Ystävällinen kuolema, julmat ihmiset

fullsizerender-5

Olen se, joka tuo vapautuksen tuskasta,

en se, joka antaa teidän kärsiä.

Millaisissa oloissa ihminen tekee taidetta? Onko taide ekstraa, johon ryhdytään, kun tarvehierarkian alimmat asteikot on tyydytetty? Vai onko se kenties jotakin, joka tuo elämiseen mielen silloinkin, kun sen edellytykset – elämän siis – eivät tunnu edes täyttyvän, se on sietämätöntä ja saattaa päättyä minä hetkenä hyvänsä?

Olen mukava lämmin pesä,

johon pelon vainoama elämä pakenee.

Saaristo-ooppera: Der Kaiser von Atlantis (17.9.2016), Turku, Logomo

 

Tällaisia asioita minut sai miettimään lauantai-illan oopperakokemus Der Kaiser von Atlantis Turun Logomossa.

Der Kaiser von Atlantis eli Atlantiksen Keisari on yksinäytöksinen ooppera, jonka vertauskuvallisessa tarinassa Kuolema menee lakkoon. Kuoleman mielestä yksinvaltainen ja sotaa lietsova keisari huseeraa hänen tontillaan. Niinpä kukaan ei kuole, ja pian keisari on pulassa: mihin hänenkään valtansa perustuu, jos kuolemalla ei voi enää pelotella? Kuolema taipuu jatkamaan kunniakasta tehtäväänsä, kunhan keisari suostuu hänen ensimmäiseksi uudeksi uhrikseen.

Oopperasta tekee erityisen se, että se on sävelletty keskitysleirillä vuonna 1943. Säveltäjä Viktor Ullmann ja libretisti Peter Kien olivat vangittuina Theresienstadtissa nykyisen Tšekin alueella. Oopperaa jopa harjoiteltiin, mutta sitten mitä ilmeisimmin produktiossa havaittiin tiettyjä mahdollisia yhtäläisyyksiä Kolmannen valtakunnan johtajaan. Ullmann ja Kien lähetettiin Auschwitziin, ja heidät tapettiin kaasukammiossa.

Jos en olisi tiennyt taustatietoja, en olisi itse oopperasta arvannut sen syntyolosuhteiden poikkeuksellisuutta. Toki sota on läsnä teoksessa. Nuori tyttö kysyy sotilaalta: ”Onko totta, että on maisemia, / jotka eivät ole kranaatinkuoppien autioittamia? (…) Onko totta, että on niittyjä, jotka ovat täynnä värejä ja tuoksuja?”

Silti Der Kaiser von Atlantis oli kaunis, jopa levollinen kokemus. Teoksessa on mustaa huumoria ja humaani viesti: diktaattorin sisimpään voi syttyä valo ja silmitön sodankäynti voi loppua; toisenlainen maailma on mahdollinen.

fullsizerender-6
Ja musiikki, se on yllättävän harmonista – ehkä sitä olettaisi, että sodan keskellä tehtäisiin jotakin todella raastavaa ja kaoottista? Luonnehdintani lienee amatöörimäinen, mutta ooppera-asiantuntemukseni pohjaakin enemmmän vilpittömään kiinnostukseen kuin muodolliseen pätevyyteen.

Teen taidetta, siis elän (vielä) – teen taidetta, siis olen ihminen

 

”Taide käsittelee tärkeimpiä, kipeimpiä ja kiistellyimpiä kysymyksiä. Se kysyy: ’Miten elää?’ ja ’Miksi elää?'”, kirjoittaa Teemu Mäki eräässä esseessään.

Mieleeni muistui, missä muualla olin törmännyt taiteeseen yllättävissä, lohduttomissakin ympäristöissä: Latvian miehitysmuseossa Riiassa oli vitriineissä gulageilta säästyneitä piirustuksia ja kirjoituksia. Genevessä Punaisen Ristin museossa oli taas kerätty taidetta pakolaisleireiltä – näyttelyssä oli jopa vähäisistä pakkausjätteistä rakennettuja soittimia.

lascaux2
Taide on jotakin, joka varmuudella yhdistää meidät tässä hetkessä siihen ihmiseen, joka eli muutoin hyvin erilaista elämäänsä jääkauden loppupuolella eteläisessä Ranskassa.

En haluaisi heretä tässä yksinkertaistavaan ja usein toisteltuun päätelmään siitä, miten ”taide lisää empatiakykyä”. Taide herättää (parhaimmillaan) voimakkaita tunteita, eivätkä voimakkaat tunteet johda yksinomaan rakentaviin lopputuloksiin tässä maailmassa; taidetta on valjastettu moniin tarkoituksiin.

