Uusi kirja kertoo, miksi älypuhelin koukuttaa kenet tahansa / Adam Alter: Irresistible

It’s hard to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use.

Adam Alter on psykologiasta väitellyt newyorkilainen markkinoinnin apulaisprofessori, jonka maaliskuussa 2017 ilmestynyt kirja Irresistible pureutuu digitaalisen maailman koukuttavuuteen. Miten me koukutumme esimerkiksi tykkäämään ja hakemaan tykkäyksiä – ja kuinka  meitä tietoisesti koukutetaan tekemään niin?

Hän aloittaa pohtimalla Steve Jobsia ja lastenkasvatusta.

fishing-228329
Gone fishing.  Lähde: Pixabay

Vanha huumekauppiaiden sääntö: älä vedä kiksejä omasta kamasta

Mikä on selitys sille, ettei Jobs antanut lastensa käyttää Applen ihmetuotetta iPadiä? Noudattiko hän huumekauppiaiden vanhaa sääntöä never get high on your own supply eli ”älä vedä kiksejä omasta kamasta”?

Jobs ei myöskään ollut mikään poikkeus kaltaistensa visionäärien ja teknologia-alan johtajien joukossa. Vaikka he päivätyössään he julistaisivat, miten heidän keksintönsä muuttavat maailman, heillä ei ole painetta tutustuttaa lapsiaan tähän maailmaan.

Hassua, eikö? Eikö etuoikeutettu kasvuympäristö suojelisi lapsia laitteiden haittavaikutuksilta?

Vai olisiko niin, että it-gurut tietävät, että laitteet koukuttavat yllättävän helposti riippumatta siitä, kuinka valistunut henkilö käyttäjä on, Alter puntaroi – sillä sellaisiksi ne on tällä hetkellä suunniteltu?

Product designers are smarter than ever. They know how to push our buttons and how to encourage us to use their products not just once but over and over.

Älä puhu 50-luvusta ja telkkarista, tämä on ihan eri juttu

On totta, että uutta teknologiaa on aina pelätty. Ihmisiä on peloteltu turhaankin, on maalailtu uhkakuvia, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Mutta älylaitteiden vertaaminen elokuviin, televisioon ja videopeleihin ei toimi, Alter sanoi puhuessaan kirjastaan Think Again -podcastin haastattelussa huhtikuussa.

Aiemmin lapset ovat saattaneet jumittaa television edessä tai pelata yltiöpäisesti, mutta he ovat silti menneet kouluun, ja laitteet ovat jääneet kotiin. Ennenkin on voinut törsätä koko tilin alerekkeihin, mutta sitä varten on pitänyt sentään vaivautua kaupungille; nyt luottorajan saa täyteen lounastunnilla.

Nykyisin taskussa kulkee yhteydenpitovälineen lisäksi niin viihdekeskus kuin ostoskeskus, jotka ovat auki kellonajasta riippumatta. Olemme eläneet älylaitteiden kanssa vasta vajaan vuosikymmenen, ja ne ovat mullistaneet arkemme. Ehkä muutoksen vaikuttavuutta on vaikea havaita sen mittakaavan vuoksi: emme kykene käsittämään, miten vallankumouksellinen muutos aiempaan aikaan on ollut, joten epädramatisoimme sitä.

Tech offers convenience, speed, and automation, but it also brings large costs. Human behavior is driven in part by a succession of reflexive cost-benefit calculations that determine whether an act will be performed once, twice, a hundred times, or not at all. When the benefits overwhelm the costs, it’s hard not to perform the act over and over again, particularly when it strikes just the right neurological notes.

A like on Facebook or Instagram strikes on of those notes, as does the reward of completing a World of Warcraft mission, or seeing one of your tweets shared by hundreds of Twitter users. The people who create and refine tech, games and interactive experiences are very good at what they do. They run thousands of tests with millions of users to learn which tweaks work and which ones don’t – which  background colors, fonts and audio tones maximize engagement and minimize frustration.

Elämme koukuttavaa aikaa

Tech isn’t morally good or bad until it’s wielded by the corporations that fashion it for mass consumption. Apps and platforms can be designed to promote rich social connections; or, like cigarettes, they can be designed to addict. Today, unfortunately, many tech developments do promote addiction.

Digitaalinen ympäristö on luonut arkeemme paljon uusia potentiaalisia koukkuja, Alter pohtii. Muutama vuosikymmen sitten riippuvuutta aiheuttivat lähinnä päihdyttävät aineet, kuten alkoholi, tupakka ja huumeet, jossakin määrin myös uhkapelit. Ne olivat kuitenkin pääsääntöisesti kalliita ja rajoitetusti saatavilla. 2010-luvulla ympärillämme on vanhojen aineiden lisäksi kosolti asioita, joiden koukuttavuutta vasta opimme ymmärtämään:

There’s the Facebook hook. The Instagram hook. The porn hook. The email hook. The online shopping hook. And so on.

Mitä vaivattomammin jokin asia tai toiminto tuottaa aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia, sitä voimattomampia olemme sen edessä, vaikka varsinaiset syyt koukuttumiseen ovat tietenkin monimutkaisempia ja yksilöllisiä.

Tykkäyskoukku – vertailemme, sillä olemme ihmisiä

Alter kirjoittaa monipuolisesti esimerkiksi pelaamisesta, nettishoppailusta sekä Netflix-ahmimisesta ja käy läpi useita kiinnostavia psykologisia tutkimuksia, jotka valottavat käyttäytymiseemme vaikuttavia tekijöitä.

Kiehtovaa antia ovat osiot, jotka käsittelevät sosiaalista mediaa, kuten Facebookia ja Instagramia.

Aloin itse perehtyä älypuhelimiin paremmin reilu vuosi sitten, kun tein aiheesta juttua silloisen työni puitteissa ja haastattelin puhelinten koukuttavuudesta väitellyttä sosiaalipsykologi Eeva Raitaa. Raita listasi monta syytä siihen, miksi kännykkä koukuttaa tehokkaasti. Yksi niistä oli sen väylä sosiaaliseen elämään, hyvässä ja pahassa.

