänä opettajana Ruotsin Lapissa saamelaisten keskuudessa sekä asui yli kaksi vuotta Siperiassa. Suomalaisesta näkökulmasta on kiinnostavaa kuulla, että Nordström riensi Tornion kautta auttamaan hiljattain itsenäistyneen naapurimaan asukkaita sisällissodan aikana ja keräsi Ruotsista avustuksia, jotka mitä ilmeisimmin pelastivat ihmisiä varmalta nälkäkuolemalta.

Ett jävla solsken oli lempinimi, jolla perhe kutsui eläväistä kuopusta lapsuudesta lähtien; suomeksi ehkä pahuksen päivänpaiste?

Hämmentävin tieto koski Nordsrömin kirjoittamien nuortenkirjojen yhteyttä Astrid Lindgrenin teoksiin, joista useisiin on mitä ilmeisimmin eksynyt vähintäänkin vahvoja vaikutteita vuosina 1919–1931 ilmestyneestä En rackarunge -sarjasta. Elämäkerrassa kerrotaan, että Nordströmin kirjoissa rämäpäinen päähenkilö Ann-Mari tekee muun muassa uskaliaita temppuja sirkuksessa hevosen selässä (kuten Peppi Pitkätossu) ja kokeilee, voisiko sateenvarjon avulla lentää katolta alas (kuten Marikki). Hmm! Oma asiantuntemukseni ei riitä sanomaan asiasta sen enempää, mutta vuonna 2011 ilmestyneen väitöskirjan mukaan Lindgren on vähintään ”tietoisesti lainannut” aineksia omiin kirjoihinsa. Täytynee vetää johtopäätös, että Astrid Lindgren ja hänen perintönsä on kuitenkin too big to fail, kun asiasta ei ole noussut sen suurempaa kohua. En tiedä saiko vahvaan ihailuun perustunut Lindgren-suhteeni tästä kolausta, mutta jonkinlaisen varjon tieto kirjailijaesikuvan ylle kieltämättä heitti…

Miksi 1910-1930-luvuilla valtavan tunnettu ja suosittu julkkistoimittaja-kirjailija on jäänyt pimentoon? Elämäkerran mukaan Nordströmin elämän viimeiset vuodet kuluivat vähemmän auvoisasti: terveys heikkeni, riippuvuudet riivasivat ja rahasta oli alituinen pula. Yhtä syytä ei mainita, mutta ehkä tähden hiipuminen himmensi myöhempää loistoa. 1930- ja 1940-luvuilla Nordström erakoitui ja vietti aikaa lähinnä pitkäaikaisen ystävänsä, salaisen rakastettunsa Carin Hellströmin seurassa. Fatima Bremmer käsittelee mielestäni asiallisesti Nordströmin elämän suurta tragediaa, sitä, että tämä joutui piilottamaan seksuaalisuutensa ja olemaan pitkiä aikoja erossa rakastetustaan.

Omaehtoisuudessaan ja myös homoseksuaalisuudessaan Nordström toi itselleni mieleen Tove Janssonin: perinteinen perhe-elämä osoittautui intohimoisesti työtätekevälle ja aviomiestä kaihtavalle naiselle mahdottomaksi.

Kirjeitä, otteita sanomalehtiartikkeleista, päiväkirjamerkintöjä, paljon valokuvia – runsas lähdemateriaali nivottuna vetävään kerrontaan: elämäkertakirjallisuutta parhaimmillaan! Ei ihme, että Fatima Bremmer sai teoksestaan Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin. Ajoittain Bremmerin tyyli on omaan makuuni hivenen melodramaattinen ja toisinaan hän ottaa suhteellisen suuria vapauksia eläytyessään kirjailijana ihmisten oletettuihin mielenliikkeisiin tiettyinä ajankohtina… todennäköisesti smaksak. Kokonaisuudessaan näin hienon teoksen kohdalla ei oikein jaksa nipottaa, tuntuu pikkumaiselta.

P.S. Entäs se ruotsi? Luokittelisin oman ruotsin taitoni perushyväksi (en erinomaiseksi), eikä kirja ollut liian vaikea. Ajoittain nykylukijalle haastetta toki toi erityissanasto vaikkapa maataloustöistä tai se, että tiuhaan siteeratuissa kirjeissä ja lehtiartikkeleissa kieli oli 1900-luvun alun ruotsia: ”Och kanske mina skildringar i någon mån kunna för en utomstående klargöra hvarför svårigheten är så stor att skaffa med tillräckligt med kvinnlig arbetskraft till landet.” (Ote Nordströmin kirjasta vuodelta 1914; kursiivi alkuperäinen.) Itse olin oikeastaan iloinen, että kielitaito koheni, jatkossa vanhaa ruotsia lukee varmasti vaivattomammin.

Bokpodden Hietanen & Henrikson: #49 Tron på litteraturen återställd

Sveriges Radio: Ester Blenda Nordström – Sveriges första moderna journalist

Mainokset

Rebecca Solnit, niin paljon muutakin kuin mansplaining

…eli miksi kirjahyllyssäni on seitsemän hänen kirjaansa.

Rebecca Solnitia kannattaa lukea, sillä se saa ajattelemaan = tekee fiksummaksi, kirjoitin blogissani jo joulukuussa 2016.

San Franciscossa asuva kirjailija ja aktivisti tunnetaan siitä, että hän keksi antaa nimen mansplaining-ilmiölle (mikä tapahtui puolivahingossa).

Men Explain Things to Me oli kuitenkin järjestyksessä vasta toinen teos, johon tutustuin.

Listassa mukana myös tuorein teos, syyskuussa ilmestynyt kokoelma Call Them by Their True Names.

solnit_kirjoja (1 of 1)

1. The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Ensimmäisen kerran Solnitin ajatukset tulivat tietoisuuteeni, kun luin BrainPickings-blogin Maria Popovan kirjoituksen We’re Breaking Up -esseestä.

Solnit kirjoitti esseen 2013, nykyisin samasta aiheesta julkaistaan artikkeleita joka viikko. Harvoin kuitenkaan näin tarkkanäköisesti ja elegantisti.

It’s hard now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of a train window, or contemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces.

— We’re Breaking Up. Noncommunications in the Silicon Age (2013)

On vaikea liioitella tämän kirjoituksen merkitystä itselleni, vaikka jo asian myöntäminen tuntuu jotenkin oudolta… Mutta viimeistään tässä vaiheessa ryhdyin varjelemaan ja arvostamaan tyhjiä hetkiäni.

The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014) on kirja, joka sai minut ihastumaan Solnitin tapaan runolliseen tapaan kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista. Kokoelmaan on koottu esseitä vuosien varsilta ja niissä Solnit kertoo niin retkestään Jäämerelle kuin siitä, mitä merkitystä on Henry David Thoreaun likapyykillä.

