I would fear nothing

 

Last September, one Saturday night in Geneva, I was watching French tv. I happened to land on a tribute show dedicated to France Gall. One of my favourite French singers of all time, ever since the French classes back in school, got to hear her songs performed by different artists. I just loved how young Selah Sue remade one of her greatest hits from the 60’s, ”Laisse tomber les filles”.

About a month ago, while leaving a restaurant in Helsinki, I saw a pair of fiercely blue eyes staring at me, amongst a wall plastered with posters of different gigs. Oh, she would be in Helsinki, on the 30th of April, I thought. Interesting, I thought. And then the thought would not leave me alone.

nostur_tapahtuma

I just had to see her live, hear her live.

And I did, and it was magical, and yet strangely cosy at the same time. It was another beautiful Saturday night, after what now seems a long, long winter. She sang:

I would fear nothing.

Apropos, another wonderful tribute of a kind from one great artist to another, this time from charming France to the one and unforgettable Ella.

Elle a ce tout petit supplément d’âme
Cet indéfinissable charme
Cette petite flamme

Je ne sais quoi. That’s what they have, each one of these three amazing women and artists. Ella, elle l’a.

Ella, elle l’a
Ella, elle l’a
Ce je n’sais quoi

I think that the album Babacar (1987) will be my soundtrack for this spring.

 

And, apropos, tonight my friend wrote a wonderful post on her blog. She wrote about how we should pay attention to whom we admire, for these people (real or fictitious) tell a great deal about our own selves – about something that may still be hidden deep inside, but waits to burst into bloom, if we give it a chance.

Je ne sais quoi.

 

 

”En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa…” — Ihminen nimeltä Minna Canth

Eräänä iltana löysin ystävän. Haluaisin esitellä hänet teille — tai esitelköön hän itse itsensä:

Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuksi, kun kuulin etehisen oven käyvän. Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki paperit kätköön? Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoleiseen kaappiin sekä Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä erään tuttavani pää pisti sisään.

— Otetaanko vastaan?

— Otetaan! Terve tultua.

Ja minä kiirehdin tulijaa kättelemään hyvin viattoman näköisenä. En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

– – –

Päivemmällä virkistyin taaskin ja tuolla puolisten jälkeen asettui pieni tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen. No nyt — ajattelin — nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli kätkyen luokse, minä kaappasin ylös. Suomennos esille! Mutta —? Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin käsistäni? Hain, etsin kaikista mahdollisista paikoista. Turhaa! Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan. Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi? Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, täytyyhän sen löytyä. Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä kiireessäni — Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän — niin, aivan varmaa, minä työnsin paperit kaikki ruokakaaappiin! Ja nyt ne olivat matkalla Kuopioon!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Näin Minna Canth myöhemmin muisteli kiihdyttävää tapausta elämänsä varrelta. Tapahtumien aikaan vuonna 1879 hän oli juuri jäänyt yllättäen leskeksi vain 35-vuotiaana, odottaessaan seitsemättä lastaan. Edessä oli muutto rakkaasta Jyväskylästä lapsuuden kotikaupunkiin Kuopioon, missä Minna pystyi saamaan toimeentulon isänsä kangaskaupassa. Imeväisen tuoreena äitinä, suurperheen muuttoa tuon ajan oloissa yksinhuoltajana organisoiden, hän etsi yhtä kaikki aikaa omistautua intohimolleen: kirjoittamiselle.

Miksi Minna sitten poti tästä suomennoksesta niin suurta huolta? Hän oli kieltämättä käyttäytynyt juonikkaasti, joskin hyvissä aikeissa. Minnan ystävä Robert Kiljander oli kirjoittanut näytelmän, mutta hänellä oli itsekritiikin korventaessa pahana tapana polttaa tällaiset  hengentuotteensa ennen kuin kukaan näki niistä silmäystäkään. Minna taivutteli Robertin vaimon Olgan ottamaan salaa ”Mästarens snusdosa” -käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja tuomaan sen hänelle näytille. Minna halusi suomentaa ruotsinkielisen alkuteoksen ja samalla todistaa ystävälleen, että hänen piti ehdottomasti julkaista teos.

Nyt asiat olivat siis hullusti: Robert saattaisi kaivata näytelmäänsä minä hetkenä hyvänsä, ja paperinivaska oli visusti ruokakaapissa, joka matkasi kohti Kuopiota. Seuraavina päivinä (ja öinä) Minna tuskailee, saako hän näytelmän takaisin ja paljastuuko juoni. Hän keksii hätävalheita pelokkaalle Olgalle, joka tuon tuosta kovistelee ystäväänsä jouduttamaan käännöstä.

— Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

— Ensi viikolla.

— Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

— En mitenkään.

— No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa.

Pelottihan minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämmeni sykki pelosta ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei huomannut minussa mitään vilppiä.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994) Kirjoitusasu on alkuperäinen, jos joku miettii tuon sydämen kahta ämmää. 🙂

Kuinka Minnan salajuonen kävi? Jäikö hän nalkkiin vai pääsikö pälkähästä? Palataan siihen myöhemmin. Tässä välissä kerron muutamia hauskoja seikkoja suurenmoisesta ihmisestä, joka edelleen — toistaiseksi — on ainoa suomalainen nainen, jolla on oma liputuspäivä.

FullSizeRender (44)
Kuva kirjasta Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth (2014).

5 X CANTH

  • Nuorena sydämellinen ja kekseliäs Canth viehätti monia kosijoita. Hän päätti kuitenkin opiskella ensin opettajaksi ja muutti Jyväskylään. Hän haaveili siis ajan tapojen vastaisesti  — naisena — itsenäisen ihmisen elämästä. Canth osui toiveineen otolliseen vaiheeseen Suomen historiassa: hänen aloittaessaan opinnot ensimmäistä kertaa Suomessa nainen pystyi kouluttautumaan muuksi kuin kätilöksi. Opettajattaren toimi houkutteli, sillä se tarjosi toimeentulon ilman naimakauppaa. — Sittemmin opinnot keskeytyivät, kun Canth kihlautui opettajansa kanssa. Naimisissa olevan naisen opiskelua ei pidetty soveliaana.
  • Jotenkin vekkuli on tieto, että Canth rakasti elämänsä loppuun asti pitkiä kävelyitä ja — ympäröivä maailmanaika huomioiden — voimisteli vielä viimeisinä vuosinaan renkailla! Kuntoilu oli tarttunut häneen Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarissa, missä tulevia opettajattaria kannustettiin oman kehon voimistamiseen.

