”En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa…” — Ihminen nimeltä Minna Canth

Eräänä iltana löysin ystävän. Haluaisin esitellä hänet teille — tai esitelköön hän itse itsensä:

Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuksi, kun kuulin etehisen oven käyvän. Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki paperit kätköön? Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoleiseen kaappiin sekä Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä erään tuttavani pää pisti sisään.

— Otetaanko vastaan?

— Otetaan! Terve tultua.

Ja minä kiirehdin tulijaa kättelemään hyvin viattoman näköisenä. En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

– – –

Päivemmällä virkistyin taaskin ja tuolla puolisten jälkeen asettui pieni tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen. No nyt — ajattelin — nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli kätkyen luokse, minä kaappasin ylös. Suomennos esille! Mutta —? Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin käsistäni? Hain, etsin kaikista mahdollisista paikoista. Turhaa! Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan. Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi? Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, täytyyhän sen löytyä. Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä kiireessäni — Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän — niin, aivan varmaa, minä työnsin paperit kaikki ruokakaaappiin! Ja nyt ne olivat matkalla Kuopioon!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Näin Minna Canth myöhemmin muisteli kiihdyttävää tapausta elämänsä varrelta. Tapahtumien aikaan vuonna 1879 hän oli juuri jäänyt yllättäen leskeksi vain 35-vuotiaana, odottaessaan seitsemättä lastaan. Edessä oli muutto rakkaasta Jyväskylästä lapsuuden kotikaupunkiin Kuopioon, missä Minna pystyi saamaan toimeentulon isänsä kangaskaupassa. Imeväisen tuoreena äitinä, suurperheen muuttoa tuon ajan oloissa yksinhuoltajana organisoiden, hän etsi yhtä kaikki aikaa omistautua intohimolleen: kirjoittamiselle.

Miksi Minna sitten poti tästä suomennoksesta niin suurta huolta? Hän oli kieltämättä käyttäytynyt juonikkaasti, joskin hyvissä aikeissa. Minnan ystävä Robert Kiljander oli kirjoittanut näytelmän, mutta hänellä oli itsekritiikin korventaessa pahana tapana polttaa tällaiset  hengentuotteensa ennen kuin kukaan näki niistä silmäystäkään. Minna taivutteli Robertin vaimon Olgan ottamaan salaa ”Mästarens snusdosa” -käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja tuomaan sen hänelle näytille. Minna halusi suomentaa ruotsinkielisen alkuteoksen ja samalla todistaa ystävälleen, että hänen piti ehdottomasti julkaista teos.

Nyt asiat olivat siis hullusti: Robert saattaisi kaivata näytelmäänsä minä hetkenä hyvänsä, ja paperinivaska oli visusti ruokakaapissa, joka matkasi kohti Kuopiota. Seuraavina päivinä (ja öinä) Minna tuskailee, saako hän näytelmän takaisin ja paljastuuko juoni. Hän keksii hätävalheita pelokkaalle Olgalle, joka tuon tuosta kovistelee ystäväänsä jouduttamaan käännöstä.

— Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

— Ensi viikolla.

— Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

— En mitenkään.

— No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa.

Pelottihan minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämmeni sykki pelosta ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei huomannut minussa mitään vilppiä.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994) Kirjoitusasu on alkuperäinen, jos joku miettii tuon sydämen kahta ämmää. 🙂

Kuinka Minnan salajuonen kävi? Jäikö hän nalkkiin vai pääsikö pälkähästä? Palataan siihen myöhemmin. Tässä välissä kerron muutamia hauskoja seikkoja suurenmoisesta ihmisestä, joka edelleen — toistaiseksi — on ainoa suomalainen nainen, jolla on oma liputuspäivä.

FullSizeRender (44)
Kuva kirjasta Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth (2014).

5 X CANTH

  • Nuorena sydämellinen ja kekseliäs Canth viehätti monia kosijoita. Hän päätti kuitenkin opiskella ensin opettajaksi ja muutti Jyväskylään. Hän haaveili siis ajan tapojen vastaisesti  — naisena — itsenäisen ihmisen elämästä. Canth osui toiveineen otolliseen vaiheeseen Suomen historiassa: hänen aloittaessaan opinnot ensimmäistä kertaa Suomessa nainen pystyi kouluttautumaan muuksi kuin kätilöksi. Opettajattaren toimi houkutteli, sillä se tarjosi toimeentulon ilman naimakauppaa. — Sittemmin opinnot keskeytyivät, kun Canth kihlautui opettajansa kanssa. Naimisissa olevan naisen opiskelua ei pidetty soveliaana.
  • Jotenkin vekkuli on tieto, että Canth rakasti elämänsä loppuun asti pitkiä kävelyitä ja — ympäröivä maailmanaika huomioiden — voimisteli vielä viimeisinä vuosinaan renkailla! Kuntoilu oli tarttunut häneen Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarissa, missä tulevia opettajattaria kannustettiin oman kehon voimistamiseen.

Ooh — joka olisi päässyt teaatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi! Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta — eihän semmoista voinut ajatellakaan. Ajatella? Miksei? Ajatukseni — ovathan ne tullista vapaat. Iltaisilla kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevinani teaatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön näyttelemiselläni.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