View this post on Instagram

"When I think about, say, 1995, or whenever the last moment was before most of us were on the Internet and had mobile phones, it seems like a hundred years ago. (…) That bygone time had rhythm, and it had room for you to do one thing at a time; it had different parts; mornings included this, and evenings that, and a great many of us had these schedules in common. I would read the paper while listening to the radio, but I wouldn't check my email while updating my status while checking the news sites while talking on the phone." From "We're Breaking Up" (2013) by Rebecca Solnit, one of the essays in The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness. Wonderful and highly recommended summer reading. #books #reading #rebeccasolnit

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

2. Men Explain Things to Me (2014)

Hieno ja raju kirja. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 2014, mutta nimiessee on vuodelta 2008. Tässä kuitenkin lainaus toisesta, vähemmän tunnetusta esseestä, jossa Solnit kirjoittaa Virginia Woolfista ja yhdestä lempiteemoistaan: tulevaisuudesta, joka voi olla synkkä, mutta ei koskaan vailla toivoa.

Most people are afraid of the dark. Literally when it comes to children, while many adults fear, above all, the darkness that is the unknown, the unseeable, the obscure. At the night in which distinctions and definitions cannot be readily made is the same night in which love is made, in which things merge, change, come enchanted, aroused, impregnated, possessed, released, renewed.

— Woolf’s Darkness. Embracing the Inexplicable (2009)

Tämäkin kirja on muuten todella kaunis. Olen kahteen otteeseen päätynyt antamaan omani ex tempore lahjaksi, joten itse asiassa kirjahyllyssä on nyt jo kolmas kappale samasta kirjasta.

3. A Field Guide to Getting Lost (2005)

Tämä, tämä, tämä kirja on kuitenkin ehkä lempikirjani: The Field Guide to Getting Lost (2005). Kirja matkustamisesta, kadottamisesta, löytämisestä, etäisyyksistä ja horisontin sinestä.

Eduardo Galeano notes that America was conquered, but not discovered, that the men who arrived with a religion to impose and dreams of gold never really knew who they were, and that this discovery is still taking place in our time. This suggests that most European-American remained lost over the centuries, lost not in practical terms but in the more profound sense of apprehending were they truly were, of caring what the history of the place was and its nature. Instead, they named it after the places they had left and tried to reconstruct those places through imported plants, animals and practices, though pumpkin, maple, and other staples would enter their diet as words like Connecticut and Dakota and raccoond would enter their vocabularies. 

— The Blue of Distance

Tämäkin kirja on kerran lähtenyt hyllystäni lahjana, Etelä-Amerikkaa tutkimaan reissanneen ystävän repussa. Pyysin häntä antamaan sen eteenpäin, joten en tiedä, kuka kirjan ajatuksiin tällä hetkellä tutustuu, ellei ole jo luettu puhki.

4. Wanderlust (2000)

Wanderlust (2000) on kävelemisen ylistys. Se on toistaiseksi jäänyt itselleni etäisimmäksi.

Walking allows us to be in our bodies and in the world without being made busy by them.

5. Hope in the Dark (2004/2016)

Tämä pieni, painava kirja koki uuden tulemisen noin kaksi vuotta sitten, hieman Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen tapaan. Syykin on sama.

Alun perin Solnit kirjoitti Hope in the Dark -teoksen George Bushin hallinnon aikaan ja se julkaistiin vuonna 2004. Uusi painos on vuodelta 20166.

Ydinajatus on toivon tärkeys, ja tärkeää on se, mitä toivo ei ole. 

On tärkeää sanoa, mitä toivo ei ole: se ei ole uskoa siihen, että kaikki on ollut tai tulee olemaan hyvin. Ympärillämme on todisteita suunnattomasta kärsimyksestä ja suunnattomasta tuhosta. Minua kiinnostaa toivo, joka tarkoittaa avaria näkemyksiä ja täsmällisiä mahdollisuuksia, sellaisia, jotka kutsuvat tai vaativat meitä toimimaan. Se ei myöskään ole aurinkoinen narratiivi siitä miten kaikki-muuttuu-paremmaksi, joskin se voi olla vastakkainen narratiiville siitä miten kaikki-muuttuu-pahemmaksi.

Poikkeuksellisesti suomenkielinen käännös, olen joskus suomentanut kyseisen kohdan omia tarpeitani varten.

Solnitille toivo ei ole sokeaa optimismia, sillä hänen mielestään emme voi passiivisesti odottaa, että kaikki tulee menemään hyvin. Toivoa on, ja siksi on toimittava.

6. The Mother of All Questions (2017)

Tämä teos sai minut ajattelemaan, että okei, nyt pidän vähän taukoa. Alkoi tuntua siltä, että Solnit toistaa itseään, että hän on muuttunut rasittavaksi. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän silti kirjoittaisi todella hyvin.

The list made me think there should be another, with some of the same books, called ”80 Books No Woman Should Read”, though of course I believe everyone should read anything they want. I just think some books are instructions on why women are dirt or hardly exist at all except as accessories or are inherently evil or empty. Or they’re instructions in the versions of masculinity that means being unaware or unkind, that set of values that expands out into violence at home, in war, and by economic means.

— 80 Books No Woman Should Read

Samassa yhteydessä tulee mieleen mainita, että näinhän se menee, kaikkiin kirjoittajiin pettyy jossain vaiheessa. Solnit esittää monissa kirjoituksissaan myös näkemyksiä, joita en itse jaa.

7. Call Them by Their True Names (2018)

Syksyllä ilmestynyt uusin teos kiinnosti kuitenkin niin paljon, että marraskuussa posti toi sen. Ja siitä olen jälleen tykännyt tosi paljon!

Kielen käyttö on vallankäyttöä. Tuoreimmassa teoksessaan Rebecca Solnit kehottaa ottamaan kielen ja tarinat haltuun.

”Asioiden kutsuminen niiden oikeilla nimillä voi leikata läpi niiden valheiden, jotka oikeuttavat toimettomuuden, välinpitämättömyyden tai muistamattomuuden epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan edessä, tai hämäävät, välttävät ja rohkaisevat siihen.”

You can blame the victim or reframe the story so that women are chronically dishonest or delusional rather than that they are chronically assaulted, because the former reaffirms the status quo as the latter dissassembles it—which is a a reminder that sometimes tearing down is constructive.

— Foreword

Some of the stories we need to break are not exceptional events, they’re the ugly wallpaper of our everyday lives. For example, there’s a widespread belief that women lie about being raped, not a few women, not an anomalous woman, but women in general. This framework comes from the assumption that reliability and credibility are as natural to men as mendacity and vindictiveness are to women. In other words, feminists just made it all up, because otherwise we’d have to question a really big story whose nickname is patriarchy. But the data confirms that people who come forward about being raped are, overall, telling the truth (and that rapists tend to lie, a lot). Many people have gotten on board with the data, many have not, and so behind every report on a sexual assault is a battle over the terms in which we tell, in what we believe about gender and violence.

— Break the Story

…Seuraavaksi?

Solnitin tuotanto on paljon tätä listaa laajempi. Ja ainakin yhden teoksen haluaisin vielä omakseni. Vanhana leffanörttinä jo pitkään on kiehtonut River of Shadows: Eadweard Muybridge and the Technological Wild West (2003).

Se on muuten myös se kirja, josta käydyn keskustelun seurauksena syntyi Men Explain Things to Me.

Hillary Clinton: What Happened / Miten kirja maailman hirveimmistä vaaleista voi rohkaista ja naurattaa

Miksi ihmeessä haluaisin lukea tämän kirjan?