Facebook ja muut suositut yhteisöpalvelut täyttävät olemassaolevan sosiaalisen tarpeen olla yhteydessä muihin. Mutta samalla niiden yritystoiminta perustuu pohjattomaan haluumme vertailla itseämme toisiin ihmisiin, sanoo Alter.

Janoamme jatkuvaa palautetta siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Luulemme, että sosiaalinen media kertoo meille vastauksen, mutta se tekee sen hyvin ovelalla tavalla. Meihin vaikuttaa nimittäin erityisen tehokkaasti se, jos emme pysty ennustamaan toimintamme seurauksia, ja tykkäysten määrähän on Facebookissa ja muissa palveluissa usein arvoitus.

It’s had to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use. What had begun as a passive way to track your friends’ lives was now deeply interactive and with exactly the sort of unpredictable feedback that motivated Zieler’s pigeons. Users were gambling every time they shared a photo, web link, or status update.  A post with zero likes wasn’t just privately painful, but also a kind of public condemnation: either you didn’t have enough online friends, or worse still, your online friends weren’t impressed. Like pigeons, we’re more likely to seek feedback when it isn’t guaranteed. Facebook was the first major social networking force to introduce the like button, but others now have similar functions.

(Alter viittaa lainauksessa kyyhkystutkimukseen, josta on kertonut hieman aiemmin.)

Facebook on ollut monien sosiaalisten kokeilujen areena. Ovatko tykkäys- ja reagointinappulat, algoritmit ja muut keksinnöt palvelleet käyttäjiä vai yritystä itseään? Yrityksen päätöksillä on valtava maailmanlaajuinen merkitys, sillä palvelulla on arviolta miljardi käyttäjää: se on uskomaton inhimillinen potentiaali.

Mutta jos mulla ei ole ongelmaa, onko tässä mitään ongelmaa?

Mutta jos ihminen ei itse kärsi puhelimen käytöstään, onko asiassa edes ongelmaa?

If you’re on the phone for three hours daily, that’s time you’re not spending on face-to-face interactions with people. Smartphones give everything you need to enjoy the moment you’re in, but they don’t require much initiative.

Alter sekä monet hänen haastattelemansa asiantuntijat (kuten peliriippuvuutta hoitavan klinikan johtaja) päätyvät puhumaan painokkaasti kasvokkain käytävän vuorovaikutuksen tärkeydestä. He myöntävät, että nettiaika on lisännyt mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta muistuttavat, että esimerkiksi empatiakyky ei kehity samalla tavoin pelkkien ruutujen välityksellä,

Monet asiantuntijat ovat myös kysyneet, kuinka käy kykymme oppia ja luoda uutta, jos emme enää jaksa keskittyä, vaan keskeytämme heti orastavankin tylsyyden rutiininomaisella puhelimen vilkuilulla.

Sosiaalipsykologi Raita pohti tekemässämme televisiohaastattelussa, miten luovuus ja tylsyys kulkevat käsi kädessä: luovuus vaatii aikaa ja syventymistä omiin ajatuksiin.

Yhdysvaltalainen historioitsija Abby Smith Rumsey on taas pohtinut muistia ja muistamista digitaalisella aikakaudella. Myös muistojen kehittyminen vaatii sitä, että keskitymme ja syvennymme. Ilman muistoja emme ymmärrä mennyttä emmekä itseämme, emmekä pysty kuvittelemaan tulevaa.

Kukaan näistä asiantuntijoista ei kehota välttämään älypuhelinta tai netin käyttöä kokonaan, ja aika mahdotonta se olisikin. He vain herättävät miettimään käyttöä suhteessa muuhun elämään.

Parempaa arkea pienin kikoin

Jo joulukuussa kirjoitin, että olen itse opetellut käyttämään älypuhelintani vähemmän viimeisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, ettei tilanne ollut mielestäni kohdallani edes lähtökohtaisesti kovinkaan huono. (News flash: tutkimuksissa suuri enemmistö säännönmukaisesti aliarvioi päivittäisen käyttönsä ja uskoo käyttävänsä puhelintaan vähemmän kuin muut…) Mutta jokin tunne kyvyttömyydestä olla läsnä ja ajatusten pirstaleisuudesta kaihersi. Olen hirveän huono tekemään mitään kovin mustavalkoisesti (sokerilakko, ei kiitos), joten tässäkin kohtuullisuus on oma valintani, kaikessa tylsyydessään.

Itselläni ovat toimineet seuraavat kikat, jotka ovat osittain samoja, joita Alter esittelee kirjansa loppupuolella:

Pidän fyysistä etäisyyttä puhelimeen. Jätän sen työpaikalla tahallani laukkuun tai kotona toiseen huoneeseen. (Yritän muistaa pitää äänet päällä, jotta pystyn vastaamaan puheluihin.)

Olen poistanut kaikki ääni-ilmoitukset sekä suljetulle näytölle tulevat ilmoitukset. Niinpä voin tarkistaa kellonajan ilman muita houkutuksia. (Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että vastaan viesteihin usein keskimääräistä hitaammin. Mutta kuinka nopeasti viesteihin täytyy aina reagoida – tästä on varmaan monia mielipiteitä. Tilanteet vaihtelevat.)

Olen poistanut esimerkiksi Facebookin sovelluksen puhelimestani. Selaimen kautta vilkuiluun on suurempi kynnys. (Viime kesänä pidin huvikseni useamman kuukauden tauon koko jutusta, mikä oli aika kiinnostava kokeilu. Tosin silloin meinasi jäädä kyllä pari kivaa tapahtumaa väliin. Onneksi joku aina vinkkasi niistä.)

Somen curfew on 22.30, eli sen jälkeen ei hilluta selailemassa. (Harvoin kyllä sometan enää iltasin, mutta välillä sitä innostuu. Huomaan, että selkeä aika toimii itselleni paremmin.)

Yritän noin yleensä kiinnittää huomiota siihen, lisääntyykö ylenmääräinen tsekkailu eli onko checking habit taas lähtemässä lapasesta.