Ooh — joka olisi päässyt teaatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi! Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta — eihän semmoista voinut ajatellakaan. Ajatella? Miksei? Ajatukseni — ovathan ne tullista vapaat. Iltaisilla kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevinani teaatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön näyttelemiselläni.

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

  • Suomalaisen teatterin vierailu Jyväskylässä vuonna 1876 oli Canthin elämässä käänteentekevä kokemus. Hän olisi kovasti mielinyt näyttelijäksi, mutta se oli perheenäidille aivan mahdoton toive (aika vaikeaa se olisi samassa tilanteessa muuten nykyäänkin, eikö totta). Canth kanavoi rakkautensa teatteriin alkamalla kirjoittaa näytelmiä. Hän yhdisti realististen draamojen tarinankerrontaan halunsa parantaa yhteiskunnan vähäosaisten elämää.
  • Canth kirjoitti teoksensa sohvapöydän ääressä, ja vierailijoiden pistäytyessä kylään hän sujautti paperit pöytäliinan alle piiloon. Kerran lapset päättivät lahjoittaa hänelle hienon kirjoituspöydän. Mutta ei Canth osannut muuttaa tapojaan. ”Minna naurahti, kun se tuotiin, mutta antoi kantaa sen sivuhuoneeseen, eikä käyttänyt sitä milloinkaan.” (Maijala 2014, s. 78) Tämä tieto tuntunee hauskalta kaikille meille, joilla ei ole omaa huonetta, vaan kirjoittelemme muistiin ajatuksiamme ties missä keittiönpöydän kulmalla.
  • Kun Canth leskeydyttyään joutui muuttamaan Kuopioon ja alkoi hoitaa isänsä kangaskauppaa, kaikki pitivät liiketoimen ryhtymistä sulana hulluutena ja povasivat konkurssia. Canth kuitenkin tajusi, ettei olisi pystynyt elättämään perhettään pelkillä sanomalehtikirjoituksilla ja näytelmillä. (Sivumennen tämä kertoo mielestäni paljon siitä, miten erilaisessa asemassa miehet ja naiset olivat kirjailijoina — leskimies olisi todennäköisesti päätynyt aivan toisenlaiseen ratkaisuun. Ylipäätään harvalla naisella historiassa on ollut uhrautuvaa fredrika runebergiä mahdollistamassa omaa luomistyötä…) Kun kauppa alkoi sujua ja myyntityötä alkoivat hoitaa apulaiset, Canthille vapautui aikaa kirjoittamiseen. Hän menestyi siis kulttuurin lisäksi myös liike-elämässä aikakauden olot huomioiden aivan epätodennäköisen hienosti. ”Arvostuksesta ja kunnioituksesta kollegojen taholta kertoi sekin, että Minna Canth valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleiseen kauppiaskokoukseen. Seuraavan kerran elinkeinoelämän ylimpään elimeen valittiin naisedustaja vasta vuonna 1989.” (Maijala 2014, s. 75)
FullSizeRender (42)
On aina sykähdyttävää, kun toisen aikakauden teksti puhuttelee kuin se olisi kirjoitettu tänään – tätä mietiskelin jo viime syksynä kirjoittaessani Vivica Bandlerista. Joskaan ei voi iloita siitä, että epätasa-arvoisuus on edelleen päivänpolttava ongelma. Tämä Kirjeitä Kuopiosta vuodelta 1885 päättyy sanoihin, joita siteerataan Canthilta usein: ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?” – Ote teoksesta Taisteleva Minna Canth (1994)

”MITEN EN OLE HOKSANNUT TUTUSTUA SINUUN PAREMMIN?”

Palataan alun jännitystarinaan ja Minnaan, joka siis saatuaan karkuteille lähteneen näytelmän takaisin suomentaa sitä henkensä hädässä ja kärvistelee vilpissään. Minna ehtii kuin ehtiikin kääntää koko käsikirjoituksen ennen kuin Robert Kiljander huomaa sen kadonneen. Koko juoni paljastuu sattumalta Minnan veljen (joka auttoi postittamalla paperit takaisin Jyväskylään) laittamattomiin sanoihin kahvipöydässä, mutta se tapahtuu onnekkaasti tarpeeksi myöhään. Kiljander pahastuu hieman, mutta ei lopulta pane vastaan, kun Minna kertoo aikovansa lähettää näytelmän Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille — ”joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia”, Minna kommentoi myöhemmin. Huh!

Törmäsin tähän episodiin lukiessani erinäisiä Minna Canthia käsitteleviä teoksia työprojektia varten. Selailin läpi vuonna 1994 ilmestynyttä teosta Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896 (toim. Eila Tuovinen). Jostain syystä tämä edellä mainittu päiväkirjanomainen merkintä hurmasi minut täysin. Tapa, jolla Minna kuvasi tapausta ja päänsisäistä maailmaansa, oli valloittavaa: hyväntahtoinen viekkaus, kiihdyttävä innostuminen työn äärellä, hajamielisyys, sen aiheuttama yhtäkkinen sydämen pysäyttävä kauhistuminen sekä luonnollisesti järkähtämätön hätävalheiden syöttäminen ovat elävästi kuvattuna vastaansanomattoman samastuttavaa toimintaa.

FullSizeRender (43)

Olin toki kunnioittanut Canthia jo aiemmin, ja vanhana kirjallisuuden(kin) opiskelijana osasin antaa hänelle arvoa näytelmäkirjallisuuden uranuurtajana. Jostakin syystä olin päätynyt pitämään häntä kaikki nämä vuodet jotenkin etäisenä.