FullSizeRender
Surkeassa valokuvassa on sellainen hauska piirre, että ’happened’-sanan loppu on näkymättömissä, ja viesti voisi muuttua preesensiin: ”What Happens”.

  1. En halua palata enää hetkeksikään vuoden takaisiin hirveisiin vaaleihin. Koko ajatus puistattaa.
  2. En ole erityisen kiinnostunut Hillary Clintonin elämästä ja ajatuksista. Olemme ehkä molemmat naisia, mutta olen taipuvainen uskomaan, että meillä on muuten vähän yhteistä: Clinton on upporikas, etuoikeutettuun asemaan noussut vallankäyttäjä, joka on elänyt erossa tavallisesta arjesta jo vuosikymmeniä ja sekaantunut ajoittain häikäilemättömiinkin manöövereihin. Miksi käyttäisin aikaani tutustumalla häneen yhtään lähemmin?

What Happened: niin vain päädyin lukemaan tämän kirjan, sillä sain sen ystävältäni lahjaksi, painokkaiden saatesanojen kera. (Olen aiemminkin ystäväni ansiosta päätynyt ruokkimaan ajatuksiani yllättävällä, onnekkaalla tavalla. Viisas ihminen!)

Kuinkas sitten kävikään: aloin lukea, päädyin ahmimaan.

Ja suosittelen sitä nyt muille yhtä lämpimästi kuin ystäväni minulle. Lukekaa tämä kirja  maailman hirveimmistä vaaleista ja niiden häviäjästä. Tai edes tämä kirjoitus.

1. Mitä ajattelemme naisjohtajista… (tärkeää kaikille)

”The accusation that I’m a woman is incontrovertible.”

Frances Perkins, työministeri (1933–1945) F.D.Rooseveltin hallituksessa ja ensimmäinen yhdysvaltalaisnainen hallituksen jäsenenä; lainaus Clintonin kirjasta

Clinton kertoo, miten, kampanjan ollessa vielä alussa, Facebook-johtaja Sheryl Sandberg halusi kertoa hänelle jotakin. Se oli asia, jonka Sandberg toivoi tulevan kaikkien tietoisuuteen ja josta hän oli myös kirjoittanut bestsellerissään Lean In:

… the data show that for men, likability and professional success are correlated. The more succesful a man is, the more people like him. With women, it’s the exact opposite. The more professionally successful we are, the less people like us. Hearing it put that simply, with data behind it, felt like a lightbulb turning on. Here was proof of something so many women have felt intuitively throughout our lives.

Sandberg kehotti Clintonia varautumaan pahimpaan: You have a steep mountain to climb, Sheryl warned that day. ”They will have no empathy for you.” 

Kirjassa on kokonainen luku otsikolla ”On being a Woman in Politics”. Suuri osa tekstistä varmaan pätisi myös otsikolla ”On being a Woman in Business” tai ”On being a Woman and a Boss”. Tai ehkä vain ”On being a Woman.”

It’s not easy to be a woman in politics. That’s an understatement. (…) I hesitate to write this, because I know that women who should run for office might read it and say ”no thanks”, and I passionately believe that the only way we’re going to get sexism out of politics is by getting more women into politics.

Vaikka en ihan ensi kertaa tällaisia asioita kelaile, osiota lukiessani jouduin tarkastelemaan kriittisesti omaa näkemystäni Clintonista: olinko ajatellut hänestä niin negatiivisesti osittain myös siksi ja nimenomaan siksi, että hän on nainen?

Samalla mieleen tuli seuraava ajatus: niin vähän kuin itsekin välitän eräästä suomalaisesta populistipuolueen presidenttiehdokkaasta, pidetäänkö häntä erityisen vastenmielisenä siksi, että hän on nainen? Mahdotonhan asiaa on täysin todentaa. Mutta voi ainakin vähän mietiskellä.

Jokaiselle tehnee hyvää pohtia vaikuttimiaan silloin, kun pitää itsevarmaa ja kenties johtoasemassa olevaa naista hankalana tyyppinä. Mikä ärsyttää? Tekeekö hän jotain, mitä ei itse uskalla? Onko mukana sellainenkin piilevä ajatus, että naisen ei jotenkin kuuluisi olla äänessä ja esillä… eli miten tuo kehtaa? Vai olisiko hän ainoastaan määrätietoinen? Ajattelisiko miehestä samoin?

For the record, it hurts to be torn apart. It may seem like it doesn’t bother me to be called terrible names or have my looks mocked viciously, but it does.

Joskus ulkoa päin voi myös vaikuttaa, että joillekin muille on erityisen helppoa astua esiin ja avata suunsa. Kuten kirjailija ja professori Brené Brown kertoi tutun sanoneen kerran hänelle, ”it’s so easy for you”. Brown suuttui. Päinvastoin! Asioista puhuminen vaatii usein jatkuvaa rohkaistumista ja kamppailua epävarmuuden kanssa. Mutta se on sen arvoista. Vaihtoehtoa kun ei ole, tai se on todella huono: vaikeneminen.

Joudumme edelleen tekemään töitä, jotta pitäisimme naista johtajan ja asiantuntijan roolissa yhtä luontevana kuin mieskollegojaan.

2. …ja mikä johtamisessa on parasta?

Mutta Clintonilla on myös hyviä uutisia:

The good news — and there is good news — is that there’s another side to all of this. It can also be deeply rewarding to be a woman in politics.

It felt really good to be in the room where things happen —  the Oval Office, the Senate chamber — as an advocate for issues that mattered to me: education, equal pay, health care, women’s rights. 

Ja lopulta osallistuminen on palkitsevaa monella tasolla:

It’s not just that politics can be rewarding for those women who choose to enter it. In the long run, it also makes our politics better for everyone. (…) We need our politics to resemble our people. When the people who run our cities, states and country overwhelmingly look a certain way (say, white and male) and overwhelmingly have a shared background (say, white and privileged) we end up with laws and policies that don’t come close to addressing the realities of Americans’ lives.

3. Miten karmeimmankin pettymyksen jälkeen voi päästä takaisin jaloilleen

I doubt that many people reading this will ever lose a presidential election. (Although maybe some have: hi Al, hi John, hi Mitt, hope you’re well.) But we all face loss at some point. We all face profound disappointment. Here’s what helped me during one of the lowest points of my life.

Jos joskus jonkun on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin takaiskun jälkeen, niin ehkä juuri Clintonin. Ensin hän nuoli haavojaan, käveli metsässä koirien kanssa, järjesteli vanhoja valokuvia ja katsoi tuntikausia rästiin jääneitä tv-sarjoja. (Ja myöntää: It wasn’t all yoga and breathing: I also drank my share of chardonnay. Kukapa meistä ei…)

Hävittyään Clinton kertoo tunteneensa musertavaa häpeää, ei ainoastaan itsensä, vaan koko maansa ja kansainvälisen yhteisön puolesta, peläten, mitä kaikesta seuraisi. Mutta hän päätti palata kuitenkin taistelemaan ja uudistamaan puoluettaan. Ja huomasi että, toisin kuin hän pelkäsi, monet hänen kannattajansa ryhtyivät ajamaan tärkeinä pitämiään asioita nyt entistä tarmokkaammin. Kirjan loppuluvussa hän kannustaakin: Resist, insist, persist, enlist. Vastusta, vaadi, pysy vahvana, lähde mukaan.