En voi nyt tässä vannoa, mitä kaikkea konkreettista hyötyä muutoksista on ollut, kuten tarkkoja lukuja keskittymiskyvyn lisääntymisestä tai luovuuden räjähdysmäisestä kasvusta, mutta mitään negatiivistakaan en ole havainnut. (No, lähipiiri sekä tuttavat ovat altistuneet ajoittaisille pitkähköille ja innostuneille monologeille aiheesta, halusivat tai eivät.) Rehellisesti sanottuna tunnen kyllä oloni seesteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin hektisimpinä aikoina. Yksittäisenä seikkana mieleen tulee, että enää vaikka kirjaa lukiessa ei tee mieli keskeyttää sitä koko aikaa, kuten joskus aiemmin huomasin automaattisesti tekeväni.

Uusien tapojen opettelun perustana on se, että hyväksyy, että on altis koukuttumaan, edes vähäsen. Pitää siis niellä rahtunen ylpeyttään, sillä mielelläänhän sitä ajattelisi olevansa rautaisella itsekurilla varustettu aikuinen ihminen.

Mutta tähän ajatukseen niin Alter kuin haastattelemani Raita tarjoavat armollisen näkökulman: emme ole yksin, kyse ei ole siitä, että minä yksin olisin tyhmä tai vailla tahdonvoimaa.

The technology is designed to hook us that way. Email is bottomless. Social media platforms are endless. Twitter? The feed never really ends. You could sit there 24 hours a day and you’ll never get to the end. And so you come back for more and more.

Adam Alter New York Timesin haastattelussa maaliskuussa 2017

Lisää aiheesta:

Sosiaalipsykologi Eeva Raita: ”Älypuhelin on aikamme tupakka”

Käytät älypuhelintasi todennäköisesti enemmän kuin luulet

Mainokset

7 oivallusta vuodelta 2016

img_1778_srgb
Kasakkasaarten välinen salmi Pielisellä heinäkuisena yönä 2016.

1. Opettelen keskittymään (ja tylsistymään)

”Jos ihmiset ei enää oo omien ajatustensa kanssa, jos ne ei enää vajoa semmoiseen tilaan, missä aika kuluu hitaasti —niin keksitäänkö me enää mitään uutta?” – Sosiaalipsykologi Eeva Raita

Alkuvuodesta ajattelin paljon elämää älypuhelinten aikakaudella. Haastattelin töiden puolesta sosiaalipsykologi Eeva Raitaa, ja juttelimme tylsyydestä, luovuudesta ja siitä, mitä tapahtuu, jos ajatukset keskeytyvät jatkuvasti — jos ei koskaan pääse syventymään omiin ajatuksiinsa. Että onko se niin hyvä asia, jos ei koskaan ole tylsää? Paljonhan puhutaan, että nykyään keskittymiskykymme ei pärjää enää kultakaloille. Harva juttuprosessi on vaikuttanut omaan elämääni näin paljon. Tuli halu nostaa pää pois maljasta.

Mitä tein? Tulin paljon tietoisemmaksi puhelimen käytöstäni (tutkimusten mukaan ihmiset muuten arvioivat puhelimen käyttönsä rankasti alakanttiin…), valitsin pois kaikki ruudulle välähtävät push-ilmoitukset (eli vilkuilen viestit ehtiessäni) ja poistin Facebookin sovelluksen (kun sitä käyttää selaimella, joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa ja rutiininomainen vilkuilu vähenee). Opettelen katselemaan ruudun sijaan ympärilleni tai vain miettimään niitä näitä, en bussissa tai sporassa kaiva aina puhelinta (tai edes kirjaa) esiin ja yritän —ainakin yritän —tietoisesti välttää monen asian tekemistä yhtä aikaa (en esimerkiksi kokouksessa vilkuile puhelinta tai välilehtiä).

Entä sitten? No ainakin tätä: olen ainakin hieman vähemmän hajamielinen kuin aiemmin, ajatukset eivät katkeile yhtä aljon, keskityn ja syvennyn paremmin. Puhelin on mahtava ja tärkeä digiaikakauden tarvekalu, ja ennen kaikkea sen avulla on helppoa olla yhteydessä muihin ihmisiin, ihaniin ja tärkeisiin tyyppeihin. En kuitenkaan halua kadota levottomaan ylivireeseen, johon puhelimen jatkuva vilkuilu itseni aiemmin ajoi.

FullSizeRender (8).jpg

2. Ilmajoogan ihanuus

Mahtava laji. Roikutaan pää alaspäin selkä suoraksi ja mieli kepeäksi. Toimii, vaikka olen akrobaattinen kuin kilpikonna.

3. Rebecca Solnitin nerous

A city is built to resemble a conscious mind, a network that can calculate, administrate, manufacture. Ruins become the unconscious of a city, its memory, unknown, darkness, lost lands, and in this truly bring it to life.

— Rebecca Solnit: A Field Guide to Getting Lost

Upea sanankäyttäjä, inspiroiva kirjailija ja aktivisti, kirjoittaa hän sitten raunioista, feminismistä tai ilmastonmuutoksesta. Kuten elokuussa kirjoitin: People, read Rebecca Solnit. It makes you think = smarter.

4. Aivojumppaa arjen iloksi: New York Times Mini Crossword Puzzle

Kesäkuun löytö (jota mainostinkin jo): New York Times tarjoaa päivittäin vaihtuvan miniristikon maksutta. Muutama minuutti englanninkielistä aivojumppaa — ihana arkinen ilonaihe! (Toimii erityisen hyvin älypuhelimella – hmm hmm…)

5. Every Outfit on SATC

Kuka kommentoi viisaasti sitoutumiskammoiselle kumppanilleen: ”I have my own life… I’m just making you room in it”? Jos tiedät, omistautumisesi on ehkä tasolla, jolla innostut Sinkkuelämän reinkarnaatiosta Instagramissa. (Ja siinä tapauksessa tämä ei ole tietenkään enää mikään uutinen! Olit luonnollisesti kartalla jo kesällä, jolloin tätä ensimmäisen kerran hehkutin.) Puhdasta neroutta kaivaa Sinkuista esiin viides päähenkilö: vaatteet, jotka elivätkin aivan omaa elämäänsä, usein juonikuljetusta metakommentoiden.