Siksi yllätyin niin suuresti: tässä kirjoittaa ihminen, jonka ajatuksenjuoksun tunnistan – verevä, hengittävä, huumorintajuinen ihminen. Canth suorastaan rynnisti sivuilta viereeni sohvankulmalle istumaan ja tarinoimaan. Sukulaissielu! ”Missä sinä oikein olet ollut?”, teki mieleni kysyä. Siis oikeastaan: ”Miten en ole hoksannut tutustua sinuun paremmin?!”

Myös Minna Maijalan parin vuoden takainen elämäkerta Herkkä, hellä hehkuvainen: Minna Canth (2014) oli elämys. Se tuo Canthista esiin puolia, jotka itseltäni olivat jääneet aiemmin huomiomatta. Canthista on ollut ehkä tapana rakentaa kuvaa jonkinlaisena rautarouvana, joka puolusti tasa-arvoaatetta ja köyhien asemaa antamatta minkään horjuttaa itseään. Maijala näyttää, miten läpi elämänsä Canth oli impulsiivinen tunneihminen, joka poti syvää iloa sekä synkkiä tunnontuskia monista asioista.

Se sujui! Se sujui kuin itsestään! Oli kuin joku minulle vieras voima olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille herätti minussa riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut!

– ”Kuinka meistä tuli kirjailijoita”, Taiteilijaseuran joululehti 1894, teoksessa Taisteleva Minna Canth (1994)

Koskettavaa oli tietenkin ajatella nuorta leskeä, joka joutuu tekemään äkkikäännöksen itse piirretyn talon pihalla omaa ryytimaata viljelevästä lehtorin rouvasta ja rakentamaan elämänsä uudestaan vieraassa kaupungissa. Canth kirjoittaa muutosta raastavan rehellisesti; sydäntä viilsi, kun sovittelin itseäni samaan asemaan. Toisaalta häntä on turhaa uhriuttaa liiaksi. 1800-luvun lopulla Canth eli oman sukupuolensa edustajaksi harvinaisen itsellistä elämää menestyvänä liikkeenharjoittajana ja yhä enenevässä määrin kunnioitettuna kirjailijana — sekä, kaiken aikaa, rakastavana äitinä.

Et usko, kuinka uupuneena tulen iltaisin puodista ja kuinka suloista on vaipua pikku Lyylin kanssa unen helmoihin tuossa 1/2 9 aikaan. Kaikki lapset ovat olleet terveinä ja pikku Lyyli vaurastuu päivä päivältä. Jumalan avulla kaikki kuitenkin taas käy valoisaksi.

Minna Canthin kirjeet – teoksessa Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Ensimmäisenä opiskelemassa opettajaksi, ensimmäinen suomenkielinen naistoimittaja, ensimmäinen realistinen näytelmäkirjailija, ensimmäinen nainen äänivaltaisena edustajana kauppiaskokouksessa — jonkun on oltava ensimmäinen, jotta myöhemmin olisi hivenen helpompaa.  Jälkikäteen katsottuna tällaiset heittäytymiset saattavat näyttää turhan helpoilta, kun muistaa, kuinka paljon vieroksumista uusien ideoiden airuet aina saavat osakseen! Kunpa tässä ajassa olisimme yhtä rohkeita raivaamaan tietä tuleville sukupolville.

Kun nyt siis Canthin syntymäpäivänä 19.3. vietämme tasa-arvon päivää, mieleni tekee sanoa: malja sinulle, ystävä — malja Minnalle!


Lähteitä:

Eila Tuovinen (toim.). Taisteleva Minna. Minna Canthin lehtikirjoituksia ja puheita 1874 – 1896. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994.

Minna Maijala. Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth. Otava, 2014.

Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä 19.3.

Soundtrack:

Hilary Hahn: J.S.Bach: Violin Concertos (2003)

Edit 19.3.2016: Ihanan Tanin vinkkauksesta huomasin, että Robert Kiljander oli yhdessä kohdassa vaihtunut Kajanderiksi, korjasin sen. Lisäksi samalla korjasin yhdysmerkit ajatusviivoiksi tarpeellisissa kohdissa.

Smilla, elämäni nainen

I lived in books more than I lived anywhere else.
Neil Gaiman, The Ocean at the End of the Lane

No worries, no spoilers.

Osallistuin Facebookissa kirjahaasteeseen. Viimeisenä viidentenä päivänä vuorossa oli ”kirja, johon palaat aina uudelleen”. Kuten kaikilla meillä, joilla suhteet kirjoihin muodostuvat elämän mittaan yhtä merkittäviksi kuin suhteet ihmismuotoisiin ystäviin, näitä on varmasti useita. Mutta minun oli myönnettävä, että yksi kirja on seurannut lähempänä kuin yksikään toinen. Kaiketi sen on aina pitänyt olla käden ulottuvilla.

Muistin, että tämän kirjan piti olla mukana, kun muutin opiskeluaikana Turun asunnostani kesäksi Lauttasaareen, kuten myös viime talvena putkiremonttievakossa Maunulassa, kun miltei koko muu elämä pakattiin varastoon. (Onnekseni muutoissa ovat avustaneet kiltit ja kärsivälliset perheenjäseneni, jotka ymmärtävät kirjahyllyn tärkeyden ihmisarvoiselle elämälle, myös väliaikaisissa olosuhteissa.) Se oli myös siinä kassissa, joka pakattiin etukäteen valmiiksi synnytyssairaalaan.

Kuin jonkinlainen talismaani siis.

PIENET ILOT JA LÄMMIN RUOKA

Minä istuudun varovaisesti. Olen saanut räätälimestari Rohrmannin Odrupvejenillä ompelemaan hansikasnahkahousuihin silkkivuorin. Rouva räätäli ei millään olisi halunnut. Hän väitti, että vuori ratkeaisi saumoista. Mutta minä vaadin ehdottomasti. Minun elämäni perustana ovat pienet ilot. Haluan tuntea silkin yhtaikaa viileän ja lämpimän kosketuksen reisilläni. Hintana on, että minun on istuuduttava hyvin varovaisesti.

