Tutkivan journalismin uranuurtaja eli lujaa ja rakasti salassa / Ester Blenda Nordströmin elämäkerta

Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström

Piristävä ja sivistävä lukukokemus! Ruotsalainen tutkivan journalismin uranuurtaja Ester Blenda Nordström (1891–1947) oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon henkilö, niin toimittaja kuin olenkin. Ilmeisesti hän on jäänyt historian pimentoon tai ainakin vaille ansaitsemaansa mainetta myös kotimaassaan, mihin elämäkerran mukaan saattaa olla muutamakin syy. Lukuvinkki tuli Bokpodden Hietanen och Henriksson -podcastin joulukuisesta jaksosta #49.

Pidän oikeastaan juuri tällaisista elämäkerroista, jotka yllättävät nostamalla esiin aiemmin vähemmän tunnettuja henkilöitä ja kertovat samalla jotain olennaista yhteiskunnasta ja historiasta. Arvokasta työtä.

Ester Blenda Nordström ei halunnut mahtua ajan oloihin tyypilliseen naisen muottiin. Hän ajoi moottoripyörällä, poltti piippua, käytti vaivatta asetta ja nousi Ruotsin tunnetuimpien toimittajien joukkoon 1910-luvulla, jolloin ammattikunta oli hyvin miehinen. Hänen tarinansa on tarina naisen asemasta 1900-luvun alussa.

Ester har bestämt sig för att göra det ingen annan svensk reporter tidigare gjort. Utklädd till piga ska hon ta tjänst på en lantgård och själv undersöka orsakerna till varför unga kvinnor flyr pigplatserna.

– Ote luvusta ”Sveriges mest kända piga”; Fatima Brenner: Ett jävla solsken – en biografi om Ester Blenda Nordström 

Nordströmin nimimerkki Bansai nousi kertaheitolla valtakunnan julkisuuteen kesällä 1914. Svenska Dagbladet julkaisi kohua herättäneen artikkelisarjan, jossa toimittaja pestautui piiaksi ruotsalaiselle maatilalle ottaakseen selvää palvelusväen arjesta. Nordströmin omakohtainen, elävä kirjoitustapa veti lukijoita puoleensa. Hän teki tutkivaa toimitustyötä oikeastaan ennen kuin koko termiä keksittiin, ensimmäisten joukossa maailmassa.

1910- ja 1920-luvuilla Nordström matkusti Amerikkaan kolmannessa luokassa tavallisten siirtolaisten seurassa ja ratsasti muulilla Andien yli. Hän hakeutui usein pois Tukholman riennoista ja teki töitä kiertävänä opettajana Ruotsin Lapissa saamelaisten keskuudessa sekä asui yli kaksi vuotta Siperiassa. Suomalaisesta näkökulmasta on kiinnostavaa kuulla, että Nordström riensi Tornion kautta auttamaan hiljattain itsenäistyneen naapurimaan asukkaita sisällissodan aikana ja keräsi Ruotsista avustuksia, jotka mitä ilmeisimmin pelastivat ihmisiä varmalta nälkäkuolemalta.

Ett jävla solsken oli lempinimi, jolla perhe kutsui eläväistä kuopusta lapsuudesta lähtien; suomeksi ehkä pahuksen päivänpaiste?

Hämmentävin tieto koski Nordsrömin kirjoittamien nuortenkirjojen yhteyttä Astrid Lindgrenin teoksiin, joista useisiin on mitä ilmeisimmin eksynyt vähintäänkin vahvoja vaikutteita vuosina 1919–1931 ilmestyneestä En rackarunge -sarjasta. Elämäkerrassa kerrotaan, että Nordströmin kirjoissa rämäpäinen päähenkilö Ann-Mari tekee muun muassa uskaliaita temppuja sirkuksessa hevosen selässä (kuten Peppi Pitkätossu) ja kokeilee, voisiko sateenvarjon avulla lentää katolta alas (kuten Marikki). Hmm! Oma asiantuntemukseni ei riitä sanomaan asiasta sen enempää, mutta vuonna 2011 ilmestyneen väitöskirjan mukaan Lindgren on vähintään ”tietoisesti lainannut” aineksia omiin kirjoihinsa. Täytynee vetää johtopäätös, että Astrid Lindgren ja hänen perintönsä on kuitenkin too big to fail, kun asiasta ei ole noussut sen suurempaa kohua. En tiedä saiko vahvaan ihailuun perustunut Lindgren-suhteeni tästä kolausta, mutta jonkinlaisen varjon tieto kirjailijaesikuvan ylle kieltämättä heitti…