Ajauduin mietteissäni pohtimaan taideopetusta ja sen roolia kouluissa ja lopulta ihmisen elämässä – miten edelleen tuntuu, että taideaineet nähdään jonakin keveyenä välipalana vakavasti otettavan tietoaineksen rinnalla. Taiteen tekeminen ja omien juttujen löytäminen luo väyliä itsetutkiskelulle ja -ilmaisulle, ja se tässä nykyisessä turhautumisen jopa potentiaalisen väkivaltaisessa ilmapiirissä tuntuu akuutin tärkeältä.

Taiteen ymmärrys antaa myös välineitä kriittiseen ajatteluun ja auttaa erottamaan moraalikritiikin moralismista. Kuten Teemu Mäki pohdiskelee: ”Kriittinen taide ei ole vallitsevan moraalin kertosäe. Sen sijaan kriittisen taiteen tehtävä on moraalikriittinen. (…) Moraalikritiikki on kriittisen taiteen ehkä tärkein tehtävä. Se tarkoittaa ihmisten moraalin ja käytöksen välisen kuilun paljastamista. ”

Ja kun kuolen…

 

Kun keskitysleiriyhteyden on kerran kuullut, ei Kuoleman ja Keisarin tarinaa voi tietenkään katsoa sitä unohtamatta. Se tekee kokemuksesta väistämättä hurjan, pohdiskeli myös Päivi Nisula, produktion toteuttaneen Saaristo-oopperan taiteellinen johtaja, Ylen Kultakuume-ohjelman haastattelussa.

Kuolema laulaa Peter Kienin libretossa olevansa ”mukava lämmin pesä, / johon pelon vainoama elämä pakenee”:

Olen suurin vapauden juhla,

viimeinen kehtolaulu.

Hiljaisuutta ja rauhaa on täynnä vieraanvarainen taloni!

Tulkaa, levätkää!

Ehkä juutalaisvainojen ja sotavuosien puristuksessa sekä jatkuvan tuhoamisen ilmapiirissä kuolema alkaa vaikuttaa lopulta ystävällishenkiseltä hahmolta – verrattuna inhimillisten lajitovereiden harjoittamaan julmuuteen.

Siinä on jotakin hyvin lohdullista. Ja samalla hyytävää. Tuntuisi typerältä ja irvokkaalta romantisoida Der Kaiser von Atlantisin syntytarinaa liiaksi.

Keskitysleiriooppera vuosikymmenten takaa saa miettimään sitä kuilua, joka nykyhetkessä vallitsee moraalimme ja käytöksemme välillä – ja ihmettelemään kykyämme pohtia asiaa taiteen keinoin, viimeiseen hengenvetoon asti.

fullsizerender-4

Sitaatit oopperan Der Kaiser von Atlantis libretosta / Peter Kien, suomennos Juhani Koivisto.

Linkkejä yms:

Spotify-linkki: Ullmann: Der Kaiser von Atlantis

Yle Kulttuuri 14.9.2016: Natsit uskoivat teoksen olevan satiiri Hitleristä – Keskitysleirillä sävelletyn pienoisoopperan tekijät kuolivat Auschwitzissa

HS Kulttuuri 12.9.2016: Juutalaistaiteilijat tekivät keskitysleirissä kokonaisen oopperan – ”pelottavan ajankohtainen” teos esitetään nyt Turussa

Teemu Mäki: Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. WSOY, 2009.

(Neiti Hoin loppukaneetti: Kirjoitin tämän tekstin muuten jo maanantaina, mutta oli sen verran kiireinen työviikko, etten yksinkertaisesti ehtinyt lisäämään kuvia yms. vikoja juttuja aiemmin. Näin se vaan välillä menee.)

Pieni kirjamatka Berliiniin / Books on Berlin

 fullsizerender-13

 

Prologi (jossa keksin yhtälön, noin vain!)

 

Se oli aivan tavallinen perjantaiaamu,  kunnes keksin – elämäni ensimmäisen! – yhtälön:

Jos x = ihanaa, x + siihen liittyvien kirjojen lukeminen = vähintään 2x.

Mitäs mieltä olette? Olisikohan liian myöhäistä ryhtyä matemaatikoksi?

Mutta tätä soveltaen siis:

x = matkustaminen

matkustaminen = ihanaa.

Matkustaminen & matkakohteeseen sijoittuvien kirjojen lukeminen = vähintään kaksinverroin ihanaa!