 

Smilla: älykäs, turhamainen, esteetikko, tarkkavaistoinen, oikeudentajuinen, periksiantamaton, kiivas, tunne-elämältään vaurioitunut, ihmissuhteissa rajoittunut, erakoituva, turvautuu tarvittaessa väkivaltaan. Outolintu.

Esimerkillinen roolimalli? Siitä voi olla montaa mieltä. Mutta jonkinlainen hengenheimolainen, esikuva, isosisko tai ystävätär grönlantilais-tanskalainen jäätikköasiantuntija on ollut. Ja vain täysin mielikuvitukseton henkilö vaivautuisi huomauttamaan, että kyseessä on fiktiivinen hahmo, kirjailijan hengentuote. Eihän tarvitse olla todellinen ollakseen totta.

Minulla on pitkävartiset saapikkaat, savupiippukauluksinen punainen villapusero, Groenlandialta ostettu hylkeennahkaturkki ja Scotch Cornerista ostettu kiltti. Minun kokemukseni mukaan on helpompi puhua itsensä pälkähästä kun on pukeutunut elegantisti.

FullSizeRender (36)

Smillan sanat ovat myös pysyvästi vaikuttaneet käsitykseeni ruoanlaiton ja lämpimien aterioiden tärkeydestä elämässä, erityisesti silloin, kun eletään vaikeita aikoja.

Minulla on yksi ainoa nyrkkisääntö ruoanlaitossa. Teen päivittäin lämmintä ruokaa. Se on tärkeää, kun elää yksin. Sillä on mielenterveydellinen tehtävänsä. Se pitää pystyssä.

Kuinka kiehtovaa onkaan tutkia, miten erilaisiin kansiin sama tarina päätyy. Postauksen kuvituksena Instagramista löytämiäni kansikuvia Lumen tajusta.

”KUN ASIAT OVAT OIKEIN PAHASTI…”

Lumen taju (1992) on edelleen Peter Høegin merkittävin kansainvälinen menestysteos. Itse luin sen hänen kirjoistaan ensimmäisenä ja ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla, teini-ikäisenä. Sitten etsin käsiini Rajatapaukset, Kertomuksia yöstä, Kuvitelman 20. vuosisadasta ja Naisen ja apinan. Ja sitten kului monta vuotta, ennen kuin tuli mitään uutta.

Erään tietoteoreettisen näkemyksen mukaan ihminen voi olla varma oikeastaan vain sellaisen olemassaolosta, minkä on itse kokenut. Siinä tapauksessa varsin harva voi olla varma siitä, että Godthåbsvej on olemassa kello viisi aamulla.

Lumen tajussa ihailin ja ihailen edelleen Høegin taitoa yhdistää samojen kansien väliin eksaktia tietoutta monilta eri aloilta ja huikeaa kaunokirjallista virtuositeettia. Filosofiaa, matematiikkaa, Grönlannin maantiedettä ja jäätikkötutkimusta sekä yhteiskuntakritiikkiä: Tanskan kolonialistista suhdetta pohjoisen tutkimattomaan arktiseen valtakuntaan käsitellään ihailtavan luontevasti yksilötasolla; psykologisen tarkkanäköistä ihmisluonnon analyysiä ynnä samastuttavia sosiaalisten suhteiden kiemuroita – kaiken tämän hän punoo dekkarin juoneen.

FullSizeRender (37)

Høeg rakentaa tarinaa täsmällisesti, eri elementtejä vaivihkaa liikutellen: kappale lähtee liikkeelle jostakin viattomalta kuulostavasta yleisestä lausahduksesta, etenee harkitun verkkaisesti, vain kääntyäkseen salamannopeasti juonta ratkaisevalla tavalla edistävään tietoon.

Tehdessään aamuöisiä puolilaittomia tutkimuksiaan Smilla pohdiskelee, miten ei tiedä juuri mitään autoista, eikä välitäkään tietää, mutta Volvo 840 on jäänyt mieleen automainoksista. Hän kuvailee mainosta. Sitten hän kuin hajamielisesti huomauttaa, miten kuura muodostuu auton katolle yöaikaan. Ja kuinka sattumalta kadunvarrella on parkissa tutunnäköinen auto, jonka katolla ei ole kuuraa. Ratin takana torkkuu mies. Kas, että joku on päättänyt hiljan saapua nukkumaan autoonsa samalle paikalle, jossa Smilla liikkuu.

It's been one crazy week, but through it all I still managed to steal time to read #MissSmillasFeelingForSnow. A long overdue pleasure I can tell you, though I think it should have been called Miss Smilla's Feeling for Ice, which would be more apt. I'm not going to pretend that I understood all of it – there's a fair bit of science going on – but as a thriller, it's a cracking read. I used to work on A Lot of crime/thriller titles and after a while it got so that I stopped reading them for pleasure. Partly because I needed to read outside of what I was always working on, but also because it takes something really special to capture your attention when you're over-exposed to one genre. That reluctance has left a scar but this is one book I've been hearing about for a long time and in this industry, longevity counts. So I finally got 'round to it and it did not disappoint – even whilst I was busy partying like I was 18 again… That's gotta say something right!? If you're in the UK & fancy giving it a go, I'm happy to send you my copy – I'm gonna get a new one for the shelf ; ). Just drop me a line. #PeterHoeg #books #booklove #booknerd #bookgeek #bookaday #bookpics #bookphotography #bookstyling #stylingbooks #ice #snow #thriller #mustread #bibliophile #instabooks #bookstagram #booksofinstagram

A post shared by Nicolette Praca (@_silver_birch_) on

Kieli on kaunista, hiottua ja tarkkaa. (Älkäämme toki unohtako suomentajaa: Pirkko Talvio-Jaatinen on kääntänyt miltei kaikki høegit ja luonut niiden suomenkielisen maailman.) Ja kaiken yllä väreilee äkkiväärä huumori.

Masennuksesta voi yrittää selvitä monella tavalla. Kuuntelemalla Bachin urkuteoksia Vapahtajankirkossa. Auraamalla partakoneenterällä taskupeilin pinnalle vallin jauhemaista mielihyvää ja imaisemalla sen pillillä nenäänsä. Huutamalla apua. Esimerkiksi puhelimeen, jotta voi olla varma, kuka kuulee avunhuudon.