Miksi 1910-1930-luvuilla valtavan tunnettu ja suosittu julkkistoimittaja-kirjailija on jäänyt pimentoon? Elämäkerran mukaan Nordströmin elämän viimeiset vuodet kuluivat vähemmän auvoisasti: terveys heikkeni, riippuvuudet riivasivat ja rahasta oli alituinen pula. Yhtä syytä ei mainita, mutta ehkä tähden hiipuminen himmensi myöhempää loistoa. 1930- ja 1940-luvuilla Nordström erakoitui ja vietti aikaa lähinnä pitkäaikaisen ystävänsä, salaisen rakastettunsa Carin Hellströmin seurassa. Fatima Bremmer käsittelee mielestäni asiallisesti Nordströmin elämän suurta tragediaa, sitä, että tämä joutui piilottamaan seksuaalisuutensa ja olemaan pitkiä aikoja erossa rakastetustaan.

Omaehtoisuudessaan ja myös homoseksuaalisuudessaan Nordström toi itselleni mieleen Tove Janssonin: perinteinen perhe-elämä osoittautui intohimoisesti työtätekevälle ja aviomiestä kaihtavalle naiselle mahdottomaksi.

Kirjeitä, otteita sanomalehtiartikkeleista, päiväkirjamerkintöjä, paljon valokuvia – runsas lähdemateriaali nivottuna vetävään kerrontaan: elämäkertakirjallisuutta parhaimmillaan! Ei ihme, että Fatima Bremmer sai teoksestaan Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin. Ajoittain Bremmerin tyyli on omaan makuuni hivenen melodramaattinen ja toisinaan hän ottaa suhteellisen suuria vapauksia eläytyessään kirjailijana ihmisten oletettuihin mielenliikkeisiin tiettyinä ajankohtina… todennäköisesti smaksak. Kokonaisuudessaan näin hienon teoksen kohdalla ei oikein jaksa nipottaa, tuntuu pikkumaiselta.

P.S. Entäs se ruotsi? Luokittelisin oman ruotsin taitoni perushyväksi (en erinomaiseksi), eikä kirja ollut liian vaikea. Ajoittain nykylukijalle haastetta toki toi erityissanasto vaikkapa maataloustöistä tai se, että tiuhaan siteeratuissa kirjeissä ja lehtiartikkeleissa kieli oli 1900-luvun alun ruotsia: ”Och kanske mina skildringar i någon mån kunna för en utomstående klargöra hvarför svårigheten är så stor att skaffa med tillräckligt med kvinnlig arbetskraft till landet.” (Ote Nordströmin kirjasta vuodelta 1914; kursiivi alkuperäinen.) Itse olin oikeastaan iloinen, että kielitaito koheni, jatkossa vanhaa ruotsia lukee varmasti vaivattomammin.

Bokpodden Hietanen & Henrikson: #49 Tron på litteraturen återställd

Sveriges Radio: Ester Blenda Nordström – Sveriges första moderna journalist

Mainokset

”Minun on saatava jättää jälki omaan aikaani” / Vivica Bandler: Vastaanottaja tuntematon

Kuinkakohan monta kirjaa ihmisillä on keskimäärin kesken? Olisi kiinnostavaa tietää!

Laskutavasta riippuen itselläni on tällä hetkellä kesken – eli ripoteltuna ympäri asuntoa, sängyn lähettyvillä, laukussa – noin kuusi opusta. Se on varsin tavallinen tilanne täällä päin.

Kesken jääneiden kirjojen lukumäärä on sitten jo ihan eri luokkaa. Satoja, veikkaisin. Ja milloin tarkalleen koittaa se kohtalonomainen hetki, kun kesken olleesta kirjasta tulee kesken jäänyt…? Kiehtovaa!

ELÄMÄ ON KESKEN

Yöpöydälläni, laukuissani ja lähistöllä seikkailevat tällä hetkellä seuraavat kirjat:

  • Peter Hoeg: Rajatapaukset (luen noin kolmatta kertaa; nyt aktiivisessa luvussa, aloitin viime viikolla)
  • Jennifer Farley Gordon and Colleen Hill: Sustainable Fashion. Past, Present and Future (alkutekijöissään, kesken heinäkuusta lähtien)
  • Naomi Klein: This Changes Everything (tuskallisesti kesken kesäkuusta lähtien, todella järkälemäinen luettava; mutta loppusuoralla jo!)
  • Boel Westin ja Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta (kesken useamman kuukauden, välillä pidempiäkin taukoja; en oikeastaan edes ymmärrä, miksi kirjan lukeminen on kestänyt näin pitkään – rakastan lukea Tove Janssonia, kuten varmasti moni muukin)
  • Anna Gavalda: La vie en mieux (kesäkuusta lähtien; ja kyllä, luen ranskaksi, hitaasti… mutta hitaasti)

Seuraavat seilaavat harmaalla alueella:

  • Heikki Aittokoski: Narrien laiva (Kirjamessu-ostos, joka on ollut kesken jo useamman kuukauden; keikkuu kiikun kaakun kesken jääneiden tällä puolen)
  • Alison Gopnik: Filosofinen vauva. Mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta (kesken viime talvesta lähtien – jäänyt muiden jalkoihin)

Maailma on niin täynnä kiehtovia kirjoja, että välillä alkaa oikein ahdistaa, kun miettii, miten harvaan sitä ehtiikään tutustua. Olen huomannut, että sellaiseen ahdistukseen tepsii parhaiten – hahaa – hyvän kirjan lukeminen.

