Viikon termi: ”vulnerability hangover”

If you don’t feel any vulnerability hangover, then maybe you didn’t go far enough.

Onko Brené Brownin nimi jo tuttu? Hän on valloittava nainen, ihminen, tutkija. Maailma – tai ainakin noin kuusi miljoonaa ihmistä – tuntee teksasilaisprofessorin haavoittuvuuden sanansaattajana. Vuonna 2010 Brown piti Ted Talkin otsikolla Power of Vulnerability, mikä teki hänestä vähän niin kuin globaalin Maaret Kallion, kirurgin lailla aikamme tunne-elämää läpileikkaavan asiantuntijan.

Kuvaavaa on, että tuon puheen jälkeen hän kuulemma häpesi silmät päästään ja söi peiton alla suklaakeksejä. Ystävä oli sanonut että ”you’re like the worst vulnerability role model ever” (Brown kertoo kohtaamisesta seuraavassa videoissaan Power of Shame).
Niin. Haavoittuvuus ja häpeä, ne tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Ei ole helppoa, ei, mutta ei juuri vaihtoehtojakaan, sillä samaan porukkaan kuuluu myös aitous. Ja vulnerability hangover on loistava termi kuvaamaan sitä tunnetta, kun meni överiksi. Kun ajoittain annostelee aitoutta hivenen onnettomasti, ainakin omasta mielestään. (Joskin välttämättömiä nekin hetket ovat.)

Jos et tunnista itseäsi Brownin puheista, onnittelut. Ja silti: ei käy kateeksi.

Alun sitaatti on tästä Outrospection-blogin Brownin haastattelusta.


Muokkasin kirjoitusta 12.8. ja upotin YouTube-videon ”Power of Vulnerability” suoraan tähän postaukseen.

Mainokset

Chef’s Table – inspiroiva ruokadokkarisarja

Chef’s Table – inspiroiva ruokadokkarisarja

Tässäpä piristävä poikkeus puuduttavasta perusruokaohjelmatarjonnasta: Netflixin Chef’s Table.

Netflixin alkuperäissarjan (sivumennen sanoen kiinnostava trendi, nämä videosivustojen omat tuotannot) jokaisessa osassa esitellään yksi erityislaatuinen kokki ja ravintola-alan ammattilainen. Ensimmäisen osan kohde oli ihan sympaattinen, päähenkilönä italialainen Massimo Bottura, joka vaikuttaa Modenassa. Homma oli välillä kallistuakseen puolihassuksi parodiaksi, kuten joskus silloin, kun ruokahifistelijät alkavat todella intoilla jostain sellaisesta, mikä ulkopuoliselle vaikuttaa sorinytvaan ei niin tärkeältä (sitä alkaa väistämättä miettiä, että on noita vakavampiakin asioita, kriisejä Ukrainassa jne, mikä on tietysti todella epäreilua tässä yhteydessä, mutta niin vain käy).

Toinen jakso kuitenkin räjäytti pankin omalla kohdallani. Newyorkilainen Dan Barber on todella kiehtova ja ristiriitainen tyyppi, josta onnistuttiin luomaan moniulotteinen henkilökuva. Blue Hill -farmi-ravintola-yhdistelmän nokkamies on intohimoinen lähiruoan puolestapuhuja, luomutuotannon advokaatti sekä osallistuu myös uusien vihanneslajikkeiden kehittämiseen koetilalla. Ensi sijassa hän on tietysti antaumuksellinen keittiömestari, joka työskentelee edelleen päivittäin omassa ravintolassaa, mikä tuntuu menevän välillä jo vähän mikromanageroinnin puolelle. Äidin kuolema Danin ollessa vain nelivuotias on jättänyt jälkensä; hän pohtikin, täyttääkö kaikki ruoanlaitto lopulta vain pohjatonta aukkoa hänen sisällään. (Tässä kohtaa oli vaikea pidätellä kyyneleitä.) Lisäksi hän pohdiskeli vaikeutta löytää aikaa omalle perheelleen. Kaiken kaikkiaan todella hienoa, yhteiskunnallista ruokatelkkaria – netistä.

Heti ensimmäisen jakson alussa huomion kiinnitti ilahduttavan huoliteltu kuvaus ja leikkaus, joita voisi analysoida erikseen tarkemmin. Jotenkin sarja on onnistunut välttämään ärsyttävimmät ruokapornokliseet, vaikka mukana oli tietenkin paljon lähäreitä, hidastusta jne. Ehkä siksi, että sisältö on todella kunnianhimoista, haastateltavien kanssa pureudutaan ihan kunkin tyypin ruokafilosofian ytimeen (haastateltavina päähenkilön lisäksi lähipiiriä, kollegoita, muita ammattilaisia kuten kriitikoita).

Kiinnostava on myös tapa, jolla henkilöiden menneiden muistelua kuvitetaan, esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa Massimon muistellessa, miten hän lapsena piileskeli mummon pöydän alla tämän leipoessa pastataikinaa: kuvituksena oli lähikuva pöydästä, jolla vaivataan taikinaa, jauhot pöllyävät – ei onneksi siirappista re-enactment dokudraamaa. Sarjan luoja on ilmeisen kiinnostava nuori (s.1983) David Gelb, joka ohjaa nyt myös pitkiä fiktioelokuvia.

Samassa yhteydessä on harmi kyllä pakko todeta, että Ylen TV2:lla parhaillaan pyörivä Rachel Khoon uusi sarja Rentoa ruokaa Lontoossa on ollut pettymys (linkki ohjelman sivuille Ylen Areenassa). Khoon edeltävä, ensimmäinen tv-sarja Pieni keittiö Pariisissa (tuli syksyllä 2013) oli todella ihastuttava: välitön (viehättävä, luonnollisen humoristinen ja taidokas host), kaunis (silloin tosi freesiä digijärkkärikuvaa), pakottoman rento (juontajan oma oikeasti pikkuruinen keittiö Pariisissa – jos katsojia ei huijattu, itse ainakin ostin idiksen).

Nyt Khoon roolia alleviivataan jokaisen jakson alussa pitkästyttävällä petauksella (”halusin palata Lontooseen, jossa olen born and bred… Etsin kaupungista inspiraation lähteitä… Tässä istuksin luonnoslehtiöni kanssa ja piirustelen… blaa blaa blaa”) ja hänen esiintymisessään on jotain väkinäisen vitsikästä. Edes reseptit eivät ole olleet kovin innostavia. Pity, pity. Btw useammassa jaksossa on näkynyt Marimekon Lumimarja-kankaasta ommeltu mekko.

Kuulemma Rachel Khoo opastaa myös herttuatar Catherinea kokkailussa.
Kuulemma Rachel Khoo opastaa myös herttuatar Catherinea kokkailussa.

Kuvan lähde.

Ruokaan keskittyvien tv-ohjelmien kirjo on muuten tosiaan pökerryttävä: pääkanavilla pyörii jopa 70 ohjelmaa viikossa, kertoi Hesari hiljan – huh.