Se on eurooppalainen tapa. Eurooppalainen toivoo pääsevänsä ongelmista toimimalla.

Minä valitsen grönlantilaisen tavan. Se on, että astuu sisään synkkyyteen. Panee tappionsa mikroskooppiin ja uppoaa näkemäänsä. Kun asiat ovat oikein pahasti – niin kuin nyt – minä näen edessäni mustan tunnelin. Minä kävelen tunnelin suulle. Riisun hienot vaatteeni, alusvaatteeni, suojakypäräni ja tanskalaisen passini ja kävelen pimeyteen.

KUN LAPSI OLI LAPSI

Useissa Høegin teoksissa itseäni viehättää niiden näkemys lapsuudesta. Se on usein varsin armoton – tai maailma, jossa lapset elävät, saattaa olla sellainen. Kirjojen riveiltä nousee esiin selkeitä prinsiippejä siitä, mikä lapsuudessa on arvokasta ja miten sitä tulisi varjella.

Yleisesti uskotaan että lapset ovat avomielisiä, että totuus heidän sisimmästään ikään kuin tihkuu esiin heistä. Se on väärä käsitys. Lapset jos ketkä kätkevät visusti sisimpänsä, ja heillä on siihen enemmän syytä kuin kenelläkään muulla. Se on heidän vastauksensa maailmalle, joka lakkaamatta yrittää purkinavaaja kourassa avata heidät ja kurkistaa sisään nähdäkseen mitä siellä on ja pitäisikö sen tilalle vaihtaa jotain kysytympää säilykettä.

YKSIN, YHDESSÄ

Hän keittää maitoa, jossa on tuoretta inkivääriä ja neljännestanko vaniljaa, ja teetä, joka on niin tummaa ja hienoksi silputtua että muistuttaa nokea. Hän siivilöi maidon ja laittaa kummallekin sekaan ruokosokeria. Juoma on oudon riehakkaasti virkistävää ja samalla täyttävää. Se maistuu siltä kuin kuvittelen Kaukoidän maistuvan.

Høegin kirjojen maailma on usein varsin synkkä, ja yksinäisyys on vallitseva, joskin myös haluttu, olotila. Silti ihmiset onnistuvat aina löytämään sukulaissieluja, jotka ovat toisilleen lojaaleja. Ja altavastaajat ovat – vajavaisuuksineen kaikkineen – aina vahvempia kuin systeemi.

Ihminen: erheellinen, ristiriitainen, turhauttava tapaus. Ja silti, ja siksi, rakastettava.

Ehkä juuri siksi Smilla olisikin esimerkillinen roolimalli, meille kaikille. ”Jos sinä rakastat minua (voisi Smilla kysyä) juuri tällaisena – niin miksi et rakastaisi itseäsi?”

#roses #flowers #plum #summer #rest #reading #book #peterhoeg #vsco #vscogrid #vscocam

A post shared by Социолог-неудачник (@aldri__) on

”Minun on saatava jättää jälki omaan aikaani” / Vivica Bandler: Vastaanottaja tuntematon

Kuinkakohan monta kirjaa ihmisillä on keskimäärin kesken? Olisi kiinnostavaa tietää!

Laskutavasta riippuen itselläni on tällä hetkellä kesken – eli ripoteltuna ympäri asuntoa, sängyn lähettyvillä, laukussa – noin kuusi opusta. Se on varsin tavallinen tilanne täällä päin.

Kesken jääneiden kirjojen lukumäärä on sitten jo ihan eri luokkaa. Satoja, veikkaisin. Ja milloin tarkalleen koittaa se kohtalonomainen hetki, kun kesken olleesta kirjasta tulee kesken jäänyt…? Kiehtovaa!

ELÄMÄ ON KESKEN

Yöpöydälläni, laukuissani ja lähistöllä seikkailevat tällä hetkellä seuraavat kirjat:

  • Peter Hoeg: Rajatapaukset (luen noin kolmatta kertaa; nyt aktiivisessa luvussa, aloitin viime viikolla)
  • Jennifer Farley Gordon and Colleen Hill: Sustainable Fashion. Past, Present and Future (alkutekijöissään, kesken heinäkuusta lähtien)
  • Naomi Klein: This Changes Everything (tuskallisesti kesken kesäkuusta lähtien, todella järkälemäinen luettava; mutta loppusuoralla jo!)
  • Boel Westin ja Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta (kesken useamman kuukauden, välillä pidempiäkin taukoja; en oikeastaan edes ymmärrä, miksi kirjan lukeminen on kestänyt näin pitkään – rakastan lukea Tove Janssonia, kuten varmasti moni muukin)
  • Anna Gavalda: La vie en mieux (kesäkuusta lähtien; ja kyllä, luen ranskaksi, hitaasti… mutta hitaasti)

Seuraavat seilaavat harmaalla alueella:

  • Heikki Aittokoski: Narrien laiva (Kirjamessu-ostos, joka on ollut kesken jo useamman kuukauden; keikkuu kiikun kaakun kesken jääneiden tällä puolen)
  • Alison Gopnik: Filosofinen vauva. Mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta (kesken viime talvesta lähtien – jäänyt muiden jalkoihin)

Maailma on niin täynnä kiehtovia kirjoja, että välillä alkaa oikein ahdistaa, kun miettii, miten harvaan sitä ehtiikään tutustua. Olen huomannut, että sellaiseen ahdistukseen tepsii parhaiten – hahaa – hyvän kirjan lukeminen.

On paljon kirjoja, jotka on ”pakko” lukea: se uusi teos, josta kaikki puhuvat; lempikirjailijan viimeisin; luotetun ystävän suositus; ammattikirjallisuus. Jne.