What Happened on, yllättäenkin, myös rohkaiseva ja lohdullinen kirja.

4. Kreisit vaalit, kreisimpi huumori

Ok, What Happened on ajoittain aika kauhea, kun se käy läpi niitä aivan järkyttävän kamalia vaaleja ja niiden seuraksia. Mutta samalla  se on superkiinnostava tarjotessaan välähdyksiä kulisseista, ja välillä aika hauska — vaikka huumori onkin pikimustaa.

Kuten Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa (ei tarvitse arvailla kuinka kauhea kokemus se oli lähietäisyydeltä, Clinton kertoo), kun tuore presidentti päätti vuodattaa kuulijoille synkän ja sekoilevan saarnan.

 ”That was some weird shit”, George W. reportedly said with characteristic Texas bluntness. I couldn’t have agreed more.


 

Onko Clinton välillä suorastaan sietämättömän itseriittoinen vaalikampanjan tapahtumia kerratessaan? Kyllä. (Toisaalta, kun saa melkein 3 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastaehdokas, eikä silti tule valituksi…) Hän on myös itseironinen. Kaunisteleeko Clinton kirjassaan tapahtumia? Epäilemättä. Onko hän mielestäni edelleen etuoikeutettu, upporikas vallanpitäjä, joka on tehnyt arveluttavia kompromisseja? Olen edelleen taipuvainen ajattelemaan näin.

Mutta onko hän saanut urallaan myös merkittäviä asioita aikaiseksi? Aivan varmasti. Voinko oppia häneltä jotakin? Ehdottomasti.

Kaiken lukemani jälkeen suhtaudun edelleen Hillary Clintoniin ja Clintoneihin varauksella. En voi olla mainitsematta, että presidenttiparina he käyttivät valtaansa häikäilemättömästi, kun vastapuolena oli nuori harjoittelija, Monica Lewinsky. Niin teki myös media ja suuri yleisö. Clintoneille suurin mainehaitta oli lopulta väliaikainen.

Mutta olen silti tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Ja suosittelen sitä muillekin. Edellä mainittujen pointtien lisäksi tai ennen kaikkea What Happened

  • kertoo kiehtovasti, miten ison kampanjan arki rullaa
  • paljastaa, kuinka treenataan väittelyitä harjoitusvastustajien kanssa (Trumpia esittänyt tyyppi opetteli kaikki tämän oikut todella hyvin, ja kun Clinton räjähti harjoituksissa, hän pystyi pysymään tyynenä oikeassa tilanteessa)
  • kertaa ihan kaiken mitä olet halunnut tietää niistä sähköposteista (35 sivua)
  • sisältää otteita hienosta puheesta, joita Clinton olisi pitänyt voitettuaan (ja vaikka tuntuukin veitsen kääntämiseltä haavassa, se luo silti uskoa ja koskettaa)
  • on omaelämäkerta aika tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä, josta tuli juristi, presidentin puoliso, senaattori, ulkoministeri ja ensimmäinen suuren puolueen naispuolinen presidenttiehdokas Yhdysvalloissa
  • valottaa Clintonin ajatuksia äitiydestä ja isoäitiydestä, mikä tuo hänestä esiin uusia puolia
  • tuo esiin, miten paljon Clinton ihailee Eleanor Rooseveltia, ja Eleanor Roosevelt on ihminen, josta pitäisi puhua paljon enemmän
  • haluaa avata silmät voimille, jotka maailmanpolitiikassa jylläävät ja kannustaa taistelemaan demokratian puolesta
  • on todella vetävästi kirjoitettu teos (voi vain arvailla kirjoittajatiimin kokoa).

Resist, insist, persist, enlist. 


New York Times: Hillary Clinton Opens Up About ‘What Happened,’ With Candor, Defiance and Dark Humor (12.9.2017)

Näkymättömän tytön nälkä / Roxane Gay: Hunger

This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.

21363187_10154741282511714_1983394928_o

”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”

Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.

I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.

Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.

This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.

Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?

The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.

Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.

Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.

”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”

I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.

Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.

I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.

Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.

Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta.  Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”

Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”

Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.

But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.

”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”

”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.

Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.

I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.

Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.

Että ihmiset katsoisivat silmiin

Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.

Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.

Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.

Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä? 

 

 

 

 


The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)

Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)

View this post on Instagram

"I hate myself. Or society tells me I am supposed to hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right." /// "This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood." 🖤💙🖤 Got the new Roxane Gay from the library and finished it almost right away. An intense read, a powerful and dark story, a highly personal one, and yet universal. I know I have not been obese in my life, but I too know a thing or two about internalized objectification and self-hatred. Though the reasons behind it may vary, this hunger is relatable to many, and in many, many ways (and that makes me sad). Still I kept thinking how once again great literature takes you on a journey in another human being's story, in another reality, another world. A world, this world, where people think they can jump to conclusions about your personality based on your body. #roxanegay #roxanegayhunger #badfeminist #currentlyreading #quoteoftheday And just perhaps the effect this book had on me was made even stronger by the fact that I didn't really know beforehand what I was in for. I didn't know what Roxane Gay would be writing about this time, I had just put myself on the library waiting list months ago, convinced that what ever she would write about I would want to read.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

”Why Be Happy When You Could Be Normal?”

Kun Jeanette Winterson oli kuusitoistavuotias, hän rakastui tyttöön, uskovaisten vanhempiensa kauhistukseksi. Hänen piti muuttaa pois kotoa. Lähtiessään hän yritti selittää äidilleen, mistä oli kysymys: tyttö teki hänestä onnellisen. Äiti ei ymmärtänyt: ”Miksi olla onnellinen, kun voisit olla normaali?”

img_2633

Eipä niin, että Jeanetten lapsuudenkoti olisi ollut tavallisimmasta päästä. Hänen adoptioäitinsä oli dominoiva marttyyri ja mitä ilmeisimmin kroonisesti masentunut, valvoi yöt läpeensä radiota kuunnellen ja piilotti eväsleipien väliin synkkiä raamatunlauseita. Fiktiokirjallisuuden lukeminen oli ankarasti kiellettyä, sillä ”kirjojen ongelma on, ettei koskaan tiedä, mitä niissä on, ennen kuin on liian myöhäistä”.

Täysin odotusten vastaisesti kaltoin kohdellusta, työväentaustaisesta pohjoisenglantilaisen pikkukaupungin kasvatista tuli tunnettu kirjailija. Winterson teki läpimurtonsa vain 25-vuotiaana esikoisromaanillaan Oranges Are Not the Only Fruit (suomenkielinen käännös Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007). Vahvasti omaelämäkerrallinen teos oli kirjallinen sensaatio ilmestyessään vuonna 1985. Why Be Happy When You Could Be Normal? (2011) on esikoisen sisarteos, viisikymppisen kirjailijan katse lapsuuteen ja siihen, miten kaikesta huolimatta hän selviytyi tavoittelemaan onnellisempaa elämää.

And I suppose that the saddest thing for me, thinking about the cover version that is Oranges, is that I wrote a story I could live with. The other one was too painful. I could not survive it.