  • Suomalaisen teatterin vierailu Jyväskylässä vuonna 1876 oli Canthin elämässä käänteentekevä kokemus. Hän olisi kovasti mielinyt näyttelijäksi, mutta se oli perheenäidille aivan mahdoton toive (aika vaikeaa se olisi samassa tilanteessa muuten nykyäänkin, eikö totta). Canth kanavoi rakkautensa teatteriin alkamalla kirjoittaa näytelmiä. Hän yhdisti realististen draamojen tarinankerrontaan halunsa parantaa yhteiskunnan vähäosaisten elämää.
  • Canth kirjoitti teoksensa sohvapöydän ääressä, ja vierailijoiden pistäytyessä kylään hän sujautti paperit pöytäliinan alle piiloon. Kerran lapset päättivät lahjoittaa hänelle hienon kirjoituspöydän. Mutta ei Canth osannut muuttaa tapojaan. ”Minna naurahti, kun se tuotiin, mutta antoi kantaa sen sivuhuoneeseen, eikä käyttänyt sitä milloinkaan.” (Maijala 2014, s. 78) Tämä tieto tuntunee hauskalta kaikille meille, joilla ei ole omaa huonetta, vaan kirjoittelemme muistiin ajatuksiamme ties missä keittiönpöydän kulmalla.
  • Kun Canth leskeydyttyään joutui muuttamaan Kuopioon ja alkoi hoitaa isänsä kangaskauppaa, kaikki pitivät liiketoimen ryhtymistä sulana hulluutena ja povasivat konkurssia. Canth kuitenkin tajusi, ettei olisi pystynyt elättämään perhettään pelkillä sanomalehtikirjoituksilla ja näytelmillä. (Sivumennen tämä kertoo mielestäni paljon siitä, miten erilaisessa asemassa miehet ja naiset olivat kirjailijoina — leskimies olisi todennäköisesti päätynyt aivan toisenlaiseen ratkaisuun. Ylipäätään harvalla naisella historiassa on ollut uhrautuvaa fredrika runebergiä mahdollistamassa omaa luomistyötä…) Kun kauppa alkoi sujua ja myyntityötä alkoivat hoitaa apulaiset, Canthille vapautui aikaa kirjoittamiseen. Hän menestyi siis kulttuurin lisäksi myös liike-elämässä aikakauden olot huomioiden aivan epätodennäköisen hienosti. ”Arvostuksesta ja kunnioituksesta kollegojen taholta kertoi sekin, että Minna Canth valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleiseen kauppiaskokoukseen. Seuraavan kerran elinkeinoelämän ylimpään elimeen valittiin naisedustaja vasta vuonna 1989.” (Maijala 2014, s. 75)
FullSizeRender (42)
On aina sykähdyttävää, kun toisen aikakauden teksti puhuttelee kuin se olisi kirjoitettu tänään – tätä mietiskelin jo viime syksynä kirjoittaessani Vivica Bandlerista. Joskaan ei voi iloita siitä, että epätasa-arvoisuus on edelleen päivänpolttava ongelma. Tämä Kirjeitä Kuopiosta vuodelta 1885 päättyy sanoihin, joita siteerataan Canthilta usein: ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?” – Ote teoksesta Taisteleva Minna Canth (1994)

”MITEN EN OLE HOKSANNUT TUTUSTUA SINUUN PAREMMIN?”

Palataan alun jännitystarinaan ja Minnaan, joka siis saatuaan karkuteille lähteneen näytelmän takaisin suomentaa sitä henkensä hädässä ja kärvistelee vilpissään. Minna ehtii kuin ehtiikin kääntää koko käsikirjoituksen ennen kuin Robert Kiljander huomaa sen kadonneen. Koko juoni paljastuu sattumalta Minnan veljen (joka auttoi postittamalla paperit takaisin Jyväskylään) laittamattomiin sanoihin kahvipöydässä, mutta se tapahtuu onnekkaasti tarpeeksi myöhään. Kiljander pahastuu hieman, mutta ei lopulta pane vastaan, kun Minna kertoo aikovansa lähettää näytelmän Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille — ”joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia”, Minna kommentoi myöhemmin. Huh!

Törmäsin tähän episodiin lukiessani erinäisiä Minna Canthia käsitteleviä teoksia työprojektia varten. Selailin läpi vuonna 1994 ilmestynyttä teosta Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896 (toim. Eila Tuovinen). Jostain syystä tämä edellä mainittu päiväkirjanomainen merkintä hurmasi minut täysin. Tapa, jolla Minna kuvasi tapausta ja päänsisäistä maailmaansa, oli valloittavaa: hyväntahtoinen viekkaus, kiihdyttävä innostuminen työn äärellä, hajamielisyys, sen aiheuttama yhtäkkinen sydämen pysäyttävä kauhistuminen sekä luonnollisesti järkähtämätön hätävalheiden syöttäminen ovat elävästi kuvattuna vastaansanomattoman samastuttavaa toimintaa.

FullSizeRender (43)

Olin toki kunnioittanut Canthia jo aiemmin, ja vanhana kirjallisuuden(kin) opiskelijana osasin antaa hänelle arvoa näytelmäkirjallisuuden uranuurtajana. Jostakin syystä olin päätynyt pitämään häntä kaikki nämä vuodet jotenkin etäisenä.

Siksi yllätyin niin suuresti: tässä kirjoittaa ihminen, jonka ajatuksenjuoksun tunnistan – verevä, hengittävä, huumorintajuinen ihminen. Canth suorastaan rynnisti sivuilta viereeni sohvankulmalle istumaan ja tarinoimaan. Sukulaissielu! ”Missä sinä oikein olet ollut?”, teki mieleni kysyä. Siis oikeastaan: ”Miten en ole hoksannut tutustua sinuun paremmin?!”

Myös Minna Maijalan parin vuoden takainen elämäkerta Herkkä, hellä hehkuvainen: Minna Canth (2014) oli elämys. Se tuo Canthista esiin puolia, jotka itseltäni olivat jääneet aiemmin huomiomatta. Canthista on ollut ehkä tapana rakentaa kuvaa jonkinlaisena rautarouvana, joka puolusti tasa-arvoaatetta ja köyhien asemaa antamatta minkään horjuttaa itseään. Maijala näyttää, miten läpi elämänsä Canth oli impulsiivinen tunneihminen, joka poti syvää iloa sekä synkkiä tunnontuskia monista asioista.

Se sujui! Se sujui kuin itsestään! Oli kuin joku minulle vieras voima olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille herätti minussa riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Koskettavaa oli tietenkin ajatella nuorta leskeä, joka joutuu tekemään äkkikäännöksen itse piirretyn talon pihalla omaa ryytimaata viljelevästä lehtorin rouvasta ja rakentamaan elämänsä uudestaan vieraassa kaupungissa. Canth kirjoittaa muutosta raastavan rehellisesti; sydäntä viilsi, kun sovittelin itseäni samaan asemaan. Toisaalta häntä on turhaa uhriuttaa liiaksi. 1800-luvun lopulla Canth eli oman sukupuolensa edustajaksi harvinaisen itsellistä elämää menestyvänä liikkeenharjoittajana ja yhä enenevässä määrin kunnioitettuna kirjailijana — sekä, kaiken aikaa, rakastavana äitinä.

Et usko, kuinka uupuneena tulen iltaisin puodista ja kuinka suloista on vaipua pikku Lyylin kanssa unen helmoihin tuossa 1/2 9 aikaan. Kaikki lapset ovat olleet terveinä ja pikku Lyyli vaurastuu päivä päivältä. Jumalan avulla kaikki kuitenkin taas käy valoisaksi.