6. Superseerumi pelasti talvi-ihon

Jos sinulla ei ole iho-ongelmia — no, onneksi olkoon, mutta täällä ei ole mitään nähtävää. Mutta jos olet kohtalotoveri — I feel you. Olen ehkä ikuisesti vähän iho-ongelmainen, mutta myös äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihonhoitaja sekä loputtoman utelias testailemaan uusia rohtoja. Ja näissä asioissa vinkit ovat kullanarvoisia. Pari vuotta sitten löysin kotimaisen luomukosmetiikkasarja EKOPHARMAN Hietalahden hurmaavan Hilla-luomuhoitolan ansiosta. Sittemmin kylppärin kaappi on täyttynyt hiljalleen näistä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisista tuotteista. Tavallisesti kiristelevän pintakuiva nassuni on tykännyt ihan älyttömästi esimerkiksi mustaherukkanaamiosta.

Tänä syksynä keksin kokeilla sarjan kosteuttavaa vadelmaseerumia päivävoiteen alle – ja mitä! En olisi ikinä uskonut, että hipiä voi pysyä näin hehkeänä pahimmankin Siperian viiman puhaltaessa. Lämpimimmät suosittelut! Kannattaa myös käydä moikkaamassa ihanaa ja asiantuntevaa Minnaa Hillassa. (Luonnollisesti tämä suosittelu on täysin oma idikseni ilman minkäänlaista sovittua yhteistyötä. Joskus sitä vaan haluaa jakaa hyviä kokemuksia — kohtalotoverit ymmärtävät.)

EKOPHARMAN tuotteita, seerumi kulkee näemmä nyt nimellä hoitoseerumi. Kuva: hillankauppa.fi

7. Kirjapäiväkirja

Variaatio vanhasta puu kaatuu metsässä -kysymyksestä: jos on lukenut kirjan, muttei muista siitä mitään, onko silloin lukenut ko. kirjan? Miten keksinkin tämän vasta nyt, sitä olen saanut ihmetellä, mutta hyvä näinkin.

fullsizerender-9

EDIT myöhemmin tänään 30.12.2016: korjattu Hilla-hoitolan sijainti Hietalahdeksi (ei siis Ruoholahti). Hilla sijaitsee Ruoholahdenkadulla, mikä varmaan sai mut ajatuksissani kirjoittamaan sen kotikaupunginosan väärin.

”Huomenna hankitaan seuraajia” / Kansallisteatteri: Sinuus

29047374373_e040e034e1_o
Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

Saako näkyä, jos ei ole kiinnostava? Saako näkyä, jos ei ole taitava?

Aika: torstai 6.10.2016

Paikka: Kansallisteatterin Willensauna

Agenda: Anna Paavilainen ja Marja Salo: Sinuus

Sinuus on mediakriittinen tutkimusmatka maailmassa, jossa ihanneminän saavuttaminen karkaa koko ajan kauemmaksi”, kerrotaan Kansallisteatterin esittelytekstissä. Näytelmä on osa laajempaa Mitä tuijotat -projektia, jossa rooleja, ulkonäköpaineita ja nähdyksi tulemista pohditaan muun muassa työpajoissa.

Aiheen perusteella voisi odottaa moralisoivaa liketyshuorauksen kauhistelua, mutta Sinuus onkin oivaltava, moniulotteinen ja vilpitön. Sekä hauska.

fullsizerender-16
Tekijät ovat ystävällisesti kirjoittaneet esityksestään valmiita arvosteluja, esimerkiksi tähän tapaan: ”Sinuus kertoo ulkonäkökeskeisestä mainosten ja male-gazen maailmasta, ihmisestä joka on photoshopattu ja muokattu, maailmasta joka perustuu laikkeihin, peileihin ja itsensä brändäämiseen.” – Näytelmän oheismateriaali

5 x SINUUS

1. HUOMINEN ON HUOMENNA

”Onko nyt huominen”, kysyy pieni lapsi, kun hän herää aamulla. Ja kun koittaa aamu, jolloin kysymystä ei kuulu, iskee haikeus. Lapsi ymmärtää.

Huomenna hankitaan seuraajia.

– Didi

Sinuuden Didillä ja Gogolla on projekti: blogi. Ja huolimatta ajoittaisesta epätoivostaan (”miten ei oo muka tullut yhtään uutta seuraajaa”), he ovat pohjattoman sinnikkäitä. Näyttämöllä on kaksi puista arkkua, joiden kannet kolisevat, kun naiset toivottavat hyvät yöt ja katoavat näkyvistä. Aamulla palataan siihen, mihin illalla jäätiin.

ESTRAGON: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?

VLADIMIR: Odotamme Godot’ta.

Absurdin teatterin Huomenna hän tulee -klassikossa rähjäiset kulkurit Vladimir ja Estragon eli Didi ja Gogo jumittavat anonyymillä, ankealla joutomaalla odottamassa herra Godot’ta. Siis ketä? Jumalaa, vapahtajaa –  ylipäätään ratkaisua?  Samuel Beckett kieltäytyi tulkitsemasta hahmojaan tai tekstiään, mikä on vapauttanut muun maailman esittämään analyysejään ja mielipiteitään, ja niitä on riittänyt: holokaustin kauhut? Kasvottomat valtasuhteet? Arjen pinnan alla lymyävä jatkuva eksistentialistinen ahdistus? Vuonna 1949 ilmestynyttä monitulkintaista tragikomediaa on sanottu 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi.

Jota eivät muuten saa näytellä naiset.

2. MIEHET ON MIEHIÄ, NAISET NAISIA JA TÄMÄ ON TEATTERIA

Beckettin perikunta kieltää pienimmätkin muutokset esitykseen, miksei sitten suurempia.*) Mutta onko se nyt sitten mikään ongelma?

Italialaisessa produktiossa vuonna 2006 teatteri voitti perikunnan oikeudessa ja sai toteuttaa esityksen naisroolituksella (miehiksi pukeutuneina). Guardianin toimittaja piti tuolloin Godotta niin suurena klassikkona, että sille olisi suotava erilaiset tulkinnat: ”It is part of the universal language of theatre and has been played everywhere from America’s San Quentin jail to Sarajevo after the bombing.”

*) Ts. Sinuudessa seikkailee sattumalta tyypit nimeltä Didi ja Gogo.

fullsizerender-17
Aika mainio on mielestäni tämä Kiiltomato-kirjallisuusjulkaisun kommentti asiaan: ”näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko”. Aikatasku indeed.