Mikä Jeanetten sitten pelasti?

Ei yksin leivästä

Yes, the stories are dangerous, she was right. A book is a magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door. You open it. You step through. Do you come back?

Jeanetten elämässä hyvän haltijakummin virkaa toimitti sama instituutio, jonka ansiosta minä löysin hänen tarinansa: kaupunginkirjastoa.

Joku Kallion kirjaston maanmainioista työntekijöistä oli nostanut kirjan esille, onnekkaasti minun kannaltani. Oudon kutsuva kansi osui silmiini, pakotti ottamaan mukaan. (Kyllä kirjaston esittelyhyllyt ja pöydät ovatkin verraton suosittelumekanismi –  netin algoritmit häviää vertailussa!)

Jeanetten kannalta onnekasta oli, että vieraillessaan paikallisessa kirjastossa hän osui englantilaisen kirjallisuuden osaston äärelle. Hän aloitti A:sta ja alkoi lukea hyllyrivejä läpi aakkosjärjestyksessä. Salaa, tietenkin.

Lukemisesta tuli pääasiallinen harrastus ja pakopaikka, lopulta myös kirjaimellisesti: kun teini-ikäinen Jeanette oli häädetty pois kotoaan, hän asui alkuun autossaan ja vietti illat kirjastossa sen sulkemisaikaan saakka. Ja vähitellen hän alkoi kirjoittaa itse.

The more I read, the more I felt connected across time to other lives and deeper sympathies. I felt less isolated.

Ei yksin sanoja

Ei ihme, että Winterson on nykyisin julkisten kirjastojen palavasieluinen puolustaja (tekisi mieli lisätä: kuten kuka tahansa täysijärkinen ihminen). Sekä kirjassaan että aiheesta Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa hän nostaa esiin Andrew Carnegien ajatukset.

There is not such a cradle of democracy upon the earth as the Free Public Library, this republic of letters, where neither rank, office, nor wealth receives the slightest consideration.

– Andrew Carnegie

Carnegien mielestä hyväosaiset olivat velvoitettuja käyttämään vaurauttaan koko yhteiskunnan eduksi. Maailman rikkaimpiin lukeutunut liikemies oli hyväntekijä ja edesauttoi rakentamaan kirjastoja, kouluja ja yliopistoja englanninkieliseen maailmaan; hänen tuellaan Brittein saarille perustettiin 660 kirjastoa 1800-1900-luvuilla. Erään ”demokratian kehdon” avajaispuheessa hän kertoi mielipiteensä siitä, mikä tekee ihmisestä todella rikkaan: ”It is the mind that makes the body rich. There is no class so pitiably wretched as that which possesses money and nothing else.”

Paitsi ehkä vielä surkeammassa asemassa ovat he, joilla ei ole edes rahaa – eikä sitten mitään muutakaan, Winterson on itse huomauttanut. Kirjasto tarjoaa silloin paljon muutakin kuin lukemista.

On bad days I just held onto the thinning rope. The rope was poetry. (…) If poetry was a rope, then the books themselves were rafts. At my most precarious I balanced on a book, and the books rafted me over the tides of feelings that left me soaked and shattered.

Kuinka tärkeää voi olla pääsy kirjallisuuden pariin. Että toisen ihmisen paperille kirjoittamat sanat voivat olla – elintärkeitä. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta muu olisi asian vähättelyä.

I had been damaged and a very important part of me had been destroyed – that was my reality, the facts of my life;  but on the other side of the facts was who I could be, how I could feel, and as long as I had words for that, images for that, stories for that, then I wasn’t lost.

Wintersonin ajatukset tuovat mieleen, miten Astrid Lingren on kommentoinut omien surumielisten kirjojensa lapsisankareita:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ei yksin onnellisuudesta

img_2625

Kun luin Jeanetten tarinaa, itkin, epäuskoisena. Tuntui käsittämättömältä, että kukaan kohtelisi lasta niin julmasti – ja että tämä selviäisi kertomaan koettelemuksistaan niin kauniisti ja pohdiskelevasti.

Miksi sitten lukea tällaisia kauhutarinoita? Siksi, että kaikesta huolimatta kirja on täynnä toivoa ja huumoria – Wintersonista tuli nimittäin erinomainen kirjailija. Hän pohtii kiehtovasti rakkauden olemusta ja kertoo, miten on oppinut itse tuntemaan ja rakastamaan. Tytär on elänyt tarpeeksi ymmärtääkseen jopa äitinsä käytöstä (joskaan ymmärrys ei tietenkään tarkoita hyväksymistä).

Only later, much later, too late, did I understand how small she was to herself. The baby nobody picked up. The uncarried child still inside her.

Katkeruus on poissa, jäljellä on kirkkautta. Winterson toteuttaa Hemingwayn ohjetta ensiluokkaisella tavalla, ja yksittäistapaus kasvaa kertomaan paljon laajempaa kertomusta eräästä aikakaudesta sekä keinoista käsitellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

What the Americans, in their constitution, call ”the right to the pursuit of happiness” (please note, not ”the right to happiness”), is the right to swim upstream, salmon-wise. Pursuing happiness, and I did, and I still do, is not at all same as being happy – which I think is fleeting, dependent on circumstances, and a bit bovine. (…) Happy times are great, but happy times pass – they have to, because time passes. (…) What you are pursuing is meaning – a meaningful life.

Kirjallisuuden rikastuttaman mielikuvituksen keinoin kohti merkityksellistä – joskaan ei välttämättä normaalia – elämää.

P.S. Vielä yksi onnekas sattuma loppuun. Kaikille käy varmaan toisinaan niin, että lukee samanaikaisesti tai peräkkäin sattumanvaraisesti valittuja kirjoja, jotka paljastuvat toistensa hengenheimolaisiksi. Se tuntuu aina jotenkin ihmeelliseltä. Minulle kävi nyt niin, kun luin Wintersonin teoksen kanssa samaan aikaan Saara Turusen erinomaista, vangitsevaa RakkaudenhirviötäTurusen teoksessa vain ponnistetaan irti suomalaisen syrjäseudun tasapäistävästä tynnekylmyydestä. Jos Winterson siis kiinnosti, suosittelen lämpimästi myös Turusta.

Piditkö kirjoituksesta? Saattaisit tykätä myös näistä: 

Mielikuvitus on ihmisen suurin rikkaus – Grandad’s Island

Monissa opettavaisissa tarinoissa neuvotaan, ettei pidä langeta ansaan liian helposti.

Faabelit muistuivat mieleeni, kun luin viime viikolla Hesarissa julkaistua virolaisen lastenkirjailijan haastattelua. Juttu päättyi Andrus Kivirähkin provosoivaan heittoon, jossa hän väittää, että lapsille pitää kertoa vain iloisia tarinoita ja haukkuu näillä perusteilla Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä huonoksi: ”Ei lastenkirja saa olla traaginen. Sen pitää olla eskapistinen!”

Varomaton Lindgren-fani poistaa varmistimen aseestaan välittömästi, mutta ehkemme tartu ovelaan syöttiin: mikäpä sen parempi tapa kerätä huomiota itselleen kuin parjata maailmankuulua lastenkirjailijaa.