On paljon kirjoja, jotka on ”pakko” lukea: se uusi teos, josta kaikki puhuvat; lempikirjailijan viimeisin; luotetun ystävän suositus; ammattikirjallisuus. Jne.

Sitten on sellaisia kirjoja, jotka ilmestyvät näkökenttään aivan yllättäen. Luotan aina tällöin vahvasti intuitiooni, sillä useimmiten se on kannattanut. (Ja jos ei, jätän kirjan surutta kesken. Elämä on lyhyt.) Kuten silloin, kun kohtasin tämän erinomaisen teoksen:

VIVICA BANDLER: VASTAANOTTAJA TUNTEMATON

Viime talvena taloyhtiössämme tehtiin putkiremonttia, ja yksi jos toinen meistä asukkaista tyhjensi kotiaan vimmalla. Yläkerran naapuri oli jättänyt rappuun laatikollisen kirja-aarteitaan meidän muiden valita. Silmiini osui selkämys, jossa oli kiinnostava nimi: Vivica Bandler. Olin hiljattain lukenut Tove Janssonin elämäkertaa, ja hän, ken ei asiaa tiedä (kuka sitä kaikkea tietää), nuo kaksi olivat rakastavaisia.

Mitä tiesin tästä naisesta, uraauurtavasta teatteriohjaajasta ja kulttuurisuvun omintakeisesta jälkeläisestä? Varsin vähän. Onneksi en antanut sen häiritä.

Kokonaisen elämäniän olen tapellut suomenruotsalaista pikkuporvarillista ylimielisyyttä vastaan. Mutta se ”pakkoruotsiajatus”, joka on viime aikoina yleistynyt, se osuu erääseen hyvin vanhaan ja kipeään kohtaan, joka aiheuttaa minussa sekä kiukkua että vihaa. Yhtäkkiä tuntuu siltä kuin 30-luvun tunnot olisivat palanneet taas takaisin.

Ja niin sitä tulee kysyneeksi itseltään: miltä Suomi näyttäisi nyt, jos me emme olisi eläneet 800 vuotta Ruotsin yhteydessä? Jollei Suomessa olisi saatettu voimaan vuoden 1734 lakia? Jos me emme olisi saaneet mitään vaikutteita lännestä?

Ja tämän kiukkuni keskellä näenkin taas kaikki suomalaisuuden varjopuolet: yltiöisänmaallisuuden, suuruudenhulluuden, rehvastelun, nationalismin – joka on jotenkin vielä erikoisen huonoa vuosikertaa – ja sitten koko tämän uuden mentaliteetin: nousukasmaisuuden ja äkkirikkauden. Ja ennakkoluuloisuuden! Äkkirikkaus on hankala asia missä tahansa maassa, mutta Suomessa se ilmenee erityisen vastenmielisessä muodossa – ehkä siksi, että me olemme vasta niin äskettäin laskeutuneet puusta. Suomessa kaikkinainen ei-kulttuuri suorastaan paistaa silmiin. Entäpä se epäluuloisuus! Suomalainen istuu ja piileksii puskan takana ja tirkistelee sieltä epäluuloisena kaikkea uutta ja tuntematonta – vakuuttuneena siitä, että vihollinenhan se sieltä lähestyy, ”koska mähän en tunne sitä entuudestaan”. (…) Sellaisessa asenteessa ei helvetti soikoon ole mitään aihetta ylpeilyyn. Metsäläismentaliteettia – sitä se on.

Tämä kirja on vuodelta 1992.

Kun luin Bandlerin (1917-2004) elämäkertaa viime syksynä, useasta kohdasta henki omituinen ajankohtaisuuden tuntu. Tämä askarrauttaa itseäni aika ajoin: onko minulla vain kertakaikkisen hyvä tuuri, ja käsiini eksiytyy opuksia, jotka viis veisaavat ilmestymisajankohdastaan ja puhuttelevat minua vuosien takaa juuri tänään? Vai olisiko niin, että jotkut asiat maailmassa eivät muutu – ainakaan täysin? Joka tapauksessa on hyvin virkistävää, kun täysin epäajankohtaiselta vaikuttava teos vaikuttaa kommentoivan tämänhetkistä keskustelua.