Anna Paavilainen on kyseenalaistanut teatterin oikeuden elää irrallaan muusta yhteiskunnasta monologissaan PLAY RAPE. Viime vuosien puhutuimmassa kotimaisessa teatteriteoksessa ruoditaan seksistisiä ja alistavia naisrooleja ja yleensä kulttuuria, joka toistaa stereotyyppistä nais- ja mieskuvastoa. – Nyt syksyllä PLAY RAPE:stä on muuten kaksi lisäesitystä, tiedoksi!

Ja Kansallisteatterin lavalla nähdään kuin nähdäänkin naispuoliset Didi ja Gogo, jotka etsivät merkitystä nykyihmisen elämään: tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

sinuus_kissavideot
”Ne vois tehdä kissavideoita.” Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

3. KUVAT ON KUVIA, KUVAT ON TODELLISUUS

Tiesittekö, että on olemassa käsite celluloid ceilingvalkokangaskatto? Minä opin sen vasta tätä kirjoittaessani.

Vain 17% mediassa näkyvistä naisista yli 35-vuotiaita.

Sinuus-näytelmässä esitetty tilasto

Sinuuden tekijät puhuvat representaatioista. Heitä on innoittanut dokumenttielokuva Miss Representation, joka on saatavilla Netflixissä. Katsoin sen heti samana iltana näytelmän jälkeen.

You can’t be what you can’t see.Miss Representationissa pohditaan kulttuurin ja erityisesti median – siis television, elokuvien, mainosten, musiikkivideoiden ja netin noin yleensä – ahdasta naiskuvaa. Haastateltavien joukossa on paljon kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Hillary Clinton ja Condoleezza Rice. Mitä tyttö kasvaa näkemään tavoittelemisen arvoisena omassa elämässään? Tietyntyyppistä vartaloa vai yhteiskunnallista vaikuttamista?

Tai mitä pojat päätyvät ajattelemaan naisista – ja itsestään naisten rinnalla?

4. YKSITTÄINEN TARINA, JAETTU KOKEMUS

Arjessa kyse on siitä, kokeeko tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on – saako näkyä.

Yhteiskunnallisella tasolla kysymys on paljon laajempi: keitä näemme – ketkä pääsevät vaikuttamaan?

Kuvat joiden keskellä elämme, rakentavat todellisuuttamme: ”…how social groups are treated in cultural representation is part and parcel of how they are treated in life”, kirjoittaa kulttuurintutkija Richard Dyer. ”How a group is presented, presented over again in cultural forms, (…) these all have to do with how members of the group see themselves and others like themselves, how they see their place in society, their right to the rights the society claims to ensure its citizens.”

5. TÄSSÄ JA NYT

Teatterissa ollaan läsnä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Vuosituhantisen tradition voima on jokaisen esityksen ainutkertaisuudessa, erityisesti tässä ajassa, jossa suurin osa sisällöistä on loputtomasti toistettavissa missä ja milloin vain – niiden ruutujen kautta, joilla tarkkailemme ympäristöämme ja itseämme muutenkin.

Olen aina rakastanut teatteria, mutta vasta viime aikoina tajuntaani on lopullisesti uponnut, miten paljon merkityksellisemmältä elämä tuntuu näyttämön äärellä elettyjen hetkien ansiosta. Niin hyvien kuin huonojenkin. Tänä syksynä vietänkin paljon aikaa teatterin parissa.

Ikinä ei tietenkään tarkalleen tiedä, mitä saa. Sinuuden toinen puoliaika vietettiin täysin erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen, uudenlaiseen katsomisen tapaan totutellen.

Lopussa istuttiin pimeydessä.

Olin kiitollinen, että mieleeni oli juolahtanut edellisenä iltana laittaa käsilaukkuun uusi nenäliina.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee. (En attendant Godot, 1949; Waiting for Godot 1954/1965.) Suom. Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen, Love-kirjat, 1990.

Richard Dyer: The Matter of Images. Essays on Representations. Second Edition. Routledge, 2002.

Virpi Alanen: Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia? Kiiltomato 28.3.2012

HS Kulttuuri 19.9.2016: Kansallisteatterin viiden tähden näytelmä Sinuus on oivaltavaa analyysia omakuvista

HS Kulttuuri 8.1.2016: ”Naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi” – näyttelijä Anna Paavilainen on lopen kyllästynyt epäasialliseen kommentointiin

Parasta juuri nyt / Best of July

Jalkapallon arvoturnaukset ovat sellainen ajanjakso, jolloin voi kuukauden ajaksi keskeyttää perimmäisten kysymysten pohtimisen ja sen sijaan vaikuttua kokoaan suuremmaksi kasvavista yllättäjistä (islantilaiset!), arvioida avainpelaajien loukkaantumisen vaikutusta ennakkosuosikkien menestykseen (ah, die Mannschaft) ja ihastella Portugalin vieraspaitojen kerrassaan poikkeuksellisen viehättävää vaaleanvihertävää sävyä (vihreä peliasu nurmea vasten kun on aina haastava yhtälö).

Mutta entä nyt?

Tässä itseäni ilahduttavia asioita, satunnaisessa järjestyksessä:

And, post-Euro 2016, life goes on. Here are my top picks as of late (not in order of importance):

1. New York Times Mini Crossword Puzzle

New York Times tarjoaa päivittäin vaihtuvaa hauskaa aivojumppaa maksutta. Toimii erityisen hyvin älypuhelimella.

Love these mini crossword puzzles NYT offers for free.

2. everyoutfitonsatc

Juhannuksen aikoihin perustettu hilpein instragram-tili hetkeen. Lupaa käydä läpi kaikki Sinkkuelämän asukokonaisuudet. 15 vuoden jälkeen nostalginen etäisyys alkaa olla sopiva. Sarkastisuudessaan nerokkuutta hipova kommenttiteksti on homman clou.

This genious instagram account is gaining major momentum, and no wonder: exceedingly hilarious for all Sex and the City (ex-)aficionados, or for persons recovering from overindulgence.