”Who knows where thoughts come from? They just appear!” – Lucas

Empire Records (1995)

Well, this is a first: just came up with an equation. Here it goes: if x = wonderful, then x + books related to x = at least 2x. I’ll say – it was an ordinary Friday morning up until now. If I can keep it up, I’ll be a proper Red Queen, thinking six impossible things before breakfast!

 

Mutta nyt sinne ihanaan Berliiniin.

Kirjojen Berliini / Berlin in Books

 

Kaben tutkinut lääkäri ei löytänyt hänestä muuta vikaa kuin sen, että hänellä oli hillitön tarve loikata muurin yli.

Peter Schneider: Muurinylittäjä

Kuluneena kesänä vierailin Berliinissä kahteen otteeseen, kesäkuussa ja elokuussa. Luin myös sekalaisen määrän kaupunkiin liittyvää kirjallisuutta. Tässä siis pieni ja eklektinen kirjamatka Berliiniin – willkommen, bienvenue, welcome!

Join me on a little tour around Berlin in books! Visited the ever enchanting German capital two times this past summer and, in the meantime, read miscellaneous books that had something to do with it. Most of the quotes only in Finnish, sorry. But I have included the English titles. All highly recommended.

Peter Schneider: Muurinylittäjä (The Wall Jumper)

(Der Mauerspringer, 1982; suom. Markku Mannila, Otava, 1983)

fullsizerender-7

Kabe sai lähteä sairaalasta, ja hän valitsi suorimman tien. Kaiken kaikkiaan hän loikkasi viisitoista kertaa. Hänestä tuli vakava rasite saksalais-saksalaisille suhteille. (…) Kun Kabelta tiedusteltiin loikkausten motiivia, hänestä ei saatu irti muuta kuin toteamus: ”Kun kotona on hiljaista ja ulkona on harmaata ja sumuista eikä missään tapahdu yhtään mitään, minä ajattelen: No niin, mitähän jos loikattaisiin muurin yli.”

Kuinka kipeää ja absurdia sen on täytynyt olla, kun maa ja sen pääkaupunki jaetaan mielivaltaisesti kahtia – kun siihen on sopeuduttava, pakolla? Muurinylittäjä on taidokas teos, jonka ote on näennäisen kepeä. Äkkiväärä tyyli tuo mieleen venäläiset kertojat ja Milan Kunderan.

Täytin viime vuonna 40 vuotta, molemmat valtiot joiden nimissä on sana ’Saksa’, ovat juuri viettäneet 30. syntymäpäiväänsä. Olen siis vajaat kymmenen vuotta vanhempi kuin valtio, joka on kasvanut ja varttunut vieressäni ja sisälläni. Jo iänkään vuoksi en voi kutsua sitä isänmaakseni. Asiaan vaikuttaa lisäksi se, että tuo valtio edustaa vain osaa siitä maasta, joka olisi isänmaani.

Anonyymi kertoja, länsiberliiniläismies, seikkailee kaksoiskaupungissa muurin molemmilla puolilla (hänelle se on mahdollista), ja tuttavat kertovat hänelle mitä eriskummallisempia tarinoita muurin ylittäneistä: ”Oletko kuullut tarinan Kabesta ja hänen viidestätoista loikastaan?” tai: ”Oletko kuullut tarinan Walter Bollesta, joka halusi käydä omin päin sotaa DDR:ää vastaan?” ja ”Oletko kuullut tarinan kolmesta elokuvissakävijästä?”

Kuin Decamerone tai Canterburyn tarinat 80-luvun alun Berliinissä. Tarinoiden ylivallasta on puhuttu paljon, syystäkin, mutta ei sille mahda mitään, että homo narratuksen aistit terävöityvät, kun joku kumartuu puoleemme ja sanoo lupaavasti: ”oletko kuullut…”

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (In Times of Fading Light)

(In Zeiten des abnehmen Lichts, 2011; suom. Liisa Ryömä ja Robert Ryömä, Atena 2012)

fullsizerender-6

Hän oli viimeinen lähtijä, kuten aina perjantaisin. (…) Itseoppinut. Sana tuli hänen mieleensä nyt, varttia yli neljä, kun hän raivasi työpöytäänsä.