Emme siis vaivaudu vimmastumaan opportunistisesta sivalluksesta. Jos sen sijaan tarkastelisimme Kivirähkin näkemystä tarkemmin, havaitsisimme perin kummallisia ajatuksia lapsista ja lastenkulttuurista.

”Ei kirja saa olla traaginen! Sen pitää olla eskapistinen!”

Voisitteko koskaan kuvitella, että kukaan höperehtisi samankaltaisia ehdottomuuksia kirjallisuudesta yleisellä tasolla? Lausahdusta pidettäisiin pähkähulluna: kirjojahan lukevat erilaiset ihmiset erilaisine makuineen ja erilaisine tarpeineen. Vaan lapset – nuo pienet, ihmistä muistuttavat oliot – heitä on helppo katsoa alaspäin, ovathan he kovin lyhyitäkin. Lapset sopii niputtaa yksiulotteiseksi joukoksi, jolle tarjotaan vain leikkisää hupailua. Vaikka arvelen, ettei kirjailijasetä ollut tosissaan, varoitan: varjelkaamme lapsia ennen kaikkia tällaisilta hyvää tarkoittavilta tomppeleilta.

Nyt, saatuani tämän ajankohtaisen osuuden alta pois, haluan jo päästä kertomaan siitä, mistä alun perin aioin kirjoittaa: erityisen ihmeellisestä kirjasta, jota suosittelen lämpimästi jokaiseen lastenhuoneeseen. Siis lastenkirjasta.

Sadun saaren avosilmin näin

Eräänä päivänä perheen iso ja pieni ihminen kävivät kirjastossa. Heillä oli tuomisinaan lastenosaston englanninkielisestä hyllystä mukaan tarttunut teos Grandad’s Island.

FullSizeRender (45)

Ensimmäiseksi viehätyin kauniista, värikkäästä ja oivaltavasta kuvituksesta.

Kun luimme tarinan läpi, en voinut miltei uskoa, miten vaikuttunut olin. Jälleen kerran pohdin, miten mielettömältä toisinaan tuntuukaan jako aikuisten ja lastenkirjallisuuden välillä.

Pieni Syd-poika asuu isoisänsä naapurissa ja vierailee tämän luona usein. Eräänä päivänä isoisä näyttää Sydille ullakolla salaisen oven, jonka kautta he nousevat suuren laivan kannelle – keskellä suurkaupungin kattoja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

He seilaavat pois avomerelle ja rantautuvat saareen, jota asuttavat monet eksoottiset ja ystävälliset eläimet.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Syd ja isoisä tutkivat ihmeellistä saarta, uivat vesiputouksessa ja maalaavat yhdessä.

FullSizeRender (57).jpg

Kun lähdön aika koittaa, isoisä kertoo aikovansa jäädä saarelle.

FullSizeRender (48)

”Eikö sinulle tule yksinäinen olo?” kysyy Syd. Eläinten ympäröimä isoisä hymyilee: ”En usko.”

FullSizeRender (49)FullSizeRender (50)

Niin Syd lähtee laivalla yksin kotiin; aallokko on hurja ja matka tuntuu pitkältä. Kotiin päästyään hän juoksee jälleen pihan poikki isoisän taloon. Se on nyt autio ja tyhjä. Hän nousee ullakolle, mutta salainen ovi on kadonnut.  Yhtäkkiä Syd kuulee, miten ikkunaruutuun koputetaan.

FullSizeRender (51)

Hän löytää ikkunalaudalta kirjekuoren.

FullSizeRender (52)

Kuinka uskomattoman kaunis ja lempeä kertomus, eikö vain?

Ihaninta Sydin ja isoisän monitasoisessa seikkailussa on, että siinä on jotakin selittämätöntä. Se kertoo ilmiselvästi erosta ja sen aiheuttamasta surusta, mutta tarinan tenho ei tyhjene yksioikoiseen merkitykseen.

Mielestäni Grandad’s Island kiehtoo siksi, että se onnistuu puhumaan elefantille.

Talk to the elephant

Viime syksynä istuin kuuntelemassa puhekouluttaja Juhana Torkkia, joka puhui tarinankerronnasta. Torkki käytti luentonsa pohjana Daniel Kahnemanin mainetta niittänyttä teosta Thinking, Fast and Slow (2011, suom. Ajattelu, nopeasti ja hitaasti). Psykologi ja tutkija Kahneman avaa teoksessaan maallikolle ymmärrettävällä tavalla ajattelumme kahta puolta, joille hän on antanut nimet Systeemi 1 ja Systeemi 2.

  • Systeemi 1 on ikivanha, primitiivinen osa ajatteluprosessiamme, intuitiviinen, emotionaalinen ja nopea.
  • Systeemi 2 on tietoinen mielemme, looginen, analyyttinen ja hidas.

Siinä missä usein kuvittelemme mieluummin tekevämme päätöksiä ja ajattelevamme Systeemi 2:lla, komennossa onkin Systeemi 1. Ne ovat vähän kuin norsu ja norsun ohjastaja: Systeemi 1 on se mahtava majesteettinen eläin, ja Systeemi 2 istuu satulassa. Systeemi 2 yrittää ohjailla, mutta usein Systeemi 1 tömistelee omia polkujaan.

Muistan esityksestä erityisesti tämän: Torkin mukaan tarinankerronta on siis ennen kaikkea sitä, että puhutaan elefantille meissä. Hyvä tarinankertoja onnistuu aina jättämään kertomukseen pieniä aukkoja, jotka ruokkivat mielikuvitustamme ja saavat meidät viehtymään tarinan maailmasta.

Ja tässä, jos missä, onnistuu myös Benji Davies, lontoolainen kuvittaja ja lastenkirjailija. En ole ihastuksineni yksin – hänet on palkittu jo aiemmistakin teoksistaan, eikä liene yllätys, että myös Grandad’s Island on kerännyt tunnustusta. Kunpa se myös ihmeen kautta löytäisi suomentajan!

”…kyky nousta mielikuvituksensa voimin…”

Symmetrian vuoksi annan näin lopuksi puheenvuoron Lindgrenille, joka joutui alussa kritiikin kohteeksi. Miten hän pohti tarvettaan kirjoittaa toisinaan myös surullisia satuja, joissa lapset kohtaavat yksinäisyyttä ja pelkoa? Lindgren kuvasi kirjojensa sankareita seuraavasti:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ihmisen suurin rikkaus: kyky nousta mielikuvituksensa voimin….  Tämä on yksi lempisitaateistani Lindgreniltä.

Kikatuttavat kivirähkit ja riemastuttavat kunnakset – niillä on ehdottomasti oma tärkeä roolinsa. Mutta kuinka voisimme yhtyä kummallisiin ehdotuksiin siitä, että kirjojen – tai lastenkirjojen – pitäisi tarjota todellisuudesta vain sen iloisia ulottuvuuksia?

Luuletteko, että elefantille riittävät ainoastaan mukavat, harmittomat tarinat?


Päivitys 22.5.2017: Ilokseni huomasin, että kirja on suomennettu nimellä Vaarin saari! Kustantaja on Karisto ja kääntäjä Leena Perttula. Suomenkielinen versio on ilmestynyt jo viime vuoden puolella, mutta itse havahduin tähän vasta nyt. Hieno juttu!