 

3. Tohtori Raimo

Viime viikolla Timo Soini kävi hakemassa lisävauhtia populismiin Donald Trumpilta; uusimmassa jaksossa Espoossa päätetään häätää liian köyhät asukkaat naapurikuntiin:

Länsimetron pelättiin olevan pienituloisille helppo väylä kaupunkiin, mutta virkamiehet ovat keksineet kääntää metron haitan eduksi: ”Metrolaiturit on Espoossa lyhempiä, joten kaikista vaunuista ei pääse ulos. Näihin vaunuihin suunnataan köyhät, jotka voi huristella metrossa Espoon alueella, mutta pääsevät ulos vasta sitten Helsingin puolella. Näihin vaunuihin voidaan lastata myös Espoosta palautettavat tulorajat alittaneet henkilöt.”

Ilo kuunnella, kuinka terävää satiiri on keskikesän jaksoissa. Tarjolla Yle Areenassa.

Sorry, this one’s only availale in Finnish. A political satire on national radio.

4. Retail therapy

Terapiaa se on tämäkin.

Not proud of it, not ashamed of it.

Find of the week: this lovely 90s-ish summer dress, from Frida Marina in Kallio, Helsinki. I always love coming across stuff someone has made themself (you know, at home): makes me think how they've chosen the fabric, cut it, sewn it and worn it (probably). Loved it? And then for some reason they've let go of it. Such little mysteries, these #betterthannew finds. And my heart goes out to Istanbul as I follow the news coverage on Turkey. I bought these red clogs in a second hand store off İstiklal Caddesi in June, 2013 – and there, I thought that it was a tumultuous time to visit the city back then, during the Gezi Park demonstrations. That wonderful age-old metropolis had had a special place in my heart ever since. #secondhandfinds #kalliosecondhand #fridamarina #ootd

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

 

5. Kirjasto / Library

Antiikin kreikkalaiset kutsuivat kirjastoa kuulemma sielun parantolaksi.

They say the ancient Greeks called libraries healing places for the soul.

FullSizeRender (2)

P.S.

Niistä EM-kisoista vielä – on aivan pakko, en mahda mitään, sen verran olen ylpeä ennustajanlahjoistani.

Bare with me – just one last thing about that Euro 2016. You don’t have to call me a clairvoyant, but I am pretty darn proud of my prophetic abilities.

I would fear nothing

 

Last September, one Saturday night in Geneva, I was watching French tv. I happened to land on a tribute show dedicated to France Gall. One of my favourite French singers of all time, ever since the French classes back in school, got to hear her songs performed by different artists. I just loved how young Selah Sue remade one of her greatest hits from the 60’s, ”Laisse tomber les filles”.

About a month ago, while leaving a restaurant in Helsinki, I saw a pair of fiercely blue eyes staring at me, amongst a wall plastered with posters of different gigs. Oh, she would be in Helsinki, on the 30th of April, I thought. Interesting, I thought. And then the thought would not leave me alone.

nostur_tapahtuma

I just had to see her live, hear her live.

And I did, and it was magical, and yet strangely cosy at the same time. It was another beautiful Saturday night, after what now seems a long, long winter. She sang:

I would fear nothing.

Apropos, another wonderful tribute of a kind from one great artist to another, this time from charming France to the one and unforgettable Ella.

Elle a ce tout petit supplément d’âme
Cet indéfinissable charme
Cette petite flamme

Je ne sais quoi. That’s what they have, each one of these three amazing women and artists. Ella, elle l’a.

Ella, elle l’a
Ella, elle l’a
Ce je n’sais quoi

I think that the album Babacar (1987) will be my soundtrack for this spring.

 

And, apropos, tonight my friend wrote a wonderful post on her blog. She wrote about how we should pay attention to whom we admire, for these people (real or fictitious) tell a great deal about our own selves – about something that may still be hidden deep inside, but waits to burst into bloom, if we give it a chance.

Je ne sais quoi.

 

 

Miksi herkkä johtaja on hyvä johtaja (ja mistä apua tiukassa paikassa)

Eihän herkkyys voi olla sellasta että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta.

barefoot-1149848_1920

Pääsiäisenä rahkapiirakoita leipoessani kuuntelin radiota ja kuulin niin viisaita sanoja, että niitä mielessäni pyöriteltyäni päätin palata kuuntelemaan ohjelman uudestaan. Jaan nyt ajatukset muidenkin iloksi.

”Kyllä se menee ihon alle…”

 

Helsingin piispa Irja Askola oli Yle Puheella Tuija Pehkosen haastateltavana 26.3. He keskustelivat siitä, miten Askola on ottanut julkisesti kantaa esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien sekä yhteiskunnan vähäosaisten puolesta. Kannustavien ja kiittävien viestien lisäksi hän saa näkemyksistään myös voimakasta kritiikkiä sekä suoranaisia uhkauksia. Pehkonen kysyi, miten Askola kestää, kannustettunakin, kaiken kielteisyyden. Miten hän pystyy käsittelemään palautteen musertumatta?

Askola vastasi seuraavasti:

Kun tää on tää solvaaminen ja herjanheitto ja ihan selkeä vihapuheuhkailukin, niin en mä oikein osaa sitä käsitellä. Kyllä se menee ihon alle, joskus valvottaa vähän öitäkin. Mutta sitte kun ystävät sanoo neuvoks juuri että ”hei että, et älä välitä, että tee vaan semmonen kuori itses ympärille”, niin mä sanon, että ”en mä voi mennä siihen”.

Koska minusta piispan yksi tärkein työväline on pysyä herkkänä. Ja eihän herkkyys voi olla sellasta, että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta – kun mä ajattelen, että piispan tehtävä on myös antaa ääntä ja puhua heidän kanssaan ja heidän puolestaan, joita tällä hetkellä ei oikein uutisissakaan kuulla, eikä päättäjät kuule, ja muuta – niin enhän mä nää ja kuule heitä, jos mä päätän, et mä en oo enää herkkä. Se ei vaan toimi.

Pehkonen pohdiskeli Askolan vastausta:

Tää herkkyysasia on tosi mielenkiintonen, ja niin kun sanoin, myöskin lähellä mua. Ja välillä kun lukee johtamisoppaita tai uutisointia, niin tuntuu että se herkkyys on melkein kirosana, ei pitäis olla kiltti tai herkkä tai pehmeä, pitäis olla kova kuori, pitäis mennä eteenpäin ja olla välittämättä negatiivisista kommenteista – ei se multa ainakaan onnistu.