Sitten on sellaisia kirjoja, jotka ilmestyvät näkökenttään aivan yllättäen. Luotan aina tällöin vahvasti intuitiooni, sillä useimmiten se on kannattanut. (Ja jos ei, jätän kirjan surutta kesken. Elämä on lyhyt.) Kuten silloin, kun kohtasin tämän erinomaisen teoksen:

VIVICA BANDLER: VASTAANOTTAJA TUNTEMATON

Viime talvena taloyhtiössämme tehtiin putkiremonttia, ja yksi jos toinen meistä asukkaista tyhjensi kotiaan vimmalla. Yläkerran naapuri oli jättänyt rappuun laatikollisen kirja-aarteitaan meidän muiden valita. Silmiini osui selkämys, jossa oli kiinnostava nimi: Vivica Bandler. Olin hiljattain lukenut Tove Janssonin elämäkertaa, ja hän, ken ei asiaa tiedä (kuka sitä kaikkea tietää), nuo kaksi olivat rakastavaisia.

Mitä tiesin tästä naisesta, uraauurtavasta teatteriohjaajasta ja kulttuurisuvun omintakeisesta jälkeläisestä? Varsin vähän. Onneksi en antanut sen häiritä.

Kokonaisen elämäniän olen tapellut suomenruotsalaista pikkuporvarillista ylimielisyyttä vastaan. Mutta se ”pakkoruotsiajatus”, joka on viime aikoina yleistynyt, se osuu erääseen hyvin vanhaan ja kipeään kohtaan, joka aiheuttaa minussa sekä kiukkua että vihaa. Yhtäkkiä tuntuu siltä kuin 30-luvun tunnot olisivat palanneet taas takaisin.

Ja niin sitä tulee kysyneeksi itseltään: miltä Suomi näyttäisi nyt, jos me emme olisi eläneet 800 vuotta Ruotsin yhteydessä? Jollei Suomessa olisi saatettu voimaan vuoden 1734 lakia? Jos me emme olisi saaneet mitään vaikutteita lännestä?

Ja tämän kiukkuni keskellä näenkin taas kaikki suomalaisuuden varjopuolet: yltiöisänmaallisuuden, suuruudenhulluuden, rehvastelun, nationalismin – joka on jotenkin vielä erikoisen huonoa vuosikertaa – ja sitten koko tämän uuden mentaliteetin: nousukasmaisuuden ja äkkirikkauden. Ja ennakkoluuloisuuden! Äkkirikkaus on hankala asia missä tahansa maassa, mutta Suomessa se ilmenee erityisen vastenmielisessä muodossa – ehkä siksi, että me olemme vasta niin äskettäin laskeutuneet puusta. Suomessa kaikkinainen ei-kulttuuri suorastaan paistaa silmiin. Entäpä se epäluuloisuus! Suomalainen istuu ja piileksii puskan takana ja tirkistelee sieltä epäluuloisena kaikkea uutta ja tuntematonta – vakuuttuneena siitä, että vihollinenhan se sieltä lähestyy, ”koska mähän en tunne sitä entuudestaan”. (…) Sellaisessa asenteessa ei helvetti soikoon ole mitään aihetta ylpeilyyn. Metsäläismentaliteettia – sitä se on.

Tämä kirja on vuodelta 1992.

Kun luin Bandlerin (1917-2004) elämäkertaa viime syksynä, useasta kohdasta henki omituinen ajankohtaisuuden tuntu. Tämä askarrauttaa itseäni aika ajoin: onko minulla vain kertakaikkisen hyvä tuuri, ja käsiini eksiytyy opuksia, jotka viis veisaavat ilmestymisajankohdastaan ja puhuttelevat minua vuosien takaa juuri tänään? Vai olisiko niin, että jotkut asiat maailmassa eivät muutu – ainakaan täysin? Joka tapauksessa on hyvin virkistävää, kun täysin epäajankohtaiselta vaikuttava teos vaikuttaa kommentoivan tämänhetkistä keskustelua.

FullSizeRender (29)
Oi aikaa, jolloin hattu kuului leidin vakiovarustukseen. Vastaanottaja Tuntematon -kirjan valokuvaliite.

”MINUN ON SAATAVA JÄTTÄÄ JÄLKI OMAAN AIKAANI”

Käyttöteatteria tarvitaan. Kaikenlainen teatteri on sallittua niin kauan kuin se on hyvää, niin kauan kuin se täyttää tietyt taiteelliset mitat. Vain tylsä teatteri pitäisi kieltää.

Hetket Vivican seurassa veivät minua pitkin 1900-lukua, ympäri Suomea, Pohjoismaita ja Pariisia. Kurkistin lapsuuteen monin tavoin rikkaassa mutta ristiriitaisessa seurapiiriperheessä, ranskalaisen elokuvan kuvauksiin Lappiin 1930-luvulla (jonne nuori neiti Bandler pestautui pyytämättä luettuaan lehdestä filmiryhmän saapuneen maahan – miten kateutta herättävän rohkea veto), sodanjälkeisen Montmartren boheemin sydämelliseen tunnelmaan – ja tietenkin lukuisten teatteriproduktioiden kulisseihin Helsingissä, Tukholmassa ja Oslossa.”Sen jälkeen tutustuin Eugene Ionescoon ja meistä tuli hyvät ystävät. (…) Toinen kirjailija, jota hyvät ystäväni suosittelivat minulle, oli Dario Fo. Hän on jotenkin samalla tavalla hullu kuin sinä’, sanoivat he kovin ystävällisesti.” Bandler ystävystyi myös Fon kanssa, ja he matkasivat kerran Suomeen laivalla. Merenkäynti keikutti hyttiä, jonka alavuoteella italialaisohjaaja luki Ruzantea suomalaiselle kollegalleen yläpedille. Ainutlaatuisia anekdootteja ryydittivät mietinnöt ihmissuhteista, yhteiskunnan tilasta ja kulttuurielämästä.

En minä ole katkera – minä vihaan sanaa ”katkera” ja vihaan ihmisiä, jotka – siteeratakseni äitiäni – keräilevät epäoikeudenmukaisuuksia.