FullSizeRender (29)
Oi aikaa, jolloin hattu kuului leidin vakiovarustukseen. Vastaanottaja Tuntematon -kirjan valokuvaliite.

”MINUN ON SAATAVA JÄTTÄÄ JÄLKI OMAAN AIKAANI”

Käyttöteatteria tarvitaan. Kaikenlainen teatteri on sallittua niin kauan kuin se on hyvää, niin kauan kuin se täyttää tietyt taiteelliset mitat. Vain tylsä teatteri pitäisi kieltää.

Hetket Vivican seurassa veivät minua pitkin 1900-lukua, ympäri Suomea, Pohjoismaita ja Pariisia. Kurkistin lapsuuteen monin tavoin rikkaassa mutta ristiriitaisessa seurapiiriperheessä, ranskalaisen elokuvan kuvauksiin Lappiin 1930-luvulla (jonne nuori neiti Bandler pestautui pyytämättä luettuaan lehdestä filmiryhmän saapuneen maahan – miten kateutta herättävän rohkea veto), sodanjälkeisen Montmartren boheemin sydämelliseen tunnelmaan – ja tietenkin lukuisten teatteriproduktioiden kulisseihin Helsingissä, Tukholmassa ja Oslossa.”Sen jälkeen tutustuin Eugene Ionescoon ja meistä tuli hyvät ystävät. (…) Toinen kirjailija, jota hyvät ystäväni suosittelivat minulle, oli Dario Fo. Hän on jotenkin samalla tavalla hullu kuin sinä’, sanoivat he kovin ystävällisesti.” Bandler ystävystyi myös Fon kanssa, ja he matkasivat kerran Suomeen laivalla. Merenkäynti keikutti hyttiä, jonka alavuoteella italialaisohjaaja luki Ruzantea suomalaiselle kollegalleen yläpedille. Ainutlaatuisia anekdootteja ryydittivät mietinnöt ihmissuhteista, yhteiskunnan tilasta ja kulttuurielämästä.

En minä ole katkera – minä vihaan sanaa ”katkera” ja vihaan ihmisiä, jotka – siteeratakseni äitiäni – keräilevät epäoikeudenmukaisuuksia.

”Keräillä epäoikeudenmukaisuuksia” – ilmaisun tarkkuus miltei salpasi hengen. Talletin sitaatin tuotapikaa visusti muistini perukoille. Bandler viljelee pitkin kirjaa tällaisia pieniä, verrattomia helmiä. Kieli on terävä ja muisti tarkka, ja muistelua sävyttää kauttaalta äkkiväärä huumori. Väliin mahtuu hyvin haikeitakin otteita elämän varrelta. (Osa ansiosta kuuluu toki toimittaja Carita Backströmille.)

FullSizeRender (31)

Siteerattavia kohtia riittäisi vaikka kuinka paljon; haluan kuitenkin jättää suurimman löytämisen ilon sille, joka tämän tekstin luettuaan haluaa ehkä etsiä kirjan käsiinsä.

Aiemmin lähes tuntemattomasta Vivica Bandlerista tuli itselleni siis tämän kirjan myötä varsin läheinen hahmo. Ihailen hänen tapaansa katsoa maailmaa sikäli paljon, että tunnen halua adoptoida hänet yhdeksi eräänlaisista kirjallisista kummitädeistäni. Vaikka se onkin tietenkin kovin julkeaa.

Pelkään, että nykyisen oikeistolaissuuntauksen myötä kaikki taas palaa entiselleen, teatterin halutaan taas olevan vain tuottavaa viihdettä. Sosialismi on julistettu kuolleeksi ja kaikki, mitä sen kautta voitettiin, lapioidaan kaatopaikalle – se on pelottavan typerää.

Valtion on tuettava taidetta. Valtio tarvitsee taidetta, joka soittaa sille suutaan. Kukaties kaikkein tärkeintä taidetta on se, joka on vähällä joutua sensuroiduksi.

P.S Bandler-lähteitä etsiessäni löysin muuten vielä Hesarin arvion vuodelta 1992 sekä Ruotsin radion haastattelun vuodelta 1993.

MY FAVOURITE THINGS 

Tämä postaus on ensimmäinen tunnisteella Neiti Hoin suosikki, ja ajatuksenani on keräillä rauhakseltaan tänne kirjoituksia itselleni tärkeistä opuksista (ja miksei muistakin asioista) vuosien varrelta. Samalla toteutan myös jonkin aikaa mielessä pyörineen ideani: aloitan itseäni viehättävien lainausten keräämisen erilliselle pysyvälle sivulle blogissa. Sieltä löydän ne itse helposti, ja ovatpa näkyvillä muillekin. Linkki on blogin oikeasta sivupalkissa.