Askola kommentoi:

No, kiva ettei onnistu, koska mä luulen, että sä oot parempi toimittaja ja mukavampi ystäväkin ihmisille sitä kautta.

Hän jatkoi vielä:

Kyllä mun mielestä herkkyys on myös vahvuutta, ja aikamoinen edellytys luovuudelle ja aikamoinen edellytys yhteisöllisyydelle ja solidaarisuudelle. Koska silloinhan mä en voi vaan zoomata katsettani omiin optioihini tai varmistaa omia taivaspaikkoja, tai mitä vaan paikkoja – vaan sillon mä joudun suhteuttamaan sitä omaa elämäntapaani muihin jotka on siinä ympärillä, ja mä ajattelen, että se herkkyys on myös vahvuutta.

Vähän yllätyin Askolan sanoista, siis tuosta ensimmäisestä osiosta. On kai tyypillisempää, että vastataan jotakin siihen suuntaan, että ei se nyt varsinaisesti häiritse, jättää ne ajatukset omaan arvoonsa, haters gonna hate, ja sitä rataa. Ja kuulija sitten miettii, että oho, siinäpä kylmäpäinen tyyppi (hyvässä ja pahassa). Askolan avoimuus valitsemansa tien suhteen yllätti ja viehätti.

Mielestäni tässä ajatustenvaihdossa oli niin kiehtovaa se, että Askola puhui herkkyydestä nimenomaan johtajan näkökulmasta. Kuten Pehkonenkin kommentoi, meillä on vielä paljon vallalla sellaisia näkemyksiä johtajuudesta, joissa herkkyys tuntuu enemmän heikkoudelta kuin ansiolta.

Askola esitti selkeän perustelun, miksi herkkyys tekee hänestä paremman johtajan. Hän piti sitä suositeltavana elämänasenteena myös toimittajille ja ihmisille, kuten hän kommentissaan Pehkoselle ilmaisi. Saattaa kiinnostaa siis muitakin kuin johtajia – esimerkiksi meitä toimittajia sekä ihmisiä. (Pieni vitsi, yritän parhaani mukaan olla molempia.) (Sain muuten huomata, että Askola ei olekaan ajatustensa kanssa yksin. Koska en itse ole mikään johtajuuskeskustelun eritysiasiantuntija,  googlasin hetkisen ja löysin ainakin aihetta sivuavan Digitalistin artikkelin ja Kodin Kuvalehden jutun – tilausta on siis ilmeisesti muuallakin kuin kirkon piirissä. Mitä herkkyys sitten käytännössä tarkoittaa, se on toisen tai useamman kirjoituksen aihe.)

Tärkeää tässä on se, että Askolan mukaan herkkyyteen ei siis voi suhtautua rusinapullameiningillä. Se on kaikki tai ei mitään. Jos arvostaa herkkyyttä ja ottaa sen lähtökohdaksi elämässä itsensä ja muiden ihmisten kanssa, hyväksyy myös varjopuolet.

Mutta entäs sitten, kun todella heikko hetki iskee? Kun kohtaa arvostelua, on vaarassa lannistua ja etsii voimaa jatkaa eteenpäin? Näitä pohdiskellessani mieleeni muistui eräs pieni, konkreettinen neuvo, ensiavuksi. Sellainen konsti, jonka jokainen meistä voi ottaa käyttöön vaikka nyt heti. Valmistelu vie aikaa noin minuutin. Tarvitaan kynä ja paperia.

Brené Brown ja pieni paperilappu

 

Neuvon myötä seuraan liittyy vielä yksi hurmaava naisihminen, teksasilaisprofessori Brené Brown. (Hän on esiintynyt blogissani useaan otteeseen aiemminkin, mm. lyhyessä kirjoituksessa  haavoittuvuudesta sekä pohtiessani sanoja, jotka eivät auta vastoinkäymisen äärellä. Mitäs sitä kieltämään – I’m a fan. Hänen näkemyksensä hyvästä johtajuudesta on samoilla linjoilla Askolan kanssa.)

Kirjassaan Daring Greatly (2012, suom. Uskalla haavoittua) Brown antaa seuraavan neuvon:

I carry a small sheet of paper in my wallet that has written on it the names of people whose opinions of me matter. To be on that list, you have to love me for my strengths and struggles. You have to know that I’m trying to be Wholehearted, but I still cuss too much, flip people off under the steering wheel, and have both Lawrence Welk and Metallica on my iPod.

Brown neuvoo leikkaamaan paperilapun, jonka koko on noin 2,5 cm x 2,5 cm (eli tuuma kertaa tuuma). Sille paperilapulle kirjoitetaan niiden ihmisten nimet, jotka ovat tukena, tapahtui sitten mitä tahansa.

Ne ihmiset, jotka tietävät sinusta kaiken – ja rakastavat sinua silti, ja juuri siksi. Ehdoitta.

Ne ihmiset, jotka eivät kavahda, vaikka mokaisit kuinka pahasti. Anglismia käyttääkseni ne ihmiset, jotka eivät koskaan heittäisi sinua bussin alle. Ne ihmiset tunnistaa siitä, ettei mielessä edes käy ajatus siitä, uskaltaako jotain kertoa – että mitäköhän se toinen ajattelee. Ihmiset, joiden seurassa saa olla totaalisen nolo.

Käänteisesti samat ihmiset ovat niitä, joiden mielipidettä kannattaa kuunnella erityisellä hartaudella: jos he kertovat, että olet tekemässä jotakin oikeasti arveluttavaa tai arvojesi vastaista, tune in.

On tärkeää, että lappu on tarpeeksi pieni. Sen tulee täyttyä nopeasti, muutamasta nimestä. Harvalla nimittäin on montaa tämän määritelmän täyttävää, näin läheistä ihmistä. Eikä tarvitsekaan olla. Yksikin riittää.

Jos on yksi sellainen ihminen tässä maailmassa, jonka nimen voi kirjoittaa paperilappuun, asiat ovat aivan loistavasti. 