”En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa…” — Ihminen nimeltä Minna Canth

Eräänä iltana löysin ystävän. Haluaisin esitellä hänet teille — tai esitelköön hän itse itsensä:

Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuksi, kun kuulin etehisen oven käyvän. Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki paperit kätköön? Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoleiseen kaappiin sekä Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä erään tuttavani pää pisti sisään.

— Otetaanko vastaan?

— Otetaan! Terve tultua.

Ja minä kiirehdin tulijaa kättelemään hyvin viattoman näköisenä. En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

– – –

Päivemmällä virkistyin taaskin ja tuolla puolisten jälkeen asettui pieni tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen. No nyt — ajattelin — nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli kätkyen luokse, minä kaappasin ylös. Suomennos esille! Mutta —? Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin käsistäni? Hain, etsin kaikista mahdollisista paikoista. Turhaa! Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan. Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi? Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, täytyyhän sen löytyä. Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä kiireessäni — Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän — niin, aivan varmaa, minä työnsin paperit kaikki ruokakaaappiin! Ja nyt ne olivat matkalla Kuopioon!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Näin Minna Canth myöhemmin muisteli kiihdyttävää tapausta elämänsä varrelta. Tapahtumien aikaan vuonna 1879 hän oli juuri jäänyt yllättäen leskeksi vain 35-vuotiaana, odottaessaan seitsemättä lastaan. Edessä oli muutto rakkaasta Jyväskylästä lapsuuden kotikaupunkiin Kuopioon, missä Minna pystyi saamaan toimeentulon isänsä kangaskaupassa. Imeväisen tuoreena äitinä, suurperheen muuttoa tuon ajan oloissa yksinhuoltajana organisoiden, hän etsi yhtä kaikki aikaa omistautua intohimolleen: kirjoittamiselle.

Miksi Minna sitten poti tästä suomennoksesta niin suurta huolta? Hän oli kieltämättä käyttäytynyt juonikkaasti, joskin hyvissä aikeissa. Minnan ystävä Robert Kiljander oli kirjoittanut näytelmän, mutta hänellä oli itsekritiikin korventaessa pahana tapana polttaa tällaiset  hengentuotteensa ennen kuin kukaan näki niistä silmäystäkään. Minna taivutteli Robertin vaimon Olgan ottamaan salaa ”Mästarens snusdosa” -käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja tuomaan sen hänelle näytille. Minna halusi suomentaa ruotsinkielisen alkuteoksen ja samalla todistaa ystävälleen, että hänen piti ehdottomasti julkaista teos.

Nyt asiat olivat siis hullusti: Robert saattaisi kaivata näytelmäänsä minä hetkenä hyvänsä, ja paperinivaska oli visusti ruokakaapissa, joka matkasi kohti Kuopiota. Seuraavina päivinä (ja öinä) Minna tuskailee, saako hän näytelmän takaisin ja paljastuuko juoni. Hän keksii hätävalheita pelokkaalle Olgalle, joka tuon tuosta kovistelee ystäväänsä jouduttamaan käännöstä.

— Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

— Ensi viikolla.

— Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

— En mitenkään.

— No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa.

Pelottihan minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämmeni sykki pelosta ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei huomannut minussa mitään vilppiä.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994) Kirjoitusasu on alkuperäinen, jos joku miettii tuon sydämen kahta ämmää. 🙂

Kuinka Minnan salajuonen kävi? Jäikö hän nalkkiin vai pääsikö pälkähästä? Palataan siihen myöhemmin. Tässä välissä kerron muutamia hauskoja seikkoja suurenmoisesta ihmisestä, joka edelleen — toistaiseksi — on ainoa suomalainen nainen, jolla on oma liputuspäivä.

FullSizeRender (44)
Kuva kirjasta Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth (2014).

5 X CANTH

  • Nuorena sydämellinen ja kekseliäs Canth viehätti monia kosijoita. Hän päätti kuitenkin opiskella ensin opettajaksi ja muutti Jyväskylään. Hän haaveili siis ajan tapojen vastaisesti  — naisena — itsenäisen ihmisen elämästä. Canth osui toiveineen otolliseen vaiheeseen Suomen historiassa: hänen aloittaessaan opinnot ensimmäistä kertaa Suomessa nainen pystyi kouluttautumaan muuksi kuin kätilöksi. Opettajattaren toimi houkutteli, sillä se tarjosi toimeentulon ilman naimakauppaa. — Sittemmin opinnot keskeytyivät, kun Canth kihlautui opettajansa kanssa. Naimisissa olevan naisen opiskelua ei pidetty soveliaana.
  • Jotenkin vekkuli on tieto, että Canth rakasti elämänsä loppuun asti pitkiä kävelyitä ja — ympäröivä maailmanaika huomioiden — voimisteli vielä viimeisinä vuosinaan renkailla! Kuntoilu oli tarttunut häneen Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarissa, missä tulevia opettajattaria kannustettiin oman kehon voimistamiseen.

Ooh — joka olisi päässyt teaatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi! Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta — eihän semmoista voinut ajatellakaan. Ajatella? Miksei? Ajatukseni — ovathan ne tullista vapaat. Iltaisilla kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevinani teaatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön näyttelemiselläni.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

  • Suomalaisen teatterin vierailu Jyväskylässä vuonna 1876 oli Canthin elämässä käänteentekevä kokemus. Hän olisi kovasti mielinyt näyttelijäksi, mutta se oli perheenäidille aivan mahdoton toive (aika vaikeaa se olisi samassa tilanteessa muuten nykyäänkin, eikö totta). Canth kanavoi rakkautensa teatteriin alkamalla kirjoittaa näytelmiä. Hän yhdisti realististen draamojen tarinankerrontaan halunsa parantaa yhteiskunnan vähäosaisten elämää.
  • Canth kirjoitti teoksensa sohvapöydän ääressä, ja vierailijoiden pistäytyessä kylään hän sujautti paperit pöytäliinan alle piiloon. Kerran lapset päättivät lahjoittaa hänelle hienon kirjoituspöydän. Mutta ei Canth osannut muuttaa tapojaan. ”Minna naurahti, kun se tuotiin, mutta antoi kantaa sen sivuhuoneeseen, eikä käyttänyt sitä milloinkaan.” (Maijala 2014, s. 78) Tämä tieto tuntunee hauskalta kaikille meille, joilla ei ole omaa huonetta, vaan kirjoittelemme muistiin ajatuksiamme ties missä keittiönpöydän kulmalla.
  • Kun Canth leskeydyttyään joutui muuttamaan Kuopioon ja alkoi hoitaa isänsä kangaskauppaa, kaikki pitivät liiketoimen ryhtymistä sulana hulluutena ja povasivat konkurssia. Canth kuitenkin tajusi, ettei olisi pystynyt elättämään perhettään pelkillä sanomalehtikirjoituksilla ja näytelmillä. (Sivumennen tämä kertoo mielestäni paljon siitä, miten erilaisessa asemassa miehet ja naiset olivat kirjailijoina — leskimies olisi todennäköisesti päätynyt aivan toisenlaiseen ratkaisuun. Ylipäätään harvalla naisella historiassa on ollut uhrautuvaa fredrika runebergiä mahdollistamassa omaa luomistyötä…) Kun kauppa alkoi sujua ja myyntityötä alkoivat hoitaa apulaiset, Canthille vapautui aikaa kirjoittamiseen. Hän menestyi siis kulttuurin lisäksi myös liike-elämässä aikakauden olot huomioiden aivan epätodennäköisen hienosti. ”Arvostuksesta ja kunnioituksesta kollegojen taholta kertoi sekin, että Minna Canth valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleiseen kauppiaskokoukseen. Seuraavan kerran elinkeinoelämän ylimpään elimeen valittiin naisedustaja vasta vuonna 1989.” (Maijala 2014, s. 75)