Itseoppineena teidän ei pitäisi sekaantua tuntemattomiin erityisaloihin – Harry Zenk suuressa hallituksen kokouksessa puoli vuotta sitten, kun Charlotte oli ilmoittanut olevansa halukas pitämään seminaarin Meksikon vallankumouksen viisikymmenvuotispäivänä. (…)

Charlotte painoi kaikin voimin kahvaa: kahva irtosi. Hän meni etuhuoneeseen ja paiskasi kahvan Lissin kirjoituspöydälle, viereen lappusen: VAHTIMESTARI. Huutomerkki. Mutta  samassa hän muisti, että vahtimestari oli juuri pari päivää sitten loikannut länteen. Hitaasti hän rutisti lappusen ja heitti sen roskakoriin. (…)

Harry Zenkistä tulee vararehtori. Kurkkuun tulee kalanmaku. Hän inhosi kalaa, söi sitä vain kalaöljyn takia. – Naisen täytyy suorittaa kaksinverroin, jotta pärjää, Gertrud Stiller oli sanonut tänään lounaalla. Kaksin- ja kolminverroin.

Charlotte nousi, otti ”vain virkakäyttöön” tekstillä varustetut asiakirjat kaapista joka ei enää sulkeutunut sekä – eihän sitä koskaan tiennyt – pari länsilehteä, jotka ajan mittaan olivat kasautuneet kaappiin, tunki kaiken salkkuunsa ja lähti. (…)

Elämän koulu. Jollei hän olisi käynyt sitä koulua – oliko hän nyt se mikä oli? Madam Hophop: oppilaiden pilkkanimi hänelle. Luulivat että se suututtaisi häntä. Ei sinne päinkään! Charlotte tarttui salkkuunsa molemmin käsin… Ei, hän ajatteli, Madam Hophop ei antanut periksi, Madam Hophop aikoi taistella. Harry Zenk vararehtoriksi! Sehän nähtäisiin.

Kun luin tämän kirjan ensimmäiset sivut, jysähti. Tuli riemastuttava, lupaava tunne: tässä on loistava kirja. Mutta ei sellainen, josta olisi helppo irrottaa lyhyitä lainauksia. Nerokkuus ja nautinnollisuus on enemmänkin pitkissä kuljetuksissa: henkilö tekee havainnon, jota hetken päästä kasvatetaan tai osoitetaan vääräksi, ja punaiset langat jatkuvat vuosikymmenien yli.

Charlotte palaa maanpaosta Berliiniin 1950-luvulla, mutta haikailee loppuelämänsä takaisin Meksikoon; 1960-luvulla Siperiasta Berliiniin entisen karkoitusvangin kanssa päätynyt Irina taas ei missään nimessä kaipaa kotikylänsä köyhyyttä, mutta kipuilee vieraan maan ja järjestelmän kylmyyttä. 2000-luvulla syöpädiagnoosia sulatteleva Alexander lähtee Meksikoon etsimään isoäitinsä jäljiltä – jotakin. Ja mitä tapahtuikaan Kurtin 90-vuotispäivillä vuonna 1989? Kirja kurkistelee itäsaksalaisen suvun jäsenten elämään eri vuosikymmenillä ja luo samalla huikean – joskin aika illuusiottoman – katseen lähihistoriaan.

Aikojen muutos tiivistyy Irinan jouluhanheen, ensin vuonna 1976 – ja sitten 1991.

Jos Irina olisi joutunut selittämään niiden aprikoosien alkuperän, jotka hän leikkasi joulupäivän aamupäivänä kuutioiksi tehdäkseen niistä muiden hedelmien kera täytettä luostarihanheensa, hänen olisi pitänyt aloittaa tarinalla jalasta.

Jos Irinan olisi pitänyt selostaa, mistä olivat peräisin ne aprikoosit, joita hän tarvitsi luostarihanhen täytteeksi, olisi riittänyt yksi lause: aprikoosit olivat supermarketista.

Yhtäkkiä ei olekaan konsti eikä mikään valmistaa monimutkaista perinneherkkua jouluksi. Juhlapöytä ei vaadi ovelia vaihtokauppoja ja muita manöövereitä, kun kaikki tarvittavat eksoottiset raaka-aineet saa lähimarketin hyllyltä valmiiksi pilkottuina ja paahdettuina. Elämästä on tullut yllättäen helppoa ja kovin yltäkylläistä – mutta jostain syystä se ei yksinomaan ilahduta entisiä itäsaksalaisia.

Chloe Aridjis: Book of Clouds

(Vintage Books, London, 2009)

fullsizerender-8

”That Wasserturm, Tatiana, was built by the English Waterworks Company in 1856. In 1933 it was used by SA troops for holding and torturing anti-Fascist prisoners. And now it is used, as you say, for apartments ’with a nice view of the square’ and for those pseudoartistic spaces that spread through Berlin like virus.”

”I thought it had just been a water tower.”