Ja sitten tämä lappu laitetaan lompakkoon. Kun tiukka paikka tulee, kun joku parjaa, sivaltaa ilkeästi, nälvii, hymyilee alentuvasti tai kohtelee kuin ilmaa – niin kaivetaan se lappu esiin ja virkistetään muistia siitä, keiden mielipiteillä meistä ja meille oli lopulta minkään valtakunnan merkitystä. Ja jatketaan eteenpäin.

 

Perfect and bulletproof are seductive, but they don’t exist in the human experience.

– Brené Brown

Vastoinkäymiset satuttavat. Kuten Askola kuvasi, ne menevät ihon alle, niiltä ei voi suojautua. Mutta miten niistä pääsee yli – siihen on työkaluja. Ettei jää turhaa märehtimään.

Pohjimmaisena ajatuksena on uskaltaa elää omien arvojensa mukaista elämää, käyttäen aikansa tärkeänä pitämiinsä asioihin ja korottaen ääntään sellaisten asioiden puolesta, joita itse pitää merkityksellisinä. Laittaen itsensä peliin, jolloin väistämättä altistuu myös kritiikille.

Kuten Irja Askola.

  • Kuuntele koko haastattelu Yle Areenassa (kuunneltavissa toistaiseksi, ei aikarajaa).
  • Lue Tuija Pehkosen ajatuksia haastattelun jälkeen hänen blogistaan.

grass-946722_1920

Pieni jälkikirjoitus tähän postaukseen

Haluaisin kertoa ihan kaiken

“Traveling tends to magnify all human emotions.” – Peter Høeg

#streetart #artderue #geneve #geneva

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Olen ollut Sveitsissä nyt kuukauden.

Lähdön alla olin ekstaattinen ja vähän hermostunut myös. Sittemmin olen ollut molempia, enemmän tai vähemmän koko ajan.

FullSizeRender (38)
Geneve on kiehtovan ristiriitainen kaupunki ja paikallinen mediatalo mieletön aitiopaikka. Ihmiset ovat ihania, avoimia ja käsittämättömän auttavaisia; saan saapastella suurinpiirtein minne tahansa, ja aina kaikki raivaavat työkiireidensä keskellä aikaa vaihtaakseen ajatuksia, en voi tajuta.
FullSizeRender (33)
 ”Entä mikä on puolueenne kanta maahanmuuttokysymykseen, viimeaikaisten lausuntojenne perusteella sijoitutte ilmeisesti jonnekin tiukan linjan ja avoimemman kannan välimaastoon?” ”Tämä onkin erittäin tärkeä kysymys… Mielestäni ennen kaikkea tulee kunnioittaa kansainvälisiä ihmisoikeuksia.” No, suurpiirteinenhän tuo vastaus on, mutta kieltämättä kysymyskin tulee vähän yllättäen; toistaiseksi on ollut harvemmin tarvetta leikkiä sveitsiläistä poliitikkoa – ex tempore, en français. Olen studiossa seuraamassa vaalidebatin harjoitusta, kun yhtäkkiä kuuluu pyyntö siirtyä pöydän ääreen liberaalipuolueen varapuheenjohtajan roolissa.

FullSizeRender (39)
”It is harder to crack prejudice than an atom.” – Albert Einstein.

Geneveen liittyvien ennakkoluulojen ja stereotypioiden perusteella kaupunki on silkkaa kansainvälisten diplomaattien ja julkkisten suihkuseurapiirikutsuja, eksklusiivista liihotusta puitteiltaan kauniissa mutta hengeltään kylmässä pikkumetropolissa. Täysin vastakkainen todellisuus paljastuu, kun seikkailen nuhjuisen järjestötalon kellarissa päästäkseni kuuntelemaan keskustelua naisten asemasta sveitsiläisessä mediassa. Einsteinin edellä mainittua lausahdusta siteeraa sosialistipoliitikko, joka pyytää toimittajia muistamaan, miten helposti mediat (hänen näkemyksensä mukaan) tyypittelevät (nais)poliitikkoja, ja kuinka vaikea näitä ennakkokäsityksiä on myöhemmin muuttaa.
FullSizeRender (37)
Olen istunut pressinäytöksessä katsomassa loistavan dokkarin maratonharrastuksen ihmeellisestä historiasta ja keskustellut siitä, menettääkö se hohteensa täysin, kun se on kulttuurisista syistä pakko dubata. (Ihan oikeasti pakko, koska muuten sitä ei katso kukaan, paitsi ne kahdeksan kulttuurifriikkiä, jotka sitä paitsi osaavat englantia eivätkä edes tarvitse käännöstä). Olen hykerrellyt pilotin kuvauksissa toimittajan hillittömälle hehkutukselle yöstä lemmenjurtassa (sellainen sijaitsee Montreaux’n lähistöllä, fyi) ja seurannut itkua pidätellen juttukeikalla seesteistä rauhaa huokuvaa isää, joka lopetti päivätyönsä hoitaakseen autistista poikaansa.
FullSizeRender (40)
Tällä viikolla näin arvoituksellisen marionettiesityksen elämän hauraudesta ja suhteellisen mitäänsanomattoman näytelmän eutanasiasta (harmi). Perjantaina istuin baarissa sunnuntain vaalilähetyksen avaintyyppien kanssa ja päädyin keikalle, jossa riehakas ranskalaisbändi revitti silmäpakoiset sukkahoususääret sätkien ja kajalit poskilla Easy Livingiä. Ja aamulla istun bussissa, joka ohittaa Pradan, Guccin ja Célinen liikkeiden himmeästi valaistut näyteikkunat ja kävelen syysauringon raikkaassa paisteessa herraskaisessa järvenrannassa luksushotellien ohi.
FullSizeRender (41)
Attention without feeling… is only report. – Mary Oliver via Brain Pickings

Sitten on vain tämä riittämättömyyden tunne, ettei aika riitä raportoimaan kaikkea livenä.
En haluaisi vain luetella asioita, ilman,  että ehdin pohdiskella niitä.

Haluaisin kertoa ihan kaiken, mutta tuntuu, että ehdin vain elää.

A meadow right in the heart of the city. #flowers #flowermeadow

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on