Minna Canthin kirjeet – teoksessa Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Ensimmäisenä opiskelemassa opettajaksi, ensimmäinen suomenkielinen naistoimittaja, ensimmäinen realistinen näytelmäkirjailija, ensimmäinen nainen äänivaltaisena edustajana kauppiaskokouksessa — jonkun on oltava ensimmäinen, jotta myöhemmin olisi hivenen helpompaa.  Jälkikäteen katsottuna tällaiset heittäytymiset saattavat näyttää turhan helpoilta, kun muistaa, kuinka paljon vieroksumista uusien ideoiden airuet aina saavat osakseen! Kunpa tässä ajassa olisimme yhtä rohkeita raivaamaan tietä tuleville sukupolville.

Kun nyt siis Canthin syntymäpäivänä 19.3. vietämme tasa-arvon päivää, mieleni tekee sanoa: malja sinulle, ystävä — malja Minnalle!


Lähteitä:

Eila Tuovinen (toim.). Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994.

Minna Maijala. Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth. Otava, 2014.

Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä 19.3.

Soundtrack:

Hilary Hahn: J.S.Bach: Violin Concertos (2003)

Edit 19.3.2016: Ihanan Tanin vinkkauksesta huomasin, että Robert Kiljander oli yhdessä kohdassa vaihtunut Kajanderiksi, korjasin sen. Lisäksi samalla korjasin yhdysmerkit ajatusviivoiksi tarpeellisissa kohdissa.

Meillä on nämä säännöt

Women can’t run in the Marathon because the rules forbid it. Unless we have rules, society will be in chaos. I don’t make the rules, but I try to carry them out. We have no space in the Marathon for any unauthorized person, even a man. If that girl were my daughter, I would spank her.” (Will Cloney, johtaja, Boston Athletic Association, 1967)

Keskiviikkona lounasaikaan kävelimme työkaverin kanssa Plainpalais’n aukion läpi Grütlin kulttuurikeskukseen, jonka pienessä elokuvateatterissa pidettiin pressinäytös juuri valmistuneesta dokumenttielokuvasta Free to Run.

For English, scroll down!

Elokuva juoksemisesta ja maratoonareista? En voi väittää olleeni etukäteen aivan järjettömän innostunut. Mutta kuinkas kävikään: heti ensihetkistä lähtien huomasin haltioituvani. (Piilottelin liikutustani sinänsä todella mukavalta kollegaltani asiallisuutta hakevilla yskähdyksillä).

Pääasiassa Yhdysvalloissa ja Sveitsissä kuvattu elokuva kertoo juoksuharrastuksen ja erityisesti massamaratonien kansansuosion kasvusta riemastuttavalla ja koskettavalla tavalla. Ken muistaa tai tietää, että vielä 60-luvulla New Yorkin Keskuspuiston harvoja hölkkääjiä pidettiin höynähtäneinä? Naisia, meitä heikompia astioita, taas suositeltiin jättämään ajatukset pitkän matkan juoksusta sikseen, niin vaarallisena touhua pidettiin.

Juoksu nivoutui osaksi naisten emansipaatiota viimeistään vuonna 1967, kun 20-vuotias Katherine Switzer osallistui ensimmäisenä virallisena naisosanottajana Bostonin maratoniin, silloin 70-vuotiaaseen (mies)urheiluinstituutioon. Yliopisto-opiskelija päätyi puolitahattomasti tasa-arvon esitaistelijaksi – ja ainoastaan siksi, että halusi jakaa kokemuksen maratonkoitoksesta muiden seurassa. Hän sisuuntui ja päätti omistaa elämänsä naisten juoksemisen edistämiselle. (Switzer on esiintynyt haastateltavana monissa muissakin yhteyksissä, ja hän saattaa muistua mieleen esimerkiksi viime talvena Teemalla esitetystä sarjasta Amerikan vaikuttajanaisia.)

Kyllähän se pistää miettimään. Nykypäivän näkökulmasta naisten on ollut nimittäin mahdollista kirmata – tai ainakin kilpailla – pitkillä matkoilla hämmentävän lyhyen ajanjakson ajan. Olympialaisissa 5000 ja 10 000 metrin historia on suomalaisen urheiluentusiastin silmin komeaa katsottavaa, sillä molemmilla matkoilla miesten ensimmäiset voitot vei vuonna 1912 Hannes Kolehmainen. Osaisitteko tässä kohdassa arvata, milloin koitti naisten vuoro kisata kilpailuista jaloimmissa? He – me – saivat juosta 10 000 m ensimmäisen kerran Soulissa vuonna 1988. (Päästäksemme kiinni oikeaan aikakauteen, soundtrack-ehdotuksia: George Michael ja Faith; Michael Jackson ja Man in the Mirror). 5000 metriä piti odottaa aina Atlantan kisoihin 1996. (Samana kesänä Spice Girls breikkasi Wannabellä ja korvamatona jumputti Macarena. Herra Hannes saattaa olla rakeisten ja nykivien mustavalkofilmien aikakaudelta, mutta tämä on aikaa, josta itselläni on jo suhteellisen kirkkaitakin omakohtaisia muistikuvia.)

Ja se maraton, se tuli mahdolliseksi naisille vihdoin vuoden 1984 Los Angelesin kisoissa. Miesten olympiamaratonin historia taas on tietenkin yhtä pitkä kuin nykyaikaisten olympialaisten, se ulottuu aina aloitusvuoteen 1896.

”On harmillista, että urheilua käsitteleviä dokumenttielokuvia tehdään lopulta vähän”, oli tuumannut juuri eräänä päivänä lounaspöydässä saman yksikön toinen herrasmies. Kaikki draaman ainekset olisivat valmiina, ja aiheet vetoaisivat myös siihen kansanosaan, joka ei muuten eksy helposti dokkareiden äärelle – mikä ei ole turha ansio sekään. No, Free to Run, jos mikä, on (urheilu)dokkari parhaimmillaan: informatiivinen, hauska, samaistuttava; syvällinen, monipuolinen, koskettava ja  intiimi. Kaiken lisäksi se keskittyy kilpaurheilun sijaan lajiin, joka on koko kansan ulottuvilla, joskin lopuksi pysähdytään hetkeksi miettimään myös maratonharrastuksen elitismiä. Word.

Sveitsissä elokuvateatteriensi-ilta on tammikuussa 2016; jää nähtäväksi, saapuuko juoksuhurmion ylistys myös suomalaisten nautittavaksi esimerkiksi elokuvafestivaaleilla tai myöhemmin televisiossa.