”Don’t you read the plaques outside of buildings? That demon of a brick shouldn’t be used for anything new. Can you imagine if someone opened a café at Topography of Terror site, with an espresso machine chugging away in one of the torture cells, right there at the very headquarters of the Gestapo and SS?”

Nuori meksikolainen Tatiana on hivenen hukassa ja päätynyt Berliiniin, jossa elää yksinäistä elämää: ”But no matter where I was in my life, I always preferred the anticipation of the weekend to the weekend itself.” Eksentrinen erakko Dr. Weiss palkkaa hänet purkamaan vuosien aikana kertyneitä sanelunauhojaan. Niiden kautta Tatiana ja lukija tutustuvat Berliinin historiaan, mikä on kirjan kiinnostavin anti. Tatianan mielenliikkeiden kuvailu ja itsensä etsiminen ei itseäni sytyttänyt, mutta monia sekin puoli on ihastuttanut; Aridjisin esikoisteos on ollut arvostelumenestys.

Claudia Rusch: Stasi tiskipöydän takana (My Free German Youth)

(Meine Freie Deutsche Jugend, 2003; suom. Raija Nylander, WSOY, 2006)

fullsizerender-5

Katsoin luokkaa ja tunsin pyövelin kirveen niskassani. Oli minun teloitustilaisuuteni. Kyynelet nousivat kurkkuun. Varokin pillittämästä. Ole rohkea. Minulle  oli kotona opetettu, että sellaisissa tilanteissa ei saanut koskaan näyttää pelkoaan. Tiesin, että he olisivat muuten saavuttaneet sen, mitä halusivat: saada meidät pelkäämään. Sääntö kuului: he voivat viedä meiltä kaiken, mutta yhtä he eivät saa – tyydytyksen tunnetta. Se oli nyt ainoa tukeni.

”Vapaata saksalaista nuoruuttaan¹” DDR:ssä muistelee omaelämäkerrallisessa teoksessaan 1970-luvulla syntynyt Claudia Rusch, kansalaisoikeuksia puolustaneiden aktivistien lapsi. Koska vanhemmat ovat päättäneet elää oppositiossa, Claudia joutuu kahnauksiin virallisen totalitaristisen itäprotokollan kanssa. Samalla suomut tippuvat silmiltä: ”minä tiedän tarkkaan, missä maassa olen varttunut aikuiseksi.” Se on maailma, jossa Stasin agentteja väijyy joka puolella niin, että heitä kutsutaan tuttavallisesti (ja turvallisuuden nimissä) russakoiksi. Claudia ajautuu myöhemmin absurdiin väittelyyn siitä, mitä olioita ystävän tiskipöydän takana piileskelee.

Aikuinen Claudia tavoittaa terävissä havainnoissaan uskomattoman tarkasti lapsuudenaikaisen ajatusmaailmansa – jossa on lopulta myös paljon samastuttavia kokemuksia täysin toisenlaisen järjestelmän parissa kasvaneellekin.  Julmaa ja hauskaa, yksityistä ja yhteiskunnallista.

¹Freie Deutsche Jugend oli itäsaksalainen sosialistinen nuorisojärjestö.

Jason Lutes: Berliini, kivikaupunki. Ensimmäinen kirja.

(Berlin: City of Stones, 2001; suom. Hannu Tervaharju, Like, 2006)

Hieno sarjakuvaromaani 1920-luvun Berliinistä kaupunkiin saapuvan taideopiskelijan näkökulmasta. Kuhisevaa kulttuurielämää ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä kurjuutta ja kaaosta; kommunistit ja äärioikeisto taistelevat vallasta.

fullsizerender-4

Palaan Lutesin sarjakuvien pariin yhä uudelleen Berliinin-visiittien alla. Trilogia on osoittautunut ilmeisesti todella suuritöiseksi, sillä kolmas osa on edelleen kesken.

fullsizerender-12
Tässä muuten ihastuttava lastenkirjakauppa Mundo Azul Prenzlauer Bergissä.

Epilogi (jossa yksi on joukosta poissa)

 

Tästä listasta loistaa tietenkin poissaolollaan eräs teos, kaikkien Berliini-kirjojen äiti, usein yhdeksi 1900-luvun merkittävimmistä romaaneista äänestetty Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz (1929). No, mitäs siihen sanoisi – Schade! Ehkä joskus innostun Franz Biberkopfin tarinasta. (Ts. taivutelkaa tajuamaan, mitä typeryyksissäni missaan.)

Onko teillä Berliiniin tai muihin matkakohteisiin liittyviä lempikirjoja? Kertokaa vinkkinne ihmeessä meille muillekin alla kommenttiboksissa!