”Keräillä epäoikeudenmukaisuuksia” – ilmaisun tarkkuus miltei salpasi hengen. Talletin sitaatin tuotapikaa visusti muistini perukoille. Bandler viljelee pitkin kirjaa tällaisia pieniä, verrattomia helmiä. Kieli on terävä ja muisti tarkka, ja muistelua sävyttää kauttaalta äkkiväärä huumori. Väliin mahtuu hyvin haikeitakin otteita elämän varrelta. (Osa ansiosta kuuluu toki toimittaja Carita Backströmille.)

FullSizeRender (31)

Siteerattavia kohtia riittäisi vaikka kuinka paljon; haluan kuitenkin jättää suurimman löytämisen ilon sille, joka tämän tekstin luettuaan haluaa ehkä etsiä kirjan käsiinsä.

Aiemmin lähes tuntemattomasta Vivica Bandlerista tuli itselleni siis tämän kirjan myötä varsin läheinen hahmo. Ihailen hänen tapaansa katsoa maailmaa sikäli paljon, että tunnen halua adoptoida hänet yhdeksi eräänlaisista kirjallisista kummitädeistäni. Vaikka se onkin tietenkin kovin julkeaa.

Pelkään, että nykyisen oikeistolaissuuntauksen myötä kaikki taas palaa entiselleen, teatterin halutaan taas olevan vain tuottavaa viihdettä. Sosialismi on julistettu kuolleeksi ja kaikki, mitä sen kautta voitettiin, lapioidaan kaatopaikalle – se on pelottavan typerää.

Valtion on tuettava taidetta. Valtio tarvitsee taidetta, joka soittaa sille suutaan. Kukaties kaikkein tärkeintä taidetta on se, joka on vähällä joutua sensuroiduksi.

P.S Bandler-lähteitä etsiessäni löysin muuten vielä Hesarin arvion vuodelta 1992 sekä Ruotsin radion haastattelun vuodelta 1993.

MY FAVOURITE THINGS 

Tämä postaus on ensimmäinen tunnisteella Neiti Hoin suosikki, ja ajatuksenani on keräillä rauhakseltaan tänne kirjoituksia itselleni tärkeistä opuksista (ja miksei muistakin asioista) vuosien varrelta. Samalla toteutan myös jonkin aikaa mielessä pyörineen ideani: aloitan itseäni viehättävien lainausten keräämisen erilliselle pysyvälle sivulle blogissa. Sieltä löydän ne itse helposti, ja ovatpa näkyvillä muillekin. Linkki on blogin oikeasta sivupalkissa.

Girls and curls / Jurassic World

Girls and curls / Jurassic World

Kontrolli katoaa, kutrit kihartuu. Ei mikään uusi juttu Hollywoodissa. Pyörähdys dinosauruspuistossa sai pohdiskelemaan pääasioita.

brycex2uusi

#DINOLOVE

Näin Jurassic Worldin ja jäin mietiskelemään reaktiotani. Leffahan oli tietysti aika hupsu (kuules mimmi, juoksit juuri pari tuntia viidakossa – niin ja pahoittelut tästä juonipaljastuksesta, kukaan ei varmaan arvannut – ja edelleen toikkaroit noissa koroissa?), raivostuttava (ei edes mennä niihin sukupuolirooleihin…), turhan nokkela, ennalta-arvattavakin. Mutta kumma juttu, nautin aivan valtavasti.

Varmaankin sitä osaa nykyisin antautua valtavirtaleffan vietäväksi, ja sehän on taito sinänsä. Jotenkin dinosauruspuisto oli tosi lumoava. Liskot olivat huimia, erityisesti 3D:nä. Ja niitä oli paljon. Kipinä pääparin välillä viehätti riittävästi. Ja vaikka raha epäilemättä ja raadollisesti lieneekin vahvin vaikutin koko leffan taustalla, mieltä lämmitti, että tästä jatko-osasta henki rakkaus alkuperäistä Jurassic Parkia kohtaan. Faneja palkittiin viittaamalla ensimmäiseen elokuvaan useaan otteeseen.

Ja lisäksi sattumoisin itselläni on eräs heikkous, nimittäin punapäät. Bryce Dallas Howard on ihastuttava.

Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?
Luuletko, että ihan itse päätin laittaa valkoista päälle viidakkoon?

CURLY BUSINESS

Mutta sitten ne hiukset. Se on kyllä jännä juttu, Hollywoodissa ja muutenkin.

Jos pitää ilmentää visuaalisesti (nais)ihmisen sisäistä muodonmuutosta, napakasti ja selkeästi (esimerkiksi parin tunnin leffan aikana), niin hiusten kihartuminen tai suoristuminen on yllättävän näppärä konventio tähän saumaan.

Kuten Jurassic Worldissä: olipa kerran piinkova bisnesmimmi, viileä tehopakkaus, järkeilijä joka nakuttaa treffien aikataulut exceliin… = suorat hiukset. Juoksenneltuaan pari tuntia viidakossa ja jouduttuaan luottamaan kaikkeen muuhun kuin mihin on hyvin järjestetyssä arjessaan tottunut = no, katsokaa kuvaa sivun yläreunassa. Pakollista saivartelua: luonnollisesti Jurassic Worldin leveysasteilla Väli-Amerikassa, Costa Rican rannikolla, (fiktiivisellä) Isla Nubarin saarella ilmasto on kostea, joten kyse voisi olla vain olosuhteiden väistämättömästä vaikutuksesta kutreihin. Mutta asia ei vaikuta olevan aivan niin yksioikoinen. Kun kiharat kesytetään, saattaa taustalla olla muutakin, tiedostamatta tai ei.

Case Prinsessapäiväkirjat vuodelta 2001, artikkeli Baltimore Sunissa: kelpaisiko prinssille kiharapää?

Newyorkilaisessa Observerissa pohdittiin tässä vuonna 2008 julkaistussa artikkelissa, onko (leffoissa) käkkärä kuontalo = pirstaleinen psyyke.

Popkulttuurifaniudelle ja -obsessioille omistettu That’s Normal -sivustolla taas ihmeteltiin vuosi sitten, miten monet julkkikset ovat hylänneet villit kiharansa, esim. case Nicole Kidman – ja Sarah Jessica Parker.