Ajatella: ihminen – mies – käveli kuun pinnalla ensimmäisen kerran vuonna 1969. Maan pinnalla toisen ihmisen – naisen – piti odottaa vielä muutama vuosi, ennen kuin hän sai virallisesti luvan ottaa osaa Bostonin maratoniin.

Ja samaan aikaan eräässä vuorten ympäröimässä eurooppalaisessa sivistysvaltiossa ihminen – nainen – vielä vartoi, että saisi oikeuden äänestää vaaleissa.

Maraton ja demokratia, nuo kreikkalaista alkuperää olevat keksinnöt, niiden parissa me puurramme edelleen. Ne ottavat aikansa, kun niitä toteutetaan. Katherine Switzer juoksi ensimmäisen maratoninsa aikaan 4 tuntia 20 minuuttia; juoksi kuitenkin, loppuun asti. Sveitsissä, lähes suoran demokratian mallimaassa, parlamentti oli kyllä ilmaissut kantansa naisten äänioikeuden puolesta jo vuonna 1959, mutta vei kokonaiset 12 vuotta eli aina vuoteen 1971, ennen kuin mullistava uudistus saatiin vietyä läpi (mies)äänestäjien keskuudessa. – Switzer kävi muuten myös Zürichissä kannustamassa naisia osallistumaan kaupungin maratoniin 70-luvun alussa; Sveitsissä naiset ilmeisesti siis pääsivät maratonille ennen kuin uurnille. (Kerron tästä sen perusteella, mitä dokkarista muistan, ja kun en löytänyt tarkkoja tietoja netistä, en uskalla sanoa sen tarkemmin.)

Suomen kielen sana urheilu tulee kuulemma alunperin ”uhkarohkeasti toimimisesta”. Ne säännöt: on suhteellisen helppoa naureskella toisen aikakauden vanhentuneille asenteille. Että ihan vain siksi ei nainen saanut hikoilla henkihieveriin herraseurassa, kun ”tässä on tämä sääntökirja”, siten sen perustelivat, hupsut! Mutta nähdä samat muutosta kaipaavat säännöt omassa ajassa – ja ryhtyä itse esitaistelijaksi, kun tilanne vaatii, vaikkei siihen erityisiä intohimoja alun perin tuntisikaan – se on jo jotain, se. Chapeau, kuten täällä sanotaan. Nostan hattua.

Muokkasin kirjoitusta su 4.10., sillä tajusin nyt vasta, että olin kuitenkin unohtanut mainita naisten olympiamaratonin historiasta, vaikka oli tarkoitus. Tuo kohta lisätty siis lauantaina julkaistuun juttuun.


Saw an inspiring new documentary this week in a press screening of Free to Run. This film is story about running – and so much more. Who could imagine (or remembers) that merely a couple of decades ago, in the 60s, there was but a handful of die-hard running fans in New York (who mostly trained in the Bronx, to keep their eccentric pastime oout of the limelight)?

Especially compelling was the story of Katherine Switzer, the first woman (officially) to participate in the age-old and male-dominated running institution Boston Marathon, in 1967. (The above YouTube video tells quite concisely what happened when the organizers realized that there was a woman running in the midst of men.) She dedicated her life to encouraging women all around the world to stand up for their right to – simply run. To not flinch, to take the responsibility and become an agent for change, a bit by coincidence or even involuntarily, there’s something there. Respect.

So far there is only the little teaser available in the Facebook page of this film; the premiere will be in January 2016. Let’s hope it will travel far and wide, across international festivals and television screens.

Upporikasta ja rutiköyhää

(Soundtrack-ehdotus: Pulp ja Common People.)

Kerro, kerro, Instagram – millaisiin todellisuuksiin saammekaan kauttasi kurkistaa?

GET RICH OR...

Jokin aika sitten tulin tietoiseksi ilmiöstä Rich Kids of Instagram.

Park the small toy in the big toy. by clarisselafleur #yachts #rkoi #wealth

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

Somen etujoukoille ja muille valveutuneille tämä on epäilemättä tuttu juttu. Heh heh.

Pick up a pair for summer! Our collab with @romeromcpaul. 3 styles available. Link in profile. #rkoi #richkidsofinstagram #americanpharoah

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

(^ En ole ihan varma, onko tämä vitsi, pelkäänpä, ettei.)

Kyseessä on siis Instagram-tili, jonka kautta pääsee näkemään, miten todella, todella rikkaat nuoret ihmiset – se 1% – viettävät aikaansa. Hmmm.

Tai se osuus tästä joukosta, joka otaksuttavasti haluaa tehdä jotakin selväksi muille, sille/meille 99 prosentille:

Tyte #onfleek

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

Provoisoivaahan tuo on, ja typerryttävyydessään verraten absurdia. Ihme ei liene, että #rkoi on kirvoittanut koko joukon parodioita, kuten ilmeisen Poor Kids of Instagram.

Onhan näitä. Ja historian sivuhan rikkaita on ihaltu ja tirkistelty, kadehdittu ja paheksuttu, erityisesti Yhdysvalloissa. Heitä on kuvattu korkeakirjallisuudessakin, ja tositv-teollisuus tietenkin käänsi nupit kaakkoon, kun se avasi ennennäkemättömällä tavalla pääsyn pällistelemään vaurauden banaaleja ilmentymiä. Tympeydessään niin kuolettavan tylsää, etten tästä yksistään olisi keksinyt kastaa kynääni musteeseen, semminkin, kun on vaikea löytää aikaa oikeasti merkittäviin asioihin, kuten vaikkapa True Detective 2:n seuraamiseen ja viikinkien historiaan perehtymiseen (reissu näköpiirissä!).

Ökypelleily yhdistyi kuitenkin mielessäni toiseen Instagramin kautta hahmottuvaan todellisuuteen, johon tutustuin hiljattain:

SYÖPÄVÄYLÄ

En tiedä kuinka monelle käsite Cancer Alley on tuttu, mutta itse törmäsin siihen ensimmäistä kertaa tässä postauksessa:

”Syöpäväyläksi”*) kutsutaan siis noin 135 kilometrin pituista vyöhykettä Louisianan osavaltiossa, jonka varrella on yli 200 öljynjalostukseen liittyvää laitosta. Sen alueella asuvaa väestöä yhdistää erityisen alhainen elintaso; merkittävä osa heistä on myös afroamerikkalaisia. Ei kuulosta ihan matkailuvaltilta, eikä kovin toivorikkaalta alueelta ylipäätään.