FullSizeRender (42)
On aina sykähdyttävää, kun toisen aikakauden teksti puhuttelee kuin se olisi kirjoitettu tänään – tätä mietiskelin jo viime syksynä kirjoittaessani Vivica Bandlerista. Joskaan ei voi iloita siitä, että epätasa-arvoisuus on edelleen päivänpolttava ongelma. Tämä Kirjeitä Kuopiosta vuodelta 1885 päättyy sanoihin, joita siteerataan Canthilta usein: ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?” – Ote teoksesta Taisteleva Minna Canth (1994)

”MITEN EN OLE HOKSANNUT TUTUSTUA SINUUN PAREMMIN?”

Palataan alun jännitystarinaan ja Minnaan, joka siis saatuaan karkuteille lähteneen näytelmän takaisin suomentaa sitä henkensä hädässä ja kärvistelee vilpissään. Minna ehtii kuin ehtiikin kääntää koko käsikirjoituksen ennen kuin Robert Kiljander huomaa sen kadonneen. Koko juoni paljastuu sattumalta Minnan veljen (joka auttoi postittamalla paperit takaisin Jyväskylään) laittamattomiin sanoihin kahvipöydässä, mutta se tapahtuu onnekkaasti tarpeeksi myöhään. Kiljander pahastuu hieman, mutta ei lopulta pane vastaan, kun Minna kertoo aikovansa lähettää näytelmän Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille — ”joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia”, Minna kommentoi myöhemmin. Huh!

Törmäsin tähän episodiin lukiessani erinäisiä Minna Canthia käsitteleviä teoksia työprojektia varten. Selailin läpi vuonna 1994 ilmestynyttä teosta Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896 (toim. Eila Tuovinen). Jostain syystä tämä edellä mainittu päiväkirjanomainen merkintä hurmasi minut täysin. Tapa, jolla Minna kuvasi tapausta ja päänsisäistä maailmaansa, oli valloittavaa: hyväntahtoinen viekkaus, kiihdyttävä innostuminen työn äärellä, hajamielisyys, sen aiheuttama yhtäkkinen sydämen pysäyttävä kauhistuminen sekä luonnollisesti järkähtämätön hätävalheiden syöttäminen ovat elävästi kuvattuna vastaansanomattoman samastuttavaa toimintaa.

FullSizeRender (43)

Olin toki kunnioittanut Canthia jo aiemmin, ja vanhana kirjallisuuden(kin) opiskelijana osasin antaa hänelle arvoa näytelmäkirjallisuuden uranuurtajana. Jostakin syystä olin päätynyt pitämään häntä kaikki nämä vuodet jotenkin etäisenä.

Siksi yllätyin niin suuresti: tässä kirjoittaa ihminen, jonka ajatuksenjuoksun tunnistan – verevä, hengittävä, huumorintajuinen ihminen. Canth suorastaan rynnisti sivuilta viereeni sohvankulmalle istumaan ja tarinoimaan. Sukulaissielu! ”Missä sinä oikein olet ollut?”, teki mieleni kysyä. Siis oikeastaan: ”Miten en ole hoksannut tutustua sinuun paremmin?!”

Myös Minna Maijalan parin vuoden takainen elämäkerta Herkkä, hellä hehkuvainen: Minna Canth (2014) oli elämys. Se tuo Canthista esiin puolia, jotka itseltäni olivat jääneet aiemmin huomiomatta. Canthista on ollut ehkä tapana rakentaa kuvaa jonkinlaisena rautarouvana, joka puolusti tasa-arvoaatetta ja köyhien asemaa antamatta minkään horjuttaa itseään. Maijala näyttää, miten läpi elämänsä Canth oli impulsiivinen tunneihminen, joka poti syvää iloa sekä synkkiä tunnontuskia monista asioista.

Se sujui! Se sujui kuin itsestään! Oli kuin joku minulle vieras voima olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille herätti minussa riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Koskettavaa oli tietenkin ajatella nuorta leskeä, joka joutuu tekemään äkkikäännöksen itse piirretyn talon pihalla omaa ryytimaata viljelevästä lehtorin rouvasta ja rakentamaan elämänsä uudestaan vieraassa kaupungissa. Canth kirjoittaa muutosta raastavan rehellisesti; sydäntä viilsi, kun sovittelin itseäni samaan asemaan. Toisaalta häntä on turhaa uhriuttaa liiaksi. 1800-luvun lopulla Canth eli oman sukupuolensa edustajaksi harvinaisen itsellistä elämää menestyvänä liikkeenharjoittajana ja yhä enenevässä määrin kunnioitettuna kirjailijana — sekä, kaiken aikaa, rakastavana äitinä.

Et usko, kuinka uupuneena tulen iltaisin puodista ja kuinka suloista on vaipua pikku Lyylin kanssa unen helmoihin tuossa 1/2 9 aikaan. Kaikki lapset ovat olleet terveinä ja pikku Lyyli vaurastuu päivä päivältä. Jumalan avulla kaikki kuitenkin taas käy valoisaksi.

Minna Canthin kirjeet – teoksessa Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Ensimmäisenä opiskelemassa opettajaksi, ensimmäinen suomenkielinen naistoimittaja, ensimmäinen realistinen näytelmäkirjailija, ensimmäinen nainen äänivaltaisena edustajana kauppiaskokouksessa — jonkun on oltava ensimmäinen, jotta myöhemmin olisi hivenen helpompaa.  Jälkikäteen katsottuna tällaiset heittäytymiset saattavat näyttää turhan helpoilta, kun muistaa, kuinka paljon vieroksumista uusien ideoiden airuet aina saavat osakseen! Kunpa tässä ajassa olisimme yhtä rohkeita raivaamaan tietä tuleville sukupolville.

Kun nyt siis Canthin syntymäpäivänä 19.3. vietämme tasa-arvon päivää, mieleni tekee sanoa: malja sinulle, ystävä — malja Minnalle!


Lähteitä:

Eila Tuovinen (toim.). Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994.

Minna Maijala. Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth. Otava, 2014.

Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä 19.3.

Soundtrack:

Hilary Hahn: J.S.Bach: Violin Concertos (2003)

Edit 19.3.2016: Ihanan Tanin vinkkauksesta huomasin, että Robert Kiljander oli yhdessä kohdassa vaihtunut Kajanderiksi, korjasin sen. Lisäksi samalla korjasin yhdysmerkit ajatusviivoiksi tarpeellisissa kohdissa.