Osittain kyse lienee tietysti myös vaihtuvista tukkatrendeistä. Osittain.

https://vimeo.com/130666050

”C-c-c-curly!” Sinkkuelämän klassikkokohtauksia: Carrie, Miranda ja Charlotte jakavat Parhaat vuotemme -leffan perusteella maailman naiset kahteen kastiin: Katie’ihin ja muihin. Samantha ei ole nähnyt elokuvaa (”chick film”) ja on pihalla.

#CURLPOWER

Muistelin, että tästä aiheesta olisi ollut puhetta taannoin opiskeluaikoina jollakin leffaluennollakin, mutten saanut muistin perukoilta kiinni sopivaa teoreetikkoa. (Sen sijaan muistan kyllä analysoineeni yhdessä tentissä punahiuksisia naisia Richard Dyerin Älä katso -artikkelikokoelman perusteella. He ovat kapinallisia tyyppejä, mutta potentiaalisia väliinputoajia. Voin kertoa aiheesta lisää.) Yrittäessäni jäljittää epävarmaa muistijälkeäni googlettelin hajamielisesti aiheesta, ja havahduin huomaamaan, miten latautunut ilmiö kiharat hiukset on, kulttuurisesti ja jopa poliittisesti.

Törmäsin artikkeleihin, joissa pohditaan, kannattaako työhaastatteluun mennä aidot kiharat valloillaan, tai avataan sitä, miten tärkeää pienille kiharapäätytöille on nähdä heitä muistuttavia päähenkilöitä elokuvissa, myös ihan Wikipedia-artikkeliin hiuslaadun perusteella harjoitettavasta syrjinnästä, ja jopa curl power -aatteeseen.

Wow. Avautuipa maailma taas uudesta näkökulmasta. Tai en tiedä kuinka monelle tämä on peruskauraa, mutta mulle mukana oli myös paljon uutta.

Asia vaikuttaa olevan tapetilla erityisesti Yhdysvalloissa / jenkkisivuistoilla, varmaan jo siksi, että etnisen kirjon vuoksi kiharapäitä on enemmän. Ja afroamerikkalaisten kohdalla keskustelu saa tietysti vielä erilaiset mittasuhteet. Suomessa tämä lienee marginaalisempi ongelma, mutta voi toki mietiskellä, miten me suhtaudumme asiaan. Positiivisesti voisi ajatella, että täällä ihanalla kiharapehkolla voisi myös erottautua, kun suurimmalle osalle väestöä päänvaivaa aiheuttaa lähinnä liiskaletti.

Ajatella, jos joka aamu joutuisi pohdiskelemaan peilin äärellä sitä, saavatko hiukset olla sellaiset kuin luonnostaan ovat tai millaisia viestejä ne mahdollisesti sellaisenaan ympäristölle lähettävät. Itse kun lähinnä hapuilee käteen kuivashampoon ja suihkuttaa juurikasvuun vähän ytyä.

Talk to the hand. #jurassicworld #dinolove #premiere

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on


A short translation in English:

Well, it goes without saying that Jurassic World was silly (hello, missy – you’ve been running around in that jungle for the past couple of hours – sorry for the spoiler, nobody saw that coming, right – and you’re still sporting those stilettos?), infuriating (don’t even get me started on the gender roles and a range of other issues), a bit too clever for its own good (the cute dialogue), predictable, even. Still, I enjoyed it, hands down.

Perhaps I’ve just reached a certain age. (Even though, I went and got carded the same night I saw the film! I went to buy a couple of beers, and the adorable young cashier dude just put a cherry on top of my Wednesday night.) Perhaps I have just learned to let myself sink in a fullblown blockbuster, and enjoy it in its own terms, not expecting it to be something it is not cut out to be to begin with. 

I mean, there were a lot of dinos, which was somewhat of a deal braker. And they were scary. ”More teeth”, it read, and delivered the goods. And there was the spark between the main couple. And, most importantly, and heart-warmingly, it felt like they had made this sequel with love. Jurassic Park fans got their fair share of nostalgic moments and rewarding winks.

Also, I have a thing for redheads. And, as far as redheads go, Bryce Dallas Howard is pretty amazing.

But, I also ended up thinking about girls and curls, and mainstream movies in general. Funny enough, it seems that as soon as the female lead loses control, her hair turns curly (or, vice versa: once control is gained, the hair turns straight). And as I googled about it, I discovered this whole cultural discussion around the phenomenon. Well, #curlpower, ’s all I can say, even though I begin most of my days with an ambitious dose of hair powder, to pump up my mane.

@tenundies ja muita pikkariuutisia

Ten Undies -pikkuhousumerkin Daphne Javitchin Instagram-tili on loistava.

TEN 🌱 #fbf

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

Ihania kuvia kulttisuosioon nousseista laadukkaista, tyylikkäistä ja mukavista pikkareista. Javitch ei löytänyt sellaisia, joten perusti firman. Kannatti.

HBD Diane Keaton 👄

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

Ihania kuvia inspiroivista naisista vuosien takaa, esimerkiksi tässä nuori Diane Keaton.

#FBF young Sigourney Weaver 'please, don't let me be normal'

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

Lisää ihania kuvia, kuten vastustamaton nuori Sigourney Weaver.

Viimeisen viikon olen hykerrellyt New York Timesin uutiselle, jossa kerrottiin muutoksesta alushousurintamalla: Yhdysvalloissa viimeisen vuoden aikana stringien myynti on vähentynyt seitsemän prosenttia ja samaan aikaan isojen pikkareiden myynti kasvanut 17 prosenttia. Artikkelissa pohditaan syitä muuttuneeseen ostoskäyttäytymiseen: naiset eivät enää osta alushousuja miellyttääkseen miehiään (ja kuinka moni heistäkään on oikeasti stringeistä tykännyt), markkinoilla on kauniita isoja pikkareita, granny panties -trendi… Jutussa mainitaan myös Ten Undies ja muita merkkejä. Oh who knows. Mutta mahtavaa, että tästä uutisoidaan. Hooray for panties.

We love @clembutt + her insta name is 🍑🙏

A post shared by @its_meandyou on