*)oma vapaa käännökseni

Matt Black kiertää ympäri Yhdysvaltoja ja kuvaa kohtaamaansa köyhyyttä tunnisteella #geographyofpoverty. Tarinat tekevät näkyväksi tilastot, joissa jopa kolmannes tietyn alueen väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Gallup, NM. Officer with the Gallup Police. "So around here, you know, I'm lucky. I had my parents, and I tell my cousins, my siblings, 'Don't do what I did, by having a child in high school.' But I'm lucky: I got to continue my education, I have a job, I have a house, and I have everything that I need. You don't have to have it all, but just having enough to where you're stable, where you feel safe. You don't have to rely on public assistance; you don't have to worry about how you're going to get to work. And that's usually what you'll see when you arrest people here: it's like, 'Well, I'm here, I'm stuck here. I don't have a ride.'" Gallup is a city in McKinley County, New Mexico. The population is 21,678 and the 21.9% live below the poverty level. #geographyofpoverty

A post shared by Matt Black (@mattblack_blackmatt) on

Siinä missä etuoikeutettujen elämäntapaelitistien otokset virtaavat vulgaarin värikyllästettynä mattona, Black on valinnut köyhyyden maantieteelle hillityn ilmaisukeinon. Mustavalkoiset kuvat piirtävät kohteensa poeettisina, harmonisinakin, kontrastina shokeeraavalle sisällölle: ne pysäyttävät.

#WEALTHGAP

Sattumalta juuri näitä kahta Instagram-kolikon kääntöpuolta pohdiskellessani silmiini osui Washington Postin lehtiartikkeli The Rich Kids of Instagram are a product of extreme inequality, and they’re not afraid to show it. Teksti taustoittaa (erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös maailmanlaajuisesti) koko ajan kasvavaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta, jonka tuotos jossakin määrin Rich Kids -ilmiökin on.

Ja kas, seuraavaksi huomasin, että samaa aihetta pohdiskeli hieman yllättävässä yhteydessä Flavorwire-sivustolla ”aikuinen mies, joka katsoi ensimmäistä kertaa elämässään Cluelessin” (jonka ensi-illasta tulee viikonloppuna kuluneeksi 20 vuotta, tiedoksi vain – ja jota hehkutin sivumennen jo parin viikon takaisessa halpamuotia käsitelleessä postauksessani). Hän suorastaan ihasteli elokuvan lempeyttä ja päätyi mietiskelemään, ettei Cherin miljonäärielämää voitaisi enää kuvata yhtä viattomaan sävyyn kuin 90-luvulla: 2000-luvun maailma on tehnyt meistä kovin kyynisiä, oikeutetustikin. Elämmehän aikaa, jota kuvastaa #wealthgap, kuten kirjoittaja asian tiivisti.

Kun lähdin tutkailemaan Twitterin tarjontaa tällä tunnisteella, vastaan tuli tuore tallenne Last Week tonight with John Oliverista, jossa isäntä ruotii aihetta pistämättömään tyyliinsä:

Kutsu sitten zeitgeistiksi tai miksi vain.

Yhdysvalloissa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suurempi kuin koskaan sitten 1920-luvun. Pistäähän se miettimään.

Yhdysvallat on tällä hetkellä yhtä epätasa-arvoinen kuin Iso-Britannian luokkayhteiskunta 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Washington Post.
Yhdysvallat on tällä hetkellä yhtä epätasa-arvoinen elinympäristö kuin Iso-Britannian luokkayhteiskunta 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Washington Post.

Sekä Washington Postin teksti että John Oliver muistuttavat, että perinteisesti amerikkalaisessa kulttuurissa uskotaan optimistisesti siihen, että omalla työllä ja sinnikkyydellä kaikki on mahdollista (ja yritteliäisyyden eetosta puoltaa myös kulttuurinen narratiivi, itsenäisyysjulistus jne) – mutta tilastojen valossa optimismille ei vain ole enää katetta. Alkaa olla yhä vaikeampaa vaikuttaa omaan elämäänsä koulutuksen tai työn avulla; lähtökohdat määrittävät vahvasti myöhempää elämää. Ja kun liikkuvuus yhteiskunnan luokasta toiseen vähenee, hukataan samalla väistämättä paljon resursseja ja lisätään näköalattomuutta, muun muassa.

Often, wealth in America is like a one-way mirror. The poor have plenty of channels to watch the rich through social and entertainment media. But the rich are increasingly isolated from lower classes. (Washington Post)

Toisaalta nykyaikana tietoa erilaisista elämänkohtaloista on saatavilla varmasti enemmän ja helpommin kuin koskaan aiemmin, vain hipaisun päässä – jos haluaa.

Oi Instagram, tuo aikamme kuvastin. Mutta ei pidä syyttää peiliä, jos naama on vino, kuten Gogol totesi.

”Fashion: Personality You Can Buy”

Oikeasti. Kenen mielestä tässä mainoksessa on kaikki kohdallaan?

Usko pois.

AS IF

Huhtikuussa oli pakko ottaa valokuva kauppakeskuksen ulkomainoksesta. Vaikken keksinytkään kuvalle mitään välitöntä käyttöä, blogikin oli alkutekijöissään. Sieppasi vaan niin hemmetisti. Tässä se nyt on.

Oikeasti? Vuonna 2015? Tällainen himoshopauttelun aivoton manifestointi oli ok ehkä joskus 1995, circa Clueless, you know. (Clueless on muuten aivan loistava satiiri ja teini-ikäisen elämäni yksi toteemipaalu. Täytyykin katsoa se pian uudestaan. Oi, tässä helposti herkistyisi kokonaan analysoimaan ysärilegendan erinomaisuutta ja hukkaisi hyvän ärhentelymoodin.)

Ymmärrän kyllä, että meillä on ostoskeskuksia, ja tiedän, mitä niissä tehdään. Käyn niissä itsekin. Mutta voitaisiinko edes vaikka teeskennellä, että tämä ei ole ok vaan tosi mautonta ja kertakaikkisen passé?

HALPAA KUIN SAIPPUA

Kuva tuli mieleen, kun katsoin uutissatiirishow’n Last Week Tonight with John Oliver jaksoa ”Fashion”, jossa ruodittiin halpamuodin kauheuksia. (Hassua muuten, jakso on tullut ulos 26.4.2015, eli päivää ennen kuin otin yllä näkyvän valokuvan. Tässä oli universumi jotenkin synkassa, minä vaan kirjoittelen vähän myöhässä.)

Aina ytimekäs (loistavan käsikirjoitustiimin tukema) Oliver aloittaa tykityksen tyhjentävästi:

Fashion: personality you can buy. (…) We buy a lot of clothes in this country. In 2013, Americans purchased, on average, 64 items per person. And we’re able to do that, because clothing is incredibly cheap these days.

Onhan kieltämättä paradoksaalista, että espanjalaisketju Zarasta irtoaa revittyjä farkkusortseja muutamalla eurolla, mutta sen perustaja, Amancio Ortega, on maailman 4. rikkain ihminen, peitoten mm. öljyalan monimiljardöörejä (lähteenä talousjulkaisu Forbes) . Siinä saa muutama halpishepene vaihtaa omistajaa, ennen kuin on pennit jonossa 64,5 miljardin edestä.

Oliver suomii erityisesti Gap-ketjua, jonka tuotantoketjusta on toistuvasti paljastunut ongelmia viimeisen 15 vuoden aikana. Hän muistuttaa, ettei preppy-lookin sanansaattajana tunnettu amerikkalaisketju ole kuitenkaan poikkeus:

All brands in the industry have problems, Gap is by no means the worst. And if you ask Gap, as we did, they’ll point out they’ve made real improvements and try, as hard as they can, to fix all this. But think about that: that means a company, trying as hard as it can, has been, not infrequently, connected to labor violations in multiple countries over two decades.

Kaikki palautuu tähän:

Deniability seems to have been stitched into the supply chain.

Mitään uuttahan tässä ei ole, tuskin kellekään. Mutta tuntuu, että näistä asioita pitää puhua, jatkuvasti, erilaisilla äänillä, eri areenoilla, eri yleisöille. Jottei kaikki jatkuisi kuin ennen, eihän.

Jutun juoni on kuitenkin siinä, että Oliverin harrastama kiivailu, jolle sillekin on tilauksensa, on aika helppoa. Se on nautittavaa ja tunteita nostattavaa. Komppaan kuitenkin tätä seuraavaa hänelle vastannutta tweettaajaa:

Aivan: mitä oikeita, relevantteja vaihtoehtoja on olemassa tälle nykyiselle, surullisen toimimattomalle systeemille?

Tuon edellä nähdyn ohjelman jälkeen sen Twitterissä käytiin nimittäin aiheesta kuumaa keskustelua, jossa monet ilmoittivat, ettei heillä ole varaa hankkia kalliita eettisesti valmistettuja vaatteita (vaikka oikeasti kyse voi olla siitäkin, että olemme muutamassa sukupolvessa tottuneet omistamaan hurjasti enemmän vaatekertoja kuin ennen ja soveltamaan pukeutumiseen kertakäytön ideologiaa). Surullista on, jos yhdet osattomat ajetaan toisia vähäosaisia vastaan, länsimaiden köyhät ihmiset vs. halpatuotantomaiden köyhät – siinä vasta näyttäytyykin koko globaalin tason ongelmat.  Asiaa ei voi myöskään sysätä vain yksittäisten kuluttajien vastuulle, vaan tarvitaan kansainvälisen tason poliittisia, laillisesti sitovia päätöksiä, vrt. vapaakauppa.

Pohdin aihetta aiemmin Stitched Up -postauksessa, ja aion pureutua asiaan myös jatkossa. Vaikka varaankin oikeuden yksittäisiin äkämöinteihin esimerkiksi typerien mainosten äärellä.

Girls and curls / Jurassic World

Girls and curls / Jurassic World

Kontrolli katoaa, kutrit kihartuu. Ei mikään uusi juttu Hollywoodissa. Pyörähdys dinosauruspuistossa sai pohdiskelemaan pääasioita.

brycex2uusi

#DINOLOVE

Näin Jurassic Worldin ja jäin mietiskelemään reaktiotani. Leffahan oli tietysti aika hupsu (kuules mimmi, juoksit juuri pari tuntia viidakossa – niin ja pahoittelut tästä juonipaljastuksesta, kukaan ei varmaan arvannut – ja edelleen toikkaroit noissa koroissa?), raivostuttava (ei edes mennä niihin sukupuolirooleihin…), turhan nokkela, ennalta-arvattavakin. Mutta kumma juttu, nautin aivan valtavasti.

Varmaankin sitä osaa nykyisin antautua valtavirtaleffan vietäväksi, ja sehän on taito sinänsä. Jotenkin dinosauruspuisto oli tosi lumoava. Liskot olivat huimia, erityisesti 3D:nä. Ja niitä oli paljon. Kipinä pääparin välillä viehätti riittävästi. Ja vaikka raha epäilemättä ja raadollisesti lieneekin vahvin vaikutin koko leffan taustalla, mieltä lämmitti, että tästä jatko-osasta henki rakkaus alkuperäistä Jurassic Parkia kohtaan. Faneja palkittiin viittaamalla ensimmäiseen elokuvaan useaan otteeseen.

Ja lisäksi sattumoisin itselläni on eräs heikkous, nimittäin punapäät. Bryce Dallas Howard on ihastuttava.

Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?
Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?

CURLY BUSINESS

Mutta sitten ne hiukset. Se on kyllä jännä juttu, Hollywoodissa ja muutenkin.

Jos pitää ilmentää visuaalisesti (nais)ihmisen sisäistä muodonmuutosta, napakasti ja selkeästi (esimerkiksi parin tunnin leffan aikana), niin hiusten kihartuminen tai suoristuminen on yllättävän näppärä konventio tähän saumaan.

Kuten Jurassic Worldissä: olipa kerran piinkova bisnesmimmi, viileä tehopakkaus, järkeilijä joka nakuttaa treffien aikataulut exceliin… = suorat hiukset. Juoksenneltuaan pari tuntia viidakossa ja jouduttuaan luottamaan kaikkeen muuhun kuin mihin on hyvin järjestetyssä arjessaan tottunut = no, katsokaa kuvaa sivun yläreunassa. Pakollista saivartelua: luonnollisesti Jurassic Worldin leveysasteilla Väli-Amerikassa, Costa Rican rannikolla, (fiktiivisellä) Isla Nubarin saarella ilmasto on kostea, joten kyse voisi olla vain olosuhteiden väistämättömästä vaikutuksesta kutreihin. Mutta asia ei vaikuta olevan aivan niin yksioikoinen. Kun kiharat kesytetään, saattaa taustalla olla muutakin, tiedostamatta tai ei.

Case Prinsessapäiväkirjat vuodelta 2001, artikkeli Baltimore Sunissa: kelpaisiko prinssille kiharapää?

Newyorkilaisessa Observerissa pohdittiin tässä vuonna 2008 julkaistussa artikkelissa, onko (leffoissa) käkkärä kuontalo = pirstaleinen psyyke.

Popkulttuurifaniudelle ja -obsessioille omistettu That’s Normal -sivustolla taas ihmeteltiin vuosi sitten, miten monet julkkikset ovat hylänneet villit kiharansa, esim. case Nicole Kidman – ja Sarah Jessica Parker.

Osittain kyse lienee tietysti myös vaihtuvista tukkatrendeistä. Osittain.

https://vimeo.com/130666050

”C-c-c-curly!” Sinkkuelämän klassikkokohtauksia: Carrie, Miranda ja Charlotte jakavat Parhaat vuotemme -leffan perusteella maailman naiset kahteen kastiin: Katie’ihin ja muihin. Samantha ei ole nähnyt elokuvaa (”chick film”) ja on pihalla.

#CURLPOWER

Muistelin, että tästä aiheesta olisi ollut puhetta taannoin opiskeluaikoina jollakin leffaluennollakin, mutten saanut muistin perukoilta kiinni sopivaa teoreetikkoa. (Sen sijaan muistan kyllä analysoineeni yhdessä tentissä punahiuksisia naisia Richard Dyerin Älä katso -artikkelikokoelman perusteella. He ovat kapinallisia tyyppejä, mutta potentiaalisia väliinputoajia. Voin kertoa aiheesta lisää.) Yrittäessäni jäljittää epävarmaa muistijälkeäni googlettelin hajamielisesti aiheesta, ja havahduin huomaamaan, miten latautunut ilmiö kiharat hiukset on, kulttuurisesti ja jopa poliittisesti.

Törmäsin artikkeleihin, joissa pohditaan, kannattaako työhaastatteluun mennä aidot kiharat valloillaan, tai avataan sitä, miten tärkeää pienille kiharapäätytöille on nähdä heitä muistuttavia päähenkilöitä elokuvissa, myös ihan Wikipedia-artikkeliin hiuslaadun perusteella harjoitettavasta syrjinnästä, ja jopa curl power -aatteeseen.

Wow. Avautuipa maailma taas uudesta näkökulmasta. Tai en tiedä kuinka monelle tämä on peruskauraa, mutta mulle mukana oli myös paljon uutta.

Asia vaikuttaa olevan tapetilla erityisesti Yhdysvalloissa / jenkkisivuistoilla, varmaan jo siksi, että etnisen kirjon vuoksi kiharapäitä on enemmän. Ja afroamerikkalaisten kohdalla keskustelu saa tietysti vielä erilaiset mittasuhteet. Suomessa tämä lienee marginaalisempi ongelma, mutta voi toki mietiskellä, miten me suhtaudumme asiaan. Positiivisesti voisi ajatella, että täällä ihanalla kiharapehkolla voisi myös erottautua, kun suurimmalle osalle väestöä päänvaivaa aiheuttaa lähinnä liiskaletti.

Ajatella, jos joka aamu joutuisi pohdiskelemaan peilin äärellä sitä, saavatko hiukset olla sellaiset kuin luonnostaan ovat tai millaisia viestejä ne mahdollisesti sellaisenaan ympäristölle lähettävät. Itse kun lähinnä hapuilee käteen kuivashampoon ja suihkuttaa juurikasvuun vähän ytyä.

Talk to the hand. #jurassicworld #dinolove #premiere

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on


A short translation in English:

Well, it goes without saying that Jurassic World was silly (hello, missy – you’ve been running around in that jungle for the past couple of hours – sorry for the spoiler, nobody saw that coming, right – and you’re still sporting those stilettos?), infuriating (don’t even get me started on the gender roles and a range of other issues), a bit too clever for its own good (the cute dialogue), predictable, even. Still, I enjoyed it, hands down.

Perhaps I’ve just reached a certain age. (Even though, I went and got carded the same night I saw the film! I went to buy a couple of beers, and the adorable young cashier dude just put a cherry on top of my Wednesday night.) Perhaps I have just learned to let myself sink in a fullblown blockbuster, and enjoy it in its own terms, not expecting it to be something it is not cut out to be to begin with. 

I mean, there were a lot of dinos, which was somewhat of a deal braker. And they were scary. ”More teeth”, it read, and delivered the goods. And there was the spark between the main couple. And, most importantly, and heart-warmingly, it felt like they had made this sequel with love. Jurassic Park fans got their fair share of nostalgic moments and rewarding winks.

Also, I have a thing for redheads. And, as far as redheads go, Bryce Dallas Howard is pretty amazing.

But, I also ended up thinking about girls and curls, and mainstream movies in general. Funny enough, it seems that as soon as the female lead loses control, her hair turns curly (or, vice versa: once control is gained, the hair turns straight). And as I googled about it, I discovered this whole cultural discussion around the phenomenon. Well, #curlpower, ’s all I can say, even though I begin most of my days with an ambitious dose of hair powder, to pump up my mane.

Muoti ei muutu, jos systeemi ei muutu: Stitched Up

In a world where robots walk on Mars, the underwear you are wearing can only be produced by human hands. Because of this, fashion and human labour are inseparable. Everything we wear is the direct result of detailed, repetitive, human toil.

Ajatus on hämmentävä, miltei intiimi. Vaatteet jotka ovat päälläni, päälläsi, kenen tahansa päällä – ne ovat jonkun toisen ihmisen tekemiä. Jossakin hengittävä ihmisolio on istunut kumartuneena ompelukoneen ääreen ja yhdistänyt toisiinsa kaavojen pohjalta leikatut kappaleet. Hänen käsistään minun käsiini, näkymättömän ketjun päästä päähän. Ja neuleet, nekin on joku neulonut, vähintään viimeistellyt koneen tekemän neuloksen. Tietenkin olen tiennyt tämän asian. Tavallaan. Mutta en ole tiedostanut sitä tällä tavalla, sisäistänyt sitä, tuntenut sitä ihollani, niin kuin nyt tunnen.

Yhtä ytimekkäät, avartavat ajatukset seuraavat toisiaan Tansy E. Hoskinsin teoksessa Stitched Up – The Anti-Capitalist Book of Fashion (Pluto Press, 2014).

Kuvan lähde: The Pluto Press Blog.
Kuvan lähde: The Pluto Press Blog.

STITCHED UP – BISNES PISTOKSISSA

Olen lukenut vaateteollisuudesta paljon, ja suuri osa kirjoituksista on toki ansiokkaita ja valistavia, mutta niistä puuttuu jotakin. Ne lamaannuttavat ahdistavalla infovyöryllä tekstiilityöläisten kurjista oloista tarjoamatta kunnon vaihtoehtoja. Tai sitten ne ehdottavat ratkaisuksi tekopirteästi ”shoppaa secondhandiä”, mikä on lopulta puuhastelua jättimäisen rättibisneksen rinnalla. Mutta Hoskinsin teos on virkistävä ja räväkkä. Jo otsikossa anti-kapitalistiseksi itseään kutsuvan kirjan sivuilla siteerataan kainostelematta Marxia ja Engelsiä ja muistutetaan, että muoti kietoutuu elimellisesti osaksi markkinatalouteen pohjaavaa järjestelmää. Lopulta mikään ei muutu, jos yhteiskuntajärjestys ei muutu. Kuinka todennäköinen vallankumous on, siihen kirja ei ota varmaa kantaa. Ihailtavan ja tinkimättömän kirkasotsaisesti se edes yrittää tarjota vaihtoehtoisia näkymiä muodin maailmaan.

ULJAS UUSI MUODIN MAAILMA

Hoskins kehittelee kirjansa lopussa mallia yhteisöllisestä tuotannosta (social production), esimerkiksi Rana Plazan tuhoisan hikipajahelvetin sijaan:

”But what if the means of production – in this case the Rana Plaza factory – were collectively owned? What if every clothing factory, cotton field, technology developer and the Chambre Syndicale de la Haute Couture in Paris were under collective ownership? What if instead of operating to produce profitx for the few, they were run for the benefit of humanity and the planet? – – – This would have several immediate effects. First, social production organised by workers would end unsafe working practices because no one is going to vote to work in a death trap. The former owner of Rana Plaza would be working in the factory like everyone else and so it would also be his life at risk from criminal practices. – – – Socially organised production would end over-production because no one not reliant on wages is going to vote to work 15-hour days seven days a week on an assembly line to produce 20 billion pieces of clothing. The only people that need such vast quantities of clothing are the people that sell them at a profit.” (s. 193-194)

Hoskinsin mukaan hänen kuvailemansa tulevaisuuden tuotantotapa romuttaisi nykyisenlaisen kahtiajaon muodin kuluttajien ja tuottajien välillä. Se tekisi turhaksi tiukan jaon aktiivisiin suunnittelijoihin ja passiivisiin loppukäyttäjiin, kun kaikki päätyisivät tekemään vähän kaikkea, mikä olisi kaikille lopulta myös mielekkäämpi elämisen tapa. Seuraisiko ehdotetuista toimenpiteistä kuvaillut muutokset, sitä me lukijat voimme miettiä. Olisimmeko me koskaan valmiita tällaiseen muutokseen? Mitä se vaatisi meiltä länsimaisilta kuluttajilta, jotka tämänhetkisessä systeemissä kärsimme lähinnä huonosta omastatunnosta ja hupenevasta säilytystilasta?

En muista sitten opiskeluvuosien avanneeni kirjaa, jonka sivuilla viljellään yhtä aktiivisesti marxilaista analyysiä (eli siitä on aikaa). Kokemus on virkistävä, vaikka en kaikkia johtopäätöksiä allekirjoittaisikaan. Idealismia Hoskinsilta ei toden totta puutu:

”Genuine collective ownership of all the world’s resources would sever the link between appearance and the ability to work. It would end the obligation to keep up with fashion. – – – Freed from capitalism’s alienation people would once again see themselves as part of nature not separate from it. Rather than seeing ourselves as owners of nature, we would instead participate in the social use of nature.” (s. 195)

Ilahduttavaa on, että Hoskins ymmärtää muodin positiivisen voiman monille. Hän ei näe muodin loppuvan tai hahmottele kaikkien pukeutuvan ilottomasti samanlaiseen uniformuun. Hän uskoo muodin muuttuvan jossakin määrin aina, sillä kuten taide, se kuvastaa aikaansa: ”Art is not static any more than life is static, and it would be odd to argue that there is an ultimate way of dressing (or doing anything) that should remain unchanged for all of time.” Mutta jos muoti voisi muuttua muutoinkin kuin halparääsystä toiseen ja toisten ihmisten hyvinvoinnin kustaunnuksella, ja ehkä myös muista syistä kuin nykyisin, halusta pukeutua samoin kuin kaikki muut persoonallisesti?

I COULD DO BETTER

Oma suhtautumiseni muotiin on kaksijakoinen. Ihailen muodin historian monia vaiheita, estetiikkaa ja käsityötaitoa, mutta samalla olen aina tuntenut suurta vierautta trendien seuraamista kohtaan. Tunnistan kuitenkin tarpeen etsiä uutta, suorastaan metsästysvaistoon vetoavan viekoittelevan tunteen, ja se herättää itsessäni levottomuutta, huonoa omaatuntoakin. Yritän aina ostaa aitoon tarpeeseen, vastuullisesti, käytettyjä vaatteita, eettisesti tuotettuja, läpinäkyvän prosessin tuotoksia – mutta tiedostan silti, että I could do better. Montako mekkoa nainen oikeasti tarvitsee? Jonkinlaista viherpesua harrastan siis itsekin. Ajatustyö ja kirjoittelu aiheesta jatkuu varmasti.

SAMASTA AIHEESTA SUOMESSA

Alun sitaatissa muistutettiin siitä, että vaatteita ei synny ilman ihmiskäsiä. Samasta aiheesta on puhunut Suomessa esimerkiksi Outi Pyy, kierrätysmuodin kärkinimi ja trashionista, kuten tässä Ylen Puoli seitsemän -ohjelman yhteydessä: ”Tekstiiliteollisuus on melkein kokonaan ihmisillä tehtävää työtä. Ei ole olemassa robotteja, jotka tekisivät ne työt.”

APROPOS: ANTROPOMETRIA

Jostakin, mutkan kautta, mieleen juolahtaa Yves Kleinin antropometriset teokset, joissa jälki syntyy ihmiskehon painaumista paperille. Klein siveli maalia malliensa vartaloille ja käytti näitä ”elävinä siveltiminä”. Valmiissa taideteoksissa aistii toisen ihmisen kehon läsnäolon. Niissäkään ei pääse pakoon ajatusta elävästä ihmisestä, joka on ollut, toiminut ja hengittänyt taideprosessin alkupäässä.

Yves Kleinin nimeämätön antropometrinen teos (lähde: WikiArt)
Yves Kleinin nimeämätön antropometrinen teos (lähde: